Jo lapsena masentuneita olleet, mitä kuuluu? (Vinkkejä kaipaan)

ItsOver kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmeellinen sattuma että juuri tänään muistelin sitä miten masentunut olin jo lapsena🤔 minulla on muistikuvia ihan jo 3 vuotiaasta minusta etten ollut tyytyväinen. Suhde äitiin oli huono..isään ehkä etäinen. Ei tietenkään tarkasti muista. Aloin jo melko pienenä toivoa etten olisi syntynyt. Perheessäni oli ilmapiiriongelmia ja myöhemmin oli vaikea tulla omanikäisten kanssa toimeen. Ensimmäisen kerran joskus ehkä 10 vuotiaana tuli voimakas halu kuolla. Sen jälkeen on ollut masennusjaksoja.

Sairastan lisäksi diabetesta mikä vie valtavasti voimavaroja. Olen nyt yli parikymppinen ja rahaongelmat painaa päälle..suuri opintolaina ja vaikeudet työllistyä. Aikuisenakin kerran tullut tuo halu kuolla kun ihastus torjui. Jotenkin huono ja epävakaa on elämä.. kavereita on vähän eikä ole kumppania. Perheeseen ja sukuun melkein kaikkiin mennyt välit.

Tuntuu varmasti musertavalta nuo ongelmat nyt. Toivon että jaksat jatkaa ja katsoa elämää eteenpäin. Onko merkityksellisiä kohtaamisia ihmisten kanssa? Ei tarvitse olla sukulaisia, mutta on tärkeää nähdä muita ihmisiä, vaihtaa ajatuksia. Ehkä somessa olisi vertaistukea?

Kunpa kaikki loksahtelisi kuntoon pala kerrallaan hiljalleen. Itse olen henkisen helvetin käynyt läpi ja jaloilleni tippunut. Aikaa on mennyt kaiken korjaamiseen, mutta olotila on rauhallinen verrattuna mitä se on joskus ahdistuksessa ollut.

No eipä juurikaan mitä nyt joskus kavereiden kanssa. Monia ihmissuhteita olen joutunut katkaisemaan kun minua ei arvosteta. Teininä minulla ei ollut yhtäkään aitoa ystävää, pelkästään halveksivia. Vastakkaisen sukupuolen kanssa olen aina tullut erittäin huonosti toimeen.

En tiedä kuulunko tähän ketjuun, koska minulla ei ole vieläkään mitään diagnoosia. Kuitenkin olen ollut lapsesta saakka aika herkkä ja sellainen joka aistii helposti muiden mielialan. Vanhempani eivät koskaan ole ymmärtäneet minua kunnolla ja ovat yrittäneet tehdä minusta erilaisen ihmisen. Olen aina ollut heidän mielestään liian ujo ja arka sekä olisi pitänyt kestää paremmin kaikkea. Itkeä ei olisi saanut ja vanhempien sana oli aina se jota piti noudattaa. En kuitenkaan pystynyt olemaan sellainen mitä he toivoivat ja minua alettiin nopeasti syrjiä koulussa, kun olin niin kiltti ja kotona jo sellaiseksi opetettu. Se onkin hassua, kun vanhempien mielestä olisi pitänyt olla rohkea vieraiden ihmisten edessä ja silti kotona piti mielistellä heitä ja olla kiltti. Olin aika yksinäinen lapsi muutenkin ja koulussa monet pilkkasivat ja jäin silloinkin ilman tukea. Vanhemmat hakivat monesti myös syytä minusta, että se on minun vikani kun olen niin surkea etten puolusta itseäni ja niinpä en enää lopulta tahtonut puhua asioista heille. Koskaan ei olisi saanut rasittaa heitä tai valittaa mistään. Olin lapsena jo aika surumielinen ja sellainen jännittynyt ja monesti pelotti moni asia. Toisaalta silloin oli vielä kaikki melko hyvin.

Myöhemmin nuoruudessa vaihdoin koulua ja siellä kaikki meni hyvin aluksi. Silloinkin koko tilanne jäi käsittelemättä ja emme puhuneet muutosta mitään vanhempien kanssa ja he eivät kysyneet mitään miten pärjään uudessa koulussa. Vain arvosanat olivat tärkeitä. Samalla myöhemmin tilanne muuttui ja minua alettiin kiusata todella paljon ja silloin oli pakko pyytää vanhemmilta apua. Halusin oikeasti kuolla silloin ja voimat oli ihan lopussa ja varmaan olni jo lähellä psykoosia. En kuitenkaan saanut mitään apua vaan vanhemmat vain suuttuivat ja sen jälkeen olin tavallaan heidän mielestään aina se heikko ja surkea joka ei kestänytkään ja ollut vanha. Minulla on tullut ahdistusta, pelkoja ja epätodellista oloa. Epätodellinen olo ja itseni vieraaksi tunteminen alkoi jo yläkoulussa. Elämä menee kuin sumussa usein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap voisi kirjoittaa kirjan. Sen verran hyvin sanoittaa ajatuksia ja kokemuksia, joita monilla varmasti on.

