Jo lapsena masentuneita olleet, mitä kuuluu? (Vinkkejä kaipaan)

Heippa ap! Olen samanikäinen ja olen myös käynyt läpi masennuksen, ahdistuneisuuden, vuosikausia terapiaa, työkyvyttömyyttä, traumoja, lääkkeitä, huhhuh, you name it.

Terapiasta oli apua, mutta psykoterapian kolme vuotta ei riittänyt eikä siihen saanut jatkoa.

Olen siinä mielessä jäävi vastaamaan, että en pysty tarjoamaan tuhkimotarinaa. Silti musta tuntuu siltä, että toivoa on.

Ensinnäkin olen saanut terapian avulla lyötyä poikki välit lapsuudenperheeseen. Kuulostaa kamalalta, tiedän, mutta oman toipumisen kannalta se on ollut ratkaisevaa. Että ensinnäkään niitä vanhoja haavoja ei jatkuvasti raavita ja toisaalta ei tule enää uusia vaurioita.

Vaikka terapian loppuminen oli kamala paikka, loppujen lopuksi potilaan roolista irrottautuminen on tehnyt hyvää. Terveydenhuollossa ja ehkä terapiassakin on tarjolla aika ahdas masennuspotilaan narratiivi ja me olemme ihmisinä muutakin. Se on yksi narratiivi ja tulokulma, josta tarinan voi kertoa, mutta muitakin on. Esimerkiksi sellainen, että on kovasti tehnyt töitä paremman tulevaisuuden eteen niiden terapioiden kautta ja pyrkii kohti valoisampaa tulevaisuutta.

Myötätunto itseä kohtaan ja ehkä vähän hyväksyntää myös. Luultavasti mulla tulee aina olemaan vaikeita jaksoja. Mutta myös hyviä. Minusta ei enää koskaan tule klo 8-16 työläistä. Olen silti arvokas ja on mahdollista löytää sellainen työelämä, luoda ehkä, joka sopii minulle. Ja vaikka se ei lopulta onnistuisikaan, olen silti arvokas sellaisena kuin olen. Niin sinäkin olet.

Kirjoittamisesta ja joogasta on ollut mulle paljon apua. Joogan avulla sain ensimmäisen kerran kehoni rennoksi. Ennen se oli pysyvässä taistele/pakene - tilassa, enkä edes tajunnut asiaa.

Jos kaipaat vinkkiä siihen kirjoittamiseen, mistä päästä alkuun, niin voin miettiä sulle jotain 😊

Valoa pääsiäiseen sinulle!

Vierailija kirjoitti:

Heippa ap! Olen samanikäinen ja olen myös käynyt läpi masennuksen, ahdistuneisuuden, vuosikausia terapiaa, työkyvyttömyyttä, traumoja, lääkkeitä, huhhuh, you name it.

Terapiasta oli apua, mutta psykoterapian kolme vuotta ei riittänyt eikä siihen saanut jatkoa.

Olen siinä mielessä jäävi vastaamaan, että en pysty tarjoamaan tuhkimotarinaa. Silti musta tuntuu siltä, että toivoa on.

Ensinnäkin olen saanut terapian avulla lyötyä poikki välit lapsuudenperheeseen. Kuulostaa kamalalta, tiedän, mutta oman toipumisen kannalta se on ollut ratkaisevaa. Että ensinnäkään niitä vanhoja haavoja ei jatkuvasti raavita ja toisaalta ei tule enää uusia vaurioita.

Vaikka terapian loppuminen oli kamala paikka, loppujen lopuksi potilaan roolista irrottautuminen on tehnyt hyvää. Terveydenhuollossa ja ehkä terapiassakin on tarjolla aika ahdas masennuspotilaan narratiivi ja me olemme ihmisinä muutakin. Se on yksi narratiivi ja tulokulma, josta tarinan voi kertoa, mutta muitakin on. Esimerkiksi sellainen, että on kovasti tehnyt töitä paremman tulevaisuuden eteen niiden terapioiden kautta ja pyrkii kohti valoisampaa tulevaisuutta.

Myötätunto itseä kohtaan ja ehkä vähän hyväksyntää myös. Luultavasti mulla tulee aina olemaan vaikeita jaksoja. Mutta myös hyviä. Minusta ei enää koskaan tule klo 8-16 työläistä. Olen silti arvokas ja on mahdollista löytää sellainen työelämä, luoda ehkä, joka sopii minulle. Ja vaikka se ei lopulta onnistuisikaan, olen silti arvokas sellaisena kuin olen. Niin sinäkin olet.

Kirjoittamisesta ja joogasta on ollut mulle paljon apua. Joogan avulla sain ensimmäisen kerran kehoni rennoksi. Ennen se oli pysyvässä taistele/pakene - tilassa, enkä edes tajunnut asiaa.

Jos kaipaat vinkkiä siihen kirjoittamiseen, mistä päästä alkuun, niin voin miettiä sulle jotain 😊

Valoa pääsiäiseen sinulle!

