Aikuisen elämä, mistä sisältö?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tykkäsit tehdä lapsena? Kai sinulla silloin joku  harraste oli ja voisit uudelleen innostua siitä.

Kaikilla ei ole ollut lapsena harrastuksia. Vaikka tällaoset lapset taitaa olla se marginaalinen ryhmä. Itse vietin lapsuuden kotona ja leikin niillä leluilla joita meillä oli ja ulkona olin yksin ilman kavereita. Usein kuljeskelin ja oleskelin pihalla kun en keksinyt mitään tekemistä. Kerran tosin yritin kiivetä puuhun kun oli tyksää, mutta siitä tuli heti sanomista ja viikko arestia. Joistain harrastuksista olin kiinnostunut, mutta usein perustelu oli se ettei meidän perheellä ollut varaa harrastuksiin. Sellaista se toisilla vain joskus on. Jossain vaiheessa muutettiin pienestä kaupungista maalle koska vanhempani olivat yhtäkkiä sitä mieltä että maaseudun luonto ja rauha on paras paikka lapselle kasvaa. En itse kokenut juuri kuitenkaam viihtyväni maalla. Ja jos omaa lapsuuttani pitäisi kuvata kahdella sanalla niin tylsä ja pitkäveteinen olisi aika osuvia. Ja ei, en ole AP, mutta voin samaistua hyvin AP:n tunteisiin. Poden itse kanssa aivan samanlaista tyhjyyden ja merkittömyyden tunnetta.

Minulla lapsena harrastuksena oli ilmainen partio kerran viikossa. Ei muuta. Maaseudulla asuttiin ja maksullisiin harrastuksiin ei ollut varaa ja matkat olivat pitkiä (60km). Piirsin, luin, leikin leluilla, katsoin piirrettyjä. Vähän tuli elämään enemmän sisältöä, kun saatiin pelikonsoli. Missään ei myöskään ollut varaa käydä. Ei ollut Puuhamaareissuja eikä muutakaan.

Eli tiedän, miltä tuntuu.

70- 80- luvuilla ei varsinkaan maaseudulla ollut yleensä mitään ohjattuja harrastuksia.

Itse viihdytin itseäni lukien, rakennellen ja askarrellen kaikenlaista(asuin maatilalla, tähän oli hyvät edellytykset), metsässä kuljeskellen.

Toki kyläkoululla oli pari kerhoa, seueakunnan ja 4H- kerho.

Hanki asuntolaina. Siinä on elämälle tarkoitusta raataa pankin orjana.

Minulle sisältöä antaa perhe, siis mies ja lapset. Tosin olen aina pitänyt lapsista, koska niillä on hulvattomia juttuja. Aloitan myös säännöllisesti uusia harrastuksia, että mieli pysyy vireänä. Yhteen aikaan kävin kuntosalilla, jossa oman kehityksen seuraaminen oli hauskaa. Aloitin salsan, jossa oppiminen oli se juttu. Pari vuotta harrastin salsaa. Tartuin kitaraan, kun en ole nuoruusvuosien jälkeen soittanut. Ostettiin vene v. 2018 ja sillä tehtiin päiväretkiä eri saariin kahtena kesänä, lapset ja mies myös mukana. Nyt korona-aikaan olen olen opetellut kirjoneulontaa ja kuunnellut samalla äänikirjoja. Kunhan ilmat lämpenee, oikein odotan taas veneilyretkiä. Siinä mieli rauhoittuu ja tulee oltua raittiissa ulkoilmassa.

No tänä aamuna oli elämässäni sisältöä kun katselin lintuja pihalla.

Ja nyt on yksi ohjelmointitehtävä, siinä on yksi virhe joka pitää korjata.

Tuntuu että maailmassa on rajattoman paljon mielenkiintoisia asioita joista haluaisi tietää, jotka haluaisi oppia... ja kohta lähden kävelylle, siellä voi luonnossa taas olla jotain uutta.

Kymmenvuotiaaksi asti olin pitkästynyt aina välillä, muistan kun kyseliin äidiltäni, mitä tekisin, mutta sitten se jotenkin kummasti loppui, eikä nyt meinaa aika riittää millään kaikkeen mitä haluaisin.

Ei tämä tietenkään aloittajaa mitenkään auta. Ehkä minun pitäisi olla onnellinen, kun osaan iloita pienistä ilmaisista asioista.

