Mikä on ollut julminta mitä olet joutunut parisuhteessa kokemaan?

Vierailija kirjoitti:

Sairain oli se hetki kun tajusit että oot viettänyt 20 vuotta elämästäsi manipuloivan miehen kanssa. Palaset loksahtivat paikoilleen ja tajusit olleesi lähisuhdeväkivallan uhri. Ja tekijänä manipuloiva luonnehäiriöinen mies. Piti haukkoa henkeä muutama tovi! 40-vuotiaana avautui silmät. Olisipa edes 10 vuotta aiemmin..

Mulla sama. Alkuun oli ihana, ja aina välillä muutenkin, mutta... Oli jo parin vuoden jälkeen pettänyt ekan kerran, silloin pidempi suhde työkaverin kanssa, kun olin raskaana ja sairastelin paljon, enkä jaksanut "tarpeeksi" seksiä. Pakotti seksiin, joka oli vain hänen tyydyttämistään ja kovakouraista, minua lähinnä sattui. Lähti ulkomaille töihin ja minä jäin kahden pienen lapsen kanssa kotiin (olin siis itsekin silloin jo töissä). Sielläkin oli suhde. >Tuli takaisin ja jatkettiin, vannoi taas rakkautta ja minä sinisilmäisenä uskoin ja rakastin. Haukkui läskiksi, pukeuduin väärin, olin kiinnostunut tyhmistä asioista jne. Petti taas, kielsi kaiken, valehteli päin naamaa. Valvotti, tuli aina aamukahden aikaan nukkumaan ja alkoi silloin puhua meidän ongelmista ja haukkua minua. Vaikka mun piti nousta aamukuudelta töihin, tai vauva heräili öisin usein. Gaslightasi niin, että musta muuttui hetken päästä valkoiseksi ja minä olin se hullu, joka vääristeli hänen sanomisiaan. Ihan loppuvaiheessa nauhoitin salaa joitain meidän "keskusteluja", ja varmistuin että olin kuullut oikein. Kertoi vääristellen minusta asioita tutuille jne. Lopulta havahduin siihen, että aloin pelätä sitä hetkeä kun hän tulee kotiin, koska ei koskaan voinut tietää mitä huutoa ja haukkumista sieltä tulisi. 

Eron jälkeen olen nauttinut, kun saan tehdä asioita rauhassa eikä kukaan huuda ja hauku vieressä. Minun on vaikea luottaa miehiin, enkä ole uskaltautunut läheisiin suhteisiin. Mutta olen alkanut ymmärtää, että en ole niin huono ja tyhmä kuin silloin joskus uskoin.

Vierailija kirjoitti:

Aivan liikaa kusipäisiä miehiä. Mistä niitä sikiää..? Älkää lisääntykö noiden kanssa.

Siitähän niitä sikiää, kun ne valitaan jatkuvasti parisuhteisiin ja niille tehdään lapsia. Maa on täynnä lapasnaisia joilla ei ole omanarvontuntoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin koko ikäni kiusattu ja nuorempana olin aika rikki ja holtiton.

Alon suhteeseen miehen kanssa joka oli pinta puolin menestynyt, mukava ja kiltti. Pikkuhiljaa huomasin että henkilö on aika epävakaa ja alkoholiin menevä. Oli sairaalloisen mustasukkainen ja sain olla jatkuvasti varpaillani. Usein haukkui mut pystyyn, raivosi, imitoi, ahdisti, lyttäsi mut pystyyn. En saanut lähes lainkaan omaa tilaa.

Sitten alkoi seksissä alistaminen, anaaliseksiin painostaminen, seksi alkoi olemaan aggressiivista ja itselleni kivuliasta. Koitin lähteä suhteesta useasti mutta aina epäonnistuin. Uhkasi tappaa mut, alkoi lyömään jne. Lopulta pääsin pois.

En koskaan ikinä enää ota miestä, en halua tapailla, en harrastaa seksiä, en mitään.

Kysymys: Miksi nämä alistajamiehet ovat niin anaaliseksiin meneviä? Tämä kuvio toistuu näissä viesteissä..

Jotain pientä kieroontuneisuutta jos ei ole kertakokeiluhupia. Naisvihaa tai inhoa?

