Äidin kuolema pelottaa-miten siitä selviää? On nyt 74-vuotias.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ole kiitollinen että sinulla on hyvä äiti. Olet saanut valtavan lahjan hyvän äidin muodossa. Mulla on paska äiti joka äitinä ollut täysin kylmä ja välinpitämätön, hylkäsi lapsensa pakottamalla muuttamaan ne heti kun täytti 18, eikä sen jälkeen enää viitsinyt pitää yhteyttä.

Ei ole halunnut nähdä, soitella. Ei ole halunnut tavara ainoita lapsenlapsiaan. Ei ole ikinä auttanut tai tukenut minua vaikka olisi ollut miten paha hätä tai kriisi. Olen surrut ”äidittömyyttäni” jo vuosikymmenet joten kun hän aikanaan poistuu, tunnen vain helpotusta.

Ei tämä sinua ehkä auta mutta jos näkisit asian ilon kautta, että näin pitkäänkin sait nauttia hyvästä äidistä. Moni ei saa koskaan.

No minun äitini ei ole ollut erityisen hyvä varsinkaan kun olin lapsi vaan poissaoleva ja etäinen, vasta kun jäi eläkkeelle sain vähän enemmän huomiota. Lapsuuden vuoksi olen mt ongelmainen ja 70 v äitini on ainoa ystäväni. En usko että selviän ilman häntä. Sama kuin jos joltain kuolisi vaikka sekä mies että lapset kerralla, eli ainoa perhe.

Anteeksi että tuon tällaisen aiheen vakavaan keskusteluun, mutta: en voi lakata ihmettelemästä miksi näin kirjoittavat naiset eivät halua etsiä miestä, jota rakastaa ja joka rakastaisi takaisin. Jotenkin kummalliseksi mennyt tämä homma, kun niin suuri osa naisista kieltäytyy syystä tai toisesta normaalista, pitkäaikaisesta, uskollisesta heteroparisuhteesta. Tuollainen parisuhde olisi suurimmalle osalle naisia hyvää elämää ja onnea tuova juttu, mutta naiset ovat jotenkin ostaneet niin vahvasti tämän viime vuosikymmenten feminismin ja kapitalismin "ilosanoman" sinkkunaisesta, joka ei tarvitse miehiä, paitsi ehkä panosuhteisiin.

M/40 joka myös suree sitä, että vanhemmat ovat jo iässä, jossa kuolema varsinkin näin korona-aikana käy jo ihan liian mahdolliseksi lähiaikoinakin

No etsin kuule miestä kissojen ja koirien kanssa ikävuodet 20-35 v mutta en kelvannut kellekään. Ettäkö olisin kieltäytynyt parisuhteesta, hah!

Aivan takuuvarmasti olisit kelvannut. Yksinkertaisesti naisia, jotka ei kelpaisi jollekin vähintään "ihan ok" -miehelle parisuhteeseen, on todella todella vähän. Useimmiten kysymys on siitä, että naisille on tuon sinkkuelämäihannoinnin yhteydessä opetettu, että "ihan ok" mies ei ole riittävä, eikä kuulu kelvata kellekään naiselle.

M/40

No ei pidä paikkaansa. En ole hän, mutta kelpasin toki. Keskenkasvuiselle nuorellemiehelle, joka ei ollut vielä valmis aikuistumaan. Sen jälkeen luonnehäiriöiseksi osoittautuneelle hullulle. Sitten miehelle, joka alkoi alkoholisoitua. Sen jälkeen miehelle, jolla olikin jo vaimo. Ja nyt sitten kyse on siitä, että ihan todella kovasti vartavasten haluan elää sinkkuna? Kyllä, todellakin haluan elää mielummin sinkkuna kuin noissa edellä esitetyissä tilanteissa. Sen sijaan olisin todella kovasti halunnut tasapainoisen ja normaalin perheen aikuisen ja luotettavan ja hyväsydämisen miehen kanssa. 

Temppareita lainatakseni: ELÄMÄN PELI

ihmissuhdelotossa voi voittaa ihanat vanhemmat

minulla oli paskat vanhemmat ,mutta sain VAHINGOSSA ihanan miehen.

Yritä kestää elämä on paskaa..

Voit vielä kokeilla JEESUSTA...jos se ei oo todellinen..niin se ei petä eikä jätä

Ja kaikki pska on vain Jumalan koittelemus syntisäkille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ole kiitollinen että sinulla on hyvä äiti. Olet saanut valtavan lahjan hyvän äidin muodossa. Mulla on paska äiti joka äitinä ollut täysin kylmä ja välinpitämätön, hylkäsi lapsensa pakottamalla muuttamaan ne heti kun täytti 18, eikä sen jälkeen enää viitsinyt pitää yhteyttä.

