Onko oikeasti poikkeavaa ajatella myös kumppanin hyvinvointia?

Olen pitänyt aina itsestäänselvänä, että kumppanin hyvinvointi on yhtä tärkeää kuin omani. Hyvinvointiin kuuluu yhtälailla materialistinen kuin henkinenkin puoli. Ja koen toisen hyvinvoinnin lisäävän myös omaani.

Huonon suhteen jälkeen ajattelin, että kohdalleni vain osui tavallista ikävämpi ja itsekkäämpi yksilö.

Nyt olen alkanut ihmisten suhdekertomusten myötä kyseenalaistamaan näkemystäni.
Tuntuu siltä, että useissa parisuhteissa kumppanin vointi onkin aivan toisarvoista. Kärjistetysti sanoen, ulkoapäin normaaleissakin suhteissa:
Periaatesyistä esim. väsynyttä kumppania ei auteta missään, edes siinä tapauksessa ettei tämä olisi omista voimista pois tai se palvelisi myös itseään. Omilla rahoilla ostettu ruoka maistuu edelleen hyvältä, vaikka puoliso näkisi nälkää.

Ja hämmästyttävää kyllä, tämä tuntuu olevan monille ihan ok. Mitä olen missanut? Eikö puolisolta saa enää edes odottaa tukea ja turvaa ja mikä on tälläisen suhteen funktio ylipäätään?