Suomestakin löytyy valtavasti naisia jotka rakastavat ja haluavat anaaliseksiä. Se on upeaa molemmille, jos (miehen) taidot riittävät. Tyttöset homottelee, naiset ei koskaan.

-mies-

Homo.

-mies

Vierailija kirjoitti:

Mietin aiheesta juuri joku päivä sellaista, että kuinka sitä itsekin ennen saattoi sanoa, että pienimmästäkin väkivallan vihjeestä lähtekää vaan kävelemään. Mutta, kun se omalle kohdalle osuu niin yleensä sinä olet hänelle jo niin tuttu, että ensinnäkään sinä et usko sitä mitä tapahtui. Jos et usko sitä todeksi sitä ei välttämättä tapahtunutkaan. Partnerisi saattaa kieltää kaiken, päin naamaasi. Et voi uskoa sitäkään todeksi. Tuo kaikkihan pitää ensin sisäistää eikä se tapahdu hetkessä, siinä kohtaa sinä et ole lähtenyt, vaikka sinun piti lähteä heti. Sitten se asia pitää käsitellä, vaikka mitään käsiteltävää ei oikeasti ole. Toiseksi väkivallan kohteeksi joutuminen oli paljon kauheampaa kuin yksikään esim. raainkaan juttu alibissa on voinut sinua etukäteen valmistaa. Lukeminen aiheesta on eri asia kuin asian kokeminen. Mutta selvisit siitä joten kykenet varmasti selviämään kaikesta muustakin ja vaikka useamman vuoden ajan. Ja sehän oli kuitenkin alkujen aluksi vain se yksi ja ainoa kerta. Ihminen ei valitettavasti ole niin pessimisti, etteikö luottaisi siihen, ettei noin tapahtuisi enää koskaan uudelleen. Eikä kahta ilman kolmatta, sitten se menee jo rutiinilla. Pääasia, ettei ole tylsää ja yksin. Harva meistä on niin vahva, että pystyisi jättämään sen joka ainoana on meidän kanssa. Kun vaihtoehtona on yksinäisyys. Sanat ovat turhaa lätinää. Todellisuus on toinen. Minäkään en lähtenyt mihinkään. Minut revittiin siitä irti. Rakkaus repi minut irti siitä helvetistä.

Et jumalauta ole tosissasi. Opetelkaa olemaan yksin, siinä ei ole mitään pelättävää. Sen jälkeen teistä ehkä on normaaliin parisuhteeseenkin.

Vierailija kirjoitti:

Te, jotka haukutte huonoissa suhteissa olleita, niin oikeasti pitäkää sanat mahassanne. Kuka nyt tarkoituksella menisi suhteeseen, missä kärsisi henkisesti, fyysisesti tai taloudellisesti - ellei jopa näillä kaikilla mausteilla? En tunne ketään, kuka tahallaan tämmöisestä kärsisi. Kun rakastuu, ei siinä hälytyskellot yleensä heti soi, ellei ole edellisiä kokemuksia. Se riippuu täysin ihmisestä ja hänen kokemuksistaan. Nämä ihmiset, miehet ja naiset, joihin rakastutaan, käyttäytyvät alussa yleensä ihanteellisesti kunnes todellisuus tulee. Moni uskoo aluksi, ettei mitään pahaa tapahdu itselle ja se on yleistä. Vasta kokemus opettaa eikä sellaista kukaan toivo. Kaikille ei käy hyvää tuuria, jos ensimmäinen tai toinen onkin myöhemmin hirveä ihminen. Maailma vain on tämmöinen, että hirveitäkin ihmisiä on ja näitä, jotka siitä joutuvat kärsimään. Kärsineistä voi hyvissä tapauksissa tulla oikein vahvoja ihmisiä ja ainakin parempia kuin te, jotka vähättelette näitä huonon suhteen kärsijöitä. Osa kyynistyy, se on surullista, mutta vastuu on siinäkin itsellä. Nämä asiat eivät ole niin yksinkertaisia. JOs olisivat, niitä ei olisi enää olemassakaan varmaan. 

Voin uskoa, että jotkut miehet osaavat esittää hyvää tyyppiä jopa vuosia, vaikka varmasti noissakin on merkkejä nähtävissä jos haluaa nähdä. Mutta viimeistään sitten kun tulee se nyrkki naamaan ensimmäisen kerran, niin pitää tajuta lopettaa homma samantien. Mikä siinä on niin vaikeaa?

