Mitä kovasti kehutun kirjan suosiota et ymmärrä?

Vierailija kirjoitti:

Kaikki Paulo Coelhon mukasyvälliset paskanjauhannat joita ihmiset sitten lukevat kuvitellen olevansa silloin jotenkin erikoisen tiedostavia ja syvällisiä.

Mukasyvällisen Coelhon suosiota on vaikea ymmärtää, miksi ihmiset eivät itse ajattele ja jäsentele asioita vaan ulkoistavat sen Coelholle?

Rakkauteni Jalna, Jalnaa juhuu kirjoitti:

Alastalon salissa oli sellainen mitä en kyennyt lukemaan. Mielestäni liian psykedeelinen ja tuo mieleen huumekirjailijat. Toinen on TSH sarja jota en kyennyt lukemaan. Sama Narniasta.

En oikein kykene fantasiaan. Silti S.K:n Musta torni sarja 1-7 + lisäkirja meni viikossa pahimman koronaeristäytymisen aikana.

Jos jotain hyvää saan suositella, niin Mazo de la Rochen Jalnat on todella jännittävä mötkäle kaikille kirjasarjojen ystäville. Mielestäni maailman parhaimpia tuotoksia.

Ei ole tekotaiteellinen, eikä epäkekseliäs.

Vaan aito Jalna sellaisena kuin sinä sen haluat.

Itsekin uhrasin useita viikkoja Alastaron salissa läpi kahlaamiseen. Olen sitä mieltä, että Volter Kilpi kirjoitti tarkoituksella koukeroista ja vaikeatajuista tekstiä nähdäkseen arvostelijoiden Ylistävät reaktiot. Olihan yhden luvun alaotsikkona jotenkin tähän tyyliin: ”luku, jonka voi hyvin jättää lukematta, koska siinä ei tapahdu sen enempää kuin muissakaan luvuissa”. Toiset tykkää, toiset ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lumen taju. Karsea kirja.

Oliko siinä se ällöttävä pedofiliasävytteinen kohtaus? Pikkupoika on alasti vuoteessa naisen (päähenkilö) kanssa?

Juuri se.

En ymmärrä ihmisiä, joiden mielestä haastavat tai negatiivisia tunteita herättävät aiheet ovat automaattisesti huono asia. Miten voi kehittyä mihinkään suuntaan, jos ei pysty kohtaamaan kuin itselleen miellyttäviä asioita? Menee elämäkin melko vaikeaksi. Nyt puhutaan vieläpä täysin fiktiivisistä asioista. Käsittämätöntä.

Lumen tajun kieli ja kokonaisuudessaan tyyli on omintakeinen. Kaikki eivät tietysti ymmärrä sen ja tunnelman hienoutta, se on vain "outoa". Makuasioita.

Minä ymmärsin, että tuossa oli molempia haitannut "ällöttävä pedofiliasävytteinen kohtaus, jossa pikkupoika on alasti vuoteessa naisen (päähenkilö) kanssa". Itse en ole kyseistä kirjaa lukenut, mutta ainakaan tuon perusteella en ensinnäkään näe että kyse olisi edes pedofiliasta ja vaikka olisikin, niin mitä sitten? Nämä ovat kirjan hahmoja, ketään ei oikeasti ole satutettu ja on ihan tervettä kokea myös epämiellyttäviä tunteita joskus, niitä haetaan lukijasta yleensä ihan tarkoituksella. Ei kai kukaan pelkkää strömsötä halua kirjoiltaan?

Vierailija kirjoitti:

Olen kirjojen suurkuluttaja, mutta todennäköisesti ihan liian pinnallinen ihminen, koska käytännössä lähes kaikki Nobel- tai Finlandiapalkitut kirjat ovat joko jääneet kesken tai sitten luettu väkisin loppuun. Muutamia poikkeuksia löytyy. Ja mikä on myös hämmästyttävää, niin kirjailijoilla on hirvittävän epätasainen tuotanto. Joukossa voi olla yksi loistava teos ja loput sellaista kuraa, ettei luetuksi saa. Usein se paras on ihan ensimmäisten kirjojen joukossa, mutta on niitäkin joiden paras teos on vasta myöhemmässä tuotannossa.

