Ollaanpa rehellisiä: korona teki vauvavuodesta hirveän

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mullakin on nyt vauva, ja ennestäänkin lapsia. KAIKKIEN kanssa vauvavuosi on ihan sama kuin nytkin. Isovanhempia ei kiinnosta lapsenlapset, ei ennen eikä nyt, joten niitä emme tapaa koskaan, siis normaalistikaan.

Missään lattekahviloissa en ole päässyt koskaan käymään, esikoinen oli erityislapsi joka ei ollut vaunuissa sekuntiakaan, sitten huutajia olikin kaksi, sitten kolme joten se rauhallisista kaupunkikävelyistä.

Tätä se perhe-elämä on, ja oman perheen kanssa sitä pääsääntöisesti ollaan.

Ap:lla taisi olla nyt vähän väärät odotukset. Vähän ns expectation managementia kehiin jatkoa ajatellen!

No minulla molempien vauvavuosi oli sellainen, että isovanhemmat melkein tappeli siitä, kuka saa nähdä useammin ja ensimmäisenä hoitaa vauvaa. Arkipäivisin käytiin vauvamuskarissa, perhekahvilassa, lounaalla ystävien kanssa tai vähintään leikkipuistossa, jonne muotoutui uusi kaveripiiri. Viikonloppuisin tavattiin ystäviä ja sukulaisia, vauva kiersi sylistä syliin ja palasi minulle, kun oli aika imettää. 

Silti ymmärrän ihan hyvin, että kaikkien vauvavuosi ei ollut samanlainen, eikä moni edes samaa haluaisi. Ymmärrän hyvin ap, että sinulla on rankkaa, monet vauvavuoden henkireiät ovat poissa.

Minua mietityttää nuo miehen palaverit. Tunnistan tuon, että niitä on pitkin päivää, mutta en sitä, että perhe-elämä ei voisi näkyä taustalla. Oma kokemukseni on, että kesken palaverin kuvaan saattaa astella prinsessa-asuinen taapero tai taustalta kuuluu koirien haukuntaa. Niin omassa työyhteisössä kuin asiakkaiden parissa ymmärrystä löytyy, nyt eletään poikkeusaikaa. 

Mitä jos sopisitte miehen kanssa, että päivässä on yksi palaveri, jonka aikana hän saa olla täysin rauhassa, muun ajan elätte vauvan kanssa normaalia elämää. Veikkaan, että kyse on enemmän miehen kyvystä joustaa, kuin siitä että joku ruudun toisella puolen häiriytyisi. Minusta ainakin olisi hellyyttävää, jos neuvottelun taustalla kuuluisi vauvan ääniä, itku ja kiljunta mukaan luettuna. 

Sinusta ehkä, kaikista muista ei välttämättä. Vauvan kiljunta on hirveää kuunneltavaa, yritä siinä sitten keskittyä työasioihin samalla. Kun pitäisi nimenomaan kuulla ne neuvotteluun osallistuvien äänet, jotta kokous johonkin etenisi. Vauvahan saattaa huutaa monta tuntia putkeen.

Ymmärrettäviä tunteita. Miehen kanssa keskustelussa voisi tuoda esiin ei niinkään sen kuinka paljon kumpikin tekee (jos hänellä asiantuntijatyö ja esim perehdyttää etänä uusia tms, ei ihme että on puhki) vaan että molemmilla pitäisi jäädä suunnilleen saman verran omaa vapaa-aikaa. Se auttaa molempia jaksamaan. Oman vapaa-ajan määrä luonnollisesti vähenee vauvan myötä ja miehen pitäisi se ymmärtää...

Joku kysyi että ovatko kaikki isovanhemmat yli 70v. Sillä ei ole väliä, jos ei satu asumaan samalla paikkakunnalla... Nyt ei tee mieli lähteä junaan 8 tunniksi (ja junalippujen hinnat muuten tuplaantuneet!) ja lentoja ei mene.. Että se siitä.

Jos ihan todella rehellisiä ollaan, niin ap:n vauvavuosi on hirveä ihan siitä syystä, että siihen on ladattu niin paljon epärealistisia odotuksia, että ne eivät mitenkään voisi toteutua, edes normaalioloissa.

