Aikuisen elämä, mistä sisältö?

Vierailija kirjoitti:

Eikö se tuossa vaiheessa voisi olla aika antaa niitä kokemuksia ja etenemispaukkoja toiselle. Opettaa, kasvattaa, saada aitoa elämänsisältöä. Tuo lapsettoman aikuisen elämä vaan on niin sisällötöntä.

Uskomattoman itsekäs ajattelutapa, että lapset on elämän ainoa sisältö. Sälytät siis lasten niskoille elämäsi merkityksellisyyden.

Yleensä sisältö elämään syntyy läheisistä ja ihmissuhteista.

Eli oma perhe, suku, ystävät, kaverit, tutut, naapurit, työkaverit. Tapaamiset, kahvittelut, harrastukset -kaikki on kivempaa, kun sen tekee ystävän kanssa tai porukalla.

Pienet elämän kohokohdat kuten vapun juhliminen nyt kotona perheen kanssa rajoitusten takia. Pienten elämän kohokohtien juhliminen. Äitienpäivä tulossa, koulujen päätös, juhannus, kesäloma.

Vierailija kirjoitti:

Ap, Kuulostat tosi paljon samalta kuin minä, se aiemmin Ei ap... Nimimerkillä kirjoittanut. Itselläkin takana hyvin ankea ja laiminlyövä lapsuus. Ainoa harrastus lukeminen, ei yhtään sukua eikä ystäviä, jne. Uskon että syynä näihin tunteisiin on kombinaatio seuraavia

- yleinen pettymys ihmiskuntaan. Kun kukaan ei ole välittänyt eikä auttanut, ei ole tunnetta että kuuluisi mihinkään, edes ihmisiin rotuna. Lisäksi en halua "auttaa ihmisiä", koska itsenikin on jätetty ihan yksin. En koe juurikaan empatiaa ihmisiä kohtaan isona massana, ainoastaan yksilöinä jos tunnen heidät.

- kasvatus, ei ollut lapsena kivaa eikä mikään saanut olla kivaa. Esim nauraminen oli vanhempien mielestä hullun hommaa, eikä minusta ole yhtään edes hymyileväa kuvaa lapsuudesta.

- vaikka arvostan esim hyviä tuloja ja mahdollisuuksia nyt aikuisena, en NAUTI niistä sen kummemmin vaan ne ovat neutraaleja (vrt lapsuuden kurjuuteen). En ole oppinut ikinä nauttimaan mistään. Matkustelu yksin on ainoa josta tosissani nautin, silloin on täysin riippumaton muista. Siksi sen puute nyt on tosi kurjaa, kun on viety ainoa ilo.

Enpä osaa auttaa, mutta tuskin kukaan voi... Pitäisi saada uusi lapsuus ja elämä.

Kyllä näitä ilottomia lapsuuksia Suomeen mahtuu. Toisilla on taloudellisesti ihan ok, pää taipui hyväpalkkaista työtä takaaviin opintohin ja ne saatiin loppuun. Sitten on paljon niitä, jotka jäävät pysyvästi pienituloisiksi, eivätkä kykene siitä nousemaan. Ei vaan jaksa/pysty.

Itse sanoisin, että kyllä joitain asioita voi silti kehittää ja korjatakin, se voi olla vaan aika hidasta. Mua tämä toinen terapia on auttanut, mutta suurimman työn olen kyllä tehnyt ihan omalla ajalla. kirjoittamalla ja lukemalla auttanut itseäni. Terapia ei edes ollut ihan sitä mitä toivoin, mutta silti pysyvänä suhteena (olen myös yksinäinen/paskoja suhteita menneisyydessä) olen kokenut sen tukea antavana. Se on antanut  myös rohkeutta tehdä elämäntapamuutoksia.

Näkisin että on hyvä että havahdut elämän tyhjyyteen. Kyllä tuolla on perheellisiäkin, jotka voivat olla hyvin onttoja kulissiensa takana, uupuneita. Ja tuollainen tausta kuin sulla vaikuttaa syvälle siihen, miltä maailma näyttää. Se ulkopuolisuus on keskeistä.

Tuettua terapiaa voi kyllä saada melko ns tervekin työssäkäyvä. Sulla se dg voisi olla masennus. Tuo tausta on ihan tyypillinen siihen. Toisaalta omasta pussistakin sen saisit ehkä maksettua. Yksin on hvin vaikea edistyä joissain tunnepuolen asioissa ja se tyhjyys voi syvetä vuosien mittaan.