Yksi esimerkki on Ilkka Remes. Ensimmäinen kirja neuvosto-Suomesta oli oivaltava ja viihdyttävä. Viimeisempiä en ole enää edes yrittänyt lukea. Samoin täällä jo mainittu Leena Lehtolainen, ensimmäiset Maria Kalliot hyvä, loput arvattavia juoneltaan. Jos samassa genressä pysytään, niin varsinkin ruotsalaisilla dekkarikirjailijoilla samaa vikaa, sarjaa vaan venytetään ihan liikaa.

Venäläisistä klassikoista Anna Karenina oli todella tylsä, Sota ja rauha parempi mutta en tiedä olisinko jaksanut lukea jos en olisi tiennyt, että tämä kirja on klassikko ja kaikkien kuuluu se lukea.

Saatanalliset säkeet jäi kyllä lukematta, ei vaan pystynyt. Ja onko oikeasti joku jaksanut lukea Kalle Päätalon hitaasti etenevää Iijoki-sarjaa?

Iijoki-sarjasta on luettu joka ikinen sivu ja pidin. Luin alkupään kirjat yhden talven aikana 1980- luvun puolivälissä ja jostakin 1980- luvun lopulta alkaen aina, kun kirja ilmestyi. Kirjahan romaani eikä sitä pidä lukeekaan Päätalon itsetilityksenä. Antaa kyllä hyvän kuvan tavallisesta arkielämästä ilman sinne kuulumattoman politiikan tukkimista joka paikkaan.

Tämä kirja ei ole suosittu, mutta niin pöyristyttävän huono, että toivoisin sen nousevan suurempaan kulttimaineeseen:

Edgar Allan Poe - Arthur Gordon Pymin selonteko.

Luin tämän englanniksi ja voi huh huh miten hupaisaa ja turhauttavan huonoa kerrontaa. Puoleen väliin asti kirja vielä suunnilleen pysyi jossain juonessa ja oli vain perushuono, mutta loppua kohden... ei sitä voi edes kuvailla, mutta toivon että muutkin lukee sen, se on niin huono että se on hyvä. Kirjaa ei voinut jättää kesken, koska se oli niin absurdin surkea, sekava ja naiivi ja törkeä, että oli pakko päästä loppuun asti ja selvittää onko tässä joku vitsi vai mitä ihmettä.

Ehkä "parasta" oli yksityiskohtainen tilojen kuvailu, josta ei varsinkaan lopussa saanut MITÄÄN selvää. Tyyliin tällaista kuvailua on sivutolkulla putkeen "he kiipesivät alamäkeä ylös luolaan, joka jatkui ylöspäin satoja metrejä heidän allaan. Vuoren huipulla ei kuitenkaan ollut seinämää, joten he kiipesivät sivuttain etupuolen massiivisen kivivyörymän yli. Ollessaan pohjalla yksi miehistä liukastui ja tippui seinämän viereisen rotkon kattohalkeaman sivuitse, jääden roikkumaan vuorenhuipulle vain kaksi metriä merenpinnan yläpuolelle". Ja jatkuu ja jatkuu ja jatkuu..

Poe on toki suuresti arvostettu kirjailija ja runoilija, mutta tämä hänen ainoa romaaninsa on.. kuin joku raakile, johon on muussattu kolme eri kirjaa kännissä, osa sivuista on kadonnut, käynyt läpi google translatorin pari kertaa ja sitten vahingossa julkaistu.

Suosittelen vahvasti. 5/5.

Jonathan Littlel: Leppymättömät, eng. The Kindly Ones

"The Kindly Ones won the 2006 Prix Goncourt and the grand prix du roman of the Académie française. By the end of 2007, more than 700,000 copies had been sold in France.["

https://en.wikipedia.org/wiki/Jonathan_Littell

Likaisinta holocaustipornoa mitä olen lukenut.  Kertakaikkisen vastenmielinen teos ja niin historiallisesti päin prinkkalaa kuin olla ja voi. Kaiken huipuksi hän haukkuu Paul Carell (a.k.a Paul Carl Schmidt) sodasta kirjoittamia teoksia... ja itse lainaa niitä lähes sanasta sanaan.

Vierailija kirjoitti:

Raamattu

Mikä/mitkä sen kirjoista erityisesti. Luulen, että et ole lukenut koko Raamattua, korkeintaan vastentahtoisesti sen, mitä on ollut pakko.

