Lue keskustelun säännöt.
Jo lapsena masentuneita olleet, mitä kuuluu? (Vinkkejä kaipaan)
08.04.2020 |
Rupesin vain miettimään sitä, miksi elämän on sellaista, kuin se on. Muistan halunneen tappaa itseni ensimmäisen kerran alle 10-vuotiaana ja muistan, että äitini joskus jopa luki tämän päiväkirjastani (keksi huonon selityksen sille, että oli ”sattunut” lukemaan päiväkirjaani tajuamatta, etten selitystä usko).
Oma äitini suuttui ja riitelimme, kunnes vakuutin hänelle etten halua kuolla. Se halu ei ole mennyt mihinkään enkä ole vielä 40-vuotiaanakaan kokenut iloa elämässäni. En tiedä, onko enää toivoakaan useamman terapian yms. hoidon jälkeen.
Mikä minussa on mennyt niin perustavanlaatuisesti rikki, etten pysty olemaan onnellinen? En ole löytänyt hyviä ihmissuhteita enkä koe kuuluvani mihinkään. Yksinkertaisesti en ole koskaan kokenut olevani rakastettu omana itsenäni.
Jumalaa, terveyskeskusta, lääkkeitä, osastohoitoa ja hyvää psykologia on turha tyrkyttää. Ne eivät minulla ole toimineet. Kiinnostaa, mitä tässä tilanteessa enää kannattaa tehdä? Sinänsä elämä rullaa mutta mikään ei oikeasti kiinnosta ja jokainen uusi päivä tuntuu tervanjuonnilta.
Kommentit (69)
Vierailija kirjoitti:
Olin kerran masentunut mutta se meni itsestään ohi.
samoin kävi minulle nuorena
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Te masentuneet: oletteko te ymmärtäneet omia tunnetilojanne koko lapsuutenne ajan? Minä tunnen eläneeni jonkinlaisessa elmukelmussa ensimmäiset 25 vuotta ja vasta suuri elämänmuutos (rakastuminen, lapset) sai minut havahtumaan siihen, minkälaista lapsuuteni todella oli ja mitä kaikkea en ollut tuntenut / ajatellut lapsuudestani. Siihen asti olisin varmaan vastannut kysymykseen lapsuudestani ja lapsuuden kodistani, että kaikki oli ihan hyvin. Vasta kun näin mieheni lapsuudenkodin kautta, miten muut ihmiset elävät, havahduin, mutta samalla mielessäni heräsi vihan tunne omaa lapsuuden kotiani kohtaan.
Tämän jälkeen on läpikäyty useita tunnetiloja ja terapiamuotoja, mutta lopulta löysin itselleni avun skeematerapian ajatuksista.
En vieläkään sanoisi, että ymmärtäisin, mikä tämän elämän tarkoitus on, mutta ehkä sellainen tyhjyyden, riittämättömyyden ja äidin kaipuun tunne on poistunut ja jäljellä on hiljainen tyytyminen siihen, mitä on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan sama juttu itselläni, eka masennusdiagnoosi tuli 12-vuotiaana. Minulla tosin syynä oli taustalla olleet huono koti (päihteitä, henkistä väkivaltaa jne.) ja oma erityisherkkyyteni yhdistettynä tähän. Lisäksi on epäilty seksuaalista hyväksikäyttöä jossakin muodossa, mutta mitään todisteita ei varsinaisesti ole (poislukien käytökseni tietyn ikäisenä). Muistini on blokannut lähes kaiken ikävän lapsuudestani, mutta perhepiirissä ollut henkilö muistaa tapahtumat, ja reaktioni niihin (olen mm. reagoinut vihaisen äitini näkemiseen kirkumalla pakokauhuisesti ja menemällä shokkiin).
Nyt aikuisena...niin. Minä elän. Olen olemassa. En töissä, en opiskelemassa, en missään tärkeässä. Kunhan vaan hengitän ja vien tilaa, päivästä toiseen. Olen käynyt kahdesti terapiassa, vuosia juttelemassa hoitajalle, syönyt lääkkeitä jne. sekä ollut osastojaksoillakin sairaalassa, mutta mistään ei vaan ole apua. "The damage is done". Eniten turhauttaa, kun lääkärit katsovat vain ikääni, ja päättelevät siitä minun olevan vielä kuntoutumiskykyinen: kukaan ei tunnu ymmärtävän, etten ole koskaan kokenut olevani edes osa tätä maailmaa. Puhun ja puhun, mutta eivät ns. tavikset ymmärrä.
Aika samat fiilikset. Älyllisesti minussa ei ole vikaa. Koulunkäynti on ollut helppoa ja osaan käyttäytyä sosiaalisesti.
En vain tunne olevani osa yhtään mitään. En tunne rakkautta tätä maailmaa tai yhtäkään ihmistä kohtaan. Luottamukseni on petetty jo lapsena ja ehkä olen liian herkkä luottamaan uudestaan. Toistaiseksi kiltteyttäni ja hyväntahtoisuuttaan on vain käytetty hyväksi (ehkä tahattomasti, lopputulos kuitenkin sama).
Jokainen uusi päivä tuntuu yhtä merkityksettömältä kuin edeltäjänsäkin. En ole koskaan elämässäni törmännyt ihmiseen, joka olisi pyyteettömästi halunnut kuunnella minua.
-ap
Mutta tämähän on vain normaali ja rationaalinen havainto elämästä. Ette te ole mitenkään poikkeavan epäonnekkaita tai missään kauheassa pimeydessä vaeltavia kadotettuja sieluja, jotka tunnette näin: tällainen maailma on. Ei aitoa rakkautta ole olemassa, eikä kukaan muukaan tunne mitään todellista ketään kanssakulkijaa kohtaan. Jos tuntee, heidän määräänsä ei mitata edes promilleissa, ja silloinkin kyseessä on naiiviuden tai tietämättömyyden aiheuttama hetkellinen ajatushäiriö, joka kyllä tulee muuttumaan. Luottaa ei kannata eikä olla kiltti. Juuri sillä tavalla tarjoatte itsenne hyväksikäytettäviksi kerta toisensa jälkeen. Ihmisillä on opportunistiset liskonaivot, mikä saa heidät näkemään kaiken suhteessa irti saatavaan hyötyyn. Te olette vain havahtuneet todellisuuteen. Tervetuloa.
Noin mä pääsääntöisesti nykyään ajattelenkin. Mutta sekään ei yhtään auta, vaikka ajattelen olevani oikeassa tämän kaiken suhteen, miten koen elämän, ihmiset ja itseni pelkkänä mätänä pskana. Välillä se ajatus toki naurattaa. Ja sikäli vähän rentouttaakin. Mutta sitä absurdimmalta ja turhemmalta tuntuu koko touhu, koko elämä ja olemassaolo. Ihan epätodellinen olo kun muut ihmiset ympärillä tuntuvat elävän ihan päinvastaisessa tulevaisuudessa. Missä intoillaan lasten saannilla, sisustamisella, TV-sarjoilla, kaverien tapaamisella jne jne.
Nro 15
Vierailija kirjoitti:
Te masentuneet: oletteko te ymmärtäneet omia tunnetilojanne koko lapsuutenne ajan? Minä tunnen eläneeni jonkinlaisessa elmukelmussa ensimmäiset 25 vuotta ja vasta suuri elämänmuutos (rakastuminen, lapset) sai minut havahtumaan siihen, minkälaista lapsuuteni todella oli ja mitä kaikkea en ollut tuntenut / ajatellut lapsuudestani. Siihen asti olisin varmaan vastannut kysymykseen lapsuudestani ja lapsuuden kodistani, että kaikki oli ihan hyvin. Vasta kun näin mieheni lapsuudenkodin kautta, miten muut ihmiset elävät, havahduin, mutta samalla mielessäni heräsi vihan tunne omaa lapsuuden kotiani kohtaan.
Tämän jälkeen on läpikäyty useita tunnetiloja ja terapiamuotoja, mutta lopulta löysin itselleni avun skeematerapian ajatuksista.
En vieläkään sanoisi, että ymmärtäisin, mikä tämän elämän tarkoitus on, mutta ehkä sellainen tyhjyyden, riittämättömyyden ja äidin kaipuun tunne on poistunut ja jäljellä on hiljainen tyytyminen siihen, mitä on.
Joo, voin samaistua. En tuntenut juuri mitään tunteita (vähän isompana) lapsena ja teininä, olin turta ja irrallaan. Siitä sitten vähitellen... Etenkin psykoterapia, voi luoja, usein toivon etten olisi sitä aloittanutkaan. Olisin mielummin se unissakävelijä/zombi yhä. Nro 15
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistan, että uhkasin tappaa itseni ekan kerran 10-vuotiaana. Kodissani oli väkivaltaa eikä vanhemmat osanneet vastata lasten tarpeisiin. Oikeastaan olen ollut masentunut jollain lailla melkein niin kauan kuin muistan. Muutama hyvä vuosi on ollut, ettei olo ole ollut jatkuvasti depressiivinen. Kolme vaikeampaa masennusjaksoa. Kumma kyllä olen edennyt hyvin työelämässä, jonkun ihmeen naamarin turvin ja päässyt yksityiselle puolelle vastuullisiin päällikkötehtäviin, asiantuntijapuolella. Nyt vaan tuli