Tutustu Jeesukseen, lue raamattua. Usko tuo niin paljon sisältöä elämään ja seurakuntayhteys. Nimim. 10 vuotta uskossa, päivääkään en vaihtaisi pois

Jokaisen ihmisen sydämessä on jumalkaipuu. Tuota kaipuuta ja tyhjää oloa (tunnetta jtn puuttuu) ei voi poistaa kuin yhteys Jumalaan. Uskoontullessani ymmärsin tämän. Minä todella tunsin ennen sitä oloni aina tyhjäksi eikä elämässå ollut sisältöä. Jeesus muutti kaiken. Rohkaisen sua oikeesti tutustu raamattuun, rukoile ja anna Jumalan näyttää sulle mitä elämä oikeasti on kun sen elää yhteydessä häneen :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, Kuulostat tosi paljon samalta kuin minä, se aiemmin Ei ap... Nimimerkillä kirjoittanut. Itselläkin takana hyvin ankea ja laiminlyövä lapsuus. Ainoa harrastus lukeminen, ei yhtään sukua eikä ystäviä, jne. Uskon että syynä näihin tunteisiin on kombinaatio seuraavia

- yleinen pettymys ihmiskuntaan. Kun kukaan ei ole välittänyt eikä auttanut, ei ole tunnetta että kuuluisi mihinkään, edes ihmisiin rotuna. Lisäksi en halua "auttaa ihmisiä", koska itsenikin on jätetty ihan yksin. En koe juurikaan empatiaa ihmisiä kohtaan isona massana, ainoastaan yksilöinä jos tunnen heidät.

- kasvatus, ei ollut lapsena kivaa eikä mikään saanut olla kivaa. Esim nauraminen oli vanhempien mielestä hullun hommaa, eikä minusta ole yhtään edes hymyileväa kuvaa lapsuudesta.

- vaikka arvostan esim hyviä tuloja ja mahdollisuuksia nyt aikuisena, en NAUTI niistä sen kummemmin vaan ne ovat neutraaleja (vrt lapsuuden kurjuuteen). En ole oppinut ikinä nauttimaan mistään. Matkustelu yksin on ainoa josta tosissani nautin, silloin on täysin riippumaton muista. Siksi sen puute nyt on tosi kurjaa, kun on viety ainoa ilo.

Enpä osaa auttaa, mutta tuskin kukaan voi... Pitäisi saada uusi lapsuus ja elämä.

Kyllä näitä ilottomia lapsuuksia Suomeen mahtuu. Toisilla on taloudellisesti ihan ok, pää taipui hyväpalkkaista työtä takaaviin opintohin ja ne saatiin loppuun. Sitten on paljon niitä, jotka jäävät pysyvästi pienituloisiksi, eivätkä kykene siitä nousemaan. Ei vaan jaksa/pysty.

Itse sanoisin, että kyllä joitain asioita voi silti kehittää ja korjatakin, se voi olla vaan aika hidasta. Mua tämä toinen terapia on auttanut, mutta suurimman työn olen kyllä tehnyt ihan omalla ajalla. kirjoittamalla ja lukemalla auttanut itseäni. Terapia ei edes ollut ihan sitä mitä toivoin, mutta silti pysyvänä suhteena (olen myös yksinäinen/paskoja suhteita menneisyydessä) olen kokenut sen tukea antavana. Se on antanut  myös rohkeutta tehdä elämäntapamuutoksia.

Näkisin että on hyvä että havahdut elämän tyhjyyteen. Kyllä tuolla on perheellisiäkin, jotka voivat olla hyvin onttoja kulissiensa takana, uupuneita. Ja tuollainen tausta kuin sulla vaikuttaa syvälle siihen, miltä maailma näyttää. Se ulkopuolisuus on keskeistä.

Tuettua terapiaa voi kyllä saada melko ns tervekin työssäkäyvä. Sulla se dg voisi olla masennus. Tuo tausta on ihan tyypillinen siihen. Toisaalta omasta pussistakin sen saisit ehkä maksettua. Yksin on hvin vaikea edistyä joissain tunnepuolen asioissa ja se tyhjyys voi syvetä vuosien mittaan.

Kiitos viestistäsi. Olen kokeillut terapiaa, kerran "oikeaa" ja useamman kerran ns lyhyempää keskusteluapua. En suoraan sanottuna saanut niistä mitään muuta kuin lisää hylkäämiskokemuksia. Useamman kerran on käynyt niin, että alan käydä jossakin, menee useampi kerta että saan kerrottua taustat - sitten auttaja ilmoittaa että hän jää äitiyslomalle / vaihtaa töitä / mitä milloinkin, "mut hei soita ajanvaraukseen niin he katsoo jatkaisitko jonkun muun kanssa".

Se oikea terapia loppui puolen vuoden jälkeen, tästä mainitsinkin jo, kun en halunnut kokeilla terapeutin ehdottamaa höpöhöpöuskomushoitoa. Hän katsoi että kun en ole avoin tätä hoitoa kokeilemaan, ei terapiasuhde toimi, "mut hei etsi uusi, kirjoitan kyllä Kelalle lausunnon että voit vaihtaa."

Useamman kerran kun on elämänsä kipukohdat vieraalle selittänyt, ja tullut vain heitetyksi seuraavalle, ei vaan enää jaksa. Muutenkin tarjolla tuntui olevan vain itsestäänselvyyksiä, tyyliin "sun vanhemmilla on varmaan ollut omat ongelmat mut ei se ole sun vika". Sellaista Seura-lehden kysymyspalsta psykologisointia. Toimii varmaan (anteeksi) sellaisella joka ei itse kykene niitä itsestäänselvyyksiä keksimään, mutta ei yhtään älykkäämmälle, itsetutkiskeluun kykenevälle tarjoa mitään uutta.