Olen hieman samoilla linjoilla kanssasi, vaikkakin itseäni pitkä terapiajakso on auttanutkin. Maksoin ensimmäiset KELA:n jälkeiset vuodet kerran viikkoon itse (vanhempien avustuksella, lainoilla ja hanttihommilla), ja tämän jälkeen olen jatkanut terapiaa niin että nykyään olemme yhteydessä harvakseltaan, kuukauden-parin välein.

Olen kuullut samaa tuosta terapiaroolista, mutta omalla kohdallani en koe että se täysin pätee. Ehkä koen itseni hieman avuttomammaksi kuin ilman terapiaa, mutta toisaalta se mahdollistaa minulle täysiaikaisen työssäkäymisen sekä tasaisemman mielenlaadun. Vähennän kyllä sekä lääkitystä ja terapiaa vointini ja kykyjeni mukaan, mutta toistaiseksi en ole ihan pystynyt jättämään sitä kokonaan.

Tuo itsemyötätunto on niin himputin vaikeaa tällaiselle kuin minä! Kun perheessä ei ole ollut minkäänlaista armollisuutta tai lohdutusta vaikeina hetkinä, on vaikea sivuuttaa se ajatus "höpsistä kyllä sinä nyt tuohon pystyt, luuseri!" joka päästä sinkoaa heikkouden hetkillä. Onneksi tähänkin löytyy harjoituksia.

Ap voisi kirjoittaa kirjan. Sen verran hyvin sanoittaa ajatuksia ja kokemuksia, joita monilla varmasti on.

Mulla oli myös ensimmäisiä kertoja kuolemantoiveita ala-asteella. Yritin sitten kirjaimellisesti teininä tappaa itseni syömättömyydellä. Hyvin lähellä oli. Myöhemmin yritin lääkkeillä ja alkoholilla. Korona on tuonut vanhan ahdistuksen esiin. En pelkää kuolevani siihen, mutta pelkään vanhempieni puolesta, koska minulla ei ole heidän lisäksi juurikaan ihmisiä, joita voisin kutsua läheisiksi. Välillä olen ollut hyvin katkera heille siitä kuinka lapsuuteni meni. Nykyään välit ovat hyvät. Jään yksin, jos he kuolevat ja sitten minulla ei ole enää mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Heippa ap! Olen samanikäinen ja olen myös käynyt läpi masennuksen, ahdistuneisuuden, vuosikausia terapiaa, työkyvyttömyyttä, traumoja, lääkkeitä, huhhuh, you name it.

Terapiasta oli apua, mutta psykoterapian kolme vuotta ei riittänyt eikä siihen saanut jatkoa.

Olen siinä mielessä jäävi vastaamaan, että en pysty tarjoamaan tuhkimotarinaa. Silti musta tuntuu siltä, että toivoa on.

Ensinnäkin olen saanut terapian avulla lyötyä poikki välit lapsuudenperheeseen. Kuulostaa kamalalta, tiedän, mutta oman toipumisen kannalta se on ollut ratkaisevaa. Että ensinnäkään niitä vanhoja haavoja ei jatkuvasti raavita ja toisaalta ei tule enää uusia vaurioita.

Vaikka terapian loppuminen oli kamala paikka, loppujen lopuksi potilaan roolista irrottautuminen on tehnyt hyvää. Terveydenhuollossa ja ehkä terapiassakin on tarjolla aika ahdas masennuspotilaan narratiivi ja me olemme ihmisinä muutakin. Se on yksi narratiivi ja tulokulma, josta tarinan voi kertoa, mutta muitakin on. Esimerkiksi sellainen, että on kovasti tehnyt töitä paremman tulevaisuuden eteen niiden terapioiden kautta ja pyrkii kohti valoisampaa tulevaisuutta.

Myötätunto itseä kohtaan ja ehkä vähän hyväksyntää myös. Luultavasti mulla tulee aina olemaan vaikeita jaksoja. Mutta myös hyviä. Minusta ei enää koskaan tule klo 8-16 työläistä. Olen silti arvokas ja on mahdollista löytää sellainen työelämä, luoda ehkä, joka sopii minulle. Ja vaikka se ei lopulta onnistuisikaan, olen silti arvokas sellaisena kuin olen. Niin sinäkin olet.

Kirjoittamisesta ja joogasta on ollut mulle paljon apua. Joogan avulla sain ensimmäisen kerran kehoni rennoksi. Ennen se oli pysyvässä taistele/pakene - tilassa, enkä edes tajunnut asiaa.

Jos kaipaat vinkkiä siihen kirjoittamiseen, mistä päästä alkuun, niin voin miettiä sulle jotain 😊

Valoa pääsiäiseen sinulle!

Olen hieman samoilla linjoilla kanssasi, vaikkakin itseäni pitkä terapiajakso on auttanutkin. Maksoin ensimmäiset KELA:n jälkeiset vuodet kerran viikkoon itse (vanhempien avustuksella, lainoilla ja hanttihommilla), ja tämän jälkeen olen jatkanut terapiaa niin että nykyään olemme yhteydessä harvakseltaan, kuukauden-parin välein.

