Olen entinen les tadi olainen. Kysy mitä vaan!

Vierailija kirjoitti:

Näin on, uskomme, että kaikki maailman lapset ovat lapsen uskossa, kunnes tulevat tietoisemmaksi ja tekevät itse valinnan tai jos menettävät uskonsa yleensä jossain vaiheessa loppulapsuudessa. Usko tulee silloin omakohtaiseksi, kuten sitä kuvaamme. T. yksi vl

Eli opin mukaan 6-vuotias mus*imilapsi pääsee kuollessaan taivaaseen, mutta 14-vuotias mus*iminuori joutuu kuollessaan ikuiseen kadotukseen?

Vierailija kirjoitti:

Jokunyvaa kirjoitti:

Sasko uskovainen ottaa avioeron jos suhteeessa on väkivaltaa tms vaikeita ongelmia?

Varmaan tuollaisessa oikeasti vaarallisessa tilanteessa saa ottaa, mutta pahalla katsotaan, jos eroaa "vain" rakkaudettomuuden tai muun vastaavan syyn takia.

Ap

Ei kyllä taida avioero olla koskaan sallittu. Asumusero voidaan sallia, jos tilanne on aivan kamala (satunnainen perheväkivalta ei vielä Ile sitä).

Eikös oppi opeta, että Jumalan edessä ollaan vihkimisen jälkeen aina naimisissa. Jos toinen puoliso jättää toisen (samalla tulee siis eronneeksi uskosta), jätetty ei voi mennä uusiin naimisiin niin kauan kuin tämä jättänyt puoliso on yhä hengissä.

Vierailija kirjoitti:

Onko sinulla jotain erityisesti mielesi päällä meille kerrottavaa, kun tänne kirjoittelet.

Ap, onko tämä kommentti tyypillinen vl:ille? Tyypillistä retoriikkaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaipaatko jotain lestadiolaisuudesta, esim Suviseuroja? Kävin kerran, "turistina" ja minusta oli mukavanoloinen tapahtuma.

Oikeastaan käyn yhä suviseuroissa lähes joka vuosi, tapaamassa serkkuja ja joitakin harvoja vanhoja kavereita ja ihan vain nauttimassa seurakentän tunnelmasta. Tunnelma ei ole aivan yhtä ihana kuin silloin, kun vielä koin kuuluvani joukkoon, mutta siellä on silti aina mukavan rauhallista ja nostalgista. Suosittelen kyllä kaikkia käymään vaikka vilkaisemassa, jos yhtään kiinnostaa ja haluaa vaikka hiukan pakoon hektisyydestä ja stressistä.

Mitä muuta kaipaan, no sitä yhteisöllisyyttä. Tulin usein tunteelliseksi, kun kaikki yhteen ääneen lauloivat siionin lauluja, ja nykyäänkin kaipaan sitä voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Monet siionin laulut ovat minulle yhä tosi tärkeitä (esim. On mulla onnen päivä, Mun kotini taivaassa ihana on, Oi katsele lintua oksalla puun jne.), mutta en oikein tiedä, onko minulla "oikeutta" laulaa tai kuunnella niitä, kun en ole enää lestadiolainen.

Ap

Tuo on mielestäni hieman ikävän kuuloinen asia, että koet että sinulla ei ole oikeutta laulaa osaamiasi lauluja, ja lestadiolaiset siten olisivat jotenkin oikeammassa uskossa kuin sinä. Omalta kohdaltani koen, että oma taustani on mikä on, enkä tee siitä mitään ongelmaa. Laulan kun laulattaa.

Joskus seurueissa joissa tiedän olevan sekä meitä tavallisia että lestadiolaisia, tervehdin ensimmäisenä, ja ihan normaaleilla sanoilla, niin ei tarvitse kenenkään pohtia pitääkö tuolle sanoa Jumalan terve.  

Mielenkiintoista, että käyt seuroissa (RY?) jos et ole uskomassa. Minä olen itse normaali evlut., mutta miehen puolen suvusta suurin osa on vanhoillisia. Itse koen kiusallisena tilanteet, joissa suurin osa on vanhoillisia (juhlat jonkun kotona) joissa juuri saapuva aloittaa ”jumalanterve-kättelykierroksen” ja sitten hämillään pysähtyy kohdalleni, katsoo tukkaani, meikkiäni ja korvakoruja. Yleensä olen reippaasti esitellyt itseni ja sanonut käsipäivää. Mutta rasittava tapa tuollainen, kätellä kaikki paikalla olevat 50 ihmistä, vähän niinkuin todistaakseen että ollaan tässä uskomassa. Eikö sen voisi perhejuhlissa jättää väliin? Latistaa tunnelmaa tuollainen kiertäminen jos muuta sanottavaa ei ole. Muistan kerran erään vanhan sukulaisen reippaasti huikanneen ”hei kaikille, en jaksa kiertää” ja sitten kätteli paikalla olevat pari uskonveljeä erikseen. Muutenkin olisi fiksua juhlissa joissa on paikalla 50/50 uskovia ja ei uskovia, pysyä neutraalilla linjalla.

Kirjoitin seurueissa, en seuroissa. 

Kun läheiseen sukuuni kuuluu myös vanhoillislestadiolaisia ja heitä on myös tuttavien ja kollegoiden joukossa, toisinaan tulee tilaisuuksia, joissa on koolla eri aatesuuntien ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia. Viimeksi erään vanhoillislestadiolaisen entisen työkaverini 60-vuotispäivillä tuli eteen juuri tilanne, jossa joku pyöri tervehtimässä kädestä pitäen puolet porukasta. Minä moikkasin ensin, välttääkseni typeräntuntuisen tilanteen.

RY viestissäsi tarkoittaa Rauhanyhdistystä. Kyseisen yhdistyksen seuroissa en ole käynyt kuin lapsena, silloin kun en vielä voinut kieltäytyä. Sen sijaan muutamissa hautajaisissa olen viime aikoinakin ollut, joissa olen kesken muistotilaisuuden huomannut että puhuja käyttää aivan vanhoillislestadiolaista fraseologiaa: "...Marjaleena sai tietää, että hänelläkin on lupa uskoa kaikki syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä..." Jne. Kyllä te ne siihen uskoon kuuluvat ne sanontatavat tunnistatte, kun minäkin kymmenien vuosien jälkeen.

Kielilläpuhumista ym. lapsuudestani tuttua seuroihin kuulunutta extreme-uskovaisuutta sen sijaan en ole nähnyt vuosikymmeniin. Esim. sitä kaikkiin seurapuheisiin kuulunuta kohokohtaa, kun itse kukin syntien raskauttama nostaa kätensä, ja maallikkopuhuja jakaa sitten kateederilta litaniana itse kullekin oikeutta synneistä vapautumiseen. 

Kysyin äitini hautajaisista tullessamme omalta lukioikäiseltä teiniltäni, tunnistiko hän, että pappi oli vanhoillislestadiolainen. Ei, miten niin, kysyi hän. Kerroin puheen sisällöstä ne piirteet, jotka minulle kertoivat uskonsuunnan. Ai jaa, mielenkiintoista, sanoi tyttö.

Silmääni kiinnittyi viestissäsi myös se, että sanot etten "ole uskossa". Tämä onkin ilmeisesti lestadiolaisuuden olennaisimpia piirteitä: oikeita uskovia ovat vain samaan lahkoon kuuluvat, ja vaikka liike kuuluukin osaksi evankelisluterilaista kirkkoa, heidän vakaumuksensa mukaan muualla kuin lestadiolaisen yhteisön piirissä ei pelastusta ole tiedossa. No, noilla spekseillä olen ilmeisesti mielestäsi menossa helvettiin, ihan riippumatta siitä miten elämäni elän ja mihin uskon,  mutta omalta puoleltani voin kyllä sanoa, että lestadiolaisten taivas olisi lähes viimeinen paikka missä haluaisin iäisyyteni viettää.

Pahoittelen hieman kärkevää viimeistä lausettani, varsinkin kun tuntemani lestadiolaiset ovat enimmäkseen oikein mukavia, vaikka en heidän uskonkäsityksiään jaakaan. Emme kyllä niistä keskustelekaan, koska tiedän, ettei se johtaisi mihinkään myönteiseen.

Kielilläpuhumista? Millä paikkakunnalla, ja millä vuosikymmenellä ja missä lestadiolaissuuntauksessa on ollut kielilläpuhumista? Eikös se ole enempi helluntailaisten ja ehkä myös vapaakirkon juttu?

1970-luvun puolivälissä,  Iisalmen Rauhanyhdistyksen talossa Kankaalla tuli kärsittyä loputtoman pitkiä seurapuheita, joiden kehittyessä loppua kohden etupenkistä alkoi kuulua käsittämätöntä korkealla äänellä vuodatettua käsittämättömien sanojen puhetulvaa ja ulinaa. Naishenkilöitä äänessä. Sama ilmiö esiintyi muissakin sen seutukunnan seuroissa pienemmillä Ylä-Savon paikkakunnilla Iisalmesta ylöspäin.

En tiedä miten paikallisesta ilmiöstä oli kyse, ja olivatko mahdollisesti kyseiset henkilöt yksittäisiä mielenterveysongelmaisia. Järjestäjät eivät näihin reaktioihin kiinnittäneet isommalti huomiota, vaan se oli ikään kuin osa tapahtumaa. Mutta kymmenen ikävuoden paikkeilla seuratalon vinyylipäällysteisille istuimille tuntikausiksi pakotettuna tuollaisen kuunteleminen vierotti minut hyvin vahvasti siihen käsitykseen, että tervejärkisestä touhusta ei ollut kyse.

Muista uskonsuuntauksista minulla ei ole niin omakohtaisia kokemuksia. Olen noiden kokemusteni pohjalta pitänyt tuota vanhoillislestadiolaisuuden piirteenä.

Ehkä suurimman virheen tekivät vanhemmat pakottaessaan meidät alakouluikäiset kuuntelemaan sellaista, josta emme pystyneet mitään ymmärtämään, ja joka on lapsille vain kidutusta.

Tässä ketjussa kuvailtu seuratilaisuuksien yhteisöllisyys ja lämmin tunnelma puuttuu omista muistoistani täysin. Seurat olivat juuri pakollista kärsimistä pyhäpuku päällä, sen sijaan että olisi päässyt leikkimään serkkujen ja sisarusten kanssa. Kärpäset pörräsivät ikkunalasissa, ja ilma alkoi loppua salista. Ulkona paistoi aurinko. Etupenkissä ulistiin ja saarnaaja jakoi syntien anteeksiantamusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaipaatko jotain lestadiolaisuudesta, esim Suviseuroja? Kävin kerran, "turistina" ja minusta oli mukavanoloinen tapahtuma.

Oikeastaan käyn yhä suviseuroissa lähes joka vuosi, tapaamassa serkkuja ja joitakin harvoja vanhoja kavereita ja ihan vain nauttimassa seurakentän tunnelmasta. Tunnelma ei ole aivan yhtä ihana kuin silloin, kun vielä koin kuuluvani joukkoon, mutta siellä on silti aina mukavan rauhallista ja nostalgista. Suosittelen kyllä kaikkia käymään vaikka vilkaisemassa, jos yhtään kiinnostaa ja haluaa vaikka hiukan pakoon hektisyydestä ja stressistä.

Mitä muuta kaipaan, no sitä yhteisöllisyyttä. Tulin usein tunteelliseksi, kun kaikki yhteen ääneen lauloivat siionin lauluja, ja nykyäänkin kaipaan sitä voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Monet siionin laulut ovat minulle yhä tosi tärkeitä (esim. On mulla onnen päivä, Mun kotini taivaassa ihana on, Oi katsele lintua oksalla puun jne.), mutta en oikein tiedä, onko minulla "oikeutta" laulaa tai kuunnella niitä, kun en ole enää lestadiolainen.

Ap

Tuo on mielestäni hieman ikävän kuuloinen asia, että koet että sinulla ei ole oikeutta laulaa osaamiasi lauluja, ja lestadiolaiset siten olisivat jotenkin oikeammassa uskossa kuin sinä. Omalta kohdaltani koen, että oma taustani on mikä on, enkä tee siitä mitään ongelmaa. Laulan kun laulattaa.

Joskus seurueissa joissa tiedän olevan sekä meitä tavallisia että lestadiolaisia, tervehdin ensimmäisenä, ja ihan normaaleilla sanoilla, niin ei tarvitse kenenkään pohtia pitääkö tuolle sanoa Jumalan terve.  