Vierailija kirjoitti:

Valehtelua, salailua, lähes pettämistä. Näistä tulee tunne että on naimisissa itselle vieraan ihmisen kanssa. Kunnioitus toista kohtaan katoaa. Ja vaikka liittoa jatketaan, niin koen että minunkaan ei tarvitse enää olla täysin rehellinen puolisolleni, ei tarvitse kertoa kenen kanssa vietin aikaa tai mitä tein tms.

Miksi liittoa jatketaan? Miksi?

Näitä tapauksia on niin valtavasti, ettei voi muuta todeta kuin että naiseen on jotenkin sisäänrakennettu halu tulla alistetuksi. sairasta, mutta totta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietin aiheesta juuri joku päivä sellaista, että kuinka sitä itsekin ennen saattoi sanoa, että pienimmästäkin väkivallan vihjeestä lähtekää vaan kävelemään. Mutta, kun se omalle kohdalle osuu niin yleensä sinä olet hänelle jo niin tuttu, että ensinnäkään sinä et usko sitä mitä tapahtui. Jos et usko sitä todeksi sitä ei välttämättä tapahtunutkaan. Partnerisi saattaa kieltää kaiken, päin naamaasi. Et voi uskoa sitäkään todeksi. Tuo kaikkihan pitää ensin sisäistää eikä se tapahdu hetkessä, siinä kohtaa sinä et ole lähtenyt, vaikka sinun piti lähteä heti. Sitten se asia pitää käsitellä, vaikka mitään käsiteltävää ei oikeasti ole. Toiseksi väkivallan kohteeksi joutuminen oli paljon kauheampaa kuin yksikään esim. raainkaan juttu alibissa on voinut sinua etukäteen valmistaa. Lukeminen aiheesta on eri asia kuin asian kokeminen. Mutta selvisit siitä joten kykenet varmasti selviämään kaikesta muustakin ja vaikka useamman vuoden ajan. Ja sehän oli kuitenkin alkujen aluksi vain se yksi ja ainoa kerta. Ihminen ei valitettavasti ole niin pessimisti, etteikö luottaisi siihen, ettei noin

tapahtuisi enää koskaan uudelleen. Eikä kahta ilman kolmatta, sitten se menee jo rutiinilla. Pääasia, ettei ole tylsää ja yksin. Harva meistä on niin vahva, että pystyisi jättämään sen joka ainoana on meidän kanssa. Kun vaihtoehtona on yksinäisyys. Sanat ovat turhaa lätinää. Todellisuus on toinen. Minäkään en lähtenyt mihinkään. Minut revittiin siitä irti. Rakkaus repi minut irti siitä helvetistä.

Et jumalauta ole tosissasi. Opetelkaa olemaan yksin, siinä ei ole mitään pelättävää. Sen jälkeen teistä ehkä on normaaliin parisuhteeseenkin.

Ei se ollut mulla todellakaan noin. En minä yksinäisyyttä pelännyt. Mun itsetunnon tuhoamiseen meni 5 vuotta ennen kuin se eka tönäisy sitten tuli, siitä se väkivalta sitten paheni. Ja joka kerta oli mun syy. Olin muka pakottanut mieheni siihen mun omalla käytöksellä, minä olin kuulemma käyttänyt henkistä väkivaltaa, ja miehen terapeuttikin oli samaa mieltä; uhri oli mies ja minä olin väkivaltainen. Miehen vanhemmat oli molemmat poliiseja, ystäviä mulla ei ollut lähellä eikä perhettä, olin täysin yksin ilman rahaa ja kaikki muut ympärilläni hokivat vain kuinka onnekas olin kun mulla oli niin ihana ja huomaavainen ja herkkä mies. Kukaan ei uskonut minua kun kerroin miten ilkeä mies oli. Asuin Tukholmassa silloin, sain sitten sen verran rahaa hamstrattua, että pääsin laivalla Suomeen. Keräsin tavarani matkalaukkuun ja lähdin ilman mitään äitini luokse Suomeen. Pelkäsin koko ajan että mies tulee perässä ja tappaa, en uskaltanut mennä pitkään aikaan ulos. Olin laihtunut ja olin aika heikossa kunnossa, en jaksanut tehdä mitään eikä mikään kiinnostanut minua. Siinä sitten rakensin elämäni nollasta.