Olen kuullut samaa tuosta terapiaroolista, mutta omalla kohdallani en koe että se täysin pätee. Ehkä koen itseni hieman avuttomammaksi kuin ilman terapiaa, mutta toisaalta se mahdollistaa minulle täysiaikaisen työssäkäymisen sekä tasaisemman mielenlaadun. Vähennän kyllä sekä lääkitystä ja terapiaa vointini ja kykyjeni mukaan, mutta toistaiseksi en ole ihan pystynyt jättämään sitä kokonaan.

Tuo itsemyötätunto on niin himputin vaikeaa tällaiselle kuin minä! Kun perheessä ei ole ollut minkäänlaista armollisuutta tai lohdutusta vaikeina hetkinä, on vaikea sivuuttaa se ajatus "höpsistä kyllä sinä nyt tuohon pystyt, luuseri!" joka päästä sinkoaa heikkouden hetkillä. Onneksi tähänkin löytyy harjoituksia.

Luin aikoinani terapeutin suosituksesta Paul Gilbertin kirjan myötätuntoinen mieli. Siinä oli tosi paljon harjoituksia, joita en kyllä jaksanut tehdä. Silti pelkästään sen lukemisesta oli iso apu. Luin sitä rauhassa ja huolella, välillä piti ehkä palauttaakin. Tietty ajan piti olla kypsä, että pystyin ottamaan vastaan sitä tietoa.

Kiitos tästä ketjusta! Olen vasta alkanut ymmärtämään oman masentuneisuuteni, pitkäaikaisen sellaisen. Olen ollut aina tunteeton ja apaattinen, välinpitämätön,, vasta nyt kolmekymppisenä olen lähtenyt ymmärtämään että lapsuuteni oli tunnekylmä, välttelevä ja turvaton. Tuntuu hyvältä tietää että on muitakin.

Vierailija kirjoitti:

Ap voisi kirjoittaa kirjan. Sen verran hyvin sanoittaa ajatuksia ja kokemuksia, joita monilla varmasti on.

Kiitos. olen joskus miettinyt, että minulla ei oikeastaan olisikaan muuta annettavaa tähän maailmaan kuin oman näkökulmani avaaminen. Sen selittäminen, miksi aina vain väsyttää, miksi en tee jouluruokia, miksi en avaa ovea virpojille, miksi en seurustele, miksi en kutsu syntymäpäivilleni. Toisaalta useammin olen saanut ajatuksilleni negatiivisen vastaanoton kuin positiivisen. Tuttavien kanssa tästä aiheesta ei pysty puhumaan lainkaan enkä ole varma, onko minulla koskaan edes ollut ystäviä. Olen joskus kuvitellut puhuvani ystävän kanssa aiheesta mutta huomannut aiheuttaneeni ainoastaan vaivaantuneen tunnelman sekä saanut uuden nimen niiden kaverien listalle, joista ei enää koskaan kuulu mitään.

Minulla on yksi tuttava parinkymmenen vuoden takaa ja hän on ainoa, jonka kanssa voin sanoa jakavani ison osan kokemuksistani mitä tulee tunteeseen irrallisuudesta. Lohdullista (tai lohdutonta) on se, että hän on oman arkensa kanssa laillani yhtä hukassa ja kamppailee jatkuvasti omien voimavarojensa kanssa ja juuri ja juuri jaksaa selvitä päivitäisistä rutiineistaan.

Anna mä arvaan sul on mies?

Täällä myös yksi. Välillä on hetkiä, jolloin menee paremmin, varsinkin jos olen keksinyt jonkun uuden jutun, johon uppoutua. Mutta aina se sama merkityksettömyys ja tyhjyys palaa.

Lapsuudesta muistan lähinnä ainaisen ahdistuksen ja toivon siitä, että pääsisin pois. Tuijotin itseäni peilistä ja mietin kuka mä olen, mun oli tosi vaikea saada siitä minuudesta kiinni. Olin vaan joku tyhjä. Samalla olin kympin tyttö ja piilottelin vanhempien alkoholismia ja häpesin. Häpesin kaikkea ja halusin kuolla.

En ole ikinä hankkiutunut edes terapiaan tai mihinkään hoitoon, koska isäni on saanut iskostettua sen muhun että sellainen on esittämistä ja laiskuutta. Hän oli aina mulle vihainen jos olin esimerkiksi kipeä tai osoitin jotain heikkoutta. Joten piti olla paras mahdollinen ja unohtaa kaikki hömpötykset. Minussa oli se vika. Olen onnistunut löytämään kumppanin, jonka mielestä mielenterveysongelmat on keksittyjä juttua. Kai mulla on turvallinen olo tässä samassa lyttäyksessä ja elän vaan päivästä toiseen ilman mitään iloa. Käyn töissä, mutta ei sillä ole mitään merkitystä enkä todellakaan suunnittele mitään uria mihinkään suuntaan.