Kiitos. olen joskus miettinyt, että minulla ei oikeastaan olisikaan muuta annettavaa tähän maailmaan kuin oman näkökulmani avaaminen. Sen selittäminen, miksi aina vain väsyttää, miksi en tee jouluruokia, miksi en avaa ovea virpojille, miksi en seurustele, miksi en kutsu syntymäpäivilleni. Toisaalta useammin olen saanut ajatuksilleni negatiivisen vastaanoton kuin positiivisen. Tuttavien kanssa tästä aiheesta ei pysty puhumaan lainkaan enkä ole varma, onko minulla koskaan edes ollut ystäviä. Olen joskus kuvitellut puhuvani ystävän kanssa aiheesta mutta huomannut aiheuttaneeni ainoastaan vaivaantuneen tunnelman sekä saanut uuden nimen niiden kaverien listalle, joista ei enää koskaan kuulu mitään.

Minulla on yksi tuttava parinkymmenen vuoden takaa ja hän on ainoa, jonka kanssa voin sanoa jakavani ison osan kokemuksistani mitä tulee tunteeseen irrallisuudesta. Lohdullista (tai lohdutonta) on se, että hän on oman arkensa kanssa laillani yhtä hukassa ja kamppailee jatkuvasti omien voimavarojensa kanssa ja juuri ja juuri jaksaa selvitä päivitäisistä rutiineistaan.

Moni ihminen on täysin kykenemätön asettumaan toisen asemaan. Ei pystytä ymmärtämään eikä käsittelemään asioita, jotka ovat erilaisia kuin omat ajatukset. Tyyliin "Miksi ihmeessä se ei avaa ovea, kun ovikello soi, kun MINÄ avaan joka kerta." Jos toinen ei ole samanlainen kuin minä, se on outo ja sille pitää tehdä selväksi, että se on outo. Jätetään ulkopuolelle, auotaan päätä, tomerasti opetetaan ja koulutetaan kuin vajaaälyistä, kiusataan jne.

Mutta ne jotka jakavat kokemuksesi tai ovat empaattisia ja ymmärtävät toisenlaisiakin näkemyksiä, voisivat hyötyä teksteistäsi. Ja miksei myös terveydenhuollossa työskentelevät.

Lama aiiikaa. Eikait sille oikein mitäään voinut.

up

Pitää vielä jatkaa 68 viestiin, että oikein pelästyin kuin luin muiden viestejä, koska ne tuntuivat niin tutuilta. Samalla se jotenkin rauhoittaa, kun tietää muillakin olevan vähän "outoja" kokemuksia. Itsekin olen seissyt jo hyvin nuorena peilin edessä ja miettinyt, että minä en ole tuossa peilikuvassa. Tämä sama olo on edelleen ja sen vuoksi en todellakaan itseäni peilistä katso mielelläni. Tajuan tietenkin ( ainakin vielä), että se on peilikuvani, että sillä tavalla tunteen tasolla en sitä tunnista ja en osaa kuvailla itseäni ja hahmota vaatekokoani yms. Voin katsoa itseäni silmiin ja miettiä, että näytänkö tuolta ja samalla mitä enemmän siinä tuijottaa niin sen pelottavammalta se tuntuu, kun et todellakaan tunne yhteyttä siihen kuvajaiseesi. Varsinkin iltaisin tuntuu oikeasti todella kurjaltakin se tilanne ja jos esim harjaan hiuksiani niin monesti on olo kuin jollain nukella, että harjaampa nyt tämän nuken hiuksia, vaikka onkin omista hiuksista kyse. Muuten elämä menee sumussa ja minulla on dissosiaatiota ja depersonalisaatiota lähes päivittäin. Alkoi jo nuoruudessa ja silloin jo mietin miten olo voi olla niin outo ja sellainen kuin ei olisi olemassa lainkaan ja elämä vaan menisi eteenpäin. Varsinkin tuo peilikuvan ja koko persoonan tunteminen vieraaksi on pelottavakin ajatus ja mietin aina jos se vaan pahenee. Joskus tuntuu kuin omaa elämäänsä katsoisi kuin elokuvaa ja samalla mietin, että tulee olo, että olen ”itseni sisällä”, mutta samalla ulkonäkö tai persoona ei tavallaan pääse esiin ja minulla on jokin kuori siinä päällä mikä estää sen. Minulla on myös nuoruudesta lähtien ollut ajatuksia, että käteni näyttävät oudoilta ja tuntuu kuin ne eivät kuuluisi minulle. En tiedä oikeastaan miksi juuri koen kädet sellaisina. Olen melko nuori vieläkin, mutta oikeastaan se nuoruus  meni kuin ohitse ja ei ollut minulle mukavaa aikaa. Olin kiusattu, yksinäinen sekä ahdisti paljon ja oli niitä epätodellisuuden tunteita jo silloin. En tavallaan ole hyvin läsnä hetkessä vaan usein ajatuksissani.