S e k s i n aikaan: 'ajattelen mun exää' ja exän ylistys. Exä oli niin puhdas kun oli neitsyt heidän tavatatessa. Minä likaisen menneisyyden omaava josta menee seksiahlut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietin aiheesta juuri joku päivä sellaista, että kuinka sitä itsekin ennen saattoi sanoa, että pienimmästäkin väkivallan vihjeestä lähtekää vaan kävelemään. Mutta, kun se omalle kohdalle osuu niin yleensä sinä olet hänelle jo niin tuttu, että ensinnäkään sinä et usko sitä mitä tapahtui. Jos et usko sitä todeksi sitä ei välttämättä tapahtunutkaan. Partnerisi saattaa kieltää kaiken, päin naamaasi. Et voi uskoa sitäkään todeksi. Tuo kaikkihan pitää ensin sisäistää eikä se tapahdu hetkessä, siinä kohtaa sinä et ole lähtenyt, vaikka sinun piti lähteä heti. Sitten se asia pitää käsitellä, vaikka mitään käsiteltävää ei oikeasti ole. Toiseksi väkivallan kohteeksi joutuminen oli paljon kauheampaa kuin yksikään esim. raainkaan juttu alibissa on voinut sinua etukäteen valmistaa. Lukeminen aiheesta on eri asia kuin asian kokeminen. Mutta selvisit siitä joten kykenet varmasti selviämään kaikesta muustakin ja vaikka useamman vuoden ajan. Ja sehän oli kuitenkin alkujen aluksi vain se yksi ja ainoa kerta. Ihminen ei valitettavasti ole niin pessimisti, etteikö luottaisi siihen, ettei noin

tapahtuisi enää koskaan uudelleen. Eikä kahta ilman kolmatta, sitten se menee jo rutiinilla. Pääasia, ettei ole tylsää ja yksin. Harva meistä on niin vahva, että pystyisi jättämään sen joka ainoana on meidän kanssa. Kun vaihtoehtona on yksinäisyys. Sanat ovat turhaa lätinää. Todellisuus on toinen. Minäkään en lähtenyt mihinkään. Minut revittiin siitä irti. Rakkaus repi minut irti siitä helvetistä.

Et jumalauta ole tosissasi. Opetelkaa olemaan yksin, siinä ei ole mitään pelättävää. Sen jälkeen teistä ehkä on normaaliin parisuhteeseenkin.

Ei se ollut mulla todellakaan noin. En minä yksinäisyyttä pelännyt. Mun itsetunnon tuhoamiseen meni 5 vuotta ennen kuin se eka tönäisy sitten tuli, siitä se väkivalta sitten paheni. Ja joka kerta oli mun syy. Olin muka pakottanut mieheni siihen mun omalla käytöksellä, minä olin kuulemma käyttänyt henkistä väkivaltaa, ja miehen terapeuttikin oli samaa mieltä; uhri oli mies ja minä olin väkivaltainen. Miehen vanhemmat oli molemmat poliiseja, ystäviä mulla ei ollut lähellä eikä perhettä, olin täysin yksin ilman rahaa ja kaikki muut ympärilläni hokivat vain kuinka onnekas olin kun mulla oli niin ihana ja huomaavainen ja herkkä mies. Kukaan ei uskonut minua kun kerroin miten ilkeä mies oli. Asuin Tukholmassa silloin, sain sitten sen verran rahaa hamstrattua, että pääsin laivalla Suomeen. Keräsin tavarani matkalaukkuun ja lähdin ilman mitään äitini luokse Suomeen. Pelkäsin koko ajan että mies tulee perässä ja tappaa, en uskaltanut mennä pitkään aikaan ulos. Olin laihtunut ja olin aika heikossa kunnossa, en jaksanut tehdä mitään eikä mikään kiinnostanut minua. Siinä sitten rakensin elämäni nollasta.