Ei ole halunnut nähdä, soitella. Ei ole halunnut tavara ainoita lapsenlapsiaan. Ei ole ikinä auttanut tai tukenut minua vaikka olisi ollut miten paha hätä tai kriisi. Olen surrut ”äidittömyyttäni” jo vuosikymmenet joten kun hän aikanaan poistuu, tunnen vain helpotusta.

Ei tämä sinua ehkä auta mutta jos näkisit asian ilon kautta, että näin pitkäänkin sait nauttia hyvästä äidistä. Moni ei saa koskaan.

No minun äitini ei ole ollut erityisen hyvä varsinkaan kun olin lapsi vaan poissaoleva ja etäinen, vasta kun jäi eläkkeelle sain vähän enemmän huomiota. Lapsuuden vuoksi olen mt ongelmainen ja 70 v äitini on ainoa ystäväni. En usko että selviän ilman häntä. Sama kuin jos joltain kuolisi vaikka sekä mies että lapset kerralla, eli ainoa perhe.

Anteeksi että tuon tällaisen aiheen vakavaan keskusteluun, mutta: en voi lakata ihmettelemästä miksi näin kirjoittavat naiset eivät halua etsiä miestä, jota rakastaa ja joka rakastaisi takaisin. Jotenkin kummalliseksi mennyt tämä homma, kun niin suuri osa naisista kieltäytyy syystä tai toisesta normaalista, pitkäaikaisesta, uskollisesta heteroparisuhteesta. Tuollainen parisuhde olisi suurimmalle osalle naisia hyvää elämää ja onnea tuova juttu, mutta naiset ovat jotenkin ostaneet niin vahvasti tämän viime vuosikymmenten feminismin ja kapitalismin "ilosanoman" sinkkunaisesta, joka ei tarvitse miehiä, paitsi ehkä panosuhteisiin.

M/40 joka myös suree sitä, että vanhemmat ovat jo iässä, jossa kuolema varsinkin näin korona-aikana käy jo ihan liian mahdolliseksi lähiaikoinakin

No etsin kuule miestä kissojen ja koirien kanssa ikävuodet 20-35 v mutta en kelvannut kellekään. Ettäkö olisin kieltäytynyt parisuhteesta, hah!

Aivan takuuvarmasti olisit kelvannut. Yksinkertaisesti naisia, jotka ei kelpaisi jollekin vähintään "ihan ok" -miehelle parisuhteeseen, on todella todella vähän. Useimmiten kysymys on siitä, että naisille on tuon sinkkuelämäihannoinnin yhteydessä opetettu, että "ihan ok" mies ei ole riittävä, eikä kuulu kelvata kellekään naiselle.

M/40

Noup. Ainoat miehet jotka suostui tapaamaan minua edes muutaman kuukauden ajan oli sellaisia jotka ei kelvanneet kellekään muullekaan, ja hekin arvosteli ulkonäköäni ja luonnettani alituisesti. En ole minkään näköinen, rumaksikin eräs tuntematon vastaantulija kutsui, en ole missään lahjakas ja olen mt ongelmainen pitkäaikaistyötön eikä minulla ole ystäviä tai rahaa ja ikää kohta 40. Ainoa juttujumppani äidin lisäksi on psykiatrinen sairaanhoitaja. Luuletko että tässä vietetään jotain hulvatonta sinkkuelämää...

Nyt hommaat pienen koiran..HETI

koiran on oltava sen verran iso että pärjää koirapuistossa.

Saat ihanaa juttuseuraa JOKA PÄIVÄ.

Opettele pelaamaan nettipelejä

Luo itsellesi KAUNIS AVATAR.

Rakastu ja seikkaile fantasia maailmassa

kokeile!

Hommaisin kyllä jollen olisi allerginen. Kyllä ne miehet huomaisi livenä etten näytä miltään joten turha heitä huijata netissäkään.. Tämän sain kokea kun yritin nettideittejä ja laitoin kuvaksi sellaisesta kulmasta otetun kuvan jossa näytän paljon paremmalta, kyllä parinkin miehen naama venähti kun tulin paikalle. Never again. Ja olin vielä alle kolmikymppinen ja hoikka tuolloin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ole kiitollinen että sinulla on hyvä äiti. Olet saanut valtavan lahjan hyvän äidin muodossa. Mulla on paska äiti joka äitinä ollut täysin kylmä ja välinpitämätön, hylkäsi lapsensa pakottamalla muuttamaan ne heti kun täytti 18, eikä sen jälkeen enää viitsinyt pitää yhteyttä.