Minä nautin työstäni ja lapsistani, miehestäni, kauniista kodistani, koirasta. Tätä kannatti odottaa ja tehdä töitä sen eteen. Mutta en ole vielä nelikymppinen, ehkäpä se neljänkympin kriisi vasta odottaa tuloaan. Toivon silti osaavani nauttia pienistä asioista, kevään ensimmäisistä kukkasista, mielenkiintoisista keskusteluista työkavereiden kanssa, kauniista vaatteista, koiran hännänheilutuksesta. Ei elämän tarvitse olla suoritus, eikä raha ja menestys ole ihmisarvon mittari. Luulen että ap:n kannattaisi höllätä vähän työntekoa ja keskittyä välillä miettimään, mitä oikeasti haluaa. Pelkkä menestyksen ja rahan hankkiminen ei tuo onnea.

Ei ap mutta sama ongelma kirjoitti:

Lähes kaikkien onnellisten viesteissä toistuu yksi asia - läheiset. Uskon että myös ne ns tavallisetkin asiat tuovat elämään huomattavasti erilailla sisältöä, kun on jo pohjalla se yhteenkuuluvuuden tunne ja onnelliset ihmissuhteet. Jos nuo puuttuvat, on paikattavaa niin paljon, ettei mikään harrastus tunnu siinä tyhjiössä miltään. Vertauskuvana, juomalasilla saa täytettyä uima-altaan josta puuttuu litra, mutta ei tyhjää allasta.

Niitä läheisiä, sukua ja ystäviä, vaan ei voi itselleen mistään pakottaa. Suvuttomuudelle ei voi tehdä yhtään mitään (ainakaan jos ei missään nimessä halua lapsia), ja aikuisena on hyvin hyvin hankalaa löytää edes kavereita, saati ystäviä. Itse olen yrittänyt koko elämäni, sen 40 vuotta, ja mulla on tasan yksi kaveri joka asuu 2000km päässä ja jota näen max kerran vuodessa. Ja ihan oikeasti - yrittänyt olen enemmän kuin inhimillisesti voidaan keneltäkään vaatia.

Siinä varmaan se suurin syy elämän tyhjyyteen, harmi vaan sitä on lähes mahdoton muuttaa muuksi.

Niin samoja ajatuksia itselläni. Olen vasta melko nuori, mutta olin jo lähes koko nuoruuteni yksinäinen ja kiusattiin. Sen jälkeen päätin, että ei tämä voi jatkua ja minun täytyy saada itselleni kavereita. Välillä näyttikin paremmalta ja yhdessä koulutuksessa tapasin mukavia ihmisiä. Harmi vaan, että kun se koulutus loppui niin samalla nekin ihmiset hävisivät elämästäni. Samalla myönnän sen ettei minun ole hirveän helppo tutustua ihmisiin ja senkin vuoksi tilanne varmaan on se mikä on.  Joillakin saattaa myös olla jo valmiiksi jotain nuoruuden kavereita ja itse pitäisi oikeastaan aloittaa ihan nollasta. Se ei aina ole kovin helppoa varsinkiin sellaiselle ihmiselle kuin minä. Minäkin olen tavallaan suvuton ja suvun kanssa olimme tekemisissä jo silloin, kun olin lapsi aika vähän. Toisaalta myös monet vanhemmat läheisemmät sukulaiset ovat jo kuolleet. Juuri työ yhteenkuuluvuuden tunne ja sellainen tilanne, että itselläni olisi oikeasti läheisiä on minulle todella vieras ja en muista sellaista asiaa.

Olen ollut niin pitkään yksinäinen. Asiaa ei helpota elämäni muut vaikeudet ja asuminen pienellä paikkakunnalla. En ole myöskään nyt missään töissä tai koulussa niin eihän tässä tule paljon ihmisiä tavattua. Alan olla varmasti olla jo aika syrjäytynyt, vaikka eihän sitä termiä tahtoisi käyttää. Se huoli elämästä muutenkin ja siitä, että miten edes pärjään muuten on usein mielessä. Sitä ehkä samalla häpeää elämäänsä ja huomaan monesti kaunistelevani asioita jos tapaan ihmisiä. Kukaan nyt tuskin kehtaa sanoa toisella, että ei minulla yhtään ystävää tai olen aina yksin tai en pääse opiskelemaan tms. Ei sitä vaan kehtaa tai edes halua huolestuttaa toista. Monet kerrat olen katunut jälkeenpäin jos olen liikaakin puhunut ja nyt yritän on tarkka. Joku joskus kirjoitti hyvin, että eivät ihmiset halua kuulla huonoja juttuja vaan jotain hyvää ja siihen itsekin pyrin, mutta samalla täytyy kaunistella omaa elämäänsä.

