Sinä, joka et jännitä liikaa sosiaalisia tilanteita...

Minä ehkä aattelen niin, että niin kauan kun en ole epäkohtelias niin ei ole väliä mitä sanon. Kunhan on ystävällinen niin ihan sama, vaikka puhuisikin liikaa/liian vähän tai väärästä aiheesta tai olisi outo. Mulla varmaan vaan sitten on niin hyvä itsetunto, etten jännitä. Ehkä on juuri sellainen olo, etten juuri valmistaudu/jännitä etukäteen ja tiedän että aina voi jotakin höpötellä, vaikka sitten säästä. En ymmärrä miksi säästä puhuminen on niin noloa, pakkohan se jostakin on aloittaa ihan tuntemattomien kanssa. En ajattele niin vakavasti. :)

Vaikka olen sosiaalinen, rento, tykkään esiintyä, en jännitä ihmisiä monessakaan tilanteessa, tutustun helposti ja puhun ihmisille missä vain ihan mistä tahansa ei se sulje pois hienotunteisuutta sekä ottamista muut huomioon sellaisina kuin he ovat.

Suurin haaste minulle on kärsivällisesti jaksaa odotella muita heräämään tilanteeseen tai ettei oteta tilanteessa kaikkia huomioon. Suomalainen jäyhyys ei ole mun juttuni ja se tekee usein minun tyyppiselle levottoman olon, että miten hemmetin pitkään tässä jahkaillaan säästä ja tuijotellaan lasten kuvia. Etteikö kukaan uskalla puhua muuta ja olla avoin esim, jossakin viikonloppuseminaarin iltaviinillä.

Se, että olen sosiaalisesti vahva ei tarkoita, ettenkö myös törmäisi ikäviin tyyppeihin ja joista ei selviä sosiaalisilla taidoilla. Narsistinen naapurini on hyvä esimerkki siitä, että parempi kiertää kaukaa ja olla hiljaa kuin antaa naapurin astua varpaille.

mäkin haluun kuulla :D

Tää nyt on ihan päinvastainen mitä kysyt, mutta. mulla ainakin tuota rentoutta syö se, etten uskalla puhua itsestäni liikaa, koska pelkään että se keskustelu menee liian henkilökohtaiseksi, esim mitä perheelle kuuluu. Ja koska heille ei kuulu yleensä hyvää vaan on paljon sellaisia asioita mitä ei voi kahvipöydässä rennosti jakaa niin mulla on tavallaan sellainen muuri edessä. Pelkään että jos oon liian rento niin sitten sitä muuria yritetään liian helposti kaataa, mutta jos oon tällainen outo hiljainen niin se keskustelu ei ikinä karkaa elämäni kipeisiin aiheisiin. En voi esim jutella että joo porukoiden kanssa oltiin reissussa siellä ja siellä, hieno paikka. 

Yleisesti ottaen harjoitteleminen on avainsana. Pitää vain mennä sinne epämukavuusalueelle kerta toisensa jälkeen. Olen minäkin joskus ollut jännittäjä, joka on esimerkiksi ryhmässä pelännyt omaa esittäytymisvuoroaan ja sen takia kaikkien minua edeltävien puheenvuorot ovat menneet täysin ohi korvien. Nykyisin keskityn sellaisissa tilanteissa aidosti kuuntelemaan niitä muita; mikä tuosta ihmisestä tekee kiinnostavan, millainen hän on, mistä hän itsessään haluaa kertoa. Kaiken kaikkiaan huomion kiinnittäminen muualle kuin itseen.

Edelleen jännitän isolle yleisölle puhumista, koska sitä ei kuulu työhöni usein. Mutta silloin, kun kuuluu, sanon itselleni, että "Nyt nautitaan". Ja sitten sillä periaatteella estradille vaikka kuinka ääni värisisi ja polvet tutisisivat.

Kiitos jo tähän astisista vastauksista, tää on mielenkiintoista!

Minulla se taitaa johtua siitä, että toisaalta en pidä itseäni kovin tärkeänä, mutta toisaalta niinkin, että kyllä minullakin on väliä. Tarkoitan sitä, että jos minun on oltava jossain tilanteessa esillä, sille on syynsä ja minä otan paikkani ja esitän asiani, mutta en kuitenkaan ajattele, että olisin tässä nyt tärkeämpi kuin muut tai että asiani olisi absoluuttinen totuus tai että muiden pitäisi myötäillä minua. En siis ota itseäni liian vakavasti, mutta tarpeeksi vakavasti kuitenkin. Ja epäonnistuminen ei ole niin kamalaa, jos vaikka sekoan sanoissani tai punastun tai unohdan jotain tai en tiedäkään jotain, niin ei se niin vaarallista. 