Pitää vielä lisätä, että kun tulin kotiin niin sukulaiset siinä keskenään olivat päättäneet että he eivät yritä puhua asiasta mun kanssa, että he yrittäisivät olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, että tämä olisi minulle kuulemma parasta. Ei todellakaan ollut! Miksi väkivallasta pitää vielä vaieta?! Koska muille tulee epämukava olo?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietin aiheesta juuri joku päivä sellaista, että kuinka sitä itsekin ennen saattoi sanoa, että pienimmästäkin väkivallan vihjeestä lähtekää vaan kävelemään. Mutta, kun se omalle kohdalle osuu niin yleensä sinä olet hänelle jo niin tuttu, että ensinnäkään sinä et usko sitä mitä tapahtui. Jos et usko sitä todeksi sitä ei välttämättä tapahtunutkaan. Partnerisi saattaa kieltää kaiken, päin naamaasi. Et voi uskoa sitäkään todeksi. Tuo kaikkihan pitää ensin sisäistää eikä se tapahdu hetkessä, siinä kohtaa sinä et ole lähtenyt, vaikka sinun piti lähteä heti. Sitten se asia pitää käsitellä, vaikka mitään käsiteltävää ei oikeasti ole. Toiseksi väkivallan kohteeksi joutuminen oli paljon kauheampaa kuin yksikään esim. raainkaan juttu alibissa on voinut sinua etukäteen valmistaa. Lukeminen aiheesta on eri asia kuin asian kokeminen. Mutta selvisit siitä joten kykenet varmasti selviämään kaikesta muustakin ja vaikka useamman vuoden ajan. Ja sehän oli kuitenkin alkujen aluksi vain se yksi ja ainoa kerta. Ihminen ei valitettavasti ole niin pessimisti, etteikö luottaisi siihen, ettei noin tapahtuisi enää koskaan uudelleen. Eikä kahta ilman kolmatta, sitten se menee jo rutiinilla. Pääasia, ettei ole tylsää ja yksin. Harva meistä on niin vahva, että pystyisi jättämään sen joka ainoana on meidän kanssa. Kun vaihtoehtona on yksinäisyys. Sanat ovat turhaa lätinää. Todellisuus on toinen. Minäkään en lähtenyt mihinkään. Minut revittiin siitä irti. Rakkaus repi minut irti siitä helvetistä.

Et jumalauta ole tosissasi. Opetelkaa olemaan yksin, siinä ei ole mitään pelättävää. Sen jälkeen teistä ehkä on normaaliin parisuhteeseenkin.

Tämähän se on monen tällaisen nyrkkeilysäkin ongelma: vain tylsillä ihmisillä on tylsää. Kun on niin tylsä, aloitekyvytön, mielikuvitukseton ihminen, että tylsistyy itsekin omaan itseensä ja tarvitsee aina jonkun muun kehittelemään jotain jännää. Ei ole sellaista kosketusta omaan luovuuteen tai sitä ei vain yksinkertaisesti ole. Niin tämän sitten aistii erityisen herkästi esim. narsistisuuteen taipuvat ihmiset ja käyttävät sitten sitä hyväkseen. Ensin esitetään Elämän Suurta Rakkautta, jonka kanssa elämästä tulee jännää ja hauskaa ja kun toinen on saatu koukkuun, alkaa se toisen tuhoaminen, joka taas narsistista on kaikkein jännintä. 