Jatkuu

jatkoa

Samalla tahtoisin käydä monissa paikoissa, mutta yksin on vaikeaa lähteä. Tunne ei vaan ole sama, vaikka  moni on tästä varmaan eri mieltä. Ymmärrän sen, että joillekin se on vaan tekosyy ja moni käy yksinkin. Itselle tämä ei vaan ole kovinkaan helppoa. Itsellä tärkeintä elämässä varmasti on musiikki, liikunta, kirjojen lukeminen, joiden sarjojen seuraaminen, opiskelu sekä yleisesti se, että pyrin iloitsemaan pienistäkin jutuista. Samalla tahdon aina uskoa hyvään ja yleisesti siihen, että toivoa on ja elämässä voi sattua mitä vaan. Pyrin aina haaveilemaan ja pitämään itseni hyvällä tuulella kaikesta huolimatta.Minulla on mielikuvitusta ja yleensä keksin tekemistä, vaikka mistä. Tylsääkin silti on ajoittain. Jos elämässä olisi mennyt asiat vähän erilailla tähän mennessä niin tuskin olisi silti ehkä tämä tilanne nyt. Paljon on sattunut asioita. Ihmisiin yritän silti uskoa ja haluan uskoa siihen, että moni ihminen on "hyvä" ihminen. Sellainen tahdon itsekin olla. Välillä on vaikeampaa ja välillä menee paremmin. Oikeasti välillä tulee silti se ajatus, että miten pärjään ja monet asiat ahdistavat. Itse en myöskään halua koskaan lapsia. Ystäviä ja ehkä ( vaikka siihen on vaikea uskoa) parisuhteen. Tähänkin vaikuttaa menneisyyteni ja tavallaan kannan monia asioita sieltä mukanani, vaikka en tahtoisi.

Samalla tähän loppuun pitää vielä sanoa, että jos vanhempieni elämää katsoo niin heillä ollut aika "tylsäkin" elämä ja ainakin hyvin tavallinen jos sitä katsoo. Molemmat opiskelleet jonkin verran ja olleet aina töissä. Harrastuksia ei lainkaan, missään matkoilla ei käyty, rahaa melko vähän, ei läheisiä ystäviä, ei mielenkiintoa moniinkaan asioihin,  eivät kuuntele musiikkia lainkaan,  eivät käy tapahtumisissa. Eivät siis oikeastaan ole muuta kuin kotona. Jos heidän elämäänsä katsoo niin tahtoisin kuitenkin tehdä jotain erilailla. Toisaalta ymmärrän sen, että meillä ollut esim rahallisesti hyvinkin vaikeaa välillä ja siinä mielessä ymmärrän tilanteen. Pahoittelut, kun innostuin kirjoittamaan paljon.

Sanoisin ap:lle, että kyllä se elämä näyttää sitten aivan erilaiselle kun (jos) sairastut vakavasti. Silloin et pysty tekemään sitä työtäsi, rahaa ei todellakaan tule kun putoat kelan sairaspäivärahalle, sitten 2/3 sairaspäivärahalle, kuntoitustuelle, eläkkeelle.. Ja niitä lapsia ei terveys kestä edes hankkia ja jos niitä on niin ei jaksa hoitaa.

Samaan aikaan ympärillä olevat ihmiset jatkavat elämää, mutta sinä olet sairautesi kanssa yksin. Kukaan muu ei voi täysin ymmärtää mitä koet. Silloin mietit, että olisinpa älynnyt olla edes tyytyväinen (onnellinen on liikaa oletettu) tilanteeseen kun olin vielä terve.

T:minäkään en älynnyt olla

Vierailija kirjoitti:

Mulle tuo sisältöä se, että odotan ja suunnittelen eläkkeelle pääsyä. Enää 14 vuotta odottamista.

No tossa mulla on ongelma kun odotan jotain tapahtuvaks joka tuo muutoksen hetkeen se kutkuttaa mut sitku se tilanne pääl ni se tuntuukin samalt eikä niin erikoiselta

Voin kertoa, että juuri tuo "kakkosvaihteella hinuttaminen" on parasta, ei aivan nuorena mutta yleisesti ottaen kyllä. Olin itse samanlaisissa ajatuksissa ja teinkin irtioton, nautin hetken mutta sama eksistentiaalinen tyhjyys valtasi pian. Jatkuva kokemuksien ja huuman etsiminen vain tekee entistä tyhjemmän olon. Oman itsensä kohtaaminen on vaikeaa vaikka kaikki olisi periaatteessa hyvin.

Ei ap mutta sama ongelma kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, Kuulostat tosi paljon samalta kuin minä, se aiemmin Ei ap... Nimimerkillä kirjoittanut. Itselläkin takana hyvin ankea ja laiminlyövä lapsuus. Ainoa harrastus lukeminen, ei yhtään sukua eikä ystäviä, jne. Uskon että syynä näihin tunteisiin on kombinaatio seuraavia

- yleinen pettymys ihmiskuntaan. Kun kukaan ei ole välittänyt eikä auttanut, ei ole tunnetta että kuuluisi mihinkään, edes ihmisiin rotuna. Lisäksi en halua "auttaa ihmisiä", koska itsenikin on jätetty ihan yksin. En koe juurikaan empatiaa ihmisiä kohtaan isona massana, ainoastaan yksilöinä jos tunnen heidät.

- kasvatus, ei ollut lapsena kivaa eikä mikään saanut olla kivaa. Esim nauraminen oli vanhempien mielestä hullun hommaa, eikä minusta ole yhtään edes hymyileväa kuvaa lapsuudesta.

