Kun mies pitää vihollisenaan eikä kumppanina

Joskus seurustelin naisen kanssa joka halusi aina olla parempi. En sanoisi häntä viholliseksi vaan kilpailijaksi. Minua taas kilpailu parisuhteessa ei kiinnostanut.

Erosin tällaisesta naisesta hiljattain. Alussa oli myötäilevä mutta kerrytti salaa koko suhteen ajan kaunaa kaikesta missä ”hävisi” ja sitten kun iän myötä sai itsevarmuutta, niin pershäröinen aggressiivisuus nousi pahasti pintaan ja kaikki vanhatkin tappiot piti kostaa aina monikertaisesti. Oli järkyttävää kuulla kuinka toinen koki ihan koko yhteisen elämän kilpailuna ja vastakkainasetteluna.

On tullut koettua. Ei se kilpailu minua niin häiritse. Mutta se ällistyttää miten toinen ei ollenkaan tajua mikä vahvuus on yhteistyössä ja miten paljon enemmän sillä saa aikaan.

ja taas,mikä pakko roikkua suhteissa jos ei tykkää? 

Oletko jonkun hänen haluamansa asian esteenä? Esim ryyppäämisen, holtittoman rahankäytön, vapaa-ajan vietto tapojen estäjä. Johtuuko se siitä, koska silloin hän ei edes sovi parisuhteeseen.

Toivottavasti lähdette heti noin ikävistä parisuhteista. Elämä voi olla parempaa ilman.

Vierailija kirjoitti:

Minulla meni pitkään, ennenkuin tajusin tämän. Jos miehelle yrittää puhua, eipä juurikaan tuota tulosta.

Aloitinkin aamulla ketjun: Ihminen joka saa sinut epäilemään itseäsi - otsikolla.

Tuntuu pahalle edes kirjoittaa tästä. En haluaisi uskoa että mies ei tule koskaan muuttumaan (käytöstään siis).

Kova pala hyväksyä. Nuorena kuvitteli, että pahimmat särmät hioutuu ajankanssa... Järkytys tajuta, että tasa-arvo kaukana... Kaikki todellakin on valtataistelua puolisolle.

Joskus kyse on selviytymiskeinosta. Suhteessa on jotain mikä painaa ja ärsyttää toista niin, että hän on jatkuvassa taistelu/selvitymistilassa. Pitäisi pystyä purkamaan jännitteitä ja  saada toinenkin rauhalliseen/turvalliseen tilaan. Vasta sitten asiaa ongelmia voi alkaa käsitellä rakentavasti.

Mun exä oli kait vähän tyhmä.  Ei voinut sietää mitään mulle sattunutta onnistumista tai mitä tahansa, aina piti lytätä.  Vasta jälkeenpäin olen tajunnut tämän, siinä suhteessa ollessa se oli vain sellainen jatkuva pahan olon tunne ja tunne että ei tule hyväksytyksi missään.  Eli vasta jälkeenpäin pystyinvähän analysoimaankin sitä, mitä nyt sitten viitsin enää.

Yks juttu jäi erityisesti mieleen.  Oltiin mökillä ja saatiin häkämyrkytys.  Onneksi heräsin aamulla ajoissa ja tajusin sen, pää oli niin painava ja olo kauhea, laitoin kaikki ikkunat ja oven auki ulos ja menin takasin nukkumaan.  Jotain tunnin parin päästä sitten noustiin ylös ja kummallakin kauhea olo, ei sitä osaa kuvailla oikein, ruumis oli kauhean raskas ja voimaton.  Mies tuntui selviävän siitä paljon nopeammin, mutta mulla oli vielä seuraavakin päivä kamala olo.  Kun sanoin siitä niin mies sanoi kovalla äänellä että ei sulla voi olla niin hirvee olo kuin MULLA, sä et edes tiedä, miten hirvee olo MULLA on, kun mää vielä poltan tätä tupakkaakin.   Ja kiskoi sitä ketjussa.

Hoh hoijjaa.  Tänä päivänä olen kyllä sitä mieltä, että olisi pitänyt mennä edes päivystykseen, tiedä mitä siitä on seurauksia ollut.  

Mutta tuo kuvasti hyvin exän ajatusmaailmaa.  Kaikessa se oli aina minäminä ja itse edellä.  Kun näytin sille yhtä saamaani kurssitodistusta, joka oli tosi hyvä ja sain pienen stipendinkin, niin se vaan katsoi mua halveksivasti ja sanoi että luuleksää että MINÄ sua mitenkään arvostan, tommoseen nyt pystyy kuka vaan.  No varmaan pystyy, mutta eikö rakastavan kumppanin kuuluisi olla iloinen ja onnitella toista vaikka pienestäkin onnistumisesta.