Mielenkiintoista, että käyt seuroissa (RY?) jos et ole uskomassa. Minä olen itse normaali evlut., mutta miehen puolen suvusta suurin osa on vanhoillisia. Itse koen kiusallisena tilanteet, joissa suurin osa on vanhoillisia (juhlat jonkun kotona) joissa juuri saapuva aloittaa ”jumalanterve-kättelykierroksen” ja sitten hämillään pysähtyy kohdalleni, katsoo tukkaani, meikkiäni ja korvakoruja. Yleensä olen reippaasti esitellyt itseni ja sanonut käsipäivää. Mutta rasittava tapa tuollainen, kätellä kaikki paikalla olevat 50 ihmistä, vähän niinkuin todistaakseen että ollaan tässä uskomassa. Eikö sen voisi perhejuhlissa jättää väliin? Latistaa tunnelmaa tuollainen kiertäminen jos muuta sanottavaa ei ole. Muistan kerran erään vanhan sukulaisen reippaasti huikanneen ”hei kaikille, en jaksa kiertää” ja sitten kätteli paikalla olevat pari uskonveljeä erikseen. Muutenkin olisi fiksua juhlissa joissa on paikalla 50/50 uskovia ja ei uskovia, pysyä neutraalilla linjalla.

Kirjoitin seurueissa, en seuroissa. 

Kun läheiseen sukuuni kuuluu myös vanhoillislestadiolaisia ja heitä on myös tuttavien ja kollegoiden joukossa, toisinaan tulee tilaisuuksia, joissa on koolla eri aatesuuntien ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia. Viimeksi erään vanhoillislestadiolaisen entisen työkaverini 60-vuotispäivillä tuli eteen juuri tilanne, jossa joku pyöri tervehtimässä kädestä pitäen puolet porukasta. Minä moikkasin ensin, välttääkseni typeräntuntuisen tilanteen.

RY viestissäsi tarkoittaa Rauhanyhdistystä. Kyseisen yhdistyksen seuroissa en ole käynyt kuin lapsena, silloin kun en vielä voinut kieltäytyä. Sen sijaan muutamissa hautajaisissa olen viime aikoinakin ollut, joissa olen kesken muistotilaisuuden huomannut että puhuja käyttää aivan vanhoillislestadiolaista fraseologiaa: "...Marjaleena sai tietää, että hänelläkin on lupa uskoa kaikki syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä..." Jne. Kyllä te ne siihen uskoon kuuluvat ne sanontatavat tunnistatte, kun minäkin kymmenien vuosien jälkeen.

Kielilläpuhumista ym. lapsuudestani tuttua seuroihin kuulunutta extreme-uskovaisuutta sen sijaan en ole nähnyt vuosikymmeniin. Esim. sitä kaikkiin seurapuheisiin kuulunuta kohokohtaa, kun itse kukin syntien raskauttama nostaa kätensä, ja maallikkopuhuja jakaa sitten kateederilta litaniana itse kullekin oikeutta synneistä vapautumiseen. 

Kysyin äitini hautajaisista tullessamme omalta lukioikäiseltä teiniltäni, tunnistiko hän, että pappi oli vanhoillislestadiolainen. Ei, miten niin, kysyi hän. Kerroin puheen sisällöstä ne piirteet, jotka minulle kertoivat uskonsuunnan. Ai jaa, mielenkiintoista, sanoi tyttö.

Silmääni kiinnittyi viestissäsi myös se, että sanot etten "ole uskossa". Tämä onkin ilmeisesti lestadiolaisuuden olennaisimpia piirteitä: oikeita uskovia ovat vain samaan lahkoon kuuluvat, ja vaikka liike kuuluukin osaksi evankelisluterilaista kirkkoa, heidän vakaumuksensa mukaan muualla kuin lestadiolaisen yhteisön piirissä ei pelastusta ole tiedossa. No, noilla spekseillä olen ilmeisesti mielestäsi menossa helvettiin, ihan riippumatta siitä miten elämäni elän ja mihin uskon,  mutta omalta puoleltani voin kyllä sanoa, että lestadiolaisten taivas olisi lähes viimeinen paikka missä haluaisin iäisyyteni viettää.

Pahoittelen hieman kärkevää viimeistä lausettani, varsinkin kun tuntemani lestadiolaiset ovat enimmäkseen oikein mukavia, vaikka en heidän uskonkäsityksiään jaakaan. Emme kyllä niistä keskustelekaan, koska tiedän, ettei se johtaisi mihinkään myönteiseen.

Kielilläpuhumista? Millä paikkakunnalla, ja millä vuosikymmenellä ja missä lestadiolaissuuntauksessa on ollut kielilläpuhumista? Eikös se ole enempi helluntailaisten ja ehkä myös vapaakirkon juttu?

1970-luvun puolivälissä,  Iisalmen Rauhanyhdistyksen talossa Kankaalla tuli kärsittyä loputtoman pitkiä seurapuheita, joiden kehittyessä loppua kohden etupenkistä alkoi kuulua käsittämätöntä korkealla äänellä vuodatettua käsittämättömien sanojen puhetulvaa ja ulinaa. Naishenkilöitä äänessä. Sama ilmiö esiintyi muissakin sen seutukunnan seuroissa pienemmillä Ylä-Savon paikkakunnilla Iisalmesta ylöspäin.

En tiedä miten paikallisesta ilmiöstä oli kyse, ja olivatko mahdollisesti kyseiset henkilöt yksittäisiä mielenterveysongelmaisia. Järjestäjät eivät näihin reaktioihin kiinnittäneet isommalti huomiota, vaan se oli ikään kuin osa tapahtumaa. Mutta kymmenen ikävuoden paikkeilla seuratalon vinyylipäällysteisille istuimille tuntikausiksi pakotettuna tuollaisen kuunteleminen vierotti minut hyvin vahvasti siihen käsitykseen, että tervejärkisestä touhusta ei ollut kyse.

Muista uskonsuuntauksista minulla ei ole niin omakohtaisia kokemuksia. Olen noiden kokemusteni pohjalta pitänyt tuota vanhoillislestadiolaisuuden piirteenä.

Ehkä suurimman virheen tekivät vanhemmat pakottaessaan meidät alakouluikäiset kuuntelemaan sellaista, josta emme pystyneet mitään ymmärtämään, ja joka on lapsille vain kidutusta.

Tässä ketjussa kuvailtu seuratilaisuuksien yhteisöllisyys ja lämmin tunnelma puuttuu omista muistoistani täysin. Seurat olivat juuri pakollista kärsimistä pyhäpuku päällä, sen sijaan että olisi päässyt leikkimään serkkujen ja sisarusten kanssa. Kärpäset pörräsivät ikkunalasissa, ja ilma alkoi loppua salista. Ulkona paistoi aurinko. Etupenkissä ulistiin ja saarnaaja jakoi syntien anteeksiantamusta.

Voisiko tuossa olla kysymys ns. kiittämisestä. Sitä ei nykyään kuule ainakaan normaalisti seuroissa, mutta lapsena kuuli suvareissa kiittäjiä ja niitä kuulee myös vanhoilla seuraäänitteillä.

Kiittämisessä nimenomaan se kiittäjä toistaa nopeasti ja korkealla äänellä jotain kiitosta. Lapsena luulin, että suviseuroissa joku mummo huusi: "Hernekeitto on keitetty", mutta todennäköisemmin hän tarkoitti sanoa: "Herra Jeesus kiitetty" tms. Ei siis ole kielillä puhumista, vaan muuten vain epäselvää.

Olen joskus helluntailaisten tapahtumassa kuullut kielillä puhumista ja se ei muistuttanut tuota lestadiolaisia kiittämistä. Kielillä puhuminen oli tasaisempaa ja muistutti enemmän normaalia puhetta, vaikka olikin täyttä siansaksaa. Kiittämisessä on selvä nuotti ja se on juuri tuollaista kuvailemaasi "ulinaa".

-Vl

Vl kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaipaatko jotain lestadiolaisuudesta, esim Suviseuroja? Kävin kerran, "turistina" ja minusta oli mukavanoloinen tapahtuma.

Oikeastaan käyn yhä suviseuroissa lähes joka vuosi, tapaamassa serkkuja ja joitakin harvoja vanhoja kavereita ja ihan vain nauttimassa seurakentän tunnelmasta. Tunnelma ei ole aivan yhtä ihana kuin silloin, kun vielä koin kuuluvani joukkoon, mutta siellä on silti aina mukavan rauhallista ja nostalgista. Suosittelen kyllä kaikkia käymään vaikka vilkaisemassa, jos yhtään kiinnostaa ja haluaa vaikka hiukan pakoon hektisyydestä ja stressistä.

Mitä muuta kaipaan, no sitä yhteisöllisyyttä. Tulin usein tunteelliseksi, kun kaikki yhteen ääneen lauloivat siionin lauluja, ja nykyäänkin kaipaan sitä voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Monet siionin laulut ovat minulle yhä tosi tärkeitä (esim. On mulla onnen päivä, Mun kotini taivaassa ihana on, Oi katsele lintua oksalla puun jne.), mutta en oikein tiedä, onko minulla "oikeutta" laulaa tai kuunnella niitä, kun en ole enää lestadiolainen.

Ap

Tuo on mielestäni hieman ikävän kuuloinen asia, että koet että sinulla ei ole oikeutta laulaa osaamiasi lauluja, ja lestadiolaiset siten olisivat jotenkin oikeammassa uskossa kuin sinä. Omalta kohdaltani koen, että oma taustani on mikä on, enkä tee siitä mitään ongelmaa. Laulan kun laulattaa.

Joskus seurueissa joissa tiedän olevan sekä meitä tavallisia että lestadiolaisia, tervehdin ensimmäisenä, ja ihan normaaleilla sanoilla, niin ei tarvitse kenenkään pohtia pitääkö tuolle sanoa Jumalan terve.  

Mielenkiintoista, että käyt seuroissa (RY?) jos et ole uskomassa. Minä olen itse normaali evlut., mutta miehen puolen suvusta suurin osa on vanhoillisia. Itse koen kiusallisena tilanteet, joissa suurin osa on vanhoillisia (juhlat jonkun kotona) joissa juuri saapuva aloittaa ”jumalanterve-kättelykierroksen” ja sitten hämillään pysähtyy kohdalleni, katsoo tukkaani, meikkiäni ja korvakoruja. Yleensä olen reippaasti esitellyt itseni ja sanonut käsipäivää. Mutta rasittava tapa tuollainen, kätellä kaikki paikalla olevat 50 ihmistä, vähän niinkuin todistaakseen että ollaan tässä uskomassa. Eikö sen voisi perhejuhlissa jättää väliin? Latistaa tunnelmaa tuollainen kiertäminen jos muuta sanottavaa ei ole. Muistan kerran erään vanhan sukulaisen reippaasti huikanneen ”hei kaikille, en jaksa kiertää” ja sitten kätteli paikalla olevat pari uskonveljeä erikseen. Muutenkin olisi fiksua juhlissa joissa on paikalla 50/50 uskovia ja ei uskovia, pysyä neutraalilla linjalla.

Kirjoitin seurueissa, en seuroissa. 

Kun läheiseen sukuuni kuuluu myös vanhoillislestadiolaisia ja heitä on myös tuttavien ja kollegoiden joukossa, toisinaan tulee tilaisuuksia, joissa on koolla eri aatesuuntien ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia. Viimeksi erään vanhoillislestadiolaisen entisen työkaverini 60-vuotispäivillä tuli eteen juuri tilanne, jossa joku pyöri tervehtimässä kädestä pitäen puolet porukasta. Minä moikkasin ensin, välttääkseni typeräntuntuisen tilanteen.

RY viestissäsi tarkoittaa Rauhanyhdistystä. Kyseisen yhdistyksen seuroissa en ole käynyt kuin lapsena, silloin kun en vielä voinut kieltäytyä. Sen sijaan muutamissa hautajaisissa olen viime aikoinakin ollut, joissa olen kesken muistotilaisuuden huomannut että puhuja käyttää aivan vanhoillislestadiolaista fraseologiaa: "...Marjaleena sai tietää, että hänelläkin on lupa uskoa kaikki syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä..." Jne. Kyllä te ne siihen uskoon kuuluvat ne sanontatavat tunnistatte, kun minäkin kymmenien vuosien jälkeen.

Kielilläpuhumista ym. lapsuudestani tuttua seuroihin kuulunutta extreme-uskovaisuutta sen sijaan en ole nähnyt vuosikymmeniin. Esim. sitä kaikkiin seurapuheisiin kuulunuta kohokohtaa, kun itse kukin syntien raskauttama nostaa kätensä, ja maallikkopuhuja jakaa sitten kateederilta litaniana itse kullekin oikeutta synneistä vapautumiseen. 