- vaikka arvostan esim hyviä tuloja ja mahdollisuuksia nyt aikuisena, en NAUTI niistä sen kummemmin vaan ne ovat neutraaleja (vrt lapsuuden kurjuuteen). En ole oppinut ikinä nauttimaan mistään. Matkustelu yksin on ainoa josta tosissani nautin, silloin on täysin riippumaton muista. Siksi sen puute nyt on tosi kurjaa, kun on viety ainoa ilo.

Enpä osaa auttaa, mutta tuskin kukaan voi... Pitäisi saada uusi lapsuus ja elämä.

Kyllä näitä ilottomia lapsuuksia Suomeen mahtuu. Toisilla on taloudellisesti ihan ok, pää taipui hyväpalkkaista työtä takaaviin opintohin ja ne saatiin loppuun. Sitten on paljon niitä, jotka jäävät pysyvästi pienituloisiksi, eivätkä kykene siitä nousemaan. Ei vaan jaksa/pysty.

Itse sanoisin, että kyllä joitain asioita voi silti kehittää ja korjatakin, se voi olla vaan aika hidasta. Mua tämä toinen terapia on auttanut, mutta suurimman työn olen kyllä tehnyt ihan omalla ajalla. kirjoittamalla ja lukemalla auttanut itseäni. Terapia ei edes ollut ihan sitä mitä toivoin, mutta silti pysyvänä suhteena (olen myös yksinäinen/paskoja suhteita menneisyydessä) olen kokenut sen tukea antavana. Se on antanut  myös rohkeutta tehdä elämäntapamuutoksia.

Näkisin että on hyvä että havahdut elämän tyhjyyteen. Kyllä tuolla on perheellisiäkin, jotka voivat olla hyvin onttoja kulissiensa takana, uupuneita. Ja tuollainen tausta kuin sulla vaikuttaa syvälle siihen, miltä maailma näyttää. Se ulkopuolisuus on keskeistä.

Tuettua terapiaa voi kyllä saada melko ns tervekin työssäkäyvä. Sulla se dg voisi olla masennus. Tuo tausta on ihan tyypillinen siihen. Toisaalta omasta pussistakin sen saisit ehkä maksettua. Yksin on hvin vaikea edistyä joissain tunnepuolen asioissa ja se tyhjyys voi syvetä vuosien mittaan.

Kiitos viestistäsi. Olen kokeillut terapiaa, kerran "oikeaa" ja useamman kerran ns lyhyempää keskusteluapua. En suoraan sanottuna saanut niistä mitään muuta kuin lisää hylkäämiskokemuksia. Useamman kerran on käynyt niin, että alan käydä jossakin, menee useampi kerta että saan kerrottua taustat - sitten auttaja ilmoittaa että hän jää äitiyslomalle / vaihtaa töitä / mitä milloinkin, "mut hei soita ajanvaraukseen niin he katsoo jatkaisitko jonkun muun kanssa".

Se oikea terapia loppui puolen vuoden jälkeen, tästä mainitsinkin jo, kun en halunnut kokeilla terapeutin ehdottamaa höpöhöpöuskomushoitoa. Hän katsoi että kun en ole avoin tätä hoitoa kokeilemaan, ei terapiasuhde toimi, "mut hei etsi uusi, kirjoitan kyllä Kelalle lausunnon että voit vaihtaa."

Useamman kerran kun on elämänsä kipukohdat vieraalle selittänyt, ja tullut vain heitetyksi seuraavalle, ei vaan enää jaksa. Muutenkin tarjolla tuntui olevan vain itsestäänselvyyksiä, tyyliin "sun vanhemmilla on varmaan ollut omat ongelmat mut ei se ole sun vika". Sellaista Seura-lehden kysymyspalsta psykologisointia. Toimii varmaan (anteeksi) sellaisella joka ei itse kykene niitä itsestäänselvyyksiä keksimään, mutta ei yhtään älykkäämmälle, itsetutkiskeluun kykenevälle tarjoa mitään uutta.

Harmi juttu, että tällaisia kokemuksia - tärkeintähän terapiasuhteessa olisi se luottamus ja pysyvyys. En tiedä kirjoittaako tätä ap vai ei, mutta samaistun voimakkaasti hänen kirjoittamaansa ja hyvin samantyyppiset lähtökohdatkin on. Olen toisaalta myös ihminen, joka on käynyt pitkän psykoterapian ja joka on siitä hyötynyt. Siksi en allekirjoita tuota viimeistä ajatusta - harva ihminen kykenee yksin rehelliseen itsetutkiskeluun, vaan ihmisellä on ilmiömäinen kyky kiertää ja piilotella omia kipukohtiaan itsekään sitä ymmärtämättä. Itsepetoksen voima on valtava. Minäkin ennen ajattelin olevani myös keskimääräistä älykkäämpi,  upeaan itsereflektioon, niin päänsisäiseen kuin kirjalliseen, kykenevä yksilö. Terapia ei kuitenkaan ole mikään muutaman kuukauden quick fix, joten jos kokemusta on vain pupputieteeseen perustustavasta muutaman kuukauden hölynpölystä ja latteuksia laukovista terapeuteista, ei valitettavasti oikein kunnon terapiaa ole päässyt kokemaankaan.  