Ei ole halunnut nähdä, soitella. Ei ole halunnut tavara ainoita lapsenlapsiaan. Ei ole ikinä auttanut tai tukenut minua vaikka olisi ollut miten paha hätä tai kriisi. Olen surrut ”äidittömyyttäni” jo vuosikymmenet joten kun hän aikanaan poistuu, tunnen vain helpotusta.

Ei tämä sinua ehkä auta mutta jos näkisit asian ilon kautta, että näin pitkäänkin sait nauttia hyvästä äidistä. Moni ei saa koskaan.

No minun äitini ei ole ollut erityisen hyvä varsinkaan kun olin lapsi vaan poissaoleva ja etäinen, vasta kun jäi eläkkeelle sain vähän enemmän huomiota. Lapsuuden vuoksi olen mt ongelmainen ja 70 v äitini on ainoa ystäväni. En usko että selviän ilman häntä. Sama kuin jos joltain kuolisi vaikka sekä mies että lapset kerralla, eli ainoa perhe.

Anteeksi että tuon tällaisen aiheen vakavaan keskusteluun, mutta: en voi lakata ihmettelemästä miksi näin kirjoittavat naiset eivät halua etsiä miestä, jota rakastaa ja joka rakastaisi takaisin. Jotenkin kummalliseksi mennyt tämä homma, kun niin suuri osa naisista kieltäytyy syystä tai toisesta normaalista, pitkäaikaisesta, uskollisesta heteroparisuhteesta. Tuollainen parisuhde olisi suurimmalle osalle naisia hyvää elämää ja onnea tuova juttu, mutta naiset ovat jotenkin ostaneet niin vahvasti tämän viime vuosikymmenten feminismin ja kapitalismin "ilosanoman" sinkkunaisesta, joka ei tarvitse miehiä, paitsi ehkä panosuhteisiin.

M/40 joka myös suree sitä, että vanhemmat ovat jo iässä, jossa kuolema varsinkin näin korona-aikana käy jo ihan liian mahdolliseksi lähiaikoinakin

No etsin kuule miestä kissojen ja koirien kanssa ikävuodet 20-35 v mutta en kelvannut kellekään. Ettäkö olisin kieltäytynyt parisuhteesta, hah!

Aivan takuuvarmasti olisit kelvannut. Yksinkertaisesti naisia, jotka ei kelpaisi jollekin vähintään "ihan ok" -miehelle parisuhteeseen, on todella todella vähän. Useimmiten kysymys on siitä, että naisille on tuon sinkkuelämäihannoinnin yhteydessä opetettu, että "ihan ok" mies ei ole riittävä, eikä kuulu kelvata kellekään naiselle.

M/40

No ei pidä paikkaansa. En ole hän, mutta kelpasin toki. Keskenkasvuiselle nuorellemiehelle, joka ei ollut vielä valmis aikuistumaan. Sen jälkeen luonnehäiriöiseksi osoittautuneelle hullulle. Sitten miehelle, joka alkoi alkoholisoitua. Sen jälkeen miehelle, jolla olikin jo vaimo. Ja nyt sitten kyse on siitä, että ihan todella kovasti vartavasten haluan elää sinkkuna? Kyllä, todellakin haluan elää mielummin sinkkuna kuin noissa edellä esitetyissä tilanteissa. Sen sijaan olisin todella kovasti halunnut tasapainoisen ja normaalin perheen aikuisen ja luotettavan ja hyväsydämisen miehen kanssa. 

Ei kuulosta siltä, että olisit tuntenut vetoa hyväsydämisiä ja sinua tukevia miehiä kohtaan. Tälle en oikein mitään voi, näin miehenä joka tietää olevansa hyvä tukemaan rakastamaansa naista, silloin kun parisuhteeseen sattuu osumaan.

M/40

Sillähän ei ole ollut mitään merkitystä, mitä miehiä kohtaan minä tunnen vetoa, jos he eivät  tunne vastavuoroisesti vetoa minua kohtaan. 