Kysyin äitini hautajaisista tullessamme omalta lukioikäiseltä teiniltäni, tunnistiko hän, että pappi oli vanhoillislestadiolainen. Ei, miten niin, kysyi hän. Kerroin puheen sisällöstä ne piirteet, jotka minulle kertoivat uskonsuunnan. Ai jaa, mielenkiintoista, sanoi tyttö.

Silmääni kiinnittyi viestissäsi myös se, että sanot etten "ole uskossa". Tämä onkin ilmeisesti lestadiolaisuuden olennaisimpia piirteitä: oikeita uskovia ovat vain samaan lahkoon kuuluvat, ja vaikka liike kuuluukin osaksi evankelisluterilaista kirkkoa, heidän vakaumuksensa mukaan muualla kuin lestadiolaisen yhteisön piirissä ei pelastusta ole tiedossa. No, noilla spekseillä olen ilmeisesti mielestäsi menossa helvettiin, ihan riippumatta siitä miten elämäni elän ja mihin uskon,  mutta omalta puoleltani voin kyllä sanoa, että lestadiolaisten taivas olisi lähes viimeinen paikka missä haluaisin iäisyyteni viettää.

Pahoittelen hieman kärkevää viimeistä lausettani, varsinkin kun tuntemani lestadiolaiset ovat enimmäkseen oikein mukavia, vaikka en heidän uskonkäsityksiään jaakaan. Emme kyllä niistä keskustelekaan, koska tiedän, ettei se johtaisi mihinkään myönteiseen.

Kielilläpuhumista? Millä paikkakunnalla, ja millä vuosikymmenellä ja missä lestadiolaissuuntauksessa on ollut kielilläpuhumista? Eikös se ole enempi helluntailaisten ja ehkä myös vapaakirkon juttu?

1970-luvun puolivälissä,  Iisalmen Rauhanyhdistyksen talossa Kankaalla tuli kärsittyä loputtoman pitkiä seurapuheita, joiden kehittyessä loppua kohden etupenkistä alkoi kuulua käsittämätöntä korkealla äänellä vuodatettua käsittämättömien sanojen puhetulvaa ja ulinaa. Naishenkilöitä äänessä. Sama ilmiö esiintyi muissakin sen seutukunnan seuroissa pienemmillä Ylä-Savon paikkakunnilla Iisalmesta ylöspäin.

En tiedä miten paikallisesta ilmiöstä oli kyse, ja olivatko mahdollisesti kyseiset henkilöt yksittäisiä mielenterveysongelmaisia. Järjestäjät eivät näihin reaktioihin kiinnittäneet isommalti huomiota, vaan se oli ikään kuin osa tapahtumaa. Mutta kymmenen ikävuoden paikkeilla seuratalon vinyylipäällysteisille istuimille tuntikausiksi pakotettuna tuollaisen kuunteleminen vierotti minut hyvin vahvasti siihen käsitykseen, että tervejärkisestä touhusta ei ollut kyse.

Muista uskonsuuntauksista minulla ei ole niin omakohtaisia kokemuksia. Olen noiden kokemusteni pohjalta pitänyt tuota vanhoillislestadiolaisuuden piirteenä.

Ehkä suurimman virheen tekivät vanhemmat pakottaessaan meidät alakouluikäiset kuuntelemaan sellaista, josta emme pystyneet mitään ymmärtämään, ja joka on lapsille vain kidutusta.

Tässä ketjussa kuvailtu seuratilaisuuksien yhteisöllisyys ja lämmin tunnelma puuttuu omista muistoistani täysin. Seurat olivat juuri pakollista kärsimistä pyhäpuku päällä, sen sijaan että olisi päässyt leikkimään serkkujen ja sisarusten kanssa. Kärpäset pörräsivät ikkunalasissa, ja ilma alkoi loppua salista. Ulkona paistoi aurinko. Etupenkissä ulistiin ja saarnaaja jakoi syntien anteeksiantamusta.

Voisiko tuossa olla kysymys ns. kiittämisestä. Sitä ei nykyään kuule ainakaan normaalisti seuroissa, mutta lapsena kuuli suvareissa kiittäjiä ja niitä kuulee myös vanhoilla seuraäänitteillä.

Kiittämisessä nimenomaan se kiittäjä toistaa nopeasti ja korkealla äänellä jotain kiitosta. Lapsena luulin, että suviseuroissa joku mummo huusi: "Hernekeitto on keitetty", mutta todennäköisemmin hän tarkoitti sanoa: "Herra Jeesus kiitetty" tms. Ei siis ole kielillä puhumista, vaan muuten vain epäselvää.

Olen joskus helluntailaisten tapahtumassa kuullut kielillä puhumista ja se ei muistuttanut tuota lestadiolaisia kiittämistä. Kielillä puhuminen oli tasaisempaa ja muistutti enemmän normaalia puhetta, vaikka olikin täyttä siansaksaa. Kiittämisessä on selvä nuotti ja se on juuri tuollaista kuvailemaasi "ulinaa".

-Vl

Voi olla, en tunne alan termistöä niin hyvin.

Jonkunlaista ekstaattista uskonsa ilmaisua se kuitenkin on, eikä lapsille kovin helposti avautuvaa. Ja vaatinee aikuiseltakin aikamoista asiaan vihkiytymistä, että pitäisi tuota täysjärkisenä.

En ihmettele, jos on jäänyt viime vuosikymmeninä vähemmälle lestadiolaispiireissäkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko sinulla jotain erityisesti mielesi päällä meille kerrottavaa, kun tänne kirjoittelet.

Ap, onko tämä kommentti tyypillinen vl:ille? Tyypillistä retoriikkaa?

En ole ap, mutta kyllä, tutulta kuulostaa. Jos joku esittää edes lievää kritiikkiä kyseiseen uskontoon, niin on tapana "hyökätä" henkilön kimppuun. Esim. "Mikä motiivi sinulla on puhua näistä asioista?" "Taidat olla katkera, kun tällaisia puhut?" Ym.

Kritiikkiä ei kestetä kuulla, koska se oikeasti sattuu ja kolahtaa. Suurin osa vl:stä tiedostaa sisimmässään, että homma on jollain tavalla pielessä. Niinpä on helppo leimata kritisoija katkeraksi, sielunvihollisen lähettilääksi tai hulluksi jopa. Kyseessä on varmasti mielen defenssi. Vl:t suojelevat psyykettään. ei tarvitse käsitellä mitään ongelmia, kun niiden esilletuojat leimataan heti.

Eli perinteinen ad hominem -virhe...

Vierailija kirjoitti:

Vl kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaipaatko jotain lestadiolaisuudesta, esim Suviseuroja? Kävin kerran, "turistina" ja minusta oli mukavanoloinen tapahtuma.

Oikeastaan käyn yhä suviseuroissa lähes joka vuosi, tapaamassa serkkuja ja joitakin harvoja vanhoja kavereita ja ihan vain nauttimassa seurakentän tunnelmasta. Tunnelma ei ole aivan yhtä ihana kuin silloin, kun vielä koin kuuluvani joukkoon, mutta siellä on silti aina mukavan rauhallista ja nostalgista. Suosittelen kyllä kaikkia käymään vaikka vilkaisemassa, jos yhtään kiinnostaa ja haluaa vaikka hiukan pakoon hektisyydestä ja stressistä.

Mitä muuta kaipaan, no sitä yhteisöllisyyttä. Tulin usein tunteelliseksi, kun kaikki yhteen ääneen lauloivat siionin lauluja, ja nykyäänkin kaipaan sitä voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Monet siionin laulut ovat minulle yhä tosi tärkeitä (esim. On mulla onnen päivä, Mun kotini taivaassa ihana on, Oi katsele lintua oksalla puun jne.), mutta en oikein tiedä, onko minulla "oikeutta" laulaa tai kuunnella niitä, kun en ole enää lestadiolainen.

Ap

Tuo on mielestäni hieman ikävän kuuloinen asia, että koet että sinulla ei ole oikeutta laulaa osaamiasi lauluja, ja lestadiolaiset siten olisivat jotenkin oikeammassa uskossa kuin sinä. Omalta kohdaltani koen, että oma taustani on mikä on, enkä tee siitä mitään ongelmaa. Laulan kun laulattaa.

Joskus seurueissa joissa tiedän olevan sekä meitä tavallisia että lestadiolaisia, tervehdin ensimmäisenä, ja ihan normaaleilla sanoilla, niin ei tarvitse kenenkään pohtia pitääkö tuolle sanoa Jumalan terve.  

Mielenkiintoista, että käyt seuroissa (RY?) jos et ole uskomassa. Minä olen itse normaali evlut., mutta miehen puolen suvusta suurin osa on vanhoillisia. Itse koen kiusallisena tilanteet, joissa suurin osa on vanhoillisia (juhlat jonkun kotona) joissa juuri saapuva aloittaa ”jumalanterve-kättelykierroksen” ja sitten hämillään pysähtyy kohdalleni, katsoo tukkaani, meikkiäni ja korvakoruja. Yleensä olen reippaasti esitellyt itseni ja sanonut käsipäivää. Mutta rasittava tapa tuollainen, kätellä kaikki paikalla olevat 50 ihmistä, vähän niinkuin todistaakseen että ollaan tässä uskomassa. Eikö sen voisi perhejuhlissa jättää väliin? Latistaa tunnelmaa tuollainen kiertäminen jos muuta sanottavaa ei ole. Muistan kerran erään vanhan sukulaisen reippaasti huikanneen ”hei kaikille, en jaksa kiertää” ja sitten kätteli paikalla olevat pari uskonveljeä erikseen. Muutenkin olisi fiksua juhlissa joissa on paikalla 50/50 uskovia ja ei uskovia, pysyä neutraalilla linjalla.

Kirjoitin seurueissa, en seuroissa. 

Kun läheiseen sukuuni kuuluu myös vanhoillislestadiolaisia ja heitä on myös tuttavien ja kollegoiden joukossa, toisinaan tulee tilaisuuksia, joissa on koolla eri aatesuuntien ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia. Viimeksi erään vanhoillislestadiolaisen entisen työkaverini 60-vuotispäivillä tuli eteen juuri tilanne, jossa joku pyöri tervehtimässä kädestä pitäen puolet porukasta. Minä moikkasin ensin, välttääkseni typeräntuntuisen tilanteen.

RY viestissäsi tarkoittaa Rauhanyhdistystä. Kyseisen yhdistyksen seuroissa en ole käynyt kuin lapsena, silloin kun en vielä voinut kieltäytyä. Sen sijaan muutamissa hautajaisissa olen viime aikoinakin ollut, joissa olen kesken muistotilaisuuden huomannut että puhuja käyttää aivan vanhoillislestadiolaista fraseologiaa: "...Marjaleena sai tietää, että hänelläkin on lupa uskoa kaikki syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä..." Jne. Kyllä te ne siihen uskoon kuuluvat ne sanontatavat tunnistatte, kun minäkin kymmenien vuosien jälkeen.

Kielilläpuhumista ym. lapsuudestani tuttua seuroihin kuulunutta extreme-uskovaisuutta sen sijaan en ole nähnyt vuosikymmeniin. Esim. sitä kaikkiin seurapuheisiin kuulunuta kohokohtaa, kun itse kukin syntien raskauttama nostaa kätensä, ja maallikkopuhuja jakaa sitten kateederilta litaniana itse kullekin oikeutta synneistä vapautumiseen. 

Kysyin äitini hautajaisista tullessamme omalta lukioikäiseltä teiniltäni, tunnistiko hän, että pappi oli vanhoillislestadiolainen. Ei, miten niin, kysyi hän. Kerroin puheen sisällöstä ne piirteet, jotka minulle kertoivat uskonsuunnan. Ai jaa, mielenkiintoista, sanoi tyttö.

Silmääni kiinnittyi viestissäsi myös se, että sanot etten "ole uskossa". Tämä onkin ilmeisesti lestadiolaisuuden olennaisimpia piirteitä: oikeita uskovia ovat vain samaan lahkoon kuuluvat, ja vaikka liike kuuluukin osaksi evankelisluterilaista kirkkoa, heidän vakaumuksensa mukaan muualla kuin lestadiolaisen yhteisön piirissä ei pelastusta ole tiedossa. No, noilla spekseillä olen ilmeisesti mielestäsi menossa helvettiin, ihan riippumatta siitä miten elämäni elän ja mihin uskon,  mutta omalta puoleltani voin kyllä sanoa, että lestadiolaisten taivas olisi lähes viimeinen paikka missä haluaisin iäisyyteni viettää.