Elämän sisältö? Siinäpä hyvä kysymys - moni varmaan sitä saa niitä lapsista tai vaikka uskosta, jotkut mielekkäästä työstä. Minä tein elämänsuunnassa ison muutoksen (terapian myötä) ja uskalsin lähteä tavoittelemaan niitä asioita, mitä olin aina halunnut tehdä. En lähtenyt tekemään urallani sitä tuttua ja turvallista vaan sovelsin ja etsin tietoisesti erilaista ratkaisua. Lähdin myös ulkomaille vapaaehtoistöihin. Päädyin parisuhteeseen ihmisen kanssa, joka poikkesi täysin aiemmista kumppaneista. Lähdin tekemään yksi kerrallaan niitä harrastuksia/tavoitteita, joista olin nuorena haaveillut. Kuitenkin olen nihilisti ja ateisti, en usko elämässä tosiasissa olevan mitään suurempaa tavoitetta tai tarkoitusta (paitsi ehkä lajina meillä on biologinen tarkoitus, geenien levittäminen eteenpäin) joten siksikin mielestäni sisältö pitää luoda itse. 

Vierailija kirjoitti:

Ei ap mutta sama ongelma kirjoitti:

Lähes kaikkien onnellisten viesteissä toistuu yksi asia - läheiset. Uskon että myös ne ns tavallisetkin asiat tuovat elämään huomattavasti erilailla sisältöä, kun on jo pohjalla se yhteenkuuluvuuden tunne ja onnelliset ihmissuhteet. Jos nuo puuttuvat, on paikattavaa niin paljon, ettei mikään harrastus tunnu siinä tyhjiössä miltään. Vertauskuvana, juomalasilla saa täytettyä uima-altaan josta puuttuu litra, mutta ei tyhjää allasta.

Niitä läheisiä, sukua ja ystäviä, vaan ei voi itselleen mistään pakottaa. Suvuttomuudelle ei voi tehdä yhtään mitään (ainakaan jos ei missään nimessä halua lapsia), ja aikuisena on hyvin hyvin hankalaa löytää edes kavereita, saati ystäviä. Itse olen yrittänyt koko elämäni, sen 40 vuotta, ja mulla on tasan yksi kaveri joka asuu 2000km päässä ja jota näen max kerran vuodessa. Ja ihan oikeasti - yrittänyt olen enemmän kuin inhimillisesti voidaan keneltäkään vaatia.

Siinä varmaan se suurin syy elämän tyhjyyteen, harmi vaan sitä on lähes mahdoton muuttaa muuksi.

Niin samoja ajatuksia itselläni. Olen vasta melko nuori, mutta olin jo lähes koko nuoruuteni yksinäinen ja kiusattiin. Sen jälkeen päätin, että ei tämä voi jatkua ja minun täytyy saada itselleni kavereita. Välillä näyttikin paremmalta ja yhdessä koulutuksessa tapasin mukavia ihmisiä. Harmi vaan, että kun se koulutus loppui niin samalla nekin ihmiset hävisivät elämästäni. Samalla myönnän sen ettei minun ole hirveän helppo tutustua ihmisiin ja senkin vuoksi tilanne varmaan on se mikä on.  Joillakin saattaa myös olla jo valmiiksi jotain nuoruuden kavereita ja itse pitäisi oikeastaan aloittaa ihan nollasta. Se ei aina ole kovin helppoa varsinkiin sellaiselle ihmiselle kuin minä. Minäkin olen tavallaan suvuton ja suvun kanssa olimme tekemisissä jo silloin, kun olin lapsi aika vähän. Toisaalta myös monet vanhemmat läheisemmät sukulaiset ovat jo kuolleet. Juuri työ yhteenkuuluvuuden tunne ja sellainen tilanne, että itselläni olisi oikeasti läheisiä on minulle todella vieras ja en muista sellaista asiaa.

Olen ollut niin pitkään yksinäinen. Asiaa ei helpota elämäni muut vaikeudet ja asuminen pienellä paikkakunnalla. En ole myöskään nyt missään töissä tai koulussa niin eihän tässä tule paljon ihmisiä tavattua. Alan olla varmasti olla jo aika syrjäytynyt, vaikka eihän sitä termiä tahtoisi käyttää. Se huoli elämästä muutenkin ja siitä, että miten edes pärjään muuten on usein mielessä. Sitä ehkä samalla häpeää elämäänsä ja huomaan monesti kaunistelevani asioita jos tapaan ihmisiä. Kukaan nyt tuskin kehtaa sanoa toisella, että ei minulla yhtään ystävää tai olen aina yksin tai en pääse opiskelemaan tms. Ei sitä vaan kehtaa tai edes halua huolestuttaa toista. Monet kerrat olen katunut jälkeenpäin jos olen liikaakin puhunut ja nyt yritän on tarkka. Joku joskus kirjoitti hyvin, että eivät ihmiset halua kuulla huonoja juttuja vaan jotain hyvää ja siihen itsekin pyrin, mutta samalla täytyy kaunistella omaa elämäänsä.

