Lue keskustelun säännöt.
Pakkomielteinen rakastuminen
Pakkorakastaa
15.04.2020 |
Kun rakastuu niin, että rakkauden kohteesta tulee pakkomielle, joka hallitsee koko elämää. Kun rakkauden kohde täyttää ajatukset niin totaalisesti 24/7 ettei niistä ole minkäänlaista taukoa. Kun muu elämä ei enää kiinnosta ja mitään ei saa kunnolla aikaiseksi, eikä energiaa riitä muuhun. Kun alkaa vältellä kaikkea tekemistä, mikä voisi häiritä ajatusten keskittämistä rakkauden kohteeseen. Esimerkki: ei vastaa puheluun, koska puhelun aikana pitäisi puhua turhalta tuntuvia asioita, eikä voisi keskittyä rakkauden kohteen ajattelemiseen. Kun saa rakkauden kohteelta tasaisen jatkuvasti sopivan romanttista vastakaikua, että pysyy koukussa. Tätä jatkuu monta vuotta. Kun tajuaa itsekin tilanteen, mutta ei vain pysty lopettamaan ja toisaalta ajatuskin siitä, että tämä pakkomielle loppuisi tuo tyhjän olon. Se kun on täyttänyt elämän monta vuotta niin miten osaisi enää elää ilman sitä. Rakkauden kohteen poistuminen elämästä tai se kontakti, mikä hänen kanssaan on ruokkimassa pakkomiellettä olisi aika varma romahdus. Kun rakkauden kohde tiedostaa pakkomielteen ja tietoisesti jatkaa sen ruokkimista ja pakkomielteinen tiedostaa tämän, eikä halua sen loppuvan. Onko kyseessä molemminpuolinen riippuvuus kuviosta? Kuulostaako tutulta kenestäkään? Onko kokemusta tällaisesta? Vertaistukea..
Kommentit (67)
En tiedä oliko se rakastumista, pakkomiellettä vaiko peräti pakkomielteistä rakastumista, mutta töissä kärsin ainakin puoli vuotta kun se toinen oli jatkuvasti siellä silmissä. En vaan päässyt siitä yli. Onnekseni hänen työsuhteensa oli määräaikainen eikä sitä jatkettu, jolloin poistui silmistäni ja helpotti. Jos hän olisi jäänyt, olisin luultavasti itse lopulta joutunut ottamaan lopputilin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Limerenssi. Ihastus menee ohi, kun tuntee kohteen niin hyvin ettei pidä häntä enää täydellisenä.
Hyvännäköisille mutta persoonaltaan tylsille ihmisille taitaa olla sitten yhtä kärsimystä, kun ihastuneiden ihasukset menee jatkuvasti ohi.
Todella hyvännäköisestä kumppanista tupataan pitämään tiukasti kiinni, etenkin jos on omaa tasoa reilusti yläpuolella. Siinä kohtaa saa anteeksi vaikka minkälaisia puutteita kun tiedostaa ettei koskaan ehkä saa mitään vastaavaa enää jos kerran luopuu.
Toisaalta moni ei kestä sitä mustasukkaisena olemista, kun pelkää ettei pysty pitämään liian tasokasta kumppania.
Vierailija kirjoitti:
Te ketkä olette hulluna ihastuneet ihmiseen, jota ette ole varsinaisesti tavanneet, mutta näette usein (esim. koulussa, työpaikalla), niin mitä sitten kun olette oikeasti tavanneet hänet? Vastasiko odotusta vai lopahtiko kiinnostus?
Hitto, kun oiskin lopahtanut. Odotuksia ei vastannut, vaan oli vielä kiehtovampikin nainen.
No, jostain syystä hänellekin sopii, että tapaillaan, vaikka olikin torjuva aluksi.
Mihin se raja sitten vedetään, mikä lasketaan pakkomielteisyydeksi ja mitä ei?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kieltämättä koronatilanne ja etätyöt ovat auttaneet asiaa omalla kohdallani ja pakkomielle alkaa hiipua ja oma mieli kirkastua. Todella helpottavaa!
Omasta kokemuksesta tiedän, että saavuttamaton rakkaus on usein pakkomielle, idealisointunut juttu. Ehkä siihen tarvitaan kaksi vähän "kahelia" samaan soppaan. Paljon mukavampaa on olla aina sopivan ihastuneessa tai muuten oikein hyvissä ja lämpimissä väleissa jonkun mukavan tyypin kanssa. Siinä kumpikaan ei menetä kasvojaan hörhöilyn takia 😊 Tsemppiä, toivottavasti tapaat ihmisen joka tuntuu sopivassa määrin hyvälle, ei pakkomielteen omaisesti.
Nostan tätä ketjua, koska kamppailen kans ehkä jo pakkomielteisen ihastumisen kanssa. Olen tosi hämmentynyt tilanteesta, koska ihastun todella harvoin - vain muutamia ihastumisia ollut koko elämän aikana, viimeksi noin 10 vuotta sitten (olen noin 30-vuotias nainen), ja nämä ihan pari-kolme aiempaa ihastumista eivät ole mitään tähän nykyiseen verrattuna. Sanoisin suorastaan rakastumiseksi, vaikka tiedänkin, että sitä tämä ei toisaalta voi olla näin varhaisessa vaiheessa tutustumista, kun yhteistä elämää ei olla vietetty.
Tilanne hämmentää myös siksi, että olen hyvin varovainen miesten kanssa (huonoja kokemuksia ollut miehistä jo lapsuudessa, mm. ihan oma isä), ja yhtäkkiä koen näin syviä tunteita miestä kohtaan, jota en kovin hyvin edes tunne. Olemme siis töissä samassa paikassa, ja näemme säännöllisesti mutta ei päivittäin tai edes viikottain. Nyt loppukeväästä ja alkukesästä en ole nähnyt häntä ollenkaan, mutta ihan koko ajan hän on mielessä.
En oikein tiedä, miksi kirjoitin edes tämän. Tarvitsi ehkä vain purkaa tätä kummallista olotilaa tänne, jos tämä auttaisi jäsentämään omia ajatuksia. Ehkä tähän liittyy myös se, että vahvasti koen hänen olevan myös kiinnostunut, mutta voin olla väärässä, sillä hän ei ole kysynyt minua ulos tms. Pohdin itseni kipeäksi, että miksi hän ei lähesty enempää kuin välillä hakeutuen selvästi seuraani ja tehden tikusta asiaa jne (juu ja myönnän, että olen voinut tulkita ihan hyvin väärinkin). En ole ihan varma, onko hän vapaa. Itse siis olisin.
Mutta tällaista täällä tänään! Jotenkin nyt vähän selkeytti ajatuksia, kun kirjoitti tänne. Jotenkin en ole osannut asiasta puhua edes ystävien kanssa, ehkä siksi kun olen joutunut käsittelemään ensin nyt ihan itsekseni, että mikä tää kumma tilanne on ja kun ei tiedä tuleeko tästä koskaan mitään, ei ole halunnut vielä kertoa kellekään tällaisista palavista tunteista jotakuta miestä kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kärsin samantapaisesta pakkomielteestä.
Outoa on se, että ihminen, johon tunnen vetoa, ei ole millään tavalla ollut elämässäni läsnä moneen vuoteen. En näe häntä, enkä tiedä mitä hänelle kuuluu. Silti ajattelen häntä jatkuvasti ja mietin miten voisin ottaa yhteyttä.
Vaihda työpaikkaa. Ei ole muuta ratkaisua kuin päästä täysin eroon siitä ihmisestä.