Pahoittelen hieman kärkevää viimeistä lausettani, varsinkin kun tuntemani lestadiolaiset ovat enimmäkseen oikein mukavia, vaikka en heidän uskonkäsityksiään jaakaan. Emme kyllä niistä keskustelekaan, koska tiedän, ettei se johtaisi mihinkään myönteiseen.

Kielilläpuhumista? Millä paikkakunnalla, ja millä vuosikymmenellä ja missä lestadiolaissuuntauksessa on ollut kielilläpuhumista? Eikös se ole enempi helluntailaisten ja ehkä myös vapaakirkon juttu?

1970-luvun puolivälissä,  Iisalmen Rauhanyhdistyksen talossa Kankaalla tuli kärsittyä loputtoman pitkiä seurapuheita, joiden kehittyessä loppua kohden etupenkistä alkoi kuulua käsittämätöntä korkealla äänellä vuodatettua käsittämättömien sanojen puhetulvaa ja ulinaa. Naishenkilöitä äänessä. Sama ilmiö esiintyi muissakin sen seutukunnan seuroissa pienemmillä Ylä-Savon paikkakunnilla Iisalmesta ylöspäin.

En tiedä miten paikallisesta ilmiöstä oli kyse, ja olivatko mahdollisesti kyseiset henkilöt yksittäisiä mielenterveysongelmaisia. Järjestäjät eivät näihin reaktioihin kiinnittäneet isommalti huomiota, vaan se oli ikään kuin osa tapahtumaa. Mutta kymmenen ikävuoden paikkeilla seuratalon vinyylipäällysteisille istuimille tuntikausiksi pakotettuna tuollaisen kuunteleminen vierotti minut hyvin vahvasti siihen käsitykseen, että tervejärkisestä touhusta ei ollut kyse.

Muista uskonsuuntauksista minulla ei ole niin omakohtaisia kokemuksia. Olen noiden kokemusteni pohjalta pitänyt tuota vanhoillislestadiolaisuuden piirteenä.

Ehkä suurimman virheen tekivät vanhemmat pakottaessaan meidät alakouluikäiset kuuntelemaan sellaista, josta emme pystyneet mitään ymmärtämään, ja joka on lapsille vain kidutusta.

Tässä ketjussa kuvailtu seuratilaisuuksien yhteisöllisyys ja lämmin tunnelma puuttuu omista muistoistani täysin. Seurat olivat juuri pakollista kärsimistä pyhäpuku päällä, sen sijaan että olisi päässyt leikkimään serkkujen ja sisarusten kanssa. Kärpäset pörräsivät ikkunalasissa, ja ilma alkoi loppua salista. Ulkona paistoi aurinko. Etupenkissä ulistiin ja saarnaaja jakoi syntien anteeksiantamusta.

Voisiko tuossa olla kysymys ns. kiittämisestä. Sitä ei nykyään kuule ainakaan normaalisti seuroissa, mutta lapsena kuuli suvareissa kiittäjiä ja niitä kuulee myös vanhoilla seuraäänitteillä.

Kiittämisessä nimenomaan se kiittäjä toistaa nopeasti ja korkealla äänellä jotain kiitosta. Lapsena luulin, että suviseuroissa joku mummo huusi: "Hernekeitto on keitetty", mutta todennäköisemmin hän tarkoitti sanoa: "Herra Jeesus kiitetty" tms. Ei siis ole kielillä puhumista, vaan muuten vain epäselvää.

Olen joskus helluntailaisten tapahtumassa kuullut kielillä puhumista ja se ei muistuttanut tuota lestadiolaisia kiittämistä. Kielillä puhuminen oli tasaisempaa ja muistutti enemmän normaalia puhetta, vaikka olikin täyttä siansaksaa. Kiittämisessä on selvä nuotti ja se on juuri tuollaista kuvailemaasi "ulinaa".

-Vl

Voi olla, en tunne alan termistöä niin hyvin.

Jonkunlaista ekstaattista uskonsa ilmaisua se kuitenkin on, eikä lapsille kovin helposti avautuvaa. Ja vaatinee aikuiseltakin aikamoista asiaan vihkiytymistä, että pitäisi tuota täysjärkisenä.

En ihmettele, jos on jäänyt viime vuosikymmeninä vähemmälle lestadiolaispiireissäkin. 

Varmaan samantapaista on. Oma käsitys on, että kielilläpuhumista pidetään jonkinlaisena lahjana, kun taas kiittäminen on ihan vain transsinomaista tunteen purkamista. Siksi kai sitä kuulikin enemmän suviseuroissa, jossa tunnelma on muutenkin tiiviimpi tunnelma.

Lapsena ihmettelin, voiko minustakin tulla joskus kiittäjä ja voiko se kiittäjä hallita toimintaansa. En kyllä edelleenkään tiedä yhtään sen enempää, ovatko ne kiittäjät aina samoja ihmisiä ja onko se toiminta tahdonalaista.

- Vl

Miksi Suviseurojen jälkeen on pellot ja kaikki paikat täynnä käytettyjä kortsuja ??!! Eikö se ole "hieman" ristiriidassa teidän oppien kanssa. Tämä on aivan tunnettu tosiasia näistä kortsuista ja ne jopa loppuu aina paikkakunnan kaupoista ku Suviseurat ! Eli sellaista meininkiä, en tiiä pitäskö joskus huvikseen lähtee kun siellä on nuin hauska meininki  :D 

Vierailija kirjoitti:

Miksi Suviseurojen jälkeen on pellot ja kaikki paikat täynnä käytettyjä kortsuja ??!! Eikö se ole "hieman" ristiriidassa teidän oppien kanssa. Tämä on aivan tunnettu tosiasia näistä kortsuista ja ne jopa loppuu aina paikkakunnan kaupoista ku Suviseurat ! Eli sellaista meininkiä, en tiiä pitäskö joskus huvikseen lähtee kun siellä on nuin hauska meininki  :D 

Älä jaksa, tämä on klisee ja urbaanilegenda. Et ihan takuuvarmasti ole koskaan itse nähnyt mitään, joten turhaan kyselet ja naureskelet.

Vl kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vl kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaipaatko jotain lestadiolaisuudesta, esim Suviseuroja? Kävin kerran, "turistina" ja minusta oli mukavanoloinen tapahtuma.

Oikeastaan käyn yhä suviseuroissa lähes joka vuosi, tapaamassa serkkuja ja joitakin harvoja vanhoja kavereita ja ihan vain nauttimassa seurakentän tunnelmasta. Tunnelma ei ole aivan yhtä ihana kuin silloin, kun vielä koin kuuluvani joukkoon, mutta siellä on silti aina mukavan rauhallista ja nostalgista. Suosittelen kyllä kaikkia käymään vaikka vilkaisemassa, jos yhtään kiinnostaa ja haluaa vaikka hiukan pakoon hektisyydestä ja stressistä.

Mitä muuta kaipaan, no sitä yhteisöllisyyttä. Tulin usein tunteelliseksi, kun kaikki yhteen ääneen lauloivat siionin lauluja, ja nykyäänkin kaipaan sitä voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Monet siionin laulut ovat minulle yhä tosi tärkeitä (esim. On mulla onnen päivä, Mun kotini taivaassa ihana on, Oi katsele lintua oksalla puun jne.), mutta en oikein tiedä, onko minulla "oikeutta" laulaa tai kuunnella niitä, kun en ole enää lestadiolainen.

Ap

Tuo on mielestäni hieman ikävän kuuloinen asia, että koet että sinulla ei ole oikeutta laulaa osaamiasi lauluja, ja lestadiolaiset siten olisivat jotenkin oikeammassa uskossa kuin sinä. Omalta kohdaltani koen, että oma taustani on mikä on, enkä tee siitä mitään ongelmaa. Laulan kun laulattaa.

Joskus seurueissa joissa tiedän olevan sekä meitä tavallisia että lestadiolaisia, tervehdin ensimmäisenä, ja ihan normaaleilla sanoilla, niin ei tarvitse kenenkään pohtia pitääkö tuolle sanoa Jumalan terve.  

Mielenkiintoista, että käyt seuroissa (RY?) jos et ole uskomassa. Minä olen itse normaali evlut., mutta miehen puolen suvusta suurin osa on vanhoillisia. Itse koen kiusallisena tilanteet, joissa suurin osa on vanhoillisia (juhlat jonkun kotona) joissa juuri saapuva aloittaa ”jumalanterve-kättelykierroksen” ja sitten hämillään pysähtyy kohdalleni, katsoo tukkaani, meikkiäni ja korvakoruja. Yleensä olen reippaasti esitellyt itseni ja sanonut käsipäivää. Mutta rasittava tapa tuollainen, kätellä kaikki paikalla olevat 50 ihmistä, vähän niinkuin todistaakseen että ollaan tässä uskomassa. Eikö sen voisi perhejuhlissa jättää väliin? Latistaa tunnelmaa tuollainen kiertäminen jos muuta sanottavaa ei ole. Muistan kerran erään vanhan sukulaisen reippaasti huikanneen ”hei kaikille, en jaksa kiertää” ja sitten kätteli paikalla olevat pari uskonveljeä erikseen. Muutenkin olisi fiksua juhlissa joissa on paikalla 50/50 uskovia ja ei uskovia, pysyä neutraalilla linjalla.

Kirjoitin seurueissa, en seuroissa. 

Kun läheiseen sukuuni kuuluu myös vanhoillislestadiolaisia ja heitä on myös tuttavien ja kollegoiden joukossa, toisinaan tulee tilaisuuksia, joissa on koolla eri aatesuuntien ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia. Viimeksi erään vanhoillislestadiolaisen entisen työkaverini 60-vuotispäivillä tuli eteen juuri tilanne, jossa joku pyöri tervehtimässä kädestä pitäen puolet porukasta. Minä moikkasin ensin, välttääkseni typeräntuntuisen tilanteen.

RY viestissäsi tarkoittaa Rauhanyhdistystä. Kyseisen yhdistyksen seuroissa en ole käynyt kuin lapsena, silloin kun en vielä voinut kieltäytyä. Sen sijaan muutamissa hautajaisissa olen viime aikoinakin ollut, joissa olen kesken muistotilaisuuden huomannut että puhuja käyttää aivan vanhoillislestadiolaista fraseologiaa: "...Marjaleena sai tietää, että hänelläkin on lupa uskoa kaikki syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä..." Jne. Kyllä te ne siihen uskoon kuuluvat ne sanontatavat tunnistatte, kun minäkin kymmenien vuosien jälkeen.

Kielilläpuhumista ym. lapsuudestani tuttua seuroihin kuulunutta extreme-uskovaisuutta sen sijaan en ole nähnyt vuosikymmeniin. Esim. sitä kaikkiin seurapuheisiin kuulunuta kohokohtaa, kun itse kukin syntien raskauttama nostaa kätensä, ja maallikkopuhuja jakaa sitten kateederilta litaniana itse kullekin oikeutta synneistä vapautumiseen. 

Kysyin äitini hautajaisista tullessamme omalta lukioikäiseltä teiniltäni, tunnistiko hän, että pappi oli vanhoillislestadiolainen. Ei, miten niin, kysyi hän. Kerroin puheen sisällöstä ne piirteet, jotka minulle kertoivat uskonsuunnan. Ai jaa, mielenkiintoista, sanoi tyttö.

Silmääni kiinnittyi viestissäsi myös se, että sanot etten "ole uskossa". Tämä onkin ilmeisesti lestadiolaisuuden olennaisimpia piirteitä: oikeita uskovia ovat vain samaan lahkoon kuuluvat, ja vaikka liike kuuluukin osaksi evankelisluterilaista kirkkoa, heidän vakaumuksensa mukaan muualla kuin lestadiolaisen yhteisön piirissä ei pelastusta ole tiedossa. No, noilla spekseillä olen ilmeisesti mielestäsi menossa helvettiin, ihan riippumatta siitä miten elämäni elän ja mihin uskon,  mutta omalta puoleltani voin kyllä sanoa, että lestadiolaisten taivas olisi lähes viimeinen paikka missä haluaisin iäisyyteni viettää.

Pahoittelen hieman kärkevää viimeistä lausettani, varsinkin kun tuntemani lestadiolaiset ovat enimmäkseen oikein mukavia, vaikka en heidän uskonkäsityksiään jaakaan. Emme kyllä niistä keskustelekaan, koska tiedän, ettei se johtaisi mihinkään myönteiseen.