Työ pitää vaihtaa tai muuttaa sellaiseksi, että se on kivaa. Itse huhkin samantyyppisessä hommassa kuin sinä parikymmentä vuotta kunnes päätin siirtyä helpompiin töihin. Olen ammatinharjoittaja ja voin määrätä, kuinka paljon teen töitä. Sama työ muuttui kivaksi ja mielenkiintoiseksi, kun se ei ole pakkotahtista ja olen oma herrani.Hämmästyin muutosta itsekin.

Nyt voisin jo kohta hakeutua eläkkeelle mutta en tahdo, kun töissä on niin kivaa!

Lisäksi elämääni on tuonut sisältöä paitsi oma perhe, myös toisten auttaminen. Vaikka se on välillä raskasta, se kuitenkin antaa henkisesti paljon, kun tuottaa toisille iloa.

Harrastuksia ja kavereita on myös syytä olla, koska mikään yksittäinen asia ei tuo elämään merkityksellisyyttä.

Kun tajusin kolmevitosena, että olemme käytännössä kaikki samaa harmaata tapettia, eikä meitä kukaan muista 100 vuoden kuluttua, eksistentiaalinen kriisini helpottui.

Kun tajusin, että tosimaailmassa pienen pieni vähemmistö ihmisistä ovat tuottajia. He ovat niitä, jota ideoivat kuluttavalla tavismassalle kulutettavaa, jolla tavikset karkoittavat ajatuksen väistämättˆmästä kuolemasta hetkeksi mielestään.

Tuottajat  pystyvät luomaan jotain, joka kestää aikaa. 

Tavis ei pysty luomaan mitään hienoa tai pysyvää. Katso vaikka kaikkia upeita rakennuksia historian aamuhämärästä alkaen. Täytyy olla näkemystä, visioita, suuruudenhulluutta, lisäksi auttaa, jos omat ja valtion rahat ovat menneet sekaisin. Pipertäjät pipertää, kadoten universumin kiertoon kuin bakteerin aivastus. Tuottajien, näkijöiden, mausoleumit ja monumetit säilyvät.

Tajusin olevani kulutta, en tuottaja. Samalla elämäni helpottui.

Tulen pyörimään tällä pallolla sattumaan perustuvan ajan, eikä minun tarvitse väkisin tehdä mitään suurta. 

Voi nauttia harmaasta arjestani. Ihan vain siitä, että satun aamulla heräämään hengissä. Joskus, toivottavasti kaukana tulevaisuudessa siintää se päivä, että en enää herääkään. 

Sitten kaikki on ohi. Ilon ja surun hetket. Haaveet ja pettymykset. Ja parin sukupolven jälkeen kukaan ei minusta enää mitään tiedä.

Helpottaa, kun saa vaan elää ja olla ilman sen kummallisempia suorituspaineita.

Suosittelen jotain intohimoista, paljon aikaa ja rahaa vievää harrastusta. Triathlon, vaellus, purjehdus, vuorikiipeily, laskuvarjohyppy, mitä näitä nyt on. Itse löysin juuri harrastuksesta itselleni sisällön ja mielekkyyden opiskelujen jälkeen, ja harrastuksen perässä tulee reissattua ympäriinsä. Sitä kautta löytynyt myös kaveripiiri ja puoliso.

Vierailija kirjoitti:

Mun mies avautui mulle vastaavasta asiasta eräs päivä. Että hänellä on ahdistunut olo, että hän koko ajan odottaa jotain, mutta hän ei tiedä mitä, koska ei ole mitään mitä odottaa. Mua harmitti toi kommentti enkä meinaa vieläkään ymmärtää sitä, koska mun elämä on täynnä ihanaa nykyhetkeä ja odottamista. Meillä on lapset, heidän kasvamista on ihana seurata. Omaa uraa toivottavasti kehitän koko ajan. Parisuhteessakin on vielä saavutettavia asioita ja työn tekemistä, että saadaan suhde pidettyä koossa. Omassa kodissa pintojen uusiminen, sisustaminen ja pihan myllääminen ei lopu koskaan. Päässä on miljoonia ajatuksia. Ja sitten toinen toteaa, ettei ole mitään odotettavaa.

Arvaapa kalskahtaako korvaan "EN ymmärrä, koska MUN elämä on täynnä ihanaa", sekä "omassa kodissa pintojen uusiminen, sisustaminen ja pihan myllääminen ei lopu koskaan"? Siinäpä sinulle pari avain-virkettä, joista löytänet sen, mistä kenkä puristaa, jos vain haluat. Ehdotettu pariterapia ei tuossa auta, vaan sinun pitää itse nähdä valo.