Useimmille vauva-aika on joka tapauksessa uuvuttavaa ja v*tuttavaa, ei siitä kannata olla henkilökohtaisesti loukkaantunut, että myös sinulla on näin.

Lisää vauvavuoteesi vielä muutama isompi taapero ja lapsi, jotka tappelevat ja tarvitsisivat oikeasti sitä ulkoilua ja aktiiviteettiä etkä voi viedä heitä mihinkään tautivaaran vuoksi. Lisäys: asumme suomen pahimmassa coronapesäkkeessä. Jos minulla olisi pelkkä vastasyntynyt, olisin onnellinen.

Kuulostaa kyllä siltä, että ilman korinsakin miehesi mielestä sinä hoidat, vauvan, kodin jne.

Miksi ette jutelleet rooleistanne etukäteen? Isoin ongelmahan tuossa on se, että miehesi mielestä sinun kotona olevana pitää hoitaa kaikki, mies tekee töitä ja töiden jälkeen rentoutuu puhelimella. Korona on tässä ihan sivuroolissa, pääroolissa miehesi asenne.

Vierailija kirjoitti:

Isoimmalta ja kurjimmalta asialta tuossa kuulostaa miehen asenne. Jos hän ei ymmärrä että sinulle käy työstä olla aktiivisesti häiritsemättä häntä koko hänen työpäivänsä ajan, niin on kyllä empatiakyvytön idiootti.

Tekisin itse lähes mitä vaan työtä mieluummim kuin yrittäisin pitää pikkuvauvaa hiljaisena 8h putkeen.

Lisäksi vielä tuo, että odottaa sinun hoitavan kaikki kotityöt. Eli hänen työpäivä 8h, sinun 24h? Ei käy, nyt joku selkeä työnjako että mies hoitaa tietyt kotityöt kokonaan ja ottaa työpäivän jälkeen tunnin oman ajan ja pitää sen jälkeen huolen vauvasta, jotta sinä saat tehdä tunnin verran mitä parhaaksi näet.

Olen samaa mieltä, että nämä ongelmat johtuvat nyt eniten miehen asenteesta. Minun mieheni tekee myös etänä vaativaa asiantuntijatyötä, ja nuorimmainen on vasta 1-v. Lisäksi on vanhempia lapsia, jotka kävivät etäkoulua nyt tähän viikkoon asti. Sekä miehelle että hänen kollegoilleen on aivan itsestäänselvyys, että taustalta kuuluu hälyä itse kelläkin, koska lähes kaikilla on lapsia kotona. Ulkoilut yritän kohdentaa tärkeimpien asiakaspalavereiden ajalle aina kun se on mahdollista. Mies tekee taukojensa aikana kotiaskareita (kuten vaikka tiskikoneen tyhjäystä tai täyttöä) - tai joskus muutenkin, koska silloin kuulemma saa paremmin prosessoitua isoja ongelmia. Saattaa myös esimerkiksi nukuttaa 1-veen päiväunille, koska on siinä parempi kuin minä. :D Iltaisin hoidetaan sitten tiiminä hommat, ja kumpikin voi halutessaan levähtää tai vaikka käydä lenkillä. Miehen mukaan tää etätyöskentely on ollut mahtavaa aikaa, kun ei ole tarvinnut olla perheestä erossa työpäivää.

Ah symppaan sua niin paljon! Mun kuopuksen vauvavuosi oli täydellinen: realitymaratoneja rauhassa kotona, arkipäivät eloa oman aikataulun mukaan niinku haluaa, opiskelua ja sopivasti harrastuksia. Mutta ennenkaikkea sitä rauhassa kotona nujumista. Jos sen tilalle ois isketty 24/7 esikoisen viihdyttäminen ja miehen etätyöt kotona niin hullukshan siinä ois tullu jokainen ja oisin ollu niin vihanen et vauvavuosi ois viety multa. Tsemppiä!

Olen itse lapseton mutta sympatisoin sinua ap! Olen itse kotona töissä ja periaatteessa kaikki "hyvin" mutta silti seinät kaatuu päälle, ahdistaa ja kumppanin naama ketuttaa. Alkuviikot meni ihan hyvin, mutta jotenkin on semmoinen olo että seinät kaatuu päälle ja on vankina omassa kodissaan. Tiedän järjellä ettei asia ole niin mutta silti oloni on vuosikausiin huonoin mahdollinen.