Koronasta tuli minullekin sellainen olo, että pääsisinpä pois sillä lailla. No, katsotaan mitä käy.

(Nyt tuli syyllinen olo kun tänne valitin vaikka teillä kaikilla muilla on varmasti vaikeampaa.)

Jaksamisia meille kaikille.

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös yksi. Välillä on hetkiä, jolloin menee paremmin, varsinkin jos olen keksinyt jonkun uuden jutun, johon uppoutua. Mutta aina se sama merkityksettömyys ja tyhjyys palaa.

Lapsuudesta muistan lähinnä ainaisen ahdistuksen ja toivon siitä, että pääsisin pois. Tuijotin itseäni peilistä ja mietin kuka mä olen, mun oli tosi vaikea saada siitä minuudesta kiinni. Olin vaan joku tyhjä. Samalla olin kympin tyttö ja piilottelin vanhempien alkoholismia ja häpesin. Häpesin kaikkea ja halusin kuolla.

En ole ikinä hankkiutunut edes terapiaan tai mihinkään hoitoon, koska isäni on saanut iskostettua sen muhun että sellainen on esittämistä ja laiskuutta. Hän oli aina mulle vihainen jos olin esimerkiksi kipeä tai osoitin jotain heikkoutta. Joten piti olla paras mahdollinen ja unohtaa kaikki hömpötykset. Minussa oli se vika. Olen onnistunut löytämään kumppanin, jonka mielestä mielenterveysongelmat on keksittyjä juttua. Kai mulla on turvallinen olo tässä samassa lyttäyksessä ja elän vaan päivästä toiseen ilman mitään iloa. Käyn töissä, mutta ei sillä ole mitään merkitystä enkä todellakaan suunnittele mitään uria mihinkään suuntaan.

Koronasta tuli minullekin sellainen olo, että pääsisinpä pois sillä lailla. No, katsotaan mitä käy.

(Nyt tuli syyllinen olo kun tänne valitin vaikka teillä kaikilla muilla on varmasti vaikeampaa.)

Jaksamisia meille kaikille.

Minä tuijotin itseäni peilistä usein niin kauan, että se tyttö peilissä rupesi näyttämään vieraalta ja pystyin tarkastelemaan häntä ulkopuolisen silmin. Muistan vieläkin sen tunteen kun mietin, kuka ihme tuo oikein on ja miksi en tunne mitään yhteyttä siihen hahmoon, jonka järjellä tiesin olevani.

Jälkikäteen analysoituna ajattelin ajatuksia, jotka piilotin kaikilta ulkopuolisinta. Se kuori katseli takaisin peilistä ja vieläkin muistan sen tavallaan kammottavan tunteen, jossa omaa peilikuvaansa ei tunnista tunteen tasolla. Edelleenkin välttelen peilejä enkä ole koskaan pystynyt näkemään itsenäni aidosti viehättävänä (jota kuulemma olen). Kaunis ulkomuoto sekin mennyt itseltäni hukkaan koska en ole siitä pystynyt itse koskaan nauttimaan. Mietin ulkomuotoani ainoastaan miesten kautta eli millaista vartaloani on koskettaa, miltä ihoni tuntuu jne. Henkisesti minua ei voi lähestyä koska en itsekään tunne itseäni.

ap

Samaa täälläkin. Olen ollut pitkäaikaisesti masentunut lapsesta asti, enkä oikein ole ikinä saanut vastavuoroisuutta pyyntöihin tai apua, tällöin ne oikeastaan työnnettiin vain syrjään ja yritettiin olla ajattelematta niitä. Se kävi kyl aika raskaaks. Olen aina yrittänyt olla mahdollisimman vähän häiriöiksi ja loukkaamatta muita, että loppujen lopuksi jotenkin katosin itseltänikin. Jatkuva yksinäisyys, koulukiusaaminen, työpaikkakiusaaminen, huumeet, väkivaltainen parisuhde, hyväksikäyttö, Väkivaltainen isä, epävakaa äiti ja tärkeimmän ihmisen menehtyminen, sekä itsensä laiminlyönti ovat varmaan olleet niitä syitä miksi tunsin miten tunsin. Vakavan psykoottisen kohtauksen jälkeen, kun liippas hengenl ähtö todella läheltä, tajusin vasta hakea apua.