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt samaa. Isäni kuoli jo parikymmentä vuotta sitten. Ainoa sisarukseni kuoli viime vuoden lopussa. Äitini on kohta kahdeksankymppinen ja nyt on jysähtänyt päähän, että hän on todella jo noin iäkäs, eikä muuta lapsuuden perhettäni enää ole. Olen aiemminkin pelännyt hänen menettämistään, mutta nyt on lisäksi tullut se kauhu, että minun on sitten selvitettävä se kaikki, hautajaiset, perunkirjoitus, ihan kaikki. Hän asuu kaukana täältä ja kulkeminenkin sinne on vaikeaa. En käsitä, miten edes osaan hoitaa sen kaiken. Pitkään saatoin ajatella, että veljeni kanssa sitten hoidetaan asiat yhdessä, mutta nyt ei ole enää häntäkään. En pidä mitään yhteyttä sukulaisiin, miten ihmeessä saisin ketään edes kutsuttua hautajaisiin. Jollain tapaa se "huoleton varhaisaikuisuus" on nyt todella ohi. Olen todella kateellinen heille, joilla on iso ja lämmin suku ja jotka voivat tällaisiakin asioita hoitaa yhdessä :(

Nyt KIELTÄYDYT PERINNÖSTÄ, jos se on rahaton.

Valtio maksaa hautajaiset

Sun ei tarvi tehdä mitään

Käy tyhjää vuokrakämppä arvoesineistä..ja myy HUUTONETISSÄ (googleta ebnsin paljon jostain kannusta saa)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kasva aikuiseksi ja hyväksy kuolema osana elämää

Ihan pöyristyttävä vastaus. Niinkuin suru lähtis järkeilemällä. Tottakai kuolema on osa elämää. Sen jokainen tietää. Mutta on lupa surra myös! Ei se tarkoita että ei olisi aikuinen.

Yksin asuvalla 16 vuotiaalla EI OLE LUPA SURRA.

se menettää kaikki ystävänsä.

Nuoruuteen ei kuulu sureminen.

Ihan pöyristyttävä vastaus. Niinkuin suru lähtis järkeilemällä. Tottakai kuolema on osa elämää. Sen jokainen tietää. Mutta on lupa surra myös! Ei se tarkoita että ei olisi aikuinen.

Jokainen kuolee joskus. Se kuuluu asiaan ja pitää hyväksyä.

Jäljellä oleva aika on tärkein ja kuinka sen käyttää.

Ap, haluatko elää vielä parikymmentä vuotta miettien että äitisi kuolee joskus vai haluatko viettää sen ajan hänen kanssaan?

Koska niin siinä voi käydä. 20 vuotta tai kuolla huomenna. Kukaan ei tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt samaa. Isäni kuoli jo parikymmentä vuotta sitten. Ainoa sisarukseni kuoli viime vuoden lopussa. Äitini on kohta kahdeksankymppinen ja nyt on jysähtänyt päähän, että hän on todella jo noin iäkäs, eikä muuta lapsuuden perhettäni enää ole. Olen aiemminkin pelännyt hänen menettämistään, mutta nyt on lisäksi tullut se kauhu, että minun on sitten selvitettävä se kaikki, hautajaiset, perunkirjoitus, ihan kaikki. Hän asuu kaukana täältä ja kulkeminenkin sinne on vaikeaa. En käsitä, miten edes osaan hoitaa sen kaiken. Pitkään saatoin ajatella, että veljeni kanssa sitten hoidetaan asiat yhdessä, mutta nyt ei ole enää häntäkään. En pidä mitään yhteyttä sukulaisiin, miten ihmeessä saisin ketään edes kutsuttua hautajaisiin. Jollain tapaa se "huoleton varhaisaikuisuus" on nyt todella ohi. Olen todella kateellinen heille, joilla on iso ja lämmin suku ja jotka voivat tällaisiakin asioita hoitaa yhdessä :(

Tsemmpiä, kun sen aika koittaa. 

Itse menetin lähiomaiseni jo ennen keski-ikää ja hoidin yksin äidin sairaudenaikaiset jutut, istuin yksin sairaalasängyn vierellä, järjestin hautajaiset, hoidin raha-asiat, perunkirjoitukset, hautakiven jne. Se oli erittäin uuvuttavaa, koska kaikki piti tehdä yksin ja oli surullinen.

Mutta ehdottomasti se toi ison lisälastin, että jäi todella yksin. Ihminen ilman lähiomaisia on harvinaisempi tapaus ja mitä nuorempi, sitä harvinaisempi. Se vaati paljon päänsisäistä työtä, että sai oman identiteettinsä muokattua uudelleen sellaiseksi, ettei vajoa itsesääliin tai toivottomuuteen. 

Ehkä sinulla on jo elämässäsi uusia tukiverkkoja ennen äitisi kuolemaa. Suosittelen pitämään silmät auki. 