Jatkuu vielä

jatkoa

Joku myös kysyi sitä asiaa, että oletteko ymmärtäneet tunnetilojanne. Itse voi sanoa, että olen hyvin tunteellinen ihminen, mutta kotona juuri pakotettiin piilottamaan kaikki negatiiviset tunteet ja ”heikkoudet” joten itsekin aloin tekemään niin. Myöhemmin, kun kiusaamiseni paheni niin koin juuri sen hetken, että voimat loppuivat. Siihen asti olin tavallaan pitänyt sen kuoren kasassa ja yrittänyt kestää ja en halunnut ”rasittaa” vanhempia. Sen jälkeen, kun en enää kestänyt niin tavallaan koin sen herätyksen, että ne kaikki ahdistuksen tunteet ja pelot vyöryivät päälle ja tuli sellainen olo, että mitä jos en kestä enää ja selviä ja mitä jos elämäni meneekin ”pilalle”, kun en olekaan niin vahva ihminen. Silloin pyysin apua vanhemmilta ja yritin saada heitä ymmärtämään etten enää pysty kestämään sitä tilannetta. Kun oikeastaan mikään ei muu auttanut ja vähettelivät kaikkea niin silloin sanoin, että haluan kuolla. Siitä seurasi vaan se asia, että he suuttuivat minulle todella pahasti ja välimme eivät ole olleet enää normaalit sen jälkeen ja en enää ollut riittävä heille senkään vertaa mitä aiemmin.

Nuo alussa mainitut oireet vielä lisäävät sitä asiaa, että tunteiden hahmottaminen on vaikeaa. Dissosisaatioon juuri kuulu se tunteiden, tekojen ja ajatusten hajanaisuus. Senkin takia huomaan toimivani välillä hassusti ja joskus itken jotain asiaa mitä ei ehkä pitäisi itkeä ja toisaalta en pysty itkemään tilanteessa missä itkeminen on jollekin luonnollista. Muutenkin on aika vaikeaa muistaa asioita, kuten yhdistää sitä lapsuuden minää nykyhetkeen. Elämä tuntuu siltä, että tavallaan olen olemassa, mutta en kuitenkaan kunnolla ole. Kaikki yksinäisyys ehkä vielä lisää näitä tunteita. Itselläkin on vaikeaa luottaa toisiin ja en pärjää sosiaalisessa tilanteissa. Samalla häpeän itseäni ja elämääni. Joku jollekin luonnollinen asia kuten ystävien saanti on jo minulle vaikeaa ja parisuhteesta en uskalla haaveilla lainkaan. Lapsia en edes halua. Menneisyys on aika taakka myös minulle ja ne kokemukset vaikuttavat elämääni. Oikeasti en tiedä aina mitä tehdä ja tuntuu, että aina matto vedetään jalkojen alta. En nimittäin ilahtunut, kun kuulin pääsykokeiden perumisesta. Se asia vaikuttaa niin paljon elämääni. Muutenkin toivon aina vaan sitä, että pysyisin jotenkin kunnossa ja ei tulisi mitään pahempaa, kun kukaan ei tavallaan auttaisi tai ymmärtäisi ja ei ole läheisiä. Kiitos jos joku jaksoi lukea.

Vierailija kirjoitti:

jatkoa

Joku myös kysyi sitä asiaa, että oletteko ymmärtäneet tunnetilojanne. Itse voi sanoa, että olen hyvin tunteellinen ihminen, mutta kotona juuri pakotettiin piilottamaan kaikki negatiiviset tunteet ja ”heikkoudet” joten itsekin aloin tekemään niin. Myöhemmin, kun kiusaamiseni paheni niin koin juuri sen hetken, että voimat loppuivat. Siihen asti olin tavallaan pitänyt sen kuoren kasassa ja yrittänyt kestää ja en halunnut ”rasittaa” vanhempia. Sen jälkeen, kun en enää kestänyt niin tavallaan koin sen herätyksen, että ne kaikki ahdistuksen tunteet ja pelot vyöryivät päälle ja tuli sellainen olo, että mitä jos en kestä enää ja selviä ja mitä jos elämäni meneekin ”pilalle”, kun en olekaan niin vahva ihminen. Silloin pyysin apua vanhemmilta ja yritin saada heitä ymmärtämään etten enää pysty kestämään sitä tilannetta. Kun oikeastaan mikään ei muu auttanut ja vähettelivät kaikkea niin silloin sanoin, että haluan kuolla. Siitä seurasi vaan se asia, että he suuttuivat minulle todella pahasti ja välimme eivät ole olleet enää normaalit sen jälkeen ja en enää ollut riittävä heille senkään vertaa mitä aiemmin.