Onneksi nyt on ihan toisenlainen kumppani mulla.  

ei aikuisen ihmisen tartte kysyä toiselta lupaa mennä päivystykseen. 

oma vikas.

.

Oliko teillä muuten selviytymiskeinona jatkuva puolustaituminen? Minä olin suhteessa, jossa jouduin aina puolustautumaan ja selittelemään. Mietin, oliko syynä jokin kilpailuasetelma?

Narsistisesti käyttäytyvällä tai muuten vaan mulkulla oma oleminen on niin hataraa, että omaa olemista täytyy pönkittää alentamalla muita. Kaikki on kilpailua. Kuitenkaan, terveet suhteet ei perustu valta-asetteluun.

AP, on kamalaa pettyä kumppaniin. Mutta jokaisella on paitsi oikeus myös velvollisuus huolehtia ensisijaisesti itsestään. Aivan kuin lentokoneessa kehotetaan laittamaan happimaski ensin itselle, ennenkuin voi auttaa muita. Valitettavasti tuollaiset pojat (taaperon kapasiteetti) ei voi muuttua. Vain sinä voit ottaa ja jättää tuon sekundan.

Vierailija kirjoitti:

Suomessa näyttäisi olevan niin että nainen pääosin alistaa miestään. Matriarkaattinen yhteiskunta.

Ei naisetkaan saa alistaa miestä. Kukaan ei saa alistaa ketään.

Onko muunkinlaisia miehiä? Just tuo on yksi iso syy miksi en koe olevani parisuhdeihminen ollenkaan kun en vaan jaksa sitä jatkuvaa epävarmuutta ja tietynlaista rauhattomuutta mitä parisuhde tuo elämään. Ikinä ei tiedä onko tänään hyvä vai huono päivä eikä ikinä voi luottaa että jokin yhteinen sovittu meno toteutuu. Yleensä ei, vaan mies joko peruu viime minuutilla, koska "kumminkaiman remppa alkoi" tai sitten keksii täysin turhasta riidan jotta "saa" syyn mököttää/loukkaantua ja lähteä viihteelle rauhoittumaan.

Jotenkin tuntuu että parisuhteessa mies pitää naista paitsi vihollisena niin myös naisen seuraa jonkinlaisena rangaistuksena jota pitää siksi vältellä parhaansa mukaan. Tämä siis koskee kaikkea muuta yhdessä tekemistä ja -olemista paitsi tietenkin seksiä.

Vierailija kirjoitti:

Onko muunkinlaisia miehiä? Just tuo on yksi iso syy miksi en koe olevani parisuhdeihminen ollenkaan kun en vaan jaksa sitä jatkuvaa epävarmuutta ja tietynlaista rauhattomuutta mitä parisuhde tuo elämään. Ikinä ei tiedä onko tänään hyvä vai huono päivä eikä ikinä voi luottaa että jokin yhteinen sovittu meno toteutuu. Yleensä ei, vaan mies joko peruu viime minuutilla, koska "kumminkaiman remppa alkoi" tai sitten keksii täysin turhasta riidan jotta "saa" syyn mököttää/loukkaantua ja lähteä viihteelle rauhoittumaan.

Jotenkin tuntuu että parisuhteessa mies pitää naista paitsi vihollisena niin myös naisen seuraa jonkinlaisena rangaistuksena jota pitää siksi vältellä parhaansa mukaan. Tämä siis koskee kaikkea muuta yhdessä tekemistä ja -olemista paitsi tietenkin seksiä.

Totta kai on. Ei nyt kaikki ole tunne-elämältään tasapainottomia.

Vierailija kirjoitti:

Oliko teillä muuten selviytymiskeinona jatkuva puolustaituminen? Minä olin suhteessa, jossa jouduin aina puolustautumaan ja selittelemään. Mietin, oliko syynä jokin kilpailuasetelma?

Kyllä ja koko ajan. Miksi minä en näe, katso, muista, huomioi, välitä jne. Aina vaan minun ties minkä syytä. Eihän hän haluaisi huutaa, ei hän siitä tykkää!

Jostain syystä se lähteminen vain on niin vaikeaa... Luovuttaminen ja tilanteen toteaminen.

Sama täällä ja tosiaan pahenee valitettavasti iän myötä. Samalla itsekin vanhemmiten väsyy taipumaan ja joustamaan niin kyllä saa kuulla että mikä suhun on menny ja miks oot nykyään tuollainen.