No mä olen elänyt 18-vuotiaasta kokonaan ilman vanhempiani, siis ei mitään yhteidenpitoa, apua, tukea, ihan kuin heille omia lapsia ei ole olemassakaan. Olen koko elämäni ollut yksin ja juureton. Se mitä sinä koit vähän aikaa on joillekin koko aikuiselämä. Joillekin vielä pidempikin.

Ei kaikilla ole hyvää äitiä!

Miten tuossa sanottiin, että äitini oli hyvä tai huono? Ei myöskään kerottu sitä, missä isässä ja millä tavalla menetin aiemmat lähiomaiseni vai olenko alunperin syntynyt kuplaan kaksin äitini kanssa. Ja miten on myöskään sanottu, että tilanne olisi jotenkin muuttunut paremmaksi muuten kuin oman psyykeen osalta?

Äitini kuoli lyhyen sairauden jälkeen hieman alle 80-vuotiaana. Heti kuoleman jälkeen oli kaikenlaista tehtävää ja selvitettävää, niin että varsinainen suru tuli vasta muutaman kuukauden päästä. Ensimmäinen vuosi oli vaikea, mutta sitten alkoi helpottaa. Näin paljon unia äidistäni, mikä oli myös lohduttavaa. Mutta vieläkin joskus, kun sattuu jotain erikoista, ensimmäinen ajatus on, että pitää soittaa äidille ja kertoa. Hänen kuolemastaan on jo yli 15 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Jokainen kuolee joskus. Se kuuluu asiaan ja pitää hyväksyä.

Jäljellä oleva aika on tärkein ja kuinka sen käyttää.

Ap, haluatko elää vielä parikymmentä vuotta miettien että äitisi kuolee joskus vai haluatko viettää sen ajan hänen kanssaan?

Koska niin siinä voi käydä. 20 vuotta tai kuolla huomenna. Kukaan ei tiedä.

Ei tuo "kaikki kuolee, deal with it" auta tässä asiassa sen enempää kuin jos sen sanoisi jollekin oman lapsensa kuolemaa pelkäävälle. Minulle äitini on yhtä tärkeä kuin toiselle omat lapset. Suurin osa sanoo ettei voisi elää ilman lapsiaan, eikä heille sanota että No voivoi kaikkihan kuolee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen kuolee joskus. Se kuuluu asiaan ja pitää hyväksyä.

Jäljellä oleva aika on tärkein ja kuinka sen käyttää.

Ap, haluatko elää vielä parikymmentä vuotta miettien että äitisi kuolee joskus vai haluatko viettää sen ajan hänen kanssaan?

Koska niin siinä voi käydä. 20 vuotta tai kuolla huomenna. Kukaan ei tiedä.

Ei tuo "kaikki kuolee, deal with it" auta tässä asiassa sen enempää kuin jos sen sanoisi jollekin oman lapsensa kuolemaa pelkäävälle. Minulle äitini on yhtä tärkeä kuin toiselle omat lapset. Suurin osa sanoo ettei voisi elää ilman lapsiaan, eikä heille sanota että No voivoi kaikkihan kuolee.

Surua ei voi surra etukäteen. Eikä surematta jättäminenkään oikein ole vaihtoehto, kun surettaa. Toki voi jotenkin yrittää psyykata itseään etukäteen, jos tuntuu että tulossa on jotain sellaista mistä ei selviä. Miettiä jo ennalta, mistä voisi saada apua tarvittaviin asioihin jne. 

Minulla on ollut tuuria molempien vanhempien kohdalla, että elivät pitkään ja kuolema ei ollut yllätys. Isä kuoli 86-vuotiaana keuhkokuumeeseen kun olin itse 31-vuotias. Hänellä oli jo pitkään ollut paljon sairauksia ja olin jo mielessäni miettinyt, mitenköhän kauan vielä elää. Ehti tupakoidakin yli 60 vuotta! Eikä hän niin sairaalta näyttänyt kun hänet viimeisen kerran vietiin kotoa sairaalaan. Vähän yllätys se kuolema oli, mutta toisaalta sitten ei. 