Vierailija kirjoitti:

kuinka moni on oikeasti lukenut sen kirjan, jota ei ymmärrä?

Tässä ketjussa on kyse niistä kirjoista, joiden suosiota ei ymmärrä.

Lapseni tykkää Heinähattu ja vilttitossu -kirjoista, mutta minusta ne ovat tosi tylsiä. En tykännyt niistä lapsenakaan, vaikka luin paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pieni elämä. Täyttä kuonaa ja todella epäuskottava. Esimerkki kirjasta joka olisi kaivannut rajua editointia. Luin suurin odotuksin mutta teos meni yhä kehnompaa suuntaan, etenkin näkökulmien vaihto eri kertojiin ja täysin epäkarismaattisen päähenkilön palvonta. En vieläkään ymmärrä mikä hänessä oli niin mahtavaa. Luoja miten vihaan sitä kirjaa!

Kiitos, kiitos! Tämä on kirja, josta tuntuu ettei saisi pahaa sanaa sanoa, niin oli hehkutettu ja ihmiset kertoivat, kuinka itkivät silmät päästään aamuyöhön asti kirjaa lukiessaan. Rasittava, kliseinen, surkeudella mässäilevä ja ylilyövä, kertakaikkiaan raivostuttava kirja.

Tämän kirjan suosio räjähti viimeistään silloin, kun jääkiekkomaalivahti (mm- kultajoukkue) Kevin Lankinen, kertoi lukevansa tätä hotellihuoneessa kisojen aikaan. Kirjaston varauslista meni tukkoon. Itsekin meinasin laittaa sen varaukseen, mutta en sitten laittanut ja ehkä hyvä niin? Kirjakaupoistakin se taisi loppua välittömästi ja kirjailija kiitteli jossain Twitterissä tai vastaavassa Lankista. 

Loppujen lopuksi Suomessa tuo valtava hypetys kertoo myös siitä, että oli niin ihmeellistä kun lätkäpelaaja lukee kirjaa. Ihan sama minkä kirjan hän olisi maininnut, suosio olisi ollut yhtä räjähdysmäinen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos saa mainita muutakin kuin romaaneja, niin Esko Valtaojan kirjat. Luonnontieteestä hän kirjoittaa ihan hyvin kansantajuisesti, mutta se filosofiaa ja yhteiskuntaa käsittelevä osuus on aina kuin jonkun itseään NIIN paljon muita fiksumpana pitävän lukiolaisen kynästä.

Ihan oikeasti Esko, niitä juttuja pn mietitty ihan järjestelmällisesti jo satoja vuosia, vaikka sinä et siitä olekaan vaivautunut lukemaan. Ajatuksesi eivät ole omaperäisiä, ja ne on esitetty paremmin jo monen monta kertaa. Niille on myös tunnettuja vasta-argumentteja, jotka Valtaojan kirjoissa tietysti täysin sivuutetaan, koska hän ei ole edes tietoinen niistä.

Ah! Ihanaa kun joku muukin näkee tämän partajeesuksen läpi!

Aivan samoja asioita olen kelaillut, kun teoksiaan olen selaillut. Ne osat, missä Eskonen ei ole ydinosaamisalueellaan, ovat yhtä paksua skeidaa. Ja tämä setä on joidenkin (omastansa nyt ainakin) mielestä joku ajattelija ja yhteiskunnallinen kommentoija, jolta kysytään vastauksia ja mielipiteitä milloin mihinkin.

Pysyköön lestissään niitä tähtiä ihmettelemässä.

Kari Enqvist vasta korkean asteen paskaa suoltaakin.

Minä olen kerännyt Eskolta ja Karilta useimmet populaarit julkaisut hyllyyni ja pidän kyllä.

Kun olin nuori, kohkattiin kovasti Anja Kaurasesta. Luin hänen esikoiskirjansa ja sen jälkeen ei ole tarvinnut lukea mitään muuta hänen tuotantoaan, ei ole minun juttuni.

Vierailija kirjoitti:

Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?

Nuo Ilveskero-kirjat on jotenkin puistattavan kiusallista luettavaa. Ihan kuin Lehtolainen koittaisi kirjoittaa jotain suuren maailman meininkiin tehtyä rikosdekkaria mutta ei oikein lähde. Kaikki ne Ilveskeron mieheksi pukeutumiset, valeasuja käyttävä virolainen ukko yms.. Yök. Ei vaan pysty. Joskus nuorempana nämä Lehtolaisen kirjat kyllä iski mutta ei enää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lumen taju. Karsea kirja.