Olihan se silloin aika surullista, kun en myöskään terveydenhuollosta saanut apua, vaikka kerroin tilanteen asiaa hirveästi vähättelemättä, vaan sain kyseisiltä lääkäreiltä aika tylyjä kommentteja ja vähätteleviä mielipiteitä. (Sain ma-pe työviikosta lauantain saikkua pahoinvoinnista ja kehotuksen vaihtaa lakanat) mut niilläkin oli oma arki ja elämä käynnissä, ettei ny kaikkeen pysty vaivaantuun. En oo saanu mahdollisuutta taloudellisista syistä terapiaan, kun ei tukee saanu niitä varten. Kuitenkin mieto SSRI-lääkitys sai mut laittaan jalan omien ajatusten oven väliin ja näkeen missä menee liiallisten tunteiden määrä. Rupesin yrittämään että saisin jotain otetta itsestäni ja vähitellen välittämään omasta elämästä ja sen suunnasta. Minulle itseni ilmaiseminen, ja sen jatkuva harjoittelu mahdollisimman monin keinoin ja lukeminen ovat olleet kiistatta tärkeimpiä paranemisen kulmakiviä, niillä oon löytäny paljon paremman kuvakulman mistä nähdä itseni ja oman elämäni. Ehken voisi sanoa itseäni vielä hetkeen iloiseksi, mutta olo on ainakin tuhat kertaa parempi kuin taaksepäin katsoessa, joten eteenpäin(jonka löytyminen ei ollut millään tapaa ilmiselvää) mennään sitä vauhtia kuin päivittäin jaksaa. Oon aatellu enemmänkin tyytyväisyyden ja onnellisuuden porkkanoiksi kepin päässä, mutten ikinä tuu niitä syömään, vaan se saavutus ja hyvä mieli tulee vasta kun näkee mitä kaikkee on saanu aikaan. Alkuun ne oli, että pystyi syömään päivässä jotain tai oli hyvä ka kka, mut nyt niitä asioita on jonkun verran enemmän. esim. muistan enemmän kuin yhden numeron kerrallaan :)

Taidan olla ihmisenä aika vahva empaatikko, että oon aina välittänyt muista ja niiden huolista paljon enemmän kuin omista. Olis kiva jos olis omassa elämässä ihmisiä, jotka olis samanlaisia, mut kaikkeen on syöpyny niin syvä stigma menneisyyden takia, etten oo oikeen pystyny enää luottaan muihin, vaikka kuinka haluisin. Tai en oo vaan löytäny niitä ihmisiä joihin luottaa. En tiedä. Katsotaan mitä huominen tuo tullessaan.

Toivottavasti muilla hengenheimolaisilla on tarvittavaa apua ja tukea, että ne selviytyy päivistään, yksi kerrallaan, ehjin nahoin. "Auttamistahan varten me täällä ollaan" <3 

ps. älkää lukeko uutisia, älkää käyttäkö somee. Netflix ja telkkarikin on sellatteita tunnesyöppöjä ja solmuttajia, ettei niiden takia kannata pahaa mieltä hankkia.

Näin jälkeenpäin olen ymmärtänyt olleeni vaikeasti masentunut ensimmäisen kerran 15-vuotiaana ja oireilleeni jo 13-vuotiaasta. Masennuskaudet ovat sen jälkeen tulleet ja menneet aaltoillen mennen vaikeaksi aina täyttäessäni tasavuosia. 2-kymppisenä olin anorektinen, 3-kymppisenä buliminen ja nyt 4-kymppisenä sairaalahoitoa vaatineen psykoottinen. Psykoosijaksoja on ollut kaksi ja vasta jälkimmäisen psykoosin jälkeen olen päässyt jäljille, miksi aina päädyn sinne masennuksen syvimpään päätyyn. Terapian avulla toki. Ensinnäkin olen pärjääjä. Minähän pärjään! Koska minun kuuluu pärjätä eikä minulla ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin pärjätä. En koskaan ole pysähtynyt ajattelemaan mitä tapahtuisi, jos en pärjäisi, koska sellainen ei ole mahdollista. Mutta olen myös velloja. Vaalin epäonnistumisiani, kohtaamiani vääryyksiä, kohtuuttomia kokemuksiani mielessäni, palaan niihin usein ja niistä muodostuu mielessä vellovia ajatusketjuja, joita en saa katkaistua. Ajatusketjuista muodostuu pakkoajatuksia, pakkoajatuksista harhoja. Olen oppinut tunnistamaan täysin viattoman tuntuisia ajatusketjuja, jotka täytyy pysäyttää jo heti alkuunsa. Olen myös tajunnut koko minäkuvani olleen rakentunut päättämistäni asioista. Olen vahva. Olen voimakastahtoinen. Olen vaikea ihminen. Psykoosi ravisutti perustuksiani niin, etten enää ollenkaan tiennyt kuka olen. Olen rakennellut itseäni hitaasti ja harkiten ja tutkiskellut itseäni. Ap:n kannalta ehkä harmillisesti minua on auttanut puhtaasti koululääketiede. Tarvitsin ehdottomasti mieliala- ja psykoosilääkityksen päästäkseni harhoista ja saadakseni mielialaa nostettua sellaiselle tasolle, että terapian aloittaminen oli mahdollista. Ja sitten se terapia! Paljon hyväksymistä, paljon tutkiskelua, paljon myöntämistä, paljon irtipäästämistä. Nyt olen saanut jo purettua psykoosilääkityksen kokonaan pois. Mielialalääkityksestä en varmaan pääse koskaan, mutta siedän sitä hyvin. Ja voin paremmin kuin koskaan.