Kielilläpuhumista? Millä paikkakunnalla, ja millä vuosikymmenellä ja missä lestadiolaissuuntauksessa on ollut kielilläpuhumista? Eikös se ole enempi helluntailaisten ja ehkä myös vapaakirkon juttu?

1970-luvun puolivälissä,  Iisalmen Rauhanyhdistyksen talossa Kankaalla tuli kärsittyä loputtoman pitkiä seurapuheita, joiden kehittyessä loppua kohden etupenkistä alkoi kuulua käsittämätöntä korkealla äänellä vuodatettua käsittämättömien sanojen puhetulvaa ja ulinaa. Naishenkilöitä äänessä. Sama ilmiö esiintyi muissakin sen seutukunnan seuroissa pienemmillä Ylä-Savon paikkakunnilla Iisalmesta ylöspäin.

En tiedä miten paikallisesta ilmiöstä oli kyse, ja olivatko mahdollisesti kyseiset henkilöt yksittäisiä mielenterveysongelmaisia. Järjestäjät eivät näihin reaktioihin kiinnittäneet isommalti huomiota, vaan se oli ikään kuin osa tapahtumaa. Mutta kymmenen ikävuoden paikkeilla seuratalon vinyylipäällysteisille istuimille tuntikausiksi pakotettuna tuollaisen kuunteleminen vierotti minut hyvin vahvasti siihen käsitykseen, että tervejärkisestä touhusta ei ollut kyse.

Muista uskonsuuntauksista minulla ei ole niin omakohtaisia kokemuksia. Olen noiden kokemusteni pohjalta pitänyt tuota vanhoillislestadiolaisuuden piirteenä.

Ehkä suurimman virheen tekivät vanhemmat pakottaessaan meidät alakouluikäiset kuuntelemaan sellaista, josta emme pystyneet mitään ymmärtämään, ja joka on lapsille vain kidutusta.

Tässä ketjussa kuvailtu seuratilaisuuksien yhteisöllisyys ja lämmin tunnelma puuttuu omista muistoistani täysin. Seurat olivat juuri pakollista kärsimistä pyhäpuku päällä, sen sijaan että olisi päässyt leikkimään serkkujen ja sisarusten kanssa. Kärpäset pörräsivät ikkunalasissa, ja ilma alkoi loppua salista. Ulkona paistoi aurinko. Etupenkissä ulistiin ja saarnaaja jakoi syntien anteeksiantamusta.

Voisiko tuossa olla kysymys ns. kiittämisestä. Sitä ei nykyään kuule ainakaan normaalisti seuroissa, mutta lapsena kuuli suvareissa kiittäjiä ja niitä kuulee myös vanhoilla seuraäänitteillä.

Kiittämisessä nimenomaan se kiittäjä toistaa nopeasti ja korkealla äänellä jotain kiitosta. Lapsena luulin, että suviseuroissa joku mummo huusi: "Hernekeitto on keitetty", mutta todennäköisemmin hän tarkoitti sanoa: "Herra Jeesus kiitetty" tms. Ei siis ole kielillä puhumista, vaan muuten vain epäselvää.

Olen joskus helluntailaisten tapahtumassa kuullut kielillä puhumista ja se ei muistuttanut tuota lestadiolaisia kiittämistä. Kielillä puhuminen oli tasaisempaa ja muistutti enemmän normaalia puhetta, vaikka olikin täyttä siansaksaa. Kiittämisessä on selvä nuotti ja se on juuri tuollaista kuvailemaasi "ulinaa".

-Vl

Voi olla, en tunne alan termistöä niin hyvin.

Jonkunlaista ekstaattista uskonsa ilmaisua se kuitenkin on, eikä lapsille kovin helposti avautuvaa. Ja vaatinee aikuiseltakin aikamoista asiaan vihkiytymistä, että pitäisi tuota täysjärkisenä.

En ihmettele, jos on jäänyt viime vuosikymmeninä vähemmälle lestadiolaispiireissäkin. 

Varmaan samantapaista on. Oma käsitys on, että kielilläpuhumista pidetään jonkinlaisena lahjana, kun taas kiittäminen on ihan vain transsinomaista tunteen purkamista. Siksi kai sitä kuulikin enemmän suviseuroissa, jossa tunnelma on muutenkin tiiviimpi tunnelma.

Lapsena ihmettelin, voiko minustakin tulla joskus kiittäjä ja voiko se kiittäjä hallita toimintaansa. En kyllä edelleenkään tiedä yhtään sen enempää, ovatko ne kiittäjät aina samoja ihmisiä ja onko se toiminta tahdonalaista.

- Vl

No, tuo, että lapsena pohdit todellisena tulevaisuudenkuvana alatko joskus ulista seuroissa, osoittaa ehkä aika hyvin miksi olet vanhoillislestadiolainen, ja minä en. Minulle tuollainen järjen ylittävä irtautuminen transsitilaan oli jotain, mitä en silloin enkä myöhemminkään ole osannut tavoitella enkä ymmärtää.

Jotkut hakee eroa normaalista todellisuudesta päihteistä, joku saa sen saman seuratuvan penkistä. Tai fyysisen suorituksen endorfiineista. Tai rakastumisesta. Mutta se nyt on jo eri juttu.

Vierailija kirjoitti:

Vl kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vl kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaipaatko jotain lestadiolaisuudesta, esim Suviseuroja? Kävin kerran, "turistina" ja minusta oli mukavanoloinen tapahtuma.

Oikeastaan käyn yhä suviseuroissa lähes joka vuosi, tapaamassa serkkuja ja joitakin harvoja vanhoja kavereita ja ihan vain nauttimassa seurakentän tunnelmasta. Tunnelma ei ole aivan yhtä ihana kuin silloin, kun vielä koin kuuluvani joukkoon, mutta siellä on silti aina mukavan rauhallista ja nostalgista. Suosittelen kyllä kaikkia käymään vaikka vilkaisemassa, jos yhtään kiinnostaa ja haluaa vaikka hiukan pakoon hektisyydestä ja stressistä.

Mitä muuta kaipaan, no sitä yhteisöllisyyttä. Tulin usein tunteelliseksi, kun kaikki yhteen ääneen lauloivat siionin lauluja, ja nykyäänkin kaipaan sitä voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Monet siionin laulut ovat minulle yhä tosi tärkeitä (esim. On mulla onnen päivä, Mun kotini taivaassa ihana on, Oi katsele lintua oksalla puun jne.), mutta en oikein tiedä, onko minulla "oikeutta" laulaa tai kuunnella niitä, kun en ole enää lestadiolainen.

Ap

Tuo on mielestäni hieman ikävän kuuloinen asia, että koet että sinulla ei ole oikeutta laulaa osaamiasi lauluja, ja lestadiolaiset siten olisivat jotenkin oikeammassa uskossa kuin sinä. Omalta kohdaltani koen, että oma taustani on mikä on, enkä tee siitä mitään ongelmaa. Laulan kun laulattaa.

Joskus seurueissa joissa tiedän olevan sekä meitä tavallisia että lestadiolaisia, tervehdin ensimmäisenä, ja ihan normaaleilla sanoilla, niin ei tarvitse kenenkään pohtia pitääkö tuolle sanoa Jumalan terve.  

Mielenkiintoista, että käyt seuroissa (RY?) jos et ole uskomassa. Minä olen itse normaali evlut., mutta miehen puolen suvusta suurin osa on vanhoillisia. Itse koen kiusallisena tilanteet, joissa suurin osa on vanhoillisia (juhlat jonkun kotona) joissa juuri saapuva aloittaa ”jumalanterve-kättelykierroksen” ja sitten hämillään pysähtyy kohdalleni, katsoo tukkaani, meikkiäni ja korvakoruja. Yleensä olen reippaasti esitellyt itseni ja sanonut käsipäivää. Mutta rasittava tapa tuollainen, kätellä kaikki paikalla olevat 50 ihmistä, vähän niinkuin todistaakseen että ollaan tässä uskomassa. Eikö sen voisi perhejuhlissa jättää väliin? Latistaa tunnelmaa tuollainen kiertäminen jos muuta sanottavaa ei ole. Muistan kerran erään vanhan sukulaisen reippaasti huikanneen ”hei kaikille, en jaksa kiertää” ja sitten kätteli paikalla olevat pari uskonveljeä erikseen. Muutenkin olisi fiksua juhlissa joissa on paikalla 50/50 uskovia ja ei uskovia, pysyä neutraalilla linjalla.

Kirjoitin seurueissa, en seuroissa. 

Kun läheiseen sukuuni kuuluu myös vanhoillislestadiolaisia ja heitä on myös tuttavien ja kollegoiden joukossa, toisinaan tulee tilaisuuksia, joissa on koolla eri aatesuuntien ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia. Viimeksi erään vanhoillislestadiolaisen entisen työkaverini 60-vuotispäivillä tuli eteen juuri tilanne, jossa joku pyöri tervehtimässä kädestä pitäen puolet porukasta. Minä moikkasin ensin, välttääkseni typeräntuntuisen tilanteen.

RY viestissäsi tarkoittaa Rauhanyhdistystä. Kyseisen yhdistyksen seuroissa en ole käynyt kuin lapsena, silloin kun en vielä voinut kieltäytyä. Sen sijaan muutamissa hautajaisissa olen viime aikoinakin ollut, joissa olen kesken muistotilaisuuden huomannut että puhuja käyttää aivan vanhoillislestadiolaista fraseologiaa: "...Marjaleena sai tietää, että hänelläkin on lupa uskoa kaikki syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä..." Jne. Kyllä te ne siihen uskoon kuuluvat ne sanontatavat tunnistatte, kun minäkin kymmenien vuosien jälkeen.

Kielilläpuhumista ym. lapsuudestani tuttua seuroihin kuulunutta extreme-uskovaisuutta sen sijaan en ole nähnyt vuosikymmeniin. Esim. sitä kaikkiin seurapuheisiin kuulunuta kohokohtaa, kun itse kukin syntien raskauttama nostaa kätensä, ja maallikkopuhuja jakaa sitten kateederilta litaniana itse kullekin oikeutta synneistä vapautumiseen. 

Kysyin äitini hautajaisista tullessamme omalta lukioikäiseltä teiniltäni, tunnistiko hän, että pappi oli vanhoillislestadiolainen. Ei, miten niin, kysyi hän. Kerroin puheen sisällöstä ne piirteet, jotka minulle kertoivat uskonsuunnan. Ai jaa, mielenkiintoista, sanoi tyttö.

Silmääni kiinnittyi viestissäsi myös se, että sanot etten "ole uskossa". Tämä onkin ilmeisesti lestadiolaisuuden olennaisimpia piirteitä: oikeita uskovia ovat vain samaan lahkoon kuuluvat, ja vaikka liike kuuluukin osaksi evankelisluterilaista kirkkoa, heidän vakaumuksensa mukaan muualla kuin lestadiolaisen yhteisön piirissä ei pelastusta ole tiedossa. No, noilla spekseillä olen ilmeisesti mielestäsi menossa helvettiin, ihan riippumatta siitä miten elämäni elän ja mihin uskon,  mutta omalta puoleltani voin kyllä sanoa, että lestadiolaisten taivas olisi lähes viimeinen paikka missä haluaisin iäisyyteni viettää.

Pahoittelen hieman kärkevää viimeistä lausettani, varsinkin kun tuntemani lestadiolaiset ovat enimmäkseen oikein mukavia, vaikka en heidän uskonkäsityksiään jaakaan. Emme kyllä niistä keskustelekaan, koska tiedän, ettei se johtaisi mihinkään myönteiseen.

Kielilläpuhumista? Millä paikkakunnalla, ja millä vuosikymmenellä ja missä lestadiolaissuuntauksessa on ollut kielilläpuhumista? Eikös se ole enempi helluntailaisten ja ehkä myös vapaakirkon juttu?

1970-luvun puolivälissä,  Iisalmen Rauhanyhdistyksen talossa Kankaalla tuli kärsittyä loputtoman pitkiä seurapuheita, joiden kehittyessä loppua kohden etupenkistä alkoi kuulua käsittämätöntä korkealla äänellä vuodatettua käsittämättömien sanojen puhetulvaa ja ulinaa. Naishenkilöitä äänessä. Sama ilmiö esiintyi muissakin sen seutukunnan seuroissa pienemmillä Ylä-Savon paikkakunnilla Iisalmesta ylöspäin.