Nuo alussa mainitut oireet vielä lisäävät sitä asiaa, että tunteiden hahmottaminen on vaikeaa. Dissosisaatioon juuri kuulu se tunteiden, tekojen ja ajatusten hajanaisuus. Senkin takia huomaan toimivani välillä hassusti ja joskus itken jotain asiaa mitä ei ehkä pitäisi itkeä ja toisaalta en pysty itkemään tilanteessa missä itkeminen on jollekin luonnollista. Muutenkin on aika vaikeaa muistaa asioita, kuten yhdistää sitä lapsuuden minää nykyhetkeen. Elämä tuntuu siltä, että tavallaan olen olemassa, mutta en kuitenkaan kunnolla ole. Kaikki yksinäisyys ehkä vielä lisää näitä tunteita. Itselläkin on vaikeaa luottaa toisiin ja en pärjää sosiaalisessa tilanteissa. Samalla häpeän itseäni ja elämääni. Joku jollekin luonnollinen asia kuten ystävien saanti on jo minulle vaikeaa ja parisuhteesta en uskalla haaveilla lainkaan. Lapsia en edes halua. Menneisyys on aika taakka myös minulle ja ne kokemukset vaikuttavat elämääni. Oikeasti en tiedä aina mitä tehdä ja tuntuu, että aina matto vedetään jalkojen alta. En nimittäin ilahtunut, kun kuulin pääsykokeiden perumisesta. Se asia vaikuttaa niin paljon elämääni. Muutenkin toivon aina vaan sitä, että pysyisin jotenkin kunnossa ja ei tulisi mitään pahempaa, kun kukaan ei tavallaan auttaisi tai ymmärtäisi ja ei ole läheisiä. Kiitos jos joku jaksoi lukea.

Kuvailit tunteitasi ja ajatuksiasi paljon paremmin, kuin itse olisin osannut ikäisenäsi (yli 20 vuotta sitten) tehdä. Olisin itse ollut kiitollinen, jos netti olisi ollut nykymyodossaan olemassa yli 20 vuotta sitten. Ehkä sitä kautta olisin voinut todeta, etten ole totaalinen friikki ja että on olemassa muita, jotka ajattelevat samoin eivätkä silti ole mitenkään sairaita.

Itse koin joka puolelta vain kieltämistä omille ajatuksilleni. Kotona olin vääränlainen, olisi pitänyt olla hiljainen ja haluta tiettyjä, tarkkaan määriteltyjä asioita. Luokkakaverit olivat reippaita ja sosiaalisia, olisi heidän seurassaan pitänyt olla samanlainen. Nuorisopsykiatrian klinikalla oli se ylipainoinen nainen, joka hoki ettei minulla ollut mitään ongelmia ja että kaikki oli hyvin. Kukaan ei sanonut minulle sitä, että on ihan ok tuntea siten, kuin tunsin. Kukaan ei sanonut minulle sitä, että olin arvokas omana itsenäni ja että kyllä maailmaan erilaisia tapoja ajatella mahtuu.

Vilpittömästi uskon, että sinulla on minua paremmat mahdollisuudet selviytyä elämästäsi itseäni paremmin. Jos tänä vuonna et aloita opiskeluja, voit aloittaa ensi vuonna. Tai sitä seuraavana. Vuosi sinne tai tänne, ei se alle kolmekymppidenä tunnu missään (vaikka itsestäsi siltä tuntuisikin). Opiskelujen parissa saatat kohdata ihmisiä, jotka ajattelevat kanssasi samoin. Pitäisin suorastaan epätodennäköisenä sitä, ettet kohtaisi samanhenkisiä ihmisiä. Minä kuvittelin ihan oikeasti olevani viallinen, väärin ajatteleva jne. Sinä näet jo tästä ketjusta sen, ettet ole tuntemustesi kanssa yksin. Pahinta kaikessa on omien ajatustensa kanssa jääminen yksin joten muista, ettet ole ajatustesi kanssa yksin.

mitä tälle voisi tehdä?

Mä on 35 ja aivan loppu tähän oloon... halusin jo pois pienenä. Kukaan ei ymmärrä mua. Tuntuu epäinhimilliseltä jäädä vuosikymmeniksi kituu ja jatkuvasti selitellä et oon yrittänyt jo kaikkeni.

oon erakoitunut koska en jaksa kuulla näitä et ota itellesi harrastus niin oot taas iloinen mantroja...