Vierailija kirjoitti:

Mun mies avautui mulle vastaavasta asiasta eräs päivä. Että hänellä on ahdistunut olo, että hän koko ajan odottaa jotain, mutta hän ei tiedä mitä, koska ei ole mitään mitä odottaa. Mua harmitti toi kommentti enkä meinaa vieläkään ymmärtää sitä, koska mun elämä on täynnä ihanaa nykyhetkeä ja odottamista. Meillä on lapset, heidän kasvamista on ihana seurata. Omaa uraa toivottavasti kehitän koko ajan. Parisuhteessakin on vielä saavutettavia asioita ja työn tekemistä, että saadaan suhde pidettyä koossa. Omassa kodissa pintojen uusiminen, sisustaminen ja pihan myllääminen ei lopu koskaan. Päässä on miljoonia ajatuksia. Ja sitten toinen toteaa, ettei ole mitään odotettavaa.

Siis mitä mä luin...? Elättekö te nyt samassa parisuhteessa vai vain saman katon alla?

Vierailija kirjoitti:

Olen elänyt sitku-elämää. Tavoitteena oli päästä pois köyhyydestä ja umpimieliseltä pikkupaikkakunnalta. Tehty, mutta ei tämä nytkään huippua ole. Käydä töissä jotta saa rahaa jotta voi sen rahan siirtää samana päivänä omalta tililtä pankille.

Olisin hyvä rikas. Jos ei tarvitsisi käydä töissä niin matkustelisin, eläisin kunnon jetset-elämää. Etelänlomia, laskettelua, ratsastusta, Broadway-näytelmiä, patikointia Andeilla, purjehduskouluun Karibialle, rentoutumista Italian villalla, extreme-retki etelänavalle pingviinejä katsomaan...

Mutta tuo ei ole mahdollista ellen voita lotossa ja se on epätodennäköistä koska en edes lottoa.

Nyt se on "herätys ja loskasateessa ruuhkabussiin, koneen klikkailua ja raivoamista kun ei se paska toimi ja neljättä kertaa joutuu uudelleenkäynnistämään kaiken, ankea lounas ruokalan peltilaatikosta naarmuiselle ja harmaantuneelle lautaselle lapioituna, taas klikkailua ja ihmisten valituksen kuuntelemista, bussi, lähialepa, koti, ehkä se tanssitunti tai juoksulenkki, nukkumaan, herätys..." Ja tätä vielä 30 vuotta ja sitten kuolee pois. Ei todellakaan sen arvoista.

Mulla olis rahaa tehdä noita kaikkia, mutta mitään en voi tehdä, koska yleensä lapsella on koulua ja itse on oltava töissä. Jos sitten vaikka kesällä innostuisi, ei puolisoa kiinnosta tai olen niin poikki töistä, etten jaksa edes suunnitella moisia juttuja, pari viikkoa kesälomasta menee toipumiseen ja riitelyyn. Joten olen samassa tilanteessa, eläkkeellä en sitten enää taatusti pysty mitään pingviiniretkiä enää tekemään.

Ketään ei voi tietenkään pakottamaan hankkimaan jälkikasvua. Voin vain omasta puolestani sanoa että omat täysin samanlaiset ajatukset katosi kun lapseni sain. Se on tietysti tavallaan pelottava ajatus olla vastuussa toisesta ihmisestä, usein lapsettomat ajattelee vanhemmuutta jonain vankilana kun ei enää pääse menemään samalla tavalla. Se ei siltä kuitenkaan tunnu, koska se merkitys ja ilo mikä lapsi elämään tuo on ihan toisessa mittakaavassa kuin muut hetken mielihyvän menot.

Jos kuitenkin perheen perustaminen on täysin poissuljettu ajatus, niin kannattaa ainakin käydä läpi oma elämänsä hyvin tarkkaan. Käyt läpi menneysyyden, ikävätkin muistot. Sitten yrität keksiä edes jonkun pienen tavoitteen mitä kohti menet. Pistät ruokavalion ja unirytmin kuntoon. Sistustat asuntosi niin että siellä on miellyttävä olla.

Sitten mulla on vielä ehdotus mikä vaatii vähän avointa mieltä. Masennuslääkkeinä on eri kulttuureissa käytetty psykedeelejä, osa itsekäyttää Suomessakin. Useat sanoo että yksi kerta on riittänyt tuomaan elämänilon ja merkityksen elämään. Jos mikään muu ei auta niin kannattaa harkita kaikki mahdollisuudet läpi, tai ainakin tutkia asiaa. En nyt mene yksityiskohtiin mutta netistä löytyy tietoa kun vähän googlailee. Mielestäni jos kyseessä on niin tärkeä asia kun mielenterveys niin ei kannata sulkea mitään apua pois laskuista, vaikka ei olisikaan valtion hyväksymä tapa hoitaa masennusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse 50-vuotias mies, pienyrittäjä, perheetön, terveys hyvä jne eli asiat periaatteessa ihan hyvin.