En tiedä miten paikallisesta ilmiöstä oli kyse, ja olivatko mahdollisesti kyseiset henkilöt yksittäisiä mielenterveysongelmaisia. Järjestäjät eivät näihin reaktioihin kiinnittäneet isommalti huomiota, vaan se oli ikään kuin osa tapahtumaa. Mutta kymmenen ikävuoden paikkeilla seuratalon vinyylipäällysteisille istuimille tuntikausiksi pakotettuna tuollaisen kuunteleminen vierotti minut hyvin vahvasti siihen käsitykseen, että tervejärkisestä touhusta ei ollut kyse.

Muista uskonsuuntauksista minulla ei ole niin omakohtaisia kokemuksia. Olen noiden kokemusteni pohjalta pitänyt tuota vanhoillislestadiolaisuuden piirteenä.

Ehkä suurimman virheen tekivät vanhemmat pakottaessaan meidät alakouluikäiset kuuntelemaan sellaista, josta emme pystyneet mitään ymmärtämään, ja joka on lapsille vain kidutusta.

Tässä ketjussa kuvailtu seuratilaisuuksien yhteisöllisyys ja lämmin tunnelma puuttuu omista muistoistani täysin. Seurat olivat juuri pakollista kärsimistä pyhäpuku päällä, sen sijaan että olisi päässyt leikkimään serkkujen ja sisarusten kanssa. Kärpäset pörräsivät ikkunalasissa, ja ilma alkoi loppua salista. Ulkona paistoi aurinko. Etupenkissä ulistiin ja saarnaaja jakoi syntien anteeksiantamusta.

Voisiko tuossa olla kysymys ns. kiittämisestä. Sitä ei nykyään kuule ainakaan normaalisti seuroissa, mutta lapsena kuuli suvareissa kiittäjiä ja niitä kuulee myös vanhoilla seuraäänitteillä.

Kiittämisessä nimenomaan se kiittäjä toistaa nopeasti ja korkealla äänellä jotain kiitosta. Lapsena luulin, että suviseuroissa joku mummo huusi: "Hernekeitto on keitetty", mutta todennäköisemmin hän tarkoitti sanoa: "Herra Jeesus kiitetty" tms. Ei siis ole kielillä puhumista, vaan muuten vain epäselvää.

Olen joskus helluntailaisten tapahtumassa kuullut kielillä puhumista ja se ei muistuttanut tuota lestadiolaisia kiittämistä. Kielillä puhuminen oli tasaisempaa ja muistutti enemmän normaalia puhetta, vaikka olikin täyttä siansaksaa. Kiittämisessä on selvä nuotti ja se on juuri tuollaista kuvailemaasi "ulinaa".

-Vl

Voi olla, en tunne alan termistöä niin hyvin.

Jonkunlaista ekstaattista uskonsa ilmaisua se kuitenkin on, eikä lapsille kovin helposti avautuvaa. Ja vaatinee aikuiseltakin aikamoista asiaan vihkiytymistä, että pitäisi tuota täysjärkisenä.

En ihmettele, jos on jäänyt viime vuosikymmeninä vähemmälle lestadiolaispiireissäkin. 

Varmaan samantapaista on. Oma käsitys on, että kielilläpuhumista pidetään jonkinlaisena lahjana, kun taas kiittäminen on ihan vain transsinomaista tunteen purkamista. Siksi kai sitä kuulikin enemmän suviseuroissa, jossa tunnelma on muutenkin tiiviimpi tunnelma.

Lapsena ihmettelin, voiko minustakin tulla joskus kiittäjä ja voiko se kiittäjä hallita toimintaansa. En kyllä edelleenkään tiedä yhtään sen enempää, ovatko ne kiittäjät aina samoja ihmisiä ja onko se toiminta tahdonalaista.

- Vl

No, tuo, että lapsena pohdit todellisena tulevaisuudenkuvana alatko joskus ulista seuroissa, osoittaa ehkä aika hyvin miksi olet vanhoillislestadiolainen, ja minä en. Minulle tuollainen järjen ylittävä irtautuminen transsitilaan oli jotain, mitä en silloin enkä myöhemminkään ole osannut tavoitella enkä ymmärtää.

Jotkut hakee eroa normaalista todellisuudesta päihteistä, joku saa sen saman seuratuvan penkistä. Tai fyysisen suorituksen endorfiineista. Tai rakastumisesta. Mutta se nyt on jo eri juttu.

Vedät aika vahvoja johtopäätöksiä tuntematta minua lainkaan. Mainitsin, että asiaa ihmettelin, mutta se ihmetys oli kertaluonteista viisivuotiaan ihmetystä eikä mitään jatkuvaa pohdintaa.

Ihmisten, myös lestadiolaisten, hengellinen todellisuus on aina yksilöllinen. Minulle usko on vahvaa toivomusta siitä, että Jumala on olemassa ja monien elåmänvalintojen nojaamista tähän toiveeseen tai uskomukseen.

Tiedostan, että on aivan mahdollista, ettei mitään Jumalaa ole olemassa, vaan kristinusko on selityksiä kaipaavalle ihmiselle tapa mieltää maailmaa. Olen aivan sinut tämän epävarmuuden kanssa ja ajattelen, että uskon pitää olla osa hyvää elämää, ei ainoa elämään mielekkyyttä tuova asia.

En hae uskosta mitään järjen ylittävää transsitilaa enkä perusta endorfiinien saamistani vain uskon varaan, vaan ihan kuten muutkin, etsin elämässäni hyvää oloa liikunnasta, työstä, rakkaudesta, seksistä, läheisyydestä jne. Seuroissa käyn kerran, pari kuukaudessa, kirkossa ehkä kymmenen kertaa vuodessa. Elämä on paljon muutakin kuin seurapenkissä istumista ja minulle uskossa onkin tärkeintä oma jumalasuhteeni, jota voin toteuttaa missä vain.

Tätä et nyt kysynyt, mutta halusin silti vähän avata omaa hengellisyyttäni, sillä välillä häiritsee se miten lestadiolaisista oletetaan vahvasti heidän olevan tietynlaisia ajatusmaailmaltaan.

- Vl

Vl kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vl kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vl kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaipaatko jotain lestadiolaisuudesta, esim Suviseuroja? Kävin kerran, "turistina" ja minusta oli mukavanoloinen tapahtuma.

Oikeastaan käyn yhä suviseuroissa lähes joka vuosi, tapaamassa serkkuja ja joitakin harvoja vanhoja kavereita ja ihan vain nauttimassa seurakentän tunnelmasta. Tunnelma ei ole aivan yhtä ihana kuin silloin, kun vielä koin kuuluvani joukkoon, mutta siellä on silti aina mukavan rauhallista ja nostalgista. Suosittelen kyllä kaikkia käymään vaikka vilkaisemassa, jos yhtään kiinnostaa ja haluaa vaikka hiukan pakoon hektisyydestä ja stressistä.

Mitä muuta kaipaan, no sitä yhteisöllisyyttä. Tulin usein tunteelliseksi, kun kaikki yhteen ääneen lauloivat siionin lauluja, ja nykyäänkin kaipaan sitä voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Monet siionin laulut ovat minulle yhä tosi tärkeitä (esim. On mulla onnen päivä, Mun kotini taivaassa ihana on, Oi katsele lintua oksalla puun jne.), mutta en oikein tiedä, onko minulla "oikeutta" laulaa tai kuunnella niitä, kun en ole enää lestadiolainen.

Ap

Tuo on mielestäni hieman ikävän kuuloinen asia, että koet että sinulla ei ole oikeutta laulaa osaamiasi lauluja, ja lestadiolaiset siten olisivat jotenkin oikeammassa uskossa kuin sinä. Omalta kohdaltani koen, että oma taustani on mikä on, enkä tee siitä mitään ongelmaa. Laulan kun laulattaa.

Joskus seurueissa joissa tiedän olevan sekä meitä tavallisia että lestadiolaisia, tervehdin ensimmäisenä, ja ihan normaaleilla sanoilla, niin ei tarvitse kenenkään pohtia pitääkö tuolle sanoa Jumalan terve.  

Mielenkiintoista, että käyt seuroissa (RY?) jos et ole uskomassa. Minä olen itse normaali evlut., mutta miehen puolen suvusta suurin osa on vanhoillisia. Itse koen kiusallisena tilanteet, joissa suurin osa on vanhoillisia (juhlat jonkun kotona) joissa juuri saapuva aloittaa ”jumalanterve-kättelykierroksen” ja sitten hämillään pysähtyy kohdalleni, katsoo tukkaani, meikkiäni ja korvakoruja. Yleensä olen reippaasti esitellyt itseni ja sanonut käsipäivää. Mutta rasittava tapa tuollainen, kätellä kaikki paikalla olevat 50 ihmistä, vähän niinkuin todistaakseen että ollaan tässä uskomassa. Eikö sen voisi perhejuhlissa jättää väliin? Latistaa tunnelmaa tuollainen kiertäminen jos muuta sanottavaa ei ole. Muistan kerran erään vanhan sukulaisen reippaasti huikanneen ”hei kaikille, en jaksa kiertää” ja sitten kätteli paikalla olevat pari uskonveljeä erikseen. Muutenkin olisi fiksua juhlissa joissa on paikalla 50/50 uskovia ja ei uskovia, pysyä neutraalilla linjalla.

Kirjoitin seurueissa, en seuroissa. 

Kun läheiseen sukuuni kuuluu myös vanhoillislestadiolaisia ja heitä on myös tuttavien ja kollegoiden joukossa, toisinaan tulee tilaisuuksia, joissa on koolla eri aatesuuntien ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia. Viimeksi erään vanhoillislestadiolaisen entisen työkaverini 60-vuotispäivillä tuli eteen juuri tilanne, jossa joku pyöri tervehtimässä kädestä pitäen puolet porukasta. Minä moikkasin ensin, välttääkseni typeräntuntuisen tilanteen.

RY viestissäsi tarkoittaa Rauhanyhdistystä. Kyseisen yhdistyksen seuroissa en ole käynyt kuin lapsena, silloin kun en vielä voinut kieltäytyä. Sen sijaan muutamissa hautajaisissa olen viime aikoinakin ollut, joissa olen kesken muistotilaisuuden huomannut että puhuja käyttää aivan vanhoillislestadiolaista fraseologiaa: "...Marjaleena sai tietää, että hänelläkin on lupa uskoa kaikki syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä..." Jne. Kyllä te ne siihen uskoon kuuluvat ne sanontatavat tunnistatte, kun minäkin kymmenien vuosien jälkeen.

Kielilläpuhumista ym. lapsuudestani tuttua seuroihin kuulunutta extreme-uskovaisuutta sen sijaan en ole nähnyt vuosikymmeniin. Esim. sitä kaikkiin seurapuheisiin kuulunuta kohokohtaa, kun itse kukin syntien raskauttama nostaa kätensä, ja maallikkopuhuja jakaa sitten kateederilta litaniana itse kullekin oikeutta synneistä vapautumiseen. 

Kysyin äitini hautajaisista tullessamme omalta lukioikäiseltä teiniltäni, tunnistiko hän, että pappi oli vanhoillislestadiolainen. Ei, miten niin, kysyi hän. Kerroin puheen sisällöstä ne piirteet, jotka minulle kertoivat uskonsuunnan. Ai jaa, mielenkiintoista, sanoi tyttö.

Silmääni kiinnittyi viestissäsi myös se, että sanot etten "ole uskossa". Tämä onkin ilmeisesti lestadiolaisuuden olennaisimpia piirteitä: oikeita uskovia ovat vain samaan lahkoon kuuluvat, ja vaikka liike kuuluukin osaksi evankelisluterilaista kirkkoa, heidän vakaumuksensa mukaan muualla kuin lestadiolaisen yhteisön piirissä ei pelastusta ole tiedossa. No, noilla spekseillä olen ilmeisesti mielestäsi menossa helvettiin, ihan riippumatta siitä miten elämäni elän ja mihin uskon,  mutta omalta puoleltani voin kyllä sanoa, että lestadiolaisten taivas olisi lähes viimeinen paikka missä haluaisin iäisyyteni viettää.

Pahoittelen hieman kärkevää viimeistä lausettani, varsinkin kun tuntemani lestadiolaiset ovat enimmäkseen oikein mukavia, vaikka en heidän uskonkäsityksiään jaakaan. Emme kyllä niistä keskustelekaan, koska tiedän, ettei se johtaisi mihinkään myönteiseen.

Kielilläpuhumista? Millä paikkakunnalla, ja millä vuosikymmenellä ja missä lestadiolaissuuntauksessa on ollut kielilläpuhumista? Eikös se ole enempi helluntailaisten ja ehkä myös vapaakirkon juttu?