Ei jaksaisi sitä vääntöä mutta toisaalta ei haluaisi antaa kaikessa periksikään kun samalla joutuu luopumaan itsekunnioituksestaan. Sen vuoksi nykyään ei enää puhuta eikä tehdä mitään yhdessä.

Olen todella surullinen. On ollut vuosien tuskainen tie tulla siihen tulokseen että ei tämä tästä enää paremmaksi muutu. Olisin milloin tahansa ollut valmis aloittamaan alusta, olemaan ystäviä ja rakastamaan taas. Mutta enää en jaksa kun kaiken sovinnon tekemisen jälkeen kaikki romahtaa taas. Alkaa syyttely ja syyllistäminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta ei parane ikinä. Eroa vaan suosiolla heti.

MITENNIIN EI IKINÄ????????

Koska kysessä on persoonallisuuhäiriö ja se on pysyvä tila. Kokemusta sellaisen kanssa elämisestä lähes 20v ja pahemmaksi vaan meni vuosi vuodelta.

Ei kaikki ole aina persoonallisuushäiriötä. Parisuhteessa voi olla valtataistelua ilman sitäkin. Tää on vähän niinkuin aiemmin kaikki oli narsisteja, nyt persoonallisuushäiriöisiä.

Tota.. narsistinen persoonallisuushäiriö on, yllätys yllätys, myös persoonallisuushäiriö!

Vierailija kirjoitti:

Oliko teillä muuten selviytymiskeinona jatkuva puolustaituminen? Minä olin suhteessa, jossa jouduin aina puolustautumaan ja selittelemään. Mietin, oliko syynä jokin kilpailuasetelma?

Jossain vaiheessa aloin huomata hänen toimintatapansa. Keskustellessa hän saattoi aivan yhtäkkiä ja ovelasti kääntää asian aivan päälaelleen ja väittää että minä olinkin toiminut väärin. Minä tietysti yritin huomaavaisena ja sovittelevana luonteena asettua hänen saappaisiinsa ja nähdä myös hänen näkökulmansa. Ja niinhän siinä aina kävi että minä olin pyytelemässä anteeksi ja hänellä oli kaikki oikeus toimia niin kuin toimi.

Mutta tämän keikauyrityksen oppii tosiaan huomaamaan kun tarpeeksi monta kertaa joutuu höynäytetyksi. Myös nämä vertaistukikeskustelut ovat auttaneet avaamaan silmiä. Tuntuu että toimintatavat ovat ko henkilöillä yleisiä ja aika kaavamaisia.

Vierailija kirjoitti:

Onko muunkinlaisia miehiä? Just tuo on yksi iso syy miksi en koe olevani parisuhdeihminen ollenkaan kun en vaan jaksa sitä jatkuvaa epävarmuutta ja tietynlaista rauhattomuutta mitä parisuhde tuo elämään. Ikinä ei tiedä onko tänään hyvä vai huono päivä eikä ikinä voi luottaa että jokin yhteinen sovittu meno toteutuu. Yleensä ei, vaan mies joko peruu viime minuutilla, koska "kumminkaiman remppa alkoi" tai sitten keksii täysin turhasta riidan jotta "saa" syyn mököttää/loukkaantua ja lähteä viihteelle rauhoittumaan.

Jotenkin tuntuu että parisuhteessa mies pitää naista paitsi vihollisena niin myös naisen seuraa jonkinlaisena rangaistuksena jota pitää siksi vältellä parhaansa mukaan. Tämä siis koskee kaikkea muuta yhdessä tekemistä ja -olemista paitsi tietenkin seksiä.

Minua ei haittasi, vaikka mies luotsaisi molempien elämää. Mutta valitettavasti tuo törkeä käytös, arvaamattomuus ja kunnioituksen puute ovat ehdoton nounou minulle. Jos dominointiin yhdistyy alistamista ja halventamista - oli kohteena sitten puoliso tai alainen - niin johtaja ei täytä saappaitaan.

Jos haluaa päällikön paikan parisuhteessa, niin se pitää ansaita olemalla suunnitelmallinen, diplomaattinen ja yhteiseen hyötyyn pyrkivä. Tai sitten pitää löytää puoliso, joka haluaa olla maaorjana oman elämänsä Putinille 🙄

Olen itsekin pitänyt itseäni elämäntapasinkkuna, mutta oikeanlaisia miehiä tavattuani opinkin, että kaipasin miehiltä pitkän aikavälin suunnitelmia ja diplomatiaa. Ei sen kummempaa, mutta samalla kovin haastava vaatimus.

T: se jonka mies rääkyi, että olisi pitänyt totella