Äiti kuoli kun oli 79-vuotias, itse olin 40. Hänestä tein luopumistyötä parin viimeisen vuoden aikana, kun muistisairaus paheni ja hänet siirrettiin kotoa vanhainkotiin. Jo se, että hänet saatiin lukkojen taakse, oli iso helpotus. Hänestä oli paljon huolta kun oli vielä kotona, naapuritkin pelkäsivät. Ensimmäisessä hoitopaikassa, missä ei ollut yövalvontaa, hän kiskoi vessanpöntön irti ja aiheutti vesivahingon. Ja teki paljon muita pienempiä tihutöitä. Loppuaikoina ei osannut enää syödä ja kun katsoin hänen silmiinsä, siellä ei ollut enää ketään. Muistan toivoneeni, että hän pääsisi jo pois. Ja flunssan jälkitauti hänet sitten vei, oli laitoshoidossa vain 1,5 vuotta. Vaikka surin, hänen kuolemansa oli helpotus. Eniten ehkä surin sitä, että hänen loppuelämänsä meni niin kuin meni. 

En tiedä voiko sitä etukäteen tietää miten äidin kuolemaan reagoi. Minulle tuli molempien kohdalla jälkeenpäin vähän syyllinen olo siitä, etten käynyt katsomassa niin usein. Tämä voi toki tulla vaikka kävisi joka viikko, mutta tämä nyt ainakin on sellainen mihin voi itse vaikuttaa. 

Ap, ymmärrän sinua.

Älä välitä ilkeämielisistä vastauksista, vaikka ne satuttaisivatkin.

Mun äitini on myös 74-vuotias, hyväkuntoinen ja reipas, mutta silti me välillä puhumme hänen kuolemastaan, jos se tapahtuu ennen omaani.

Minä en halua sitä ajattellakaan, mutta realiteetit on vaan pakko huomioida, vaikka se on niin p-leen karua ja ahdistavaa.

Meillä on vähän sellainen "London Bridge" -suunnitelma. :(

Olen äitini ainut lapsi, joten ei ole rikos nostaa hänen tililtään hautauskustannuksiin tarvittavat rahat, joita minulla ei todellakaan ole.

Mulla on ollut jo vuosia äitini kaikkien tilien ja korttien numerot.

Joku tuolla kyseli, mitä äiti on ap:lle antanut.

Mitä omani on antanut mulle?

Elämän.

Rakkauden.

Tuen: on jaksanut olla korvana vastoinkäymisissä, antanut tarvittaessa helpotusta arkeen rahallisesti, ollut ihanaa matkaseuraa, ommellut vaatteita silloin, kun meillä ei mennyt hyvin, mutta muodikkaasti kuitenkin pukeuduimme.

On ollut ja onneksi on edelleen ihana isoäiti lapselleni, auttanut itsekin yh-elämän kokeneena yh-tytärtään.

Rakkauden.

Jos äidistäni aika jättää ennen minua, mulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten selviän, mutta kyllä siitä selvitään.

Ei ole kovin paljon vaihtoehtoja.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin pelkään todella paljon jo etukäteen molempien vanhempieni kuolemaa. Olemme aina olleet läheisiä ja minulla ei ole omaa perhettä, eikä puolisokaan tällä hetkellä, joten senkin takia ollaan paljon yhteyksissä. Varsinkin tässä poikkeusaikana ajatus ahdistaa minua todella paljon, melkein päivittäin.

Olen samaa ajatellut, että pitää iloita kaikista hetkistä vielä kuin voi ja jutella mahdollisimman paljon kaikenlaisista asioista. Olen tosi pahoillani muutaman kirjoittaneen puolesta siitä, miten ikävä lapsuus ja suhde heillä on ollut äitiinsä. Paljon voimia ja kaikkea hyvää teille!

Kiitos! Kuulostat ihanalta, empaattiselta ihmiseltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ole kiitollinen että sinulla on hyvä äiti. Olet saanut valtavan lahjan hyvän äidin muodossa. Mulla on paska äiti joka äitinä ollut täysin kylmä ja välinpitämätön, hylkäsi lapsensa pakottamalla muuttamaan ne heti kun täytti 18, eikä sen jälkeen enää viitsinyt pitää yhteyttä.

Ei ole halunnut nähdä, soitella. Ei ole halunnut tavara ainoita lapsenlapsiaan. Ei ole ikinä auttanut tai tukenut minua vaikka olisi ollut miten paha hätä tai kriisi. Olen surrut ”äidittömyyttäni” jo vuosikymmenet joten kun hän aikanaan poistuu, tunnen vain helpotusta.

Ei tämä sinua ehkä auta mutta jos näkisit asian ilon kautta, että näin pitkäänkin sait nauttia hyvästä äidistä. Moni ei saa koskaan.