Oliko siinä se ällöttävä pedofiliasävytteinen kohtaus? Pikkupoika on alasti vuoteessa naisen (päähenkilö) kanssa?

Juuri se.

En ymmärrä ihmisiä, joiden mielestä haastavat tai negatiivisia tunteita herättävät aiheet ovat automaattisesti huono asia. Miten voi kehittyä mihinkään suuntaan, jos ei pysty kohtaamaan kuin itselleen miellyttäviä asioita? Menee elämäkin melko vaikeaksi. Nyt puhutaan vieläpä täysin fiktiivisistä asioista. Käsittämätöntä.

Lumen tajun kieli ja kokonaisuudessaan tyyli on omintakeinen. Kaikki eivät tietysti ymmärrä sen ja tunnelman hienoutta, se on vain "outoa". Makuasioita.

Minä ymmärsin, että tuossa oli molempia haitannut "ällöttävä pedofiliasävytteinen kohtaus, jossa pikkupoika on alasti vuoteessa naisen (päähenkilö) kanssa". Itse en ole kyseistä kirjaa lukenut, mutta ainakaan tuon perusteella en ensinnäkään näe että kyse olisi edes pedofiliasta ja vaikka olisikin, niin mitä sitten? Nämä ovat kirjan hahmoja, ketään ei oikeasti ole satutettu ja on ihan tervettä kokea myös epämiellyttäviä tunteita joskus, niitä haetaan lukijasta yleensä ihan tarkoituksella. Ei kai kukaan pelkkää strömsötä halua kirjoiltaan?

On aikaa siitä, kun Lumen tajun luin, mutta en muista että olisin pitänyt mitään kohtaa pedofiilisenä. Siinä kyllä puhuu lukijan oma mieli enemmän, tai teksti on suodatettu amerikkalaisen yhtä aikaa moralistisen ja yliseksualisoivan populaariviihteen läpi. Siinä katsannossahan pelkkä alastomuus, tai lapsen imettäminen, on jotenkin sairasta ja perverssiä, ainakin jos joku näkee.

Esaias on alkoholistiäidin lapsi, joka ystävystyy päähenkilö Smillan kanssa. Smilla on yksinäinen, ulkopuolinen, laiha, poikamainenkin. He ovat Esaiaksen kanssa kaksi yksinäistä, jotka saavat turvaa toisistaan. Lisäksi muistaakseni kuvataan myös ahdasta asumista, tilaa ei edes olisi nukkua muualla.

Nämä henkilöt ovat grönlantilaistaustaisia, Tanskassa toisen luokan kansalaisia eli auttamatta alempaa sosiaaliluokkaa. Smilla tosin on akateeminen, mutta jäänyt työelämän ulkopuolelle.

Kaikki Yuval Noah Hararin kirjat. Olen selaillut kaikkia ja Homo Deus on työn alla. Ei vain uppoa. Olen itse opiskellut historiaa enkä ymmärrä miten tästä kaverista on saatu tehtyä tällainen guru. Popularisoi osan asioista tosi kevyesti ja on mielestäni jonkinlainen historiankirjoituksen Paulo Coelho. Ja tämä ei ole kehu Coelhoa kohtaan.

Kimi Räikkösen elämäkerta. Nauroin oikeasti ääneen kun näin kustantajan mainoksen, että se olisi "vuoden odotetuin teos" ja "myyntihitti".  Ketä se oikeasti voisi kiinnostaa? Vaan taisi sillä lukijoita olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kirjojen suurkuluttaja, mutta todennäköisesti ihan liian pinnallinen ihminen, koska käytännössä lähes kaikki Nobel- tai Finlandiapalkitut kirjat ovat joko jääneet kesken tai sitten luettu väkisin loppuun. Muutamia poikkeuksia löytyy. Ja mikä on myös hämmästyttävää, niin kirjailijoilla on hirvittävän epätasainen tuotanto. Joukossa voi olla yksi loistava teos ja loput sellaista kuraa, ettei luetuksi saa. Usein se paras on ihan ensimmäisten kirjojen joukossa, mutta on niitäkin joiden paras teos on vasta myöhemmässä tuotannossa.