Pieni talo maalla missä asun pääasiassa, pikkukaupungissa kaupunkiasunto, auto, moottoripyörä jne. Velkaa ei ole ollut vuosiin ja pärjään ihan ok.

Töissä sinänsä viihdyn (myös kapea osaamisala, työ myyntiä ja markkinointia), harrastuksissa kuluu aika ihan hyvin jne mutta usein silti tuntuu että miksi? Miksi se nyt menee näin? Työ on ja on ollut vuosien aikana tärkeä osa elämääni mutta en siitä varsinaisia väreitä ole ikinä saanut, se on vain välttämätön paha jonka joutuu hoitamaan jotta saa pidettyä elämänsä järjestyksessä.

Samoin kuin moni muu ketjussa, olen alkanut pohtia että olenko jo nyt jo siinä pisteessä että kovin montaa mutkaa ennen loppusuoraa ei ole? Ja nimenomaan mitä voisin tehdä vielä lisää ennen kuin se loppusuora tulee.

Tähän asti harrastukset lukemista lukuunottamatta ovat olleet enemmän vähemmän fyysisiä ja / tai liittyneet moottoriajoneuvoihin. Nyt niitä on aktiivisena jäljellä pyöräily ja moottoripyöräily, molemmista saan kiksejä jotta jaksaa aamulla herätä ja avata tietokoneen sekä puhelimen.

Nyt olen pohtinut jonkun aikaa uutta harrastusta josta saisi kiksit ns. kotisohvalla, sijoittamisen aloittamista. Säästöjä on jonkin verran ja jos jättää ajoneuvojen vaihtelun vuosittain uuteen niin kk tasolla pystyn investoimaan tuonnekin. Siitä harrastuksesta voisi olla ns. ykköseksi, sellaiseksi johon uppoaa ja joka toisi sisältöä elämään.

Sinullahan on asiat tosi hyvin (asuminen ja työ). Myös harrasteajoneuvojen kanssa puuhastelu on ihan parasta (plus alan tapahtumat ja samanhenkiset ihmiset).

Sijoittaminen harrastuksena ja raha harrastuksena on turhinta mihin elämänsä voi käyttää.

Olen aika vähän muiden kanssa tekemisissä. Töissä sen mitä tarvitsee (asiakkaat ja muut yht. työkumppanit) ja harrastuksissa saatan joskus jonkun sanan muiden kanssa vaihtaa.

Itsekseen kun harrastelee ja liikkuu niin voi lähteä silloin ja sinne minne huvittaa, tai olla lähtemättä. Tai niin ainakin sen itselleni perustelen.

Tunnen paljon ihmisiä mutta kavereita ei juurikaan ole ja niilläkin muutamilla on perheisiin liittyvä elämä keskeisellä sijalla.

Erilaisia suhteita on vuosien varrella ollut, niin lyhyempiä kuin pidempiäkin mutta välillä työt ovat vieneet aikani, välillä se halu olla itsekseen ja päättää omat aikataulunsa ja kai se haluttomuus perhen peruastamiseenkin on vaikuttanut asiaan.

Perusongelmana on varmaankin se että mikään ei tunnu miltään ja alkaa pelottaa se hiton loppusoran häämöttäminen, uhkapelaaminen ei kiinnosta (uskon sen olevan riippuvainen onnesta ) ja tuo sijoitus harrastuksena olis monipuolisempi ja siinähän on monia eri tasojakin. Sitä voi myös tehdä esim. työmatkoilla eli ei ole paikkasidonnainen.

Mulle ulkoilu, ruoanlaitto, joskus satunnaisesti käsityöt, kaupassakäynti, tiskaaminenkin on nautintoja. Mulla on työ, josta nautin, ja sen lisäksi en koe tarvitsevani extreme-elämyksiä, jos sellaisiksi ei lasketa jumppaamista ja jännittäviä kirjoja. Monille tutuille taas juuri kaikki nämä pikkujutut vaikuttavat olevan sitä puuduttavaa arkea, jota he tahtovat pakoon keinolla millä hyvänsä. Meitä on moneksi.