No minun äitini ei ole ollut erityisen hyvä varsinkaan kun olin lapsi vaan poissaoleva ja etäinen, vasta kun jäi eläkkeelle sain vähän enemmän huomiota. Lapsuuden vuoksi olen mt ongelmainen ja 70 v äitini on ainoa ystäväni. En usko että selviän ilman häntä. Sama kuin jos joltain kuolisi vaikka sekä mies että lapset kerralla, eli ainoa perhe.

Anteeksi että tuon tällaisen aiheen vakavaan keskusteluun, mutta: en voi lakata ihmettelemästä miksi näin kirjoittavat naiset eivät halua etsiä miestä, jota rakastaa ja joka rakastaisi takaisin. Jotenkin kummalliseksi mennyt tämä homma, kun niin suuri osa naisista kieltäytyy syystä tai toisesta normaalista, pitkäaikaisesta, uskollisesta heteroparisuhteesta. Tuollainen parisuhde olisi suurimmalle osalle naisia hyvää elämää ja onnea tuova juttu, mutta naiset ovat jotenkin ostaneet niin vahvasti tämän viime vuosikymmenten feminismin ja kapitalismin "ilosanoman" sinkkunaisesta, joka ei tarvitse miehiä, paitsi ehkä panosuhteisiin.

M/40 joka myös suree sitä, että vanhemmat ovat jo iässä, jossa kuolema varsinkin näin korona-aikana käy jo ihan liian mahdolliseksi lähiaikoinakin

No etsin kuule miestä kissojen ja koirien kanssa ikävuodet 20-35 v mutta en kelvannut kellekään. Ettäkö olisin kieltäytynyt parisuhteesta, hah!

Aivan takuuvarmasti olisit kelvannut. Yksinkertaisesti naisia, jotka ei kelpaisi jollekin vähintään "ihan ok" -miehelle parisuhteeseen, on todella todella vähän. Useimmiten kysymys on siitä, että naisille on tuon sinkkuelämäihannoinnin yhteydessä opetettu, että "ihan ok" mies ei ole riittävä, eikä kuulu kelvata kellekään naiselle.

M/40

Noup. Ainoat miehet jotka suostui tapaamaan minua edes muutaman kuukauden ajan oli sellaisia jotka ei kelvanneet kellekään muullekaan, ja hekin arvosteli ulkonäköäni ja luonnettani alituisesti. En ole minkään näköinen, rumaksikin eräs tuntematon vastaantulija kutsui, en ole missään lahjakas ja olen mt ongelmainen pitkäaikaistyötön eikä minulla ole ystäviä tai rahaa ja ikää kohta 40. Ainoa juttujumppani äidin lisäksi on psykiatrinen sairaanhoitaja. Luuletko että tässä vietetään jotain hulvatonta sinkkuelämää...

Nyt hommaat pienen koiran..HETI

koiran on oltava sen verran iso että pärjää koirapuistossa.

Saat ihanaa juttuseuraa JOKA PÄIVÄ.

Opettele pelaamaan nettipelejä

Luo itsellesi KAUNIS AVATAR.

Rakastu ja seikkaile fantasia maailmassa

kokeile!

Hommaisin kyllä jollen olisi allerginen. Kyllä ne miehet huomaisi livenä etten näytä miltään joten turha heitä huijata netissäkään.. Tämän sain kokea kun yritin nettideittejä ja laitoin kuvaksi sellaisesta kulmasta otetun kuvan jossa näytän paljon paremmalta, kyllä parinkin miehen naama venähti kun tulin paikalle. Never again. Ja olin vielä alle kolmikymppinen ja hoikka tuolloin.

Entäs online fantasiapelit?

Onpa tekemistä eristyksissä?

Äitini kuoli 84v ja selvisin siitä kunnialla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin pelkään todella paljon jo etukäteen molempien vanhempieni kuolemaa. Olemme aina olleet läheisiä ja minulla ei ole omaa perhettä, eikä puolisokaan tällä hetkellä, joten senkin takia ollaan paljon yhteyksissä. Varsinkin tässä poikkeusaikana ajatus ahdistaa minua todella paljon, melkein päivittäin.

Olen samaa ajatellut, että pitää iloita kaikista hetkistä vielä kuin voi ja jutella mahdollisimman paljon kaikenlaisista asioista. Olen tosi pahoillani muutaman kirjoittaneen puolesta siitä, miten ikävä lapsuus ja suhde heillä on ollut äitiinsä. Paljon voimia ja kaikkea hyvää teille!

Kiitos! Kuulostat ihanalta, empaattiselta ihmiseltä.

Kyllä maailmassa on kivoja ihmisiä..oon huomannu.

koulun terkkari toimi mulle terapeuttina kun jouduin asumaan yksin 16 vuotiaana.