Yksi esimerkki on Ilkka Remes. Ensimmäinen kirja neuvosto-Suomesta oli oivaltava ja viihdyttävä. Viimeisempiä en ole enää edes yrittänyt lukea. Samoin täällä jo mainittu Leena Lehtolainen, ensimmäiset Maria Kalliot hyvä, loput arvattavia juoneltaan. Jos samassa genressä pysytään, niin varsinkin ruotsalaisilla dekkarikirjailijoilla samaa vikaa, sarjaa vaan venytetään ihan liikaa.

Venäläisistä klassikoista Anna Karenina oli todella tylsä, Sota ja rauha parempi mutta en tiedä olisinko jaksanut lukea jos en olisi tiennyt, että tämä kirja on klassikko ja kaikkien kuuluu se lukea.

Saatanalliset säkeet jäi kyllä lukematta, ei vaan pystynyt. Ja onko oikeasti joku jaksanut lukea Kalle Päätalon hitaasti etenevää Iijoki-sarjaa?

Iijoki-sarjasta on luettu joka ikinen sivu ja pidin. Luin alkupään kirjat yhden talven aikana 1980- luvun puolivälissä ja jostakin 1980- luvun lopulta alkaen aina, kun kirja ilmestyi. Kirjahan romaani eikä sitä pidä lukeekaan Päätalon itsetilityksenä. Antaa kyllä hyvän kuvan tavallisesta arkielämästä ilman sinne kuulumattoman politiikan tukkimista joka paikkaan.

Itse luin myös koko sarjan jo nuorena, tarkoitus olisi kerätä nyt vanhempana nuo kirjat itselle jos sattuu käytettynä tulemaan vastaan ja lukea uudestaan. Kiinnostuin Päätalosta koska vanhempani ovat Pudasjärveltä ja olen aina ollut kova lukemaan joten mikään kirjan paksuus ei minua säikäytä. 

En tiedä mitä pitäisi ajatella siitä että joku kysyy "onko joku oikeasti lukenut näitä?". Kyseessä on sentään yksi Suomen suosituimmista kirjasarjoista ja kirjaston kappaleet on aina ihan repaleiksi luettuja. Jotkut ihmiset eivät ilmeisesti kykene hahmottamaan mitään oman itsensä ulkopuolella olevaa.

Dan Brownin kaikki kirjat. En ymmärrä miten niistä on saatu niin hyviä leffoja :D

Robert Langdon on kunnon Mary Sue. Oikein huokuu miten Dan Brown haluaisi itse olla päähenkilönsä kaltainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

JIll Eisenstadt, From Rockaway. Esikoisteos, jota kehuttiin muun muassa hienosti viritetyksi (Publisher's Weekly).  Hankin kirjan, koska oletin sen vertautuvan hienoihin Bret Easton Ellisin Alta nollan ja Jay McInerneyn Manhattanin valot -esikoisromaaneihin. Easton Ellis, Eisenstadt ja McInerney liitetään yhteen ns. kirjallisiin nulikohin (Literary Brat Pack, johon lasketaan kuuluvaksi myös Tama Janowitz), joiden katsotaan aloittaneen uuden minimalistisen tyylisuunnan amerikkalaisessa kirjallisuudessa. 

Eisenstadt kirja ei ollut lähellekään saman tasoinen kuin Easton Ellisin ja McInerneyn romaanit. Se oli lähinnä pitkästyttävä ja tyhjänpäiväinen kuvaus New Yorkin Queensissa sijaitsevan Rockawayn rannan uimavalvojina toimivista nuorista aikuistumisen kynnyksellä. 

Kirjan loppuun pakolla luettuani ymmärsin, miksi kirjaa maineestaan huolimatta ei oltu suomennettu. Lopuksi suora lainaus Goodreads.com sivustolta, joka summaa myös oman mielipiteeni kirjasta:

"I hated this book almost from page one. The only reason I kept going it because I'm reading it for a book club. The kids are whiny and angsty and nothing happens in almost the entire book. It's just snapshots of the kids whining about life in between drinking and doing drugs and having sex. Maybe I missed the point or maybe I led a sheltered childhood but I couldn't relate to these characters at all."