Uskon että pienen vauvan kanssa on kovin vaativaa nyt kun normaalit turvaverkot ja harrastukset eivät ole käytettävissä vaan ihminen jää melko yksin. Voi hyvin olla että olet henkisesti jo jaksamisesi rajoilla, joten ottaisin kyllä asian puheeksi neuvolassa.

Olen samaa mieltä kuin monet ettei miehesi käytös auta vointiasi mitenkään, mutta koska hänenkin käytöksessä näkyy muutos, lähtisin miettimään oireileeko hänkin tässä kuviossa? Monella on puhjennut näinä karanteeniaikoina masennusta ja muita mt-ongelmia sillä tilanne on niin epänormaali. En siis alottaisi syyttämällä puolisoa, vaan ehkä miettimällä miten tilannetta voisi rakentavasti lähteä paikkaamaan, esimerkiksi neuvolan, seurakunnan tai parisuhdeterapian kautta. En siis tarkoita nyt mitään pitkäaikaisia terapiajuttuja vaan jotain paria tapaamista jonkun ulkopuolisen henkilön kanssa joka voisi auttaa näkemään ratkaisuja ongelmien sijaan.

Siis töiden tekeminen on kyllä helpompaa kuin vauvan kanssa vellominen. Että miehesi tarvitsee pari tuntia aikaa rauhoittumiseen on kyllä omituista. Kun sen työaika on ohi, menee lastehoito puoliksi, ja kotihommat. Jos sulle jää nyt tämä kaikki niin se ei ole oikein.

Meidän vauva on syntynyt lokakuussa. Kun aikani huhtikuussa valitin sitä, että mies ei osallistu vauvanhoitoon ja minä olen yksin ja kaikki on kamalaa, niin mies nappasi vauvan matkaansa ja vei sen mummolaan. Palasi sitten kotiin ilman lasta ja ilmoitti, että rouva on hyvä, nyt on sitten viikon verran sitä kauan kaivattua omaa aikaa. Ja kun suutuin ja itkin, niin mies kehtasi kysyä, että eikö mikään riitä, että kun kerrankin ratkaisee asian juuri niin kuin rouva tahtoo, niin sekään ei kelpaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhtään vähättelemättä ahdistustasi niin suurella todennäköisyydellä olisit ihan normaaliaikanakin tuntenut tämän vauva-ajan melko rajoittavaksi ja stressaavaksi. Moni haaveilee etukäteen miten ei ainakaan anna vauvan rajoittaa elämäänsä vaan vauvan kanssa mennään kaikkiin ihaniin vauvatapaamisiin ja nähdään muita vauva-aikaa eläviä kavereita. Se todellisuus on sitten kuitenkin lopulta että istutaan univelasta sekapäisenä neljän seinän sisällä ja yritetään jotenkin saada ne tiskivuoret katoamaan.

Eli olet kokenut aivan normaalin unelmat vs. todellisuus herätyksen.

Eihän tuo nyt mitenkään ole välttämättä todellisuutta. Itse kävin vauvavuotena todella paljon vauvan kanssa vaikka missä (muskarissa, uinnissa, joogassa, tanssissa, vauvakahvilassa). Harvassa oli ne päivät, kun oltiin koko päivä kahdestaan kotona. (ja univelkaa kyllä oli vaikka muille jakaa, mutta juuri siksi halusinkin lähteä. Muuten olisi ollut liian rankkaa). Ymmärrän ap:ta hyvin ja kaikki sympatiat täältä. Vauva-aika nyt olisi painajaista.

Miksi pitää olla "muskarissa, uinnissa, joogassa, tanssissa, vauvakahvilassa" eikö voi vaan käydä mukavassa kevätsäässä lapsen kanssa vaunuilemassa? Näyttää lapselle luonnon ihmeitä, ei vauvat ymmärrä toisista vauvoista tai varsinkaan niiden äideistä hölkäsen pöläystä, vauvalle tärkeintä on oma äiti ja isä. Niin normaalit isät ja äidit tekee lapsensa kanssa, ei kaikilla paikkakunnilla ole kaikenlaisia erilaisia vauvatapaamisia eikä läheskään kaikki sellaisiin haluakaan, ei se ole mikään itseisarvo että pitäisi tapailla juuri muita vauvojen äitejä. Muihin äiteihin voi halutessaan pitää yhteyttä vaikka facen kautta jossain ryhmässä, miksi pitäisi olla livena naamakkain? 

Vierailija kirjoitti:

Meidän vauva on syntynyt lokakuussa. Kun aikani huhtikuussa valitin sitä, että mies ei osallistu vauvanhoitoon ja minä olen yksin ja kaikki on kamalaa, niin mies nappasi vauvan matkaansa ja vei sen mummolaan. Palasi sitten kotiin ilman lasta ja ilmoitti, että rouva on hyvä, nyt on sitten viikon verran sitä kauan kaivattua omaa aikaa. Ja kun suutuin ja itkin, niin mies kehtasi kysyä, että eikö mikään riitä, että kun kerrankin ratkaisee asian juuri niin kuin rouva tahtoo, niin sekään ei kelpaa.

Eli mies ei yhä vieläkään osallistunut vauvan hoitoon. Eikö se ole sen lapsi?

Ymmärrän täysin, koska olen samassa tilanteessa. Esikoinen ja mahdollisesti ainoa syntyi tammikuun puolessa välissä. Mun on pakko mennä täysipäiväisesti töihin sekä opiskelemaan vauvavuoden jälkeen, jolloin aikaa on paljon vähemmän.

Ihmiset ei ymmärrä, miksi olen harmissani ajoittain tästä tilanteesta. Nyt olisi kerrankin ollut aikaa matkustaakin ym. Ajattelin että sitten käyn kaupoilla ym museoissa jne missä ei normaalisti ole aikaa pyöriä. Nyt en voi käyttää julkisia tai esim osallistua vauva-uintiin jne.

Nyt vaan olisi ollut aikaa hengailla myös ns kaukaisempienkin sukulaisten kanssa, joihin ei välttämättä viitsi ”ottaa aikaa” sitten kun taas kiireinen arki alkaa. Samoin esim. nimiäiset jäi pitämättä, mikä olisi ollut meille suuri tilaisuus, johon oli tilat ja muut varattu ja tehty hienot kutsukortit ohjelmineen. Myös vauva-aikana olisi mukavaa päästä kirjastoon, kun on kerrankin aikaa lukea. Samoin neuvolaan saa mennä vaan yksi vanhempi kerrallaan ja näin ollen joudun sinne yksin vesisateessa rämpiä ja vauvan isä joutuu kuulemaan asiat vasta minulta vaikka haluaisikin osallistua. Eli onhan näitä vaikka kuinka. Meilläkin talous kunnossa ja terveinä ollaan pysytty eli ei ole mitään oikeaa hätää. Kunhan harmittelen vaan näitä asioita, jotka onneksi ovat vielä pieniä murheita vain. Jotenkin vaan asiat tuntuu vauvan kanssa isommilta ja kun raskausaika oli niin rajoittavaa niin olisi ollut kivaa päästä edes sushiravintolaan syömään kavereiden kanssa.......pitkä teksti ja paljon monien mielestä turhaa asiaa.

Jassoo kirjoitti:

Ymmärrän täysin, koska olen samassa tilanteessa. Esikoinen ja mahdollisesti ainoa syntyi tammikuun puolessa välissä. Mun on pakko mennä täysipäiväisesti töihin sekä opiskelemaan vauvavuoden jälkeen, jolloin aikaa on paljon vähemmän.

Ihmiset ei ymmärrä, miksi olen harmissani ajoittain tästä tilanteesta. Nyt olisi kerrankin ollut aikaa matkustaakin ym. Ajattelin että sitten käyn kaupoilla ym museoissa jne missä ei normaalisti ole aikaa pyöriä. Nyt en voi käyttää julkisia tai esim osallistua vauva-uintiin jne.

Nyt vaan olisi ollut aikaa hengailla myös ns kaukaisempienkin sukulaisten kanssa, joihin ei välttämättä viitsi ”ottaa aikaa” sitten kun taas kiireinen arki alkaa. Samoin esim. nimiäiset jäi pitämättä, mikä olisi ollut meille suuri tilaisuus, johon oli tilat ja muut varattu ja tehty hienot kutsukortit ohjelmineen. Myös vauva-aikana olisi mukavaa päästä kirjastoon, kun on kerrankin aikaa lukea. Samoin neuvolaan saa mennä vaan yksi vanhempi kerrallaan ja näin ollen joudun sinne yksin vesisateessa rämpiä ja vauvan isä joutuu kuulemaan asiat vasta minulta vaikka haluaisikin osallistua. Eli onhan näitä vaikka kuinka. Meilläkin talous kunnossa ja terveinä ollaan pysytty eli ei ole mitään oikeaa hätää. Kunhan harmittelen vaan näitä asioita, jotka onneksi ovat vielä pieniä murheita vain. Jotenkin vaan asiat tuntuu vauvan kanssa isommilta ja kun raskausaika oli niin rajoittavaa niin olisi ollut kivaa päästä edes sushiravintolaan syömään kavereiden kanssa.......pitkä teksti ja paljon monien mielestä turhaa asiaa.

No juuri tämä! Minullakin on kohtuullisen kuormittava työ ja olin raskausaikana hyvin uupunut. Odotin niin paljon sitä, että saisin vähäsen hengähtää. Toisin kävi.

En odottanut, että vauvaelämä olisi pelkästään helppoa ja ruusuista, mutta kyllä tämä korona on lisännyt muutenkin tasapaksun puuron päälle ison satsin suolaa...

Ap

Vierailija kirjoitti:

Jassoo kirjoitti:

Ymmärrän täysin, koska olen samassa tilanteessa. Esikoinen ja mahdollisesti ainoa syntyi tammikuun puolessa välissä. Mun on pakko mennä täysipäiväisesti töihin sekä opiskelemaan vauvavuoden jälkeen, jolloin aikaa on paljon vähemmän.

Ihmiset ei ymmärrä, miksi olen harmissani ajoittain tästä tilanteesta. Nyt olisi kerrankin ollut aikaa matkustaakin ym. Ajattelin että sitten käyn kaupoilla ym museoissa jne missä ei normaalisti ole aikaa pyöriä. Nyt en voi käyttää julkisia tai esim osallistua vauva-uintiin jne.

Nyt vaan olisi ollut aikaa hengailla myös ns kaukaisempienkin sukulaisten kanssa, joihin ei välttämättä viitsi ”ottaa aikaa” sitten kun taas kiireinen arki alkaa. Samoin esim. nimiäiset jäi pitämättä, mikä olisi ollut meille suuri tilaisuus, johon oli tilat ja muut varattu ja tehty hienot kutsukortit ohjelmineen. Myös vauva-aikana olisi mukavaa päästä kirjastoon, kun on kerrankin aikaa lukea. Samoin neuvolaan saa mennä vaan yksi vanhempi kerrallaan ja näin ollen joudun sinne yksin vesisateessa rämpiä ja vauvan isä joutuu kuulemaan asiat vasta minulta vaikka haluaisikin osallistua. Eli onhan näitä vaikka kuinka. Meilläkin talous kunnossa ja terveinä ollaan pysytty eli ei ole mitään oikeaa hätää. Kunhan harmittelen vaan näitä asioita, jotka onneksi ovat vielä pieniä murheita vain. Jotenkin vaan asiat tuntuu vauvan kanssa isommilta ja kun raskausaika oli niin rajoittavaa niin olisi ollut kivaa päästä edes sushiravintolaan syömään kavereiden kanssa.......pitkä teksti ja paljon monien mielestä turhaa asiaa.

No juuri tämä! Minullakin on kohtuullisen kuormittava työ ja olin raskausaikana hyvin uupunut. Odotin niin paljon sitä, että saisin vähäsen hengähtää. Toisin kävi.

En odottanut, että vauvaelämä olisi pelkästään helppoa ja ruusuista, mutta kyllä tämä korona on lisännyt muutenkin tasapaksun puuron päälle ison satsin suolaa...

Ap

Odotit että saat levätä vastasyntyneen kanssa...? Voi hyvänen aika.....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tässä ap:lta on jäänyt pois:

- vauvauinti

- vauvamuskari

- vauvajooga

- isovanhempien tapaamiset

- mahdolliset tapaamiset muiden äitien kanssa.

Vauvan kanssa voi käydä kävelyllä, mutta et voi pysähtyä kahville kahvilaan ja käydä vaihtamassa vaippaa vauvanhoitohuoneessa.

Edes kaupassakäynti tässä tilanteessa ei ole suotavaa.

Kyllähän tässä on läynyt niin, että ap:lta on viety vauva-arjesta pois paljon sellaista, joka auttaa jaksamaan

Ja lisäksi kotona pitää olla hiljaa, jotta mies pystyy tekemään töitä eli elämä edes siellä ei ole normaalia.

Nuo kaksi ovat pelkästään suosituksia ja sekä ap:n että hänen vanhempiensa valintoja. Ainakin täälläpäin on näkynyt äitejä vaunuineen ja rattaineen niin leikkipuistoissa kuin kävelylläkin. Ja on perheitä, jotka ovat käyneet isovanhempiensa luonakin. Siskoni esim tapaa omia lapsiaan ja lapsenlapsiaan ihan normaalisti, tosin siskoni on vasta 65 v. Naapurini on yli 70v ja tapaa edelleen ihan normaalisti lapsiaan ja lapsenlapsiaan, vappunakin olivat olleet porukalla mökillä.

Onhan ihan yleisesti kehotettu välttämään kontakteja, vaikka ei mitenkään ehdottomasti ole ihmisten tapaamista kielletty. Kuitenkin vähän tavattuja ihmisiä tarkoittaa myös vähemmän koronalle altistuneita.

Ap, onko kotipaikkakunnallasi sellaista vastaavaa äitien FB-verkostoa kuin Turussa on Turun seudun mamit? Itse asiassa voisit liittyä sinnekin. Sen kautta pystyttäisiin järjestämään some-vauvakahviloita, some-vauvamuskareita, jne. Esim muskariin tai joogaan saataisiin varmasti ihan ammattitaitoinen vetäjäkin.

Ymmärrän hyvin tuntemuksiasi. Olen itse miettinyt samaa, että olisi ollut kurjaa, jos vauvavuosi olisi osunut tällaiseen aikaan. Minulle ainakin vauvakahvilat ja -muskarit olivat tärkeä henkireikä. Ja lapsikin oppi sosiaaliseksi. Nyt leikki-ikäisenä esim kun menemme vieraaseen paikkaan, niin hänelle on ihan luontevaa itse esitellä itsensä, sanoa Hei, olen se ja se, kätellä ihmisiä, jutella vieraillekin.

Johtunee siitä, että kun hän oli vauva ja taapero, kävimme paljon eri paikoissa ja itse aina saapuessa sanoin, että Hei kaikille, minä olen N ja tässä on lapseni M.

Ymmärrän pettymyksen. Monet ovat joutuneet pettymään elämässään nyt koska asiat ei ole mennyt kuten on suunniteltu. Jokaisen näkökulmasta ei erikseen kirjoiteta mutta monella on oma pettymyksensä.

Neuvo jonka siihen voi antaa on että kuitenkin kannattaa tehdä paras mahdollinen siitä tilanteesta mikä on koska se on ainoa vaihtoehto mikä todellisuudessa elämää kannattelee parhaalla mahdollisella tavalla.

Kyseenalaistan myös etteikö kotona voisi olla normaalisti suurimman osan miehen töistä aikana. Ei tämä tilanne ole normaali niin ajoittain ihmetyttää miksi sellaista pitää yrittää viimeiseen asti lavastaa ja lukita vaimo ja vauva kotona jonnekin makuuhuoneeseen.

Onhan teillä on ovia asunnossa joita voi tarvittaessa vaikka hetkellisesti tiivistää ja miehellä vastamelukuulokkeet käytössä? Ja päiväjärjestys josta ilmenee koska on ne ehdotonta hiljaisuutta vaativat ajat. En haluaisi että oma lapsi joutuisi elämään pelon ilmapiirissä ettei saa inahtaakaan.

Tehdäänhän monissa työpaikoissa töitä avokonttorissa jossa itselle täysin marginaaliset häiriötekijät on täysin läsnä, ehkä niiden päätyhuoneiden vaativia töitä tekevien yksilöiden pitäisi nyt vaan tottua siihen että tiloja tarvitsee nyt jakaa.

Olethan katsellut onko teidän alueella vauvaryhmiä somessa tms? Eihän se ihmiskontakteja korvaa mutta luulisi että siellä ensi alkuun muodostaa kontakteja.