Jatkuu

Itsellä kans välillä olen luullut että nyt sain kavereita, mutta ihan aina, kirjaimellisesti aina, ne suhteet kuihtuu siihen että huomaan olevani täysin yksipuolisesti sen kaveruuden ylläpitäjä.

Minulle ei soiteta tai viestitä, ei ehdoteta tapaamista, ei kysellä kuulumisia, yhteyttä otetaan ainoastaan jos haluavat jotain. Viesteihini vastataan päivien viiveellä tai ei ollenkaan, mulle aletaan tehdä ohareita, jne jne, niin että käy kyllä selväksi ettei seuraani kaivata. Ja kun jätän seuraavan aloitteen teon muille, ei heistä kuulu mitään.

Minuun taas kukaan ei ikinä yritä tutustua tai ystävystyä, vaan kaikki vastuu on alusta loppuun minulla.

Näin on tapahtunut ihan valehtelematta kymmeniä kertoja, enkä vain tiedä mitä teen väärin. Siksi en jaksa enää yrittää, koska on rankkaa pettyä kerta toisensa jälkeen, ja aina alkaa kiintya johonkin, ja sitten joutua luopumaan heistä.

Olen yrittänyt tutustua naapureihin, opiskelutovereihin, kollegoihin, harrastustovereihin, netin kautta, jne jne. Kuten sanoin, yrittänyt kyllä olen.

"Terapia ei kuitenkaan ole mikään muutaman kuukauden quick fix, joten jos kokemusta on vain pupputieteeseen perustustavasta muutaman kuukauden hölynpölystä ja latteuksia laukovista terapeuteista, ei valitettavasti oikein kunnon terapiaa ole päässyt kokemaankaan. "

Ei varmaan, mutta sellaista on hyvin vaikea löytää. Se luottamuksen kasvattaminenkin vie kerta kerralta yhä pidemmän aikaa, ja siinä suhteessa uskon jo itse olevani "beyond help". En yksinkertaisesti usko että voin enää luottaa kenenkään, koska ammattilaisetkin ovat niin monta kertaa sen luottamuksen rikkoneet. Ei ole keinoa tietää että seuraava kerta olisi erilainen.

Jos olet terapian läpikäynyt, tiedät varmaan kuinka älytön ja älyttömän kallis prosessi vaaditaan edes ekaan käyntiin, saatika jos yrittäisi löytää hyvän terapeutin. Jaksamista tai rahaa useampiin kuukausien kokeiluihin vain ei enää ole. Esim tuo puolen vuoden kokeilu maksoi kelan korvauksen jälkeenkin yli 1500e, siitä, että koin oloni vain entistä oudommaksi ja ulkopuoliseksi - edes maksettu terapeutti ei jaksanut minua puolta vuotta pidempään, vain koska kieltäydyin yhdestä hoitomenetelmästä. Tuli ihan vainoharhainen olo, että käyttäydynkö jotenkin todella TODELLA huonosti täysin tietämättäni, kun noin kävi. Jäi paha trauma vielä entisten päälle.

140 jatkaa: en myöskään usko, että on mitään yhtä tiettyä asiaa, joka tuo elämään sisällön tai jonkun ratkaisun. Moni tuo hyvin esille sen, että kun sen tavoittelemansa asian saa, tyhjyyden tunne ja merkityksettömyys kuitenkin jatkuu. Perheellisetkin kokevat tyhjyyttä, samoin uskossa olevat. Kai tähänkin se tylsä vastaus olisi, että sitä tyhjyyttä pitää oppia katsomaan tutkien ja käymään läpi, että mistä se kumpuaa. Toisaalta ehkä tietynlaisilla ihmisillä se tyhjyyden tunne ajoittain vain kuuluu elämään.

Että semmoista diipadaapa tuli kirjoitettua. Toisaalta mukava kuulla muiden samoin kokevien ihmisten kokemuksia.

Itse olen eronnut. Lapset ovat minulla vuoroviikoin. Minulle he ovat tärkeämpiä kuin mikään tässä elämässä tulee koskaan olemaan. Oma elämäni olisi paljon tyhjempää ilman heitä. Käyn töissä, harrastan ja teen vapaaehtoisduuneja, mutta he ovat kaikkein tärkeimmät. Erosta on kulunut jo muutama vuosi, mutta uuteen suhteeseen en aio hakeutua. Sitten kun lapset ovat omillaan keskityn vieläkin enemmän harrastuksiin ja ystäviin. Jos oikein hyvä tyyppi sattuu kohdalle niin silloin parisuhdekin on mahdollinen, mutta perusnalkutusta en aio enää tässä elämässä kuunnella minuuttiakaan.