1970-luvun puolivälissä,  Iisalmen Rauhanyhdistyksen talossa Kankaalla tuli kärsittyä loputtoman pitkiä seurapuheita, joiden kehittyessä loppua kohden etupenkistä alkoi kuulua käsittämätöntä korkealla äänellä vuodatettua käsittämättömien sanojen puhetulvaa ja ulinaa. Naishenkilöitä äänessä. Sama ilmiö esiintyi muissakin sen seutukunnan seuroissa pienemmillä Ylä-Savon paikkakunnilla Iisalmesta ylöspäin.

En tiedä miten paikallisesta ilmiöstä oli kyse, ja olivatko mahdollisesti kyseiset henkilöt yksittäisiä mielenterveysongelmaisia. Järjestäjät eivät näihin reaktioihin kiinnittäneet isommalti huomiota, vaan se oli ikään kuin osa tapahtumaa. Mutta kymmenen ikävuoden paikkeilla seuratalon vinyylipäällysteisille istuimille tuntikausiksi pakotettuna tuollaisen kuunteleminen vierotti minut hyvin vahvasti siihen käsitykseen, että tervejärkisestä touhusta ei ollut kyse.

Muista uskonsuuntauksista minulla ei ole niin omakohtaisia kokemuksia. Olen noiden kokemusteni pohjalta pitänyt tuota vanhoillislestadiolaisuuden piirteenä.

Ehkä suurimman virheen tekivät vanhemmat pakottaessaan meidät alakouluikäiset kuuntelemaan sellaista, josta emme pystyneet mitään ymmärtämään, ja joka on lapsille vain kidutusta.

Tässä ketjussa kuvailtu seuratilaisuuksien yhteisöllisyys ja lämmin tunnelma puuttuu omista muistoistani täysin. Seurat olivat juuri pakollista kärsimistä pyhäpuku päällä, sen sijaan että olisi päässyt leikkimään serkkujen ja sisarusten kanssa. Kärpäset pörräsivät ikkunalasissa, ja ilma alkoi loppua salista. Ulkona paistoi aurinko. Etupenkissä ulistiin ja saarnaaja jakoi syntien anteeksiantamusta.

Voisiko tuossa olla kysymys ns. kiittämisestä. Sitä ei nykyään kuule ainakaan normaalisti seuroissa, mutta lapsena kuuli suvareissa kiittäjiä ja niitä kuulee myös vanhoilla seuraäänitteillä.

Kiittämisessä nimenomaan se kiittäjä toistaa nopeasti ja korkealla äänellä jotain kiitosta. Lapsena luulin, että suviseuroissa joku mummo huusi: "Hernekeitto on keitetty", mutta todennäköisemmin hän tarkoitti sanoa: "Herra Jeesus kiitetty" tms. Ei siis ole kielillä puhumista, vaan muuten vain epäselvää.

Olen joskus helluntailaisten tapahtumassa kuullut kielillä puhumista ja se ei muistuttanut tuota lestadiolaisia kiittämistä. Kielillä puhuminen oli tasaisempaa ja muistutti enemmän normaalia puhetta, vaikka olikin täyttä siansaksaa. Kiittämisessä on selvä nuotti ja se on juuri tuollaista kuvailemaasi "ulinaa".

-Vl

Voi olla, en tunne alan termistöä niin hyvin.

Jonkunlaista ekstaattista uskonsa ilmaisua se kuitenkin on, eikä lapsille kovin helposti avautuvaa. Ja vaatinee aikuiseltakin aikamoista asiaan vihkiytymistä, että pitäisi tuota täysjärkisenä.

En ihmettele, jos on jäänyt viime vuosikymmeninä vähemmälle lestadiolaispiireissäkin. 

Varmaan samantapaista on. Oma käsitys on, että kielilläpuhumista pidetään jonkinlaisena lahjana, kun taas kiittäminen on ihan vain transsinomaista tunteen purkamista. Siksi kai sitä kuulikin enemmän suviseuroissa, jossa tunnelma on muutenkin tiiviimpi tunnelma.

Lapsena ihmettelin, voiko minustakin tulla joskus kiittäjä ja voiko se kiittäjä hallita toimintaansa. En kyllä edelleenkään tiedä yhtään sen enempää, ovatko ne kiittäjät aina samoja ihmisiä ja onko se toiminta tahdonalaista.

- Vl

No, tuo, että lapsena pohdit todellisena tulevaisuudenkuvana alatko joskus ulista seuroissa, osoittaa ehkä aika hyvin miksi olet vanhoillislestadiolainen, ja minä en. Minulle tuollainen järjen ylittävä irtautuminen transsitilaan oli jotain, mitä en silloin enkä myöhemminkään ole osannut tavoitella enkä ymmärtää.

Jotkut hakee eroa normaalista todellisuudesta päihteistä, joku saa sen saman seuratuvan penkistä. Tai fyysisen suorituksen endorfiineista. Tai rakastumisesta. Mutta se nyt on jo eri juttu.

Vedät aika vahvoja johtopäätöksiä tuntematta minua lainkaan. Mainitsin, että asiaa ihmettelin, mutta se ihmetys oli kertaluonteista viisivuotiaan ihmetystä eikä mitään jatkuvaa pohdintaa.

Ihmisten, myös lestadiolaisten, hengellinen todellisuus on aina yksilöllinen. Minulle usko on vahvaa toivomusta siitä, että Jumala on olemassa ja monien elåmänvalintojen nojaamista tähän toiveeseen tai uskomukseen.

Tiedostan, että on aivan mahdollista, ettei mitään Jumalaa ole olemassa, vaan kristinusko on selityksiä kaipaavalle ihmiselle tapa mieltää maailmaa. Olen aivan sinut tämän epävarmuuden kanssa ja ajattelen, että uskon pitää olla osa hyvää elämää, ei ainoa elämään mielekkyyttä tuova asia.

En hae uskosta mitään järjen ylittävää transsitilaa enkä perusta endorfiinien saamistani vain uskon varaan, vaan ihan kuten muutkin, etsin elämässäni hyvää oloa liikunnasta, työstä, rakkaudesta, seksistä, läheisyydestä jne. Seuroissa käyn kerran, pari kuukaudessa, kirkossa ehkä kymmenen kertaa vuodessa. Elämä on paljon muutakin kuin seurapenkissä istumista ja minulle uskossa onkin tärkeintä oma jumalasuhteeni, jota voin toteuttaa missä vain.

Tätä et nyt kysynyt, mutta halusin silti vähän avata omaa hengellisyyttäni, sillä välillä häiritsee se miten lestadiolaisista oletetaan vahvasti heidän olevan tietynlaisia ajatusmaailmaltaan.

- Vl

Kiitokset vastauksestasi. Pyydän anteeksi tyypittelyäni, joka todellakaan ei tarkemmin ajateltuani varmaankaan vastaa muiden kuin omia kokemuksiani.

Kaikkea hyvää sinulle.

Vierailija kirjoitti:

Vl kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vl kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vl kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaipaatko jotain lestadiolaisuudesta, esim Suviseuroja? Kävin kerran, "turistina" ja minusta oli mukavanoloinen tapahtuma.

Oikeastaan käyn yhä suviseuroissa lähes joka vuosi, tapaamassa serkkuja ja joitakin harvoja vanhoja kavereita ja ihan vain nauttimassa seurakentän tunnelmasta. Tunnelma ei ole aivan yhtä ihana kuin silloin, kun vielä koin kuuluvani joukkoon, mutta siellä on silti aina mukavan rauhallista ja nostalgista. Suosittelen kyllä kaikkia käymään vaikka vilkaisemassa, jos yhtään kiinnostaa ja haluaa vaikka hiukan pakoon hektisyydestä ja stressistä.

Mitä muuta kaipaan, no sitä yhteisöllisyyttä. Tulin usein tunteelliseksi, kun kaikki yhteen ääneen lauloivat siionin lauluja, ja nykyäänkin kaipaan sitä voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Monet siionin laulut ovat minulle yhä tosi tärkeitä (esim. On mulla onnen päivä, Mun kotini taivaassa ihana on, Oi katsele lintua oksalla puun jne.), mutta en oikein tiedä, onko minulla "oikeutta" laulaa tai kuunnella niitä, kun en ole enää lestadiolainen.

Ap

Tuo on mielestäni hieman ikävän kuuloinen asia, että koet että sinulla ei ole oikeutta laulaa osaamiasi lauluja, ja lestadiolaiset siten olisivat jotenkin oikeammassa uskossa kuin sinä. Omalta kohdaltani koen, että oma taustani on mikä on, enkä tee siitä mitään ongelmaa. Laulan kun laulattaa.

Joskus seurueissa joissa tiedän olevan sekä meitä tavallisia että lestadiolaisia, tervehdin ensimmäisenä, ja ihan normaaleilla sanoilla, niin ei tarvitse kenenkään pohtia pitääkö tuolle sanoa Jumalan terve.  

Mielenkiintoista, että käyt seuroissa (RY?) jos et ole uskomassa. Minä olen itse normaali evlut., mutta miehen puolen suvusta suurin osa on vanhoillisia. Itse koen kiusallisena tilanteet, joissa suurin osa on vanhoillisia (juhlat jonkun kotona) joissa juuri saapuva aloittaa ”jumalanterve-kättelykierroksen” ja sitten hämillään pysähtyy kohdalleni, katsoo tukkaani, meikkiäni ja korvakoruja. Yleensä olen reippaasti esitellyt itseni ja sanonut käsipäivää. Mutta rasittava tapa tuollainen, kätellä kaikki paikalla olevat 50 ihmistä, vähän niinkuin todistaakseen että ollaan tässä uskomassa. Eikö sen voisi perhejuhlissa jättää väliin? Latistaa tunnelmaa tuollainen kiertäminen jos muuta sanottavaa ei ole. Muistan kerran erään vanhan sukulaisen reippaasti huikanneen ”hei kaikille, en jaksa kiertää” ja sitten kätteli paikalla olevat pari uskonveljeä erikseen. Muutenkin olisi fiksua juhlissa joissa on paikalla 50/50 uskovia ja ei uskovia, pysyä neutraalilla linjalla.

Kirjoitin seurueissa, en seuroissa. 

Kun läheiseen sukuuni kuuluu myös vanhoillislestadiolaisia ja heitä on myös tuttavien ja kollegoiden joukossa, toisinaan tulee tilaisuuksia, joissa on koolla eri aatesuuntien ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia. Viimeksi erään vanhoillislestadiolaisen entisen työkaverini 60-vuotispäivillä tuli eteen juuri tilanne, jossa joku pyöri tervehtimässä kädestä pitäen puolet porukasta. Minä moikkasin ensin, välttääkseni typeräntuntuisen tilanteen.

RY viestissäsi tarkoittaa Rauhanyhdistystä. Kyseisen yhdistyksen seuroissa en ole käynyt kuin lapsena, silloin kun en vielä voinut kieltäytyä. Sen sijaan muutamissa hautajaisissa olen viime aikoinakin ollut, joissa olen kesken muistotilaisuuden huomannut että puhuja käyttää aivan vanhoillislestadiolaista fraseologiaa: "...Marjaleena sai tietää, että hänelläkin on lupa uskoa kaikki syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä..." Jne. Kyllä te ne siihen uskoon kuuluvat ne sanontatavat tunnistatte, kun minäkin kymmenien vuosien jälkeen.

Kielilläpuhumista ym. lapsuudestani tuttua seuroihin kuulunutta extreme-uskovaisuutta sen sijaan en ole nähnyt vuosikymmeniin. Esim. sitä kaikkiin seurapuheisiin kuulunuta kohokohtaa, kun itse kukin syntien raskauttama nostaa kätensä, ja maallikkopuhuja jakaa sitten kateederilta litaniana itse kullekin oikeutta synneistä vapautumiseen. 

Kysyin äitini hautajaisista tullessamme omalta lukioikäiseltä teiniltäni, tunnistiko hän, että pappi oli vanhoillislestadiolainen. Ei, miten niin, kysyi hän. Kerroin puheen sisällöstä ne piirteet, jotka minulle kertoivat uskonsuunnan. Ai jaa, mielenkiintoista, sanoi tyttö.

Silmääni kiinnittyi viestissäsi myös se, että sanot etten "ole uskossa". Tämä onkin ilmeisesti lestadiolaisuuden olennaisimpia piirteitä: oikeita uskovia ovat vain samaan lahkoon kuuluvat, ja vaikka liike kuuluukin osaksi evankelisluterilaista kirkkoa, heidän vakaumuksensa mukaan muualla kuin lestadiolaisen yhteisön piirissä ei pelastusta ole tiedossa. No, noilla spekseillä olen ilmeisesti mielestäsi menossa helvettiin, ihan riippumatta siitä miten elämäni elän ja mihin uskon,  mutta omalta puoleltani voin kyllä sanoa, että lestadiolaisten taivas olisi lähes viimeinen paikka missä haluaisin iäisyyteni viettää.