Easton Ellisistä tulikin mieleeni Amerikan Psyko, jossa kyllä oli vahva rahastuksen maku. En päässyt sen suuruuteen kiinni, ja tuotemerkkien ja silpomisten ja perversioiden lakoninen esittely ei sitten oikein kuitenkaan jaksanut innostaa, vaikka varmaan oli tarkoituksena tavoitella tunteettoman psykopaatin ajatuksenjuoksua. Liian alleviivaava ja väkisinrankka ja -shokeeraava. Helppoa rahaa tekijälleen. Mauttomuuden raja on helppo ylittää.

Minusta siinä aika hyvin rinnastettiin psykopatia ja juppimainen menestyksenjano, ovat varmasti hyvinkin käsi kädessä kulkevia asioita. Ei kannata juuttua liikaa niihin väkivaltakuvauksiin, vaikka jotkut ilmeisesti ovat yliherkkiä sellaisille.

Minustakin hyvä kuvaus, mutta ei mielestäni psykopatiasta, vaan mielen hajoamisesta pinnallisessa kulutuskulttuurissa. Yleisin tulkinta kirjan väkivallastahan on se, että se on kaikki päähenkilön kuvitelmaa. Lopultahan ei ole enää edes selvää, mikä päähenkilö on nimeltään, tai ainakaan hän itse ei tiedä, kuka on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kirjojen suurkuluttaja, mutta todennäköisesti ihan liian pinnallinen ihminen, koska käytännössä lähes kaikki Nobel- tai Finlandiapalkitut kirjat ovat joko jääneet kesken tai sitten luettu väkisin loppuun. Muutamia poikkeuksia löytyy. Ja mikä on myös hämmästyttävää, niin kirjailijoilla on hirvittävän epätasainen tuotanto. Joukossa voi olla yksi loistava teos ja loput sellaista kuraa, ettei luetuksi saa. Usein se paras on ihan ensimmäisten kirjojen joukossa, mutta on niitäkin joiden paras teos on vasta myöhemmässä tuotannossa.

Yksi esimerkki on Ilkka Remes. Ensimmäinen kirja neuvosto-Suomesta oli oivaltava ja viihdyttävä. Viimeisempiä en ole enää edes yrittänyt lukea. Samoin täällä jo mainittu Leena Lehtolainen, ensimmäiset Maria Kalliot hyvä, loput arvattavia juoneltaan. Jos samassa genressä pysytään, niin varsinkin ruotsalaisilla dekkarikirjailijoilla samaa vikaa, sarjaa vaan venytetään ihan liikaa.

Venäläisistä klassikoista Anna Karenina oli todella tylsä, Sota ja rauha parempi mutta en tiedä olisinko jaksanut lukea jos en olisi tiennyt, että tämä kirja on klassikko ja kaikkien kuuluu se lukea.

Saatanalliset säkeet jäi kyllä lukematta, ei vaan pystynyt. Ja onko oikeasti joku jaksanut lukea Kalle Päätalon hitaasti etenevää Iijoki-sarjaa?

Iijoki-sarjasta on luettu joka ikinen sivu ja pidin. Luin alkupään kirjat yhden talven aikana 1980- luvun puolivälissä ja jostakin 1980- luvun lopulta alkaen aina, kun kirja ilmestyi. Kirjahan romaani eikä sitä pidä lukeekaan Päätalon itsetilityksenä. Antaa kyllä hyvän kuvan tavallisesta arkielämästä ilman sinne kuulumattoman politiikan tukkimista joka paikkaan.

Itse luin myös koko sarjan jo nuorena, tarkoitus olisi kerätä nyt vanhempana nuo kirjat itselle jos sattuu käytettynä tulemaan vastaan ja lukea uudestaan. Kiinnostuin Päätalosta koska vanhempani ovat Pudasjärveltä ja olen aina ollut kova lukemaan joten mikään kirjan paksuus ei minua säikäytä. 

En tiedä mitä pitäisi ajatella siitä että joku kysyy "onko joku oikeasti lukenut näitä?". Kyseessä on sentään yksi Suomen suosituimmista kirjasarjoista ja kirjaston kappaleet on aina ihan repaleiksi luettuja. Jotkut ihmiset eivät ilmeisesti kykene hahmottamaan mitään oman itsensä ulkopuolella olevaa.

Kaipa se oli jokin sukupolvijuttu, ei Päätaloa voi muuten selvittää.