Minä myös vaikka en ole ikinä saanut diagnoosia, koska ei ole varaa terapiaan vielä aikuisenakaan. Nuo hoitajalle lässytykset jätän minäkin väliin. kokeiltu kerran, ei ollut mitään hyötyä. Narsisti-äiti ja narsistinen rakenne perheessä varmasti syynä useisiin ongelmiini. Henkistä ja fyysistäkin väkivaltaa ja sillä uhkailua koko lapsuus, köyhyyttä muutenkin. Menetin terveytenikin jo lapsena.

Aina olen ollut näkymätön(sellaiseksi nujerrettu), hiljainen, antanut muiden kävellä ylitseni toistuvasti aikuisenakin, joutunut kiusatuksi kaikkialla, koska lapsena on rankaistu itseni puolustamisesta ja muidenkin pahanteosta jne. Minulla ei ole mitään eikä ketään enkä jaksaisi enää elää. Apua en jaksa hakea, en koe sitä yhäkään ansaitsevani("muilla on vaikeampaakin, elämäni ei tästä voi mitenkään paremmaksi muuttua enää ikinä, olen toivoton tapaus ja vain laiska"jne.) Ja tosiaan köyhemmälle tarjotaan usein vain tuota hoitajalle lässyttämistä, jota en itse halua, ja josta kuulemani mukaan monikaan ei ole saanut kovin apua vakaviin ongelmiin.

Muakaan korona ei pelota. Nämä rajoitukste ovat aika lailla normielämääni, enb voi enkä osaa elää kummemmin normiaikoinakaan, rahaa ei ole huvituksiin. En haluaisi tukehtua hengiltä, mutta en tiedä onko mitään helpompaakaan keinoa täältä pois, eutanasia olisi hyvä, mutta sitähän ei anneta. Ja seki nmaksaa ulkomailla paljon ja tiukat perusteet niihinkin. Et itsari tai korona kuitenkin lopulta kohtalona joku päivä, niin samapa tuo olis jo mennä.

Tämä on parasta av:ta. Hyvä ketju, kiitos Ap:lle aloituksesta!

Joku mainitsee olevansa empaatikko. Sama juttu. Jo lapsena koin raskaasti esim. nälänhädän Afrikassa. Varmaankin kotiolosuhteiden ja koulukiusaamisen takia samastui muihinkin kurjiin kohtaloihin. Aloin miettimään, onko tässäkin osasyy, miksi on ollut niin melankoliaan taipuvainen koko elämän. Tosin en ole katkeroitunut ihmisiin, pyrin aina ymmärtämään erilaista käytöstä, ja haluan auttaa aina kun voin. Mietin kuitenkin Ap:n tapaan, että pystynkö enää nelikymppisenä luomaan henkilökohtaisia, syviä, luottamuksellisia ihmissuhteita. En vaan jaksa ja halua pettyä enää.

Minusta on jo lapsena tuntunut, että elämä on jotain suoritusta enkä oikeastaan nauttinut elämästä. Tämä tunne on jatkunut koko elämän ajan, toki välillä on hetkiä milloin elämästä nauttii. Ulkoisesti minulla on asiat hyvin, mutta sisältä olen melko kuollut enkä tunne suurta intoa mitään kohtaan. En tiedä johtuisiko tällainen siitä, että vanhempani ovat alkoholisteja, mutta päällisin puolin oikein menestyneitä. Olen kuitenkin saanut lapsuudessa rahallista tukea ja minusta on huolehdittu hyvin, mutta ehkä minua ei ole kohdattu henkisellä tasolla. Välini vanhempiini ovat asialliset, mutta etäiset.

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi jo lapsena masentunut. Jälkeen päin on tuntunut järkyttävälle, että 9-vuotiaana pohdin itsemurhaa ensimmäisen kerran. Olen kirjoittanut päiväkirjaa koko elämäni, niin sieltä olen löytänyt kuvailuni sisälläni kasvavasta ilmapallosta, jonka takia en pysty hengittämään ja olo on koko ajan tukala, haluan kuolla, tappaa itseni.

Olen käynyt melkein koko aikuisikäni terapiassa. Olen ollut välillä masentunut  syvästikin, mutta pääosin olen ollut työelämässä ja pärjännyt suht ok. Olen ollut onnellinenkin ja kokenut mielenkiintoisia/innostavia elämänvaiheita. Vaikka nyt on hyvä vaihe menossa, niin kieltämättä on käynyt mielessä ajatus, onkohan korona vihdoin minun mahdollisuuteni päästä täältä säädyllisesti pois. Tuskin on, koska en kuulu riskiryhmään ja olen kaikin puolin fyysisesti terve. Mutta sellaista kovaa elämänhalua, mikä toisilla tuntuu olevan, ei minulla vaan ole. 

En osaa valitettavasti mitään vinkkejä antaa. Minua on auttanut ajatus, että me kaikki lopulta kuolemme. Minun ei siis tarvitse tappaa itseäni, koska kuolema tulee ennemmin tai myöhemmin. Pitää vaan puuhastella jotakin siedettävää sitä odotellessa. 

Minullakin on jo alle 10v päiväkirjassa merkintöjä siitä, että haluan kuolla. Toinen asia, mikä toistui, oli maininnat poislähtemisestä. Molemmat pyörivät edelleen mielessä päivittäin. En vain ole päässyt mukaan tähän elämään. Joku minussa itsessäni on jotain sellaista, etten tunne soveltuvani tai kykeneväni elämään tässä maailmassa. Minulla ei ollut mitenkään vaikea lapsuus, toki vanhemmat olivat hieman etäisiä ja halusin miellyttää heitä kovasti, mutta en halua syyttää heitä ongelmistani. He yrittivät parhaansa ja välittivät minusta kyllä. 

Tuttua on myös tuo, että saat lohdutusta tulevasta kuolemasta. Minulla on aivan samanlaisia ajatuksia. Kuolema ei pelota, vaan on lohdullinen ajatus siitä huolimatta, että minulla on lapsia. En kyllä oikein osaa pelätä lastenkaan kuolemaa, sillä ajattelen, ettei elämä välttämättä ole elämisen arvoista. 

Olen käynyt muutaman vuoden. En oikein kokenut saavani siitä apua. Jotakin minussa pitäisi muuttaa pärjätäkseni elämässä, mutta tuntuu, että se muutos pitäisi olla niin syvällinen muutos omassa persoonassani, etten pysty siihen. Tuntuu usein, etten kelpaa sellaisena kuin olen. Olen myös hyvin pettynyt ihmisiin. Työelämässä olen ollut jonkin verran mukana, mutta se on ollut aina vaikeaa ja rankkaa. Silloin olen hyvin itkuinen,  poissaoleva ja stressaantunut.

Olen toistuvasti ala-asteikäisenä halunnut kuolla. Sitä ei lue missään päiväkirjoissa, enkä kenellekään siitä koskaan puhunut.

Teini-ikäisenä ja parikymppisenä oli pahimmat vaiheet, en voinut kuvitella eläväni pitkään.

Tuossa vaiheessa aloin karsia kavereita, joiden seura ja ymmärtämättömät kommentit saivat aikaan pahempaa oloa. Tuon jälkeen olen arvostanut laatua ja luottamusta ystävyyssuhteissa. Aina olen katkaissut välit, jos luottamus on menetetty.

Ystäviä on aina ollut ja töissä olen aina käynyt. Huono itsetunto ja ajatukset häiritsivät keskittymistä, enkä voinut kunnolla opiskella.

Ajan kuluessa olen päässyt noista ajatuksista. Olen opetellut hierontaa ja muita kehollisia menetelmiä, millä moni asia purkaantunut. Olen myös fyysisesti purkanut vihan tietoisesti ulos kehosta. Jos viha jonka kohdistan itseeni, kohdistuukin johonkin muuhun, se ei jää asumaan seuralaisekseni. Eli suora palaute myös jos vihastuttaa.

Voin nykyisin hyvin ja en kärsi itsetuhoisista ajatuksista. Elämäni on keskinkertaista ja mielekästä.

Vierailija kirjoitti:

Ihmeellinen sattuma että juuri tänään muistelin sitä miten masentunut olin jo lapsena🤔 minulla on muistikuvia ihan jo 3 vuotiaasta minusta etten ollut tyytyväinen. Suhde äitiin oli huono..isään ehkä etäinen. Ei tietenkään tarkasti muista. Aloin jo melko pienenä toivoa etten olisi syntynyt. Perheessäni oli ilmapiiriongelmia ja myöhemmin oli vaikea tulla omanikäisten kanssa toimeen. Ensimmäisen kerran joskus ehkä 10 vuotiaana tuli voimakas halu kuolla. Sen jälkeen on ollut masennusjaksoja.

Sairastan lisäksi diabetesta mikä vie valtavasti voimavaroja. Olen nyt yli parikymppinen ja rahaongelmat painaa päälle..suuri opintolaina ja vaikeudet työllistyä. Aikuisenakin kerran tullut tuo halu kuolla kun ihastus torjui. Jotenkin huono ja epävakaa on elämä.. kavereita on vähän eikä ole kumppania. Perheeseen ja sukuun melkein kaikkiin mennyt välit.

Tuntuu varmasti musertavalta nuo ongelmat nyt. Toivon että jaksat jatkaa ja katsoa elämää eteenpäin. Onko merkityksellisiä kohtaamisia ihmisten kanssa? Ei tarvitse olla sukulaisia, mutta on tärkeää nähdä muita ihmisiä, vaihtaa ajatuksia. Ehkä somessa olisi vertaistukea?

Kunpa kaikki loksahtelisi kuntoon pala kerrallaan hiljalleen. Itse olen henkisen helvetin käynyt läpi ja jaloilleni tippunut. Aikaa on mennyt kaiken korjaamiseen, mutta olotila on rauhallinen verrattuna mitä se on joskus ahdistuksessa ollut.

Mä kuvittelin aina että mulla oli ihan normaali elämä, ihmettelin vain miksi mulla on niin kamala olo. Vasta viime kesänä, kun olin 28v., tajusin mistä mun ongelmat johtuu. Tavallaan se tuntuu helpottavalta, en ookaan vaan sekopää. Toisaalta se avasi mun silmät, tajusin millainen äiti mulla on ja miten muutkin ihmiset on mua kohdelleet. Mietin etten ansaitse terapiaa, muilla on paljon isompia ongelmia. Ei mulla oo oikeutta valittaa. Onneksi löysin hyvän terapeutin joka pelasti mut epätoivon hetkellä.

Mulla on selektiivinen mutismi joka ilmeisesti johtuu siitä kun isä käski aina olemaan hiljaa ja äiti taas suuttui jos en puhunut, tai jos puhuin liian hiljaa. Jännitin puhumista enkä enää saanut sanottua mitään, isosiskoni oli ainoa jolle puhuin enemmän. Olin 5v. kun vanhemmat erosivat, mä ja sisko asuttiin äidin kanssa. Äiti alkoi pian lyömään mua, se ei sietänyt mun heikkoutta. Piti olla reipas ja puhelias ja kestää kaikki. Itkeminen oli kielletty, samoin halaaminen. Koulussa kiusattiin. Pikkusisko syntyi kun olin melkeen 8v., äidin rakas pikkuinen.. Isäpuoli oli väkivaltainen sekakäyttäjä, vuosien ajan pelkäsin sen tappavan äidin. Psykologille en saanut puhua, äiti kielsi. Isosisko sai puhua, se sai itkeäkin. Mä en ollut äidille mitään. Sen mielestä olin itsepäinen ja vihainen. Se ei koskaan tuntenut mua. 14-vuotiaana huusin sille että tapan itteni, mietin sitä tosissani. Se vastasi että "Anna mennä vaan." Niin kylmästi, ihan kuin se ei olisi edes haitannut.. Olin pari kertaa suljetulla osastolla, sen jälkeen Perhetukikeskuksessa. Äidille oli tärkeää vain siskot ja kaljan juonti. Olin 16v. kun mut huostaanotettiin, elin vuosia laitoksissa. Viimeisessä koin väkivaltaa ja sain traumat siitä. Sitte ystäväni teki itsemurhan, mulle tärkeä ihminen jonka olin tuntenut koko elämäni. Menin nuorisopsykiatrian polille mut en saanut kerrottua mitä mulle oli tapahtunut. Sitte aikuispuolelle. Ensin puhumassa yhdelle tyypille, ei se kuunnellut eikä ymmärtänyt. Sitte toimintaterapeutin kanssa lenkille, en edes ymmärrä miksi. Sitte puhumaan uudelle tyypille, pian valitettiin etten edisty tarpeeksi. Se oli mulle iso juttu että ylipäätään menin sinne ja puhuin edes jotain, ne lyttäsi mut täysin.. Kävin sen luona melkeen kolme vuotta turhaan, ei sitä kiinnostanut mun ongelmat. Psykiatri ei nähnyt tarvetta psykoterapiaan. Viime vuoden keväällä koirani jouduttiin lopettamaan ja sen jälkeen isosiskoni muutti toiselle paikkakunnalle, ajattelin etten kestä enää. Mietin itsemurhan ja avun hakemisen välillä. Mut kuka osaisi auttaa ihmistä joka ei puhu, kuka muka olisi tarpeeksi kärsivällinen.. Hakeuduin psykoterapiaan vaikka mua pelotti. Se hämmennys olikin suuri kun se antoi mun olla hiljaa. Toisella kerralla puhuttiin jotain, se oli kärsivällinen. Nyt ollaan puhuttu 9kk eikä sillä ookaan mennyt hermot. Se ymmärtää jos en puhu eikä sitä haittaa. Uskalsin kertoa pelkääväni ihmisiä, sekä sen että mun kuulo saattaa lähteä liian stressaavissa tilanteissa ja että muistissani on suuria aukkoja. Se ymmärsikin kaiken. Mussa on muutama erilainen puoli joka myös hankaloittaa ihmisten kanssa olemista. Yksi on vihainen, se ei halua päästää ketään lähelleen. Toinen on reipas ja puhuukin, unohtaa mun ongelmat. Sitte on rehellinen minä, sitä ei yleensä näe kukaan. Mut terapeutille oon pystynyt olemaan pääsääntöisesti vain mä, se mitä oikeesti oon. Terapeutti pelasti mut ja sai hiukan toivomaan että ehkä mäkin voin joskus olla onnellisempi. Mut nyt pelkään että kuolen, tai että isosisko kuolee, koronaan.. Mut selvisin tästä tai en, oon kiitollinen mun terapeutille, ihmiselle joka oli valmis auttamaan kärsivällisesti ja näki oikeesti mut.