Minä en jännitä kauheasti ja uskon, et syynä on se, etten mieti, mitä muut musta ajattelevat. Olen, puhun ja toimin muita kunnioittavasti mut en jaksa vaivata päätäni sillä, tykkäävätkö muut musta vai ei. Jos en kelpaa, en kelpaa. Yleensä jännittäjät luulevat, et muut ihmiset tarkkailee hirveesti tai pohtii tosi tarkkaan muiden käyttäytymistä. Näin ei kuitenkaan ole vaan jännittäjät tekee sitä itse, koska ovat epävarmoja omasta olemisestaan 😊

Vierailija kirjoitti:

Vaikka olen sosiaalinen, rento, tykkään esiintyä, en jännitä ihmisiä monessakaan tilanteessa, tutustun helposti ja puhun ihmisille missä vain ihan mistä tahansa ei se sulje pois hienotunteisuutta sekä ottamista muut huomioon sellaisina kuin he ovat.

Suurin haaste minulle on kärsivällisesti jaksaa odotella muita heräämään tilanteeseen tai ettei oteta tilanteessa kaikkia huomioon. Suomalainen jäyhyys ei ole mun juttuni ja se tekee usein minun tyyppiselle levottoman olon, että miten hemmetin pitkään tässä jahkaillaan säästä ja tuijotellaan lasten kuvia. Etteikö kukaan uskalla puhua muuta ja olla avoin esim, jossakin viikonloppuseminaarin iltaviinillä.

Se, että olen sosiaalisesti vahva ei tarkoita, ettenkö myös törmäisi ikäviin tyyppeihin ja joista ei selviä sosiaalisilla taidoilla. Narsistinen naapurini on hyvä esimerkki siitä, että parempi kiertää kaukaa ja olla hiljaa kuin antaa naapurin astua varpaille.

Minulla on tämä aivan sama! Suorastaan en voi olla menemättä erilaisiin porukoihin ja olla tekemättä itseäni nähdyksi ja kuulluksi. Haluan, että minut huomataan ja minua kuunnellaan. Yleensäkin maailma pyörii ympärilläni, ja jos ei, järjestän niin, että se pyörii. : D

Sanon ihan samaa kuin edellinen, eli olennaista on se, etten kauheasti välitä, mitä muut musta ajattelee. Toki siis yritän olla kohtelias ja huomaavainen ja välitän siitä, jos vaikka vahingossa loukkaan muita. Mutta noin periaatteessa osaan kyllä olla kohtelias ja huomaavainen ilman että mun täytyy erityisesti ajatella sitä tai keskittyä siihen. Sit voin kääntää huomion muihin asioihin, eli niihin muihin ihmisiin ja siihen tilanteeseen ja niihin puheenaiheisiin. Mun ajatukset siis on niissä asioissa eikä itsessäni tai siinä, tykkääkö muut musta vai ei.

Olen melko sosiaalinen. Mulle ei tuota vaikeuksia tutustua uusiin ihmisiin, jos ollaan rajatussa paikassa, kuten työpaikalla. Meillähän on silloin jo jotain yhteistä! Aina voi aloittaa Hei, me ei ole tavattuaan. Oletko uusi talossa? Mä olen Maija ja olen assistentti. Oikeastaan puolitutut on väliinputoajaryhmä, joiden kanssa on vaikeampi keksiä puhuttavaa.

Luottamustehtävissä auttaa tehtävän tuoma rooli. Oli rooli mikä tahansa, tiedät etukäteen mitä asioita sinun oletetaan hoitavan ja mistä aiheesta puhuvan. Jos vaikka olet rahastonhoitaja, niin ei muut niistä summista tiedä kuin sinä. Vaikka olisit puheenjohtaja, tietyn kaavan mukaan ne kokoukset aina viedään läpi. Silloin vain jaat puheenvuorot ja muut puhuu.