Sanotaan, että raha ei tuo onnea, niin todellakin toisi jos sen 90 miljoonaa voittais eurojaskasta. Työt loppuisivat ihan heti ja seuraavana maanantaina palauttelisin avaimet ja läppärin. Ostaisin parit asunnot, jotta on joku katto pään päällä, jos oikein huonosti käy. Sit pistäisin hyvin osinkoa maksaville firmoihin jonkun 10M, joka takaa sen, että vuodessa tulee se 300.000€ lisää, jos meinaa rahat hiipua. Sen jälkeen lähtisin maailmalle ja asuisin ajanajaksoja toisissa maissa ja nauttisin elämästä. Sekä jos rahat pääsee loppumaan, niin kotona Suomessa on asunto pään päällä ja osingot takaa sen, että tienaisin sen 8-9 kertaa enemmän kuin nykyisin.

Hankala pulma. Meille lapsista pitäville ja lapsia saaneille vanhempana olo helposti poistaa eksistentiaalisen kriisin: rakkaus jälkeläiseen ja omien geenien jatkuvuuden tukeminen tuottaa minulle iloa. Tätä en kuitenkaan missään nimessä suosittele veloille, tietenkään, koska he eivät lasta halua. Sanon vaan, että pulma on keskimäärin paljon helpompi ratkaista, kun lapsia haluaa ja saa.

Filosofit kai ovat sitä mieltä, että vastaus yleensäkin löytyy ihmisestä itsestään ja yhteisöllisyydestä, sitä että saa olla osa jotakin suurempaa, lähimmäisenrakkaudesta. Aine ja materia eivät riitä tuomaan tyydytystä ja merkityksen kokemusta.

Poikkeuksellisen mielenkiintoinen ketju joskin vaikea samaistua kirjoittajiin tai neuvoihin. Itsellä se unelma olisi täydellinen vapaus ja eristyneisyys jota taas ei voi toteuttaa ilman rahaa ja sellaisen rahasumman saaminen taas on mahdottomuus. Pelkkä sekään ei riitä, että lopettaisi työt ja alkaisi olemaan vaan, koska sekään ei vastaa sitä mitä haen. Haluaisin kuitenkin oman asunnon josta pitää huolta ja elektroniikkaa yms. Töiden kanssa kuitenkin tuntuu olevan se ongelma, että silloin kun on aikaa ei jaksa tehdä mitään kun työ vie voimat. Ilman töitä taas olisi aikaa muttei varaa tehdä mitään.

Mitkä on sun tärkeimmät arvot elämässä?

Löytäisitkö merkityksellisyyden kokemuksen jos eläisit syvimpien arvojesi mukaan?

Oletko pohtinut suoritatko tätä elämää ulkoaohjautuvasti vai itseohjautuvasti? Eli motivoiko sua muiden antama palaute vai sisältä kumpuava ääni?

Voisitko tehdä jotain esimerkiksi ympäristön hyväksi tai eläintenoikeuksien parantamiseksi?

Mitä tykkäsit harrastaa tai tehdä kun olit lapsi? Onko sulla kenties joku unohtunut harrastus joka on tuottanut iloa ja jonka voisi aloittaa uudestaan?

Osaatko nauttia hetkestä ja arjen pienistä asioista?

Etsi Jumalaa.

Ja keskity myös nauttimaan elämän pienistä iloista (kahvikuppi, lämmin kesäpäivä, hiljaisuus, jne)

Muinaiset hengelliset erakot, ns. erämaaisät (ja -naiset) vetäytyivät tietoisesti pois maailmasta etsiäkseen lähenpää yhteyttä Jumalaan. Olen viettänyt tämmöistä erakkoelämää kymmenisen vuotta. En enää kaipaa ihmisiä seuran vuoksi jos olen koskaan kaivannutkaan. Minäkin koen joskus tyhjyyttä, tarkoituksettomuutta, kyllästymistä ja alakuloa - samaa, mitä erämaaisätkin ovat kuvanneet kirjoituksissaan.

Elämäni on kumminkin kokonaisuutena hyvin tyydyttävää ja tasapainoista. Harvat kohtaamiset ihmisten kanssa ovat merkityksellisiä, siis minulle sisäisesti. Sillä ei ole paljonkaan väliä, ovatko kohtaamiset mukavia vai vähemmän mukavia. Otan ne kaikki minulle annettuina ja saan niistä sisältöä ajatuksiini. Ilon ja kasvun aiheita.

En halua enää takaisin siihen hullunmyllyyn, missä suurin osa ihmisiä elää.

Käyn kerran vuodessa tapaamassa aikuisia lapsiani, ja näillä reissuilla näen kirkkaasti, mitä en ainakaan alua.