Ei ap mutta sama ongelma kirjoitti:

"Terapia ei kuitenkaan ole mikään muutaman kuukauden quick fix, joten jos kokemusta on vain pupputieteeseen perustustavasta muutaman kuukauden hölynpölystä ja latteuksia laukovista terapeuteista, ei valitettavasti oikein kunnon terapiaa ole päässyt kokemaankaan. "

Ei varmaan, mutta sellaista on hyvin vaikea löytää. Se luottamuksen kasvattaminenkin vie kerta kerralta yhä pidemmän aikaa, ja siinä suhteessa uskon jo itse olevani "beyond help". En yksinkertaisesti usko että voin enää luottaa kenenkään, koska ammattilaisetkin ovat niin monta kertaa sen luottamuksen rikkoneet. Ei ole keinoa tietää että seuraava kerta olisi erilainen.

Jos olet terapian läpikäynyt, tiedät varmaan kuinka älytön ja älyttömän kallis prosessi vaaditaan edes ekaan käyntiin, saatika jos yrittäisi löytää hyvän terapeutin. Jaksamista tai rahaa useampiin kuukausien kokeiluihin vain ei enää ole. Esim tuo puolen vuoden kokeilu maksoi kelan korvauksen jälkeenkin yli 1500e, siitä, että koin oloni vain entistä oudommaksi ja ulkopuoliseksi - edes maksettu terapeutti ei jaksanut minua puolta vuotta pidempään, vain koska kieltäydyin yhdestä hoitomenetelmästä. Tuli ihan vainoharhainen olo, että käyttäydynkö jotenkin todella TODELLA huonosti täysin tietämättäni, kun noin kävi. Jäi paha trauma vielä entisten päälle.

Olen se, jolle vastaat. Olet aivan oikeassa, prosessi on valitettavasti todella raskas ja pitkä ja useinhan ongelmana on se, että ihmisillä, jotka ovat vaikka todella pahasti masentuneita, ei ole voimavaroja aloittaa/käydä prosessia läpi, eivätkä he näin ollen saa apua. Kuulostaa, että olet valitettavasti osunut hyvin epäammattimaisten terapeuttien vastaanotolle (näitäkin on) - esim. tuo, että olet kieltäytynyt jostain hoitomuodosta ja sen seurauksena terapiasuhde on pistetty poikki kuulostaa todella väärältä. Sinulla on potilaana täysi oikeus kieltäytyä sinuun kohdistuvista hoitomuodoista ilman, että sinua ''rangaistaan'' siitä! Olen samaa mieltä, että luottamuksen syntyyn kuluu aikaa, joskus jopa vuosia, ennen kuin juurisyihin päästään ja toisaalta se on hyvin luonnollistakin, kun kertoo toiselle ihmiselle syvimmistä ajatuksistaan ja tunteistaan. Jos sinulla kuitenkin jossain vaiheessa on vielä mahdollisuus taloudellisesti ja jaksamisen suhteen hakeutua terapiaan, suosittelen vielä kokeilemaan, koska kuulostaa siltä, että sinulle olisi ehkä halu kuitenkin päästä hyvään terapiasuhteeseen, perustuen siihen, että olet kuitenkin useammalla terapeutilla kokeillut käymistä. Hyviäkin terapeutteja on olemassa niitten huonompien keskelle, sinulle sopivan ja hyvän löytämisessä vaan saattaa kestää valitettavasti hetki - samoin sitten sen luottamuksen syntymisessä. Joka tapauksessa hyvää kevättä sinne ruudun toiselle puolen ja pahoittelen pitkää tekstiä.

Mun mies avautui mulle vastaavasta asiasta eräs päivä. Että hänellä on ahdistunut olo, että hän koko ajan odottaa jotain, mutta hän ei tiedä mitä, koska ei ole mitään mitä odottaa. Mua harmitti toi kommentti enkä meinaa vieläkään ymmärtää sitä, koska mun elämä on täynnä ihanaa nykyhetkeä ja odottamista. Meillä on lapset, heidän kasvamista on ihana seurata. Omaa uraa toivottavasti kehitän koko ajan. Parisuhteessakin on vielä saavutettavia asioita ja työn tekemistä, että saadaan suhde pidettyä koossa. Omassa kodissa pintojen uusiminen, sisustaminen ja pihan myllääminen ei lopu koskaan. Päässä on miljoonia ajatuksia. Ja sitten toinen toteaa, ettei ole mitään odotettavaa.

Vierailija kirjoitti:

Mun mies avautui mulle vastaavasta asiasta eräs päivä. Että hänellä on ahdistunut olo, että hän koko ajan odottaa jotain, mutta hän ei tiedä mitä, koska ei ole mitään mitä odottaa. Mua harmitti toi kommentti enkä meinaa vieläkään ymmärtää sitä, koska mun elämä on täynnä ihanaa nykyhetkeä ja odottamista. Meillä on lapset, heidän kasvamista on ihana seurata. Omaa uraa toivottavasti kehitän koko ajan. Parisuhteessakin on vielä saavutettavia asioita ja työn tekemistä, että saadaan suhde pidettyä koossa. Omassa kodissa pintojen uusiminen, sisustaminen ja pihan myllääminen ei lopu koskaan. Päässä on miljoonia ajatuksia. Ja sitten toinen toteaa, ettei ole mitään odotettavaa.

Kannnattaa mennä pariterapiaan. Mies ehkä masentunut. Tuo lause ennakoi eroa.

Onko miehelläsi ystäviä ja harrastuksia sitä ns. Omaa elämää?