Vierailija kirjoitti:

Minä en jännitä kauheasti ja uskon, et syynä on se, etten mieti, mitä muut musta ajattelevat. Olen, puhun ja toimin muita kunnioittavasti mut en jaksa vaivata päätäni sillä, tykkäävätkö muut musta vai ei. Jos en kelpaa, en kelpaa. Yleensä jännittäjät luulevat, et muut ihmiset tarkkailee hirveesti tai pohtii tosi tarkkaan muiden käyttäytymistä. Näin ei kuitenkaan ole vaan jännittäjät tekee sitä itse, koska ovat epävarmoja omasta olemisestaan 😊

Sinulla on kuitenkin varmaan elämässäsi ihmisiä, joille kelpaat, eli tuskin olisi ihan ok vaikka kukaan ei välittäisi sinusta vähääkään? Minulla jännittämistä ihmisten seurassa aiheuttaa muun muassa se, ettei ole yhtäkään ihmistä, jolle kelpaisin.

”Minulla on tämä aivan sama! Suorastaan en voi olla menemättä erilaisiin porukoihin ja olla tekemättä itseäni nähdyksi ja kuulluksi. Haluan, että minut huomataan ja minua kuunnellaan. Yleensäkin maailma pyörii ympärilläni, ja jos ei, järjestän niin, että se pyörii. : D”

Toivon, ettei tähän keskusteluun eksyisi tällaisia naljailevia ja mustavalkoisia kommentteja. Haluaisin vaan kuulla, millaista se on kun ei jännitä ja mistä se voisi johtua ettei jännitä.

Vierailija kirjoitti:

Sanon ihan samaa kuin edellinen, eli olennaista on se, etten kauheasti välitä, mitä muut musta ajattelee. Toki siis yritän olla kohtelias ja huomaavainen ja välitän siitä, jos vaikka vahingossa loukkaan muita. Mutta noin periaatteessa osaan kyllä olla kohtelias ja huomaavainen ilman että mun täytyy erityisesti ajatella sitä tai keskittyä siihen. Sit voin kääntää huomion muihin asioihin, eli niihin muihin ihmisiin ja siihen tilanteeseen ja niihin puheenaiheisiin. Mun ajatukset siis on niissä asioissa eikä itsessäni tai siinä, tykkääkö muut musta vai ei.

Vielä tuli mieleen, että sekin auttaa, että oon usein kiinnostunut toisista ihmisistä ja monenlaisista asioista. Joten niitä puheenaiheita ei sillä tavalla tarvi etukäteen miettiä vaan niitä tulee mieleen. Joten vaikka siellä työpaikan kahvihuoneessa mua aidosti kiinnostaa, että keitäs te ootte ja mitäs te teette tässä organisaatiossa ja ootteko viihtyneet täällä pitkään ja millaista täällä on verrattuna aiempiin työpaikkoihin tms. Ei nyt sillä tavalla kiinnosta, että jotenkin kieli pitkin odottelisin vastausta, mutta mun mielestä kymmenen minuuttia tuollaista turinaa kahvikuppi kädessä vie mukavasti ajatukset pois käsillä olevista työtehtävistä ja no, itsestäni ja omista asioistani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en jännitä kauheasti ja uskon, et syynä on se, etten mieti, mitä muut musta ajattelevat. Olen, puhun ja toimin muita kunnioittavasti mut en jaksa vaivata päätäni sillä, tykkäävätkö muut musta vai ei. Jos en kelpaa, en kelpaa. Yleensä jännittäjät luulevat, et muut ihmiset tarkkailee hirveesti tai pohtii tosi tarkkaan muiden käyttäytymistä. Näin ei kuitenkaan ole vaan jännittäjät tekee sitä itse, koska ovat epävarmoja omasta olemisestaan 😊

Sinulla on kuitenkin varmaan elämässäsi ihmisiä, joille kelpaat, eli tuskin olisi ihan ok vaikka kukaan ei välittäisi sinusta vähääkään? Minulla jännittämistä ihmisten seurassa aiheuttaa muun muassa se, ettei ole yhtäkään ihmistä, jolle kelpaisin.

Onhan mulla ja lapsuudessa myös. Totta kai se vaikuttaa jännittämiseen, jos ei ole saanut hyväksyntää. Se on selvä. Mun poika on jännittäjä, samoin mies. Molemmilla hyvä lapsuus. Mut molemmat myös hirveesti ajattelee sitä, et mitäköhän muut musta nyt tuumaa. En tiedä, mistä sellainen heillä kumpuaa. Voiko olla osittain luonteenpiirre. Ovat myös hieman itsekeskeisiä.