Pahoittelen hieman kärkevää viimeistä lausettani, varsinkin kun tuntemani lestadiolaiset ovat enimmäkseen oikein mukavia, vaikka en heidän uskonkäsityksiään jaakaan. Emme kyllä niistä keskustelekaan, koska tiedän, ettei se johtaisi mihinkään myönteiseen.

Kielilläpuhumista? Millä paikkakunnalla, ja millä vuosikymmenellä ja missä lestadiolaissuuntauksessa on ollut kielilläpuhumista? Eikös se ole enempi helluntailaisten ja ehkä myös vapaakirkon juttu?

1970-luvun puolivälissä,  Iisalmen Rauhanyhdistyksen talossa Kankaalla tuli kärsittyä loputtoman pitkiä seurapuheita, joiden kehittyessä loppua kohden etupenkistä alkoi kuulua käsittämätöntä korkealla äänellä vuodatettua käsittämättömien sanojen puhetulvaa ja ulinaa. Naishenkilöitä äänessä. Sama ilmiö esiintyi muissakin sen seutukunnan seuroissa pienemmillä Ylä-Savon paikkakunnilla Iisalmesta ylöspäin.

En tiedä miten paikallisesta ilmiöstä oli kyse, ja olivatko mahdollisesti kyseiset henkilöt yksittäisiä mielenterveysongelmaisia. Järjestäjät eivät näihin reaktioihin kiinnittäneet isommalti huomiota, vaan se oli ikään kuin osa tapahtumaa. Mutta kymmenen ikävuoden paikkeilla seuratalon vinyylipäällysteisille istuimille tuntikausiksi pakotettuna tuollaisen kuunteleminen vierotti minut hyvin vahvasti siihen käsitykseen, että tervejärkisestä touhusta ei ollut kyse.

Muista uskonsuuntauksista minulla ei ole niin omakohtaisia kokemuksia. Olen noiden kokemusteni pohjalta pitänyt tuota vanhoillislestadiolaisuuden piirteenä.

Ehkä suurimman virheen tekivät vanhemmat pakottaessaan meidät alakouluikäiset kuuntelemaan sellaista, josta emme pystyneet mitään ymmärtämään, ja joka on lapsille vain kidutusta.

Tässä ketjussa kuvailtu seuratilaisuuksien yhteisöllisyys ja lämmin tunnelma puuttuu omista muistoistani täysin. Seurat olivat juuri pakollista kärsimistä pyhäpuku päällä, sen sijaan että olisi päässyt leikkimään serkkujen ja sisarusten kanssa. Kärpäset pörräsivät ikkunalasissa, ja ilma alkoi loppua salista. Ulkona paistoi aurinko. Etupenkissä ulistiin ja saarnaaja jakoi syntien anteeksiantamusta.

Voisiko tuossa olla kysymys ns. kiittämisestä. Sitä ei nykyään kuule ainakaan normaalisti seuroissa, mutta lapsena kuuli suvareissa kiittäjiä ja niitä kuulee myös vanhoilla seuraäänitteillä.

Kiittämisessä nimenomaan se kiittäjä toistaa nopeasti ja korkealla äänellä jotain kiitosta. Lapsena luulin, että suviseuroissa joku mummo huusi: "Hernekeitto on keitetty", mutta todennäköisemmin hän tarkoitti sanoa: "Herra Jeesus kiitetty" tms. Ei siis ole kielillä puhumista, vaan muuten vain epäselvää.

Olen joskus helluntailaisten tapahtumassa kuullut kielillä puhumista ja se ei muistuttanut tuota lestadiolaisia kiittämistä. Kielillä puhuminen oli tasaisempaa ja muistutti enemmän normaalia puhetta, vaikka olikin täyttä siansaksaa. Kiittämisessä on selvä nuotti ja se on juuri tuollaista kuvailemaasi "ulinaa".

-Vl

Voi olla, en tunne alan termistöä niin hyvin.

Jonkunlaista ekstaattista uskonsa ilmaisua se kuitenkin on, eikä lapsille kovin helposti avautuvaa. Ja vaatinee aikuiseltakin aikamoista asiaan vihkiytymistä, että pitäisi tuota täysjärkisenä.

En ihmettele, jos on jäänyt viime vuosikymmeninä vähemmälle lestadiolaispiireissäkin. 

Varmaan samantapaista on. Oma käsitys on, että kielilläpuhumista pidetään jonkinlaisena lahjana, kun taas kiittäminen on ihan vain transsinomaista tunteen purkamista. Siksi kai sitä kuulikin enemmän suviseuroissa, jossa tunnelma on muutenkin tiiviimpi tunnelma.

Lapsena ihmettelin, voiko minustakin tulla joskus kiittäjä ja voiko se kiittäjä hallita toimintaansa. En kyllä edelleenkään tiedä yhtään sen enempää, ovatko ne kiittäjät aina samoja ihmisiä ja onko se toiminta tahdonalaista.

- Vl

No, tuo, että lapsena pohdit todellisena tulevaisuudenkuvana alatko joskus ulista seuroissa, osoittaa ehkä aika hyvin miksi olet vanhoillislestadiolainen, ja minä en. Minulle tuollainen järjen ylittävä irtautuminen transsitilaan oli jotain, mitä en silloin enkä myöhemminkään ole osannut tavoitella enkä ymmärtää.

Jotkut hakee eroa normaalista todellisuudesta päihteistä, joku saa sen saman seuratuvan penkistä. Tai fyysisen suorituksen endorfiineista. Tai rakastumisesta. Mutta se nyt on jo eri juttu.

Vedät aika vahvoja johtopäätöksiä tuntematta minua lainkaan. Mainitsin, että asiaa ihmettelin, mutta se ihmetys oli kertaluonteista viisivuotiaan ihmetystä eikä mitään jatkuvaa pohdintaa.

Ihmisten, myös lestadiolaisten, hengellinen todellisuus on aina yksilöllinen. Minulle usko on vahvaa toivomusta siitä, että Jumala on olemassa ja monien elåmänvalintojen nojaamista tähän toiveeseen tai uskomukseen.

Tiedostan, että on aivan mahdollista, ettei mitään Jumalaa ole olemassa, vaan kristinusko on selityksiä kaipaavalle ihmiselle tapa mieltää maailmaa. Olen aivan sinut tämän epävarmuuden kanssa ja ajattelen, että uskon pitää olla osa hyvää elämää, ei ainoa elämään mielekkyyttä tuova asia.

En hae uskosta mitään järjen ylittävää transsitilaa enkä perusta endorfiinien saamistani vain uskon varaan, vaan ihan kuten muutkin, etsin elämässäni hyvää oloa liikunnasta, työstä, rakkaudesta, seksistä, läheisyydestä jne. Seuroissa käyn kerran, pari kuukaudessa, kirkossa ehkä kymmenen kertaa vuodessa. Elämä on paljon muutakin kuin seurapenkissä istumista ja minulle uskossa onkin tärkeintä oma jumalasuhteeni, jota voin toteuttaa missä vain.

Tätä et nyt kysynyt, mutta halusin silti vähän avata omaa hengellisyyttäni, sillä välillä häiritsee se miten lestadiolaisista oletetaan vahvasti heidän olevan tietynlaisia ajatusmaailmaltaan.

- Vl

Kiitokset vastauksestasi. Pyydän anteeksi tyypittelyäni, joka todellakaan ei tarkemmin ajateltuani varmaankaan vastaa muiden kuin omia kokemuksiani.

Kaikkea hyvää sinulle.

Kaikkea hyvää myös sulle :) Ymmärrän kyllä täysin, että aivan varmasti on piirtynyt vahva kuva lestadiolaisuudesta noista 70-luvun seurakokemuksista ja ihan yhtä lailla se on totuus lestadiolaisuudesta kuin tuo mun kokemus, joka on rakentunut 90-luvulta eteenpäin.

Olisi hyvä, että lestadiolaisuuden sisällä ja sen ympärillä näkyisi se, että todellisuus tässäkin liikkeessä on moninainen. Löytyy hyvää ja huonoa, käsittämätöntä vääryyttä ja tässäkin ketjussa nostettua ylimielisyyttä.

Onneksi löytyy myös iloista uskoa ja tervettä yhteisöllisyyttä. Siksi kai olen tässä liikkeessä mukana, vaikka en allekirjoita esim ekslusiivista seurakuntaoppia, joka osalle lestadiolaisista on tärkeä.

-Vl

Lestadiolaisissa on paljon älykästä, koulutettua väkeä. Miten on mahdollista, että allekirjoitatte, siis uskotte, kaiken sen höpinän mitä kokouksissa puhutaan?

Vierailija kirjoitti:

Lestadiolaisissa on paljon älykästä, koulutettua väkeä. Miten on mahdollista, että allekirjoitatte, siis uskotte, kaiken sen höpinän mitä kokouksissa puhutaan?

Usko tulee kuulosta ja kuulo Jumalan sanan kautta. Usko ei ole ollenkaan järjen asia.

Jumala on tehnyt uskomisen niin yksinkertaiseksi, että tyhmäkin pääsee sisälle Jumalan valtakuntaan evankeliumin uskomisen kautta.

Evankeliumi puhdistaa omantunnon.

Sen jälkeen on autuas olo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko sinulla jotain erityisesti mielesi päällä meille kerrottavaa, kun tänne kirjoittelet.

Ap, onko tämä kommentti tyypillinen vl:ille? Tyypillistä retoriikkaa?

En ole ap, mutta kyllä, tutulta kuulostaa. Jos joku esittää edes lievää kritiikkiä kyseiseen uskontoon, niin on tapana "hyökätä" henkilön kimppuun. Esim. "Mikä motiivi sinulla on puhua näistä asioista?" "Taidat olla katkera, kun tällaisia puhut?" Ym.

Kritiikkiä ei kestetä kuulla, koska se oikeasti sattuu ja kolahtaa. Suurin osa vl:stä tiedostaa sisimmässään, että homma on jollain tavalla pielessä. Niinpä on helppo leimata kritisoija katkeraksi, sielunvihollisen lähettilääksi tai hulluksi jopa. Kyseessä on varmasti mielen defenssi. Vl:t suojelevat psyykettään. ei tarvitse käsitellä mitään ongelmia, kun niiden esilletuojat leimataan heti.

Eli perinteinen ad hominem -virhe...

Tätä monen vl on vaikea ymmärtää. Pienestä asti kasvatetaan uskontoon, jossa synnin häpeä ja helvetin pelko istutetaan syvälle. Kun lähdet tällaisesta uskonnosta, se polku on tosi raskas kulkea. Miten oppia elämään niin, että kynsilakan käytöstä ei seuraa pelkoa helvetin tulessa palamisesta kun se on istutettu jo 5-vuotiaan lapsen mieleen? Jos näitä asioita uskonnossa kritisoi, on itse sielunvihollisen lähettiläs. Lestadiolaisuudessa on kauniitakin asioita, mutta myös paljon helvetillisen kipeitä asioita. Joista ei saa puhua.

Kuinka paljon lestadiolaisuudessa konkreettisesti itse kukin henkilö etsii ja kyselee ja rukoilee Jumalan tahtoa kohdallaan ja tekee päätöksiä sen mukaan? Vai kertooko ne joku muu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lestadiolaisissa on paljon älykästä, koulutettua väkeä. Miten on mahdollista, että allekirjoitatte, siis uskotte, kaiken sen höpinän mitä kokouksissa puhutaan?

Usko tulee kuulosta ja kuulo Jumalan sanan kautta. Usko ei ole ollenkaan järjen asia.

Jumala on tehnyt uskomisen niin yksinkertaiseksi, että tyhmäkin pääsee sisälle Jumalan valtakuntaan evankeliumin uskomisen kautta.

Evankeliumi puhdistaa omantunnon.

Sen jälkeen on autuas olo.

Tässä tulee esille myös yksi uskon tärkeä painotus. Kehotus ei ole lukea Raamattua vaan kuulla puhujien puhetta. Tällä pyritään myös välttämään sitä, että uskonto ei nojaa Raamattuun vaan ainoastaan niihin kohtiin, joita vl:t haluavat uskonnossaan olevan.

Äänestääkö lestadiolaiset edelleenkin vain keskustaa tai kokoomusta? Ainakin näin oli asian laita nuoruudessani, kun olin lestadiolainen 80- ja 90-luvulla..