Mut se että olin nätti ja fiksu antoi myös lisä eväät, joita ilman olisin varmaan seurannut isääni kuolemaan.

Vierailija kirjoitti:

Ap, ymmärrän sinua.

Älä välitä ilkeämielisistä vastauksista, vaikka ne satuttaisivatkin.

Mun äitini on myös 74-vuotias, hyväkuntoinen ja reipas, mutta silti me välillä puhumme hänen kuolemastaan, jos se tapahtuu ennen omaani.

Minä en halua sitä ajattellakaan, mutta realiteetit on vaan pakko huomioida, vaikka se on niin p-leen karua ja ahdistavaa.

Meillä on vähän sellainen "London Bridge" -suunnitelma. :(

Olen äitini ainut lapsi, joten ei ole rikos nostaa hänen tililtään hautauskustannuksiin tarvittavat rahat, joita minulla ei todellakaan ole.

Mulla on ollut jo vuosia äitini kaikkien tilien ja korttien numerot.

Joku tuolla kyseli, mitä äiti on ap:lle antanut.

Mitä omani on antanut mulle?

Elämän.

Rakkauden.

Tuen: on jaksanut olla korvana vastoinkäymisissä, antanut tarvittaessa helpotusta arkeen rahallisesti, ollut ihanaa matkaseuraa, ommellut vaatteita silloin, kun meillä ei mennyt hyvin, mutta muodikkaasti kuitenkin pukeuduimme.

On ollut ja onneksi on edelleen ihana isoäiti lapselleni, auttanut itsekin yh-elämän kokeneena yh-tytärtään.

Rakkauden.

Jos äidistäni aika jättää ennen minua, mulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten selviän, mutta kyllä siitä selvitään.

Ei ole kovin paljon vaihtoehtoja.

Minä sain äidiltäni elämän

Rahansa äiti antoi tyhmyyksissään isäpuolelleni

Kieltäydyn perinnöstä (jota ei ole)

Heittäkööt raadon vaikka pellole

Mutta toki kiitos äiti elämästä:)

Minua pelottaa enemmän miten selvitään siitä romu määrästä mitä jää perinnöksi.

En tiedä mitä vastaisin.

Äitini kuoli 47v iässä ja selvisin, olin silloin kahden alle 4v lapsen kotiäiti. Olisiko siinä ollut edes vaihtoehtoja, ei.

Äitisi on sentään jo ns vanhus, ei jää elämä, tai lasten kasvatus, kesken.

Tämä aloitus (ja ketju) oli minulle ajatuksia herättävin pitkään aikaan. Kiitos siitä!

Itselläni oli mt- ja alkoholiongelmainen isä, joka kuoli, kun olin juuri täysi-ikäistynyt. Äitini taas on melko voimakkaita narsistisia piirteitä omaava ihminen (kuten alkoholistien puolisot usein ovat). En ole koskaan ollut hänen kanssaan erityisen lämpimissä väleissä, vaikka melko säännöllisesti yhteyttä pidämmekin. Häntä eivät kuitenkaan juurikaan minun tai perheeni asiat kiinnosta, vaan enemmänkin ”keskustelut” ovat hänen yksipuolista mielipiteidensä toistelua, tilitystä siitä, mikä maailmassa hänen näkökulmastaan mättää ym.

En aikanaan surrut isäni kuolemaa. Sekä hänen omalta kannaltaan että minun kannaltani oli vain helpotus, että niin onneton ihminen pääsi pois. Oli elämässään paljon kärsinyt ja ehtinyt myös aiheuttaa valtavaa vahinkoa lapsilleen. Tuskin tulen äitinikään kuolemaa aikanaan suremaan.

Omalla taustallani on jotenkin ihan tajunnan räjäyttävä ajatus, että joku kokee sellaista läheisyyttä äitiinsä (/vanhempiinsa), että pelkää hänen kuolemaansa. Tämä on niin kaukana omasta kokemuspiiristäni, etten oikein osaa edes kuvitella tuollaista tunnetta. Olen yhtäaikaa vähän kateellinen, että joku on saanut noin hyvät vanhemmat ja lähtökohdat elämään. Toisaalta tunnen suurta myötätuntoa siitä, että joku joutuu tuollaista pelkoa tuntemaan. Kun vanhempien kuolema ennen lastaan on kuitenkin ns. luonnon järjestys ja sen joutuu moni sitä pelkäävä kohtaamaan.

Toivon kaikkea hyvää ap:lle.