Ulkonäön merkitystä ei voi sivuuttaa, se ettei tarvitse jännittää sitä mitä mieltä muut ovat ulkonäöstä on myös tärkeää. Jos ihminen jostain syystä on oppinut häpeämään ulkonäköään voi vaikuttaa siihen miten hän menee tilanteisiin. Ei siis tarvitse olla "hyvännäköinen" vaan rento, olettaa ettei ainakaan se asia ole ongelma.

Kiva kun kerrotte näitä. Itse olen jännittajä ja joskus olen jopa miettinyt lähtisinkö esiintymistilanteessa näyttelemään jotain roolihenkilöä joka on rohkeampi kuin minä. Vetäisin kuin teatterissa, olisin joku muu sen hetken. Sitten en kuitenkaan muista näytellä kun tulee se kauhupaikka kohdalle...

Vierailija kirjoitti:

Minulla se taitaa johtua siitä, että toisaalta en pidä itseäni kovin tärkeänä, mutta toisaalta niinkin, että kyllä minullakin on väliä. Tarkoitan sitä, että jos minun on oltava jossain tilanteessa esillä, sille on syynsä ja minä otan paikkani ja esitän asiani, mutta en kuitenkaan ajattele, että olisin tässä nyt tärkeämpi kuin muut tai että asiani olisi absoluuttinen totuus tai että muiden pitäisi myötäillä minua. En siis ota itseäni liian vakavasti, mutta tarpeeksi vakavasti kuitenkin. Ja epäonnistuminen ei ole niin kamalaa, jos vaikka sekoan sanoissani tai punastun tai unohdan jotain tai en tiedäkään jotain, niin ei se niin vaarallista. 

tää oli kiinnostava ja kolahti itseeni, tavallaan että terveellä tavalla ei ajattele olevansa niin merkityksellinen, että ketään oikeasti liikaa kiinnostaisi

Ajattelen ettei sosiaalisuus ole mikään outo asia ja ihmisille saa kyllä puhua. Ystävällinen kun on niin asia on aika neutraali ilmiö.

Itse olin ennen epävarma ja sosiaalisesti todella ujo johtuen kiusaamisesta ja sen aiheuttamasta epävarmuudesta ja vääristyneestä minäkuvasta. Olen harjoittelemalla päässyt siitä yli. Ajattelen että ystävällisyys on nro yksi, toinen on että parempi on vain olla alusta asti oma itsensä. Harvemmin kahvipöydässä joku random kyselee mitään yksityisasioista, kun joku täällä jännitti mitä jos keskustelu ajautuu siihen. Yleensä puhutaan joko työasioista tai joku saattaa kertoa elämästään jonkun hauskan jutun. Itse juuri eilen hölmöilin thaikuutioni kanssa (pakasteruoka) ja lämmitin täyden tehon sijasta ruokaani mikron ollessa sulatuksella. Omasta tauosta meni lopulta reilu 10 min ruuan lämmitykseen kun ei mennyt ihan putkeen.

Kun vihdoin sain sen ruuan lämmitettyä, istuin muiden seuraan ja totesin vain että ”olipa taas nyt vaikeaa saada oma ruoka lämmitettyä, ...blabla...”

Ja muut vähä naurahtivat ja totesivat tasoa ”no minä jo ihmettelinkin mikä sulla oikei kesti hahhah.” Heittää vaan jotain. Ei toki nyt jos juuri puhutaan muusta asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Kiva kun kerrotte näitä. Itse olen jännittajä ja joskus olen jopa miettinyt lähtisinkö esiintymistilanteessa näyttelemään jotain roolihenkilöä joka on rohkeampi kuin minä. Vetäisin kuin teatterissa, olisin joku muu sen hetken. Sitten en kuitenkaan muista näytellä kun tulee se kauhupaikka kohdalle...

mäkin mietin, että auttaisko jos laittais sellaisen lievän "show-persoonan" päälle niin kuin maailmantähdet kun niiden pitää esiintyä tuhansille ihmisille. minä raukka tarviin sellasen suojan jo kolmen ihmisen kahvihuoneeseen... :D mutta hyvä tietty jos sellanen auttaisi, en kyllä tiedä miten vois samalla olla oma itseni ja tsempata tekeytymällä sosiaalisemmaksi versioksi itsestään hmm