Sillä tavalla on vähän vaikeaa tuntea myötätuntoa tällaisia naisia kohtaan, kun muistaa nuoruudessa sen, kuinka paljon oli näitä mimmejä, jotka aina tylsistyi toisten naisten kanssa (usein oikein korostetusti), kesken likkakavereiden kanssa sovittujen illanviettojen alettiin soitella sille ihkulle kundikaverille, et onks mitään jänskää tiedossa, kulti.  Sitä aina vähän ihmetteli, että miten joillekin se mies oli niin tärkeä, miten siihen niin korostetutsti ripustauduttiin, sillä miehellä 'rehvasteltiin' ja muuta vähän myötähäpeää aiheuttanutta seikkaa.  Ja tässä tulee se karmeus: kun naisena piti näitä tällaisia naisia vähän reppanoina, niin entä se mies? Jos on vähääkään narsistisia piirteitä omaava tyyppi, niin kyllä sen kohtelun arvaa. Kun ei ole sellaista tervettä itsetuntoa ja oman sukupuolen arvostusta, ja vierittää ne kaikki odotukset ja toiveet siihen toiseen sukupuoleen, niin kyllä siinä hieman niin kuin huutaa luokseen vaikeuksia. Noh, ei ainakaan ole tylsää, ehkä se on se pääasia. Tunnehan se on pelkokin. Kunhan JOTAIN tuntee. Tämänkaltaisille ihmisille on täysin utopistista, että yksin elävä saattaisi elää ihan täyttä elämää. Ihan mahdoton ajatus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietin aiheesta juuri joku päivä sellaista, että kuinka sitä itsekin ennen saattoi sanoa, että pienimmästäkin väkivallan vihjeestä lähtekää vaan kävelemään. Mutta, kun se omalle kohdalle osuu niin yleensä sinä olet hänelle jo niin tuttu, että ensinnäkään sinä et usko sitä mitä tapahtui. Jos et usko sitä todeksi sitä ei välttämättä tapahtunutkaan. Partnerisi saattaa kieltää kaiken, päin naamaasi. Et voi uskoa sitäkään todeksi. Tuo kaikkihan pitää ensin sisäistää eikä se tapahdu hetkessä, siinä kohtaa sinä et ole lähtenyt, vaikka sinun piti lähteä heti. Sitten se asia pitää käsitellä, vaikka mitään käsiteltävää ei oikeasti ole. Toiseksi väkivallan kohteeksi joutuminen oli paljon kauheampaa kuin yksikään esim. raainkaan juttu alibissa on voinut sinua etukäteen valmistaa. Lukeminen aiheesta on eri asia kuin asian kokeminen. Mutta selvisit siitä joten kykenet varmasti selviämään kaikesta muustakin ja vaikka useamman vuoden ajan. Ja sehän oli kuitenkin alkujen aluksi vain se yksi ja ainoa kerta. Ihminen ei valitettavasti ole niin pessimisti, etteikö luottaisi siihen, ettei noin tapahtuisi enää koskaan uudelleen. Eikä kahta ilman kolmatta, sitten se menee jo rutiinilla. Pääasia, ettei ole tylsää ja yksin. Harva meistä on niin vahva, että pystyisi jättämään sen joka ainoana on meidän kanssa. Kun vaihtoehtona on yksinäisyys. Sanat ovat turhaa lätinää. Todellisuus on toinen. Minäkään en lähtenyt mihinkään. Minut revittiin siitä irti. Rakkaus repi minut irti siitä helvetistä.

Et jumalauta ole tosissasi. Opetelkaa olemaan yksin, siinä ei ole mitään pelättävää. Sen jälkeen teistä ehkä on normaaliin parisuhteeseenkin.

Tämähän se on monen tällaisen nyrkkeilysäkin ongelma: vain tylsillä ihmisillä on tylsää. Kun on niin tylsä, aloitekyvytön, mielikuvitukseton ihminen, että tylsistyy itsekin omaan itseensä ja tarvitsee aina jonkun muun kehittelemään jotain jännää. Ei ole sellaista kosketusta omaan luovuuteen tai sitä ei vain yksinkertaisesti ole. Niin tämän sitten aistii erityisen herkästi esim. narsistisuuteen taipuvat ihmiset ja käyttävät sitten sitä hyväkseen. Ensin esitetään Elämän Suurta Rakkautta, jonka kanssa elämästä tulee jännää ja hauskaa ja kun toinen on saatu koukkuun, alkaa se toisen tuhoaminen, joka taas narsistista on kaikkein jännintä. 

Sillä tavalla on vähän vaikeaa tuntea myötätuntoa tällaisia naisia kohtaan, kun muistaa nuoruudessa sen, kuinka paljon oli näitä mimmejä, jotka aina tylsistyi toisten naisten kanssa (usein oikein korostetusti), kesken likkakavereiden kanssa sovittujen illanviettojen alettiin soitella sille ihkulle kundikaverille, et onks mitään jänskää tiedossa, kulti.  Sitä aina vähän ihmetteli, että miten joillekin se mies oli niin tärkeä, miten siihen niin korostetutsti ripustauduttiin, sillä miehellä 'rehvasteltiin' ja muuta vähän myötähäpeää aiheuttanutta seikkaa.  Ja tässä tulee se karmeus: kun naisena piti näitä tällaisia naisia vähän reppanoina, niin entä se mies? Jos on vähääkään narsistisia piirteitä omaava tyyppi, niin kyllä sen kohtelun arvaa. Kun ei ole sellaista tervettä itsetuntoa ja oman sukupuolen arvostusta, ja vierittää ne kaikki odotukset ja toiveet siihen toiseen sukupuoleen, niin kyllä siinä hieman niin kuin huutaa luokseen vaikeuksia. Noh, ei ainakaan ole tylsää, ehkä se on se pääasia. Tunnehan se on pelkokin. Kunhan JOTAIN tuntee. Tämänkaltaisille ihmisille on täysin utopistista, että yksin elävä saattaisi elää ihan täyttä elämää. Ihan mahdoton ajatus.

Jep, se itsetuntohan ei siinä tule kun oma isäkin oli väkivaltainen alkoholisti. Että näin tää menee eteenpäin. Eikä sekään auttanut kun häpesin niin kamalasti että jouduin siihen samaan loukkuun kuin äitikin. Olinpas tyhmä, olin tämän kaiken ansainnut. Ja sitten siihen päälle sai vielä kuulla just tota; oma vika, etkö edes tajunnut lähteä, itse jäit siihen(mutta minähän olin lähtenyt...) Tai sitten toinen ei halua kuullakaan mitään koska se on liian epämukavaa. Terapiaan ei päässyt kun ei ollut yhteisiä lapsia. Turvakotiinkaan ei päässyt edes puhumaan asiasta kun oli jo itse päässyt tilanteesta pois. Ahdisti ja pelotti, oli fyysisiäkin oireita, mulla se oli ns "air hunger", tuntui että tukehduin ja rintakehä oli kipeä kun yritin siinä koko päivän saada kunnolla happea haukotellen. Mut ei ainakaan ollut tylsää, vai miten se meni....

Täydellinen välinpitämättömyys

Minulla oli seuraavana päivänä tärkeät loppukokeet edessä, ex ryyppäsi ja möykkäsi olohuoneessa, eikä antanut nukkua. Suutuin ja menin huutamaan, että on hiljaista lähtee muualle. Hän nosti minut väkivaltaisesti tukasta ja heitti takaisin makuuhuoneeseen.

Loppukokeista ei tullut sitten kummasti tullut mitään.

Just näin ja sitten kavereilta tulee viestejä ; "Jaxuhali" tai vielä kuvottavampaa "Olet rukouksissani". Paljonpa tukee ja lohduttaa tuollaiset huonosti verhotut vahingoniloiset v....uilut.

Käyttäjä7437 kirjoitti:

Just näin ja sitten kavereilta tulee viestejä ; "Jaxuhali" tai vielä kuvottavampaa "Olet rukouksissani". Paljonpa tukee ja lohduttaa tuollaiset huonosti verhotut vahingoniloiset v....uilut.

Mulla auttoi aivan valtavasti kun edes yksi ihminen sanoi: "Kauhea mies, et ansainnut tota. Mies päätti itse käyttäytyä noin, hyvä kun pääsit pois. Puhu vaan, minä kuuntelen". Tajusin sitten myös että nämä ihmiset joiden oli pakko sanoa että "oma vika, mitäs jäit", teeskenteli ylempiarvoisuutta ja yritti vain piilottaa oman epävarmuutensa. Eli niille tuli itselle parempi olo kun pääsi sanomaan toiselle noin. Säälittäviä ihmisiä, niiden kanssa ei kannata olla missään tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Mua on yritetty kuristaa, lyöty kasvoihin, haukuttu, alistettu, eristetty, petetty ja jätetty, multa on varastettu ja käytetty hyväksi taloudellisesti.

Vaikka oon iskujakin saanut niin pahinta on ollut rikotut lupaukset, kamalat sanat ja suoranainen halveksunta.

Kaikkeen sitä ihmisolento turtuu.

          Et taida olla sulla molemmat airot vedessä... 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Raskaana ollessani, mieheni siitti myös toisen naisen. Lapsilla muutaman kuukauden ikäero. Mut hei, tämähän oli mun vika! :)

Kamala tapaus! Minun siskopuoleni oli synnyttämässä kolmatta lastaan, kun osastolle oli tullut kouluajoilta tuttu nainen. Olivat käytävällä moikanneet. Myöhemmin siskopuoleni oli ruokasalissa syömässä vauva vieressään, kun oli tämä koulusta tuttu tullut samaan pöytään syömään. Olivat siinä jutelleet ja nainen kertonut, että hänen vauvansa päätti syntyä 1,5 kuukautta etuajassa ja että oli laittanut lapsen isälle viestin, voisiko hän tulla edes katsomaan lastaan, mutta eipä ollut vastannut. Siskopuoleni oli ottanut osaa ja toivottanut kaikkea hyvää.

Myöhemmin miehelle oli saapunut kotiin kirje, jossa oli kutsu isyyden selvittämiseen. Vasta siinä vaiheessa kertoi, että saattaa olla isä toisellekin samanikäiselle vauvalle kuin heidän kolmas lapsensa. Siinä vaiheessa siskopuoleni jo arvasi, kenestä puhutaan. Kyseessä on hyvin pieni paikkakunta, joten juttu levisi todella nopeasti. Erohan siinä tuli ja häpeän myötä siskopuoleni muutti paikkakunnalta pois.

Kauhea mies, mutta ei tuo nainen paljon parempi ole, taisi kuitenkin tietää kuka hänen lapsensa isä on ja kenen kanssa hän on naimisissa.

Eihän tuo toinen nainen ollut kai kenenkään kanssa naimisissa.

Mies uhkasi jättää jos en anna kun olin masennuksen vuoksi toimintakyvytön ja pelkäsin yksin jäämistä ja seksi ei kiinnostanut. Tuosta on vuosia mutta vieläkin kaivelee. Ollaan vielä yhdessä mut tunteet on mun puolelta hiipunut ja mietin eroa. Yksin jääminen kuitenkin edelleen arveluttaa joten😯😓😔

Kun kärsin masennuksesta (tosiaan sellaisia päiviä että sängystä ylös nouseminen oli suuri voitto) ex oli sitä mieltä että mun pitää hoitaa kaikki kotityöt yksin kun makaan vaan kotona (ex töissä). Tuskaahan se oli, mutta meni jotenkin, vaikka sainkin joskus huudot jos ei kämppä ollut viimeisen päälle kiillotettu kun mies tuli kotiin. Kun viimeinkin toivuin ja lähdin opiskelemaan että saan nuorena aikuisena (20+) viimeinkin ammatin itselleni ja ex jäi työttömäksi, oli ne kaikki kotityöt vieläkin mun vastuulla (mitä tapahtui sille periaatteelle että se joka makaa kotona tekee kotityöt). Siinä sitten liikuin bussilla kouluun (exän autoahan ei saanut käyttää vaikka olisin bensat kustantanut) ja kotiin tullessa kämppä on sekaisin ja pitää siivota ja laittaa ruokaa) ja käyttää koirat ulkona kun ei ole mies sen vertaa saanut koko päivänä aikaiseksi. Ja siinä samalla sain kuulla miten hyödytön p*ska olen ja joutaisin kadulle myymään p*llua kun en koskaan osallistu mihinkään kustannuksiin (mun rahat meni ruokaan/vuokraan/tarpeelliseen ja miehen rahat huvituksiin. Asuttiin siis tosiaan yhdessä).

Kirsikkana kakun päälle kävin eräänä kesäpäivänä tuttavan kanssa kahvilla läheisessä kahvilassa. Tuttava siis mies ja kysyin vielä exältä että onko ok jos käyn kahvit juomassa ja vähän jutustelemassa kun ei olla pariin vuoteen nähty. Tämä oli kuulemma ok. Viivyin reissullani ehkä reilun tunnin, ja kun tulin kotiin niin..no sanalla sanoen mies r*iskasi mut kun olin tietenkin käynyt makaamassa tän tuttavamiehen kanssa...

Viimeisenä tekonaan mies keksi jonkun ilmiselvän peitetarinan lähteäkseen toiselle paikkakunnalle pettämään mua (myönsi myöhemmin ja pettäminen oli kuulema mun viak kun olen niin hyötytön lehmä). Tämä katkaisi kamelin selän ja tajusin että mun on pakko lähteä tai tapan vielä itseni kun en kestä enää. Elämäni paras päätös.