Tuntuu, että olen ikuinen lapsi enkä pysty ottamaan valinnoistani vastuuta saatika tee oikeita valintoja. Alkoholismi liittynee tähän.

Ääh joskus tekiis mieli vain hakata päätä seinään! Tai no, ehkä teenkin sitä tavallani elää mutta en kirjaimellisesti.

Miten minä nuori ja kaunis ihminen voin olla päätynyt elämässäni tilanteeseen joka ei todellakaan olisi monien näkökulmasta kovinkaan järkevää, ehkäpä jopa umpihullua ja vastuutonta. Syytän vielä kaiken lisäksi tästä kaikkia muita. En edes aina tiedostaen mutta kun ajatukseni harhautuvat syyllistymisen ja häpeän puolelle niin aina lopulta alan kiroamaan omia vanhempiani.
Kyselen, että miksi juuri minun piti syntyä perheeseen, jossa on päihteitä, väkivaltaa, sekoilua ja mielenterveysongelmia. Loppuen lopuksi me kukin perheenjäsen olemme selviytyneet itseksemme aikuisuuten. No yksi sisar on vakavasti mielenterveysongelmainen ja elää zombiena. Tuskin koskaan pystyy elämään oikeasti itsenäistä elämää. Lähinnä on hiljaa, makaa sängyssä katsoen seinää, joskus huutoraivareiden kera ja tuskastaan itkien, toisinaan yksinään hihitellen. Paras lohtu on ruoka, se on hänen ilonsa joka omalla tavallaan myös vie syvemmälle suohon siis terveysongelmiin.

Minulla siihen sentään on ollut ja on mahdollisuuksia. Olen pärjännyt aika hyvin siihen verrattuna mutta järki ei ole päätä pakottanut loppupeleissä. Aivan vääriä valintoja ihmissuhteissa (rikollisia, alkoholisteja yms) teininä, olin lähinnä sivustakatsoja ja vain ryyppykaveri mutta paljon tuli nähtyä kaikenlaista pohjalle vajonnutta kansaa ja sen tuomia ongelmia. Olen itsekin siis alkoholisoitunut, aloitin juomisen aika nuorena(13v.).
Sitten piti vähän aikuistua ja lähteä töihin, teinkin niin paljon, että uuvutin itseni muutamasssa vuodessa aika loppuun. Pitkiä päiviä monessa eri työpaikassa, vastuu kasvoi ja palkat parani. Hoidin omat velkani ja olin ylpeä omasta määrätietoisuudesta ja paremmasta elämästäni. Olin hyvä tyttö ja sain niin paljon hyvää itselleni ahkeroinnillani. Lopulta tiputtiin aika korkealta, oli kaikenlaista elämässäni työn ulkopuolella, pää ei kestänyt vain.

No väärät valinnat jatkuvat vain aina..
Viina on virrannut ja joskus olen kokeillut huumeitakin aikuisena, aivan typerää.
Miehet ovat minua reilusti kymmenen vuotta vanhempia, ehkä jopa kaksikymmentä. Olen aina ollut vanhemman seuran perään jostain syystä. Itse olen vasta toisella vuosikymmenellä.
Aika usein hyväksikäyttäviä tietysti vaikka olen tavannut fiksumpiakin yksilöitä. Johtajia ja sen mukana tuomia hyviä elämänviisauksia, neuvoja ja runsaasti tukea. Todellisia ystäviä.

Palaan kuitenkin jotenkin aina sinne turvattomaan lähtöruutuuni.
Olen esimerkiksi nyt suhteessa jossa olen varuillani, toisinaan olen masentunut ja sitten taas onnellinen.
Pidän miehestä huolta, hän on alkoholisti ja toisinaan aggressiviinen.
Uskomatonta kyllä, rakastan häntä ja näen paljon hyvääkin. Tämä tuntuu luonnolliselta itselleni. Olla keskellä ongelmia, alkoholismia ja vääristyneitä ihmisuhteita.
En vain pysty kantamaan huolta jostain syystä itsestäni järkevästi enkä ottamaan vastuuta valinnoistani vaikka tiedän mitä pitäisi tehdä. Jos teenkin hyviä päätöksiä niin lopulta sabotoin tilannetta ja palaan ongelmien keskelle itseäni haukkuen ja häpeää kantaen. Sitten saatan vain taas nousta ja lähteä aivan uuteen elämään tuntemattomassa ympäristössä, jotain turvaa etsien kun pohjalta jaksaa nousta.
Joku kaava itselläni tämän elämän kanssa, siihen tulokseen olen ainakin tullut.

Olenko menneisyyden vankilassa ja jäänkö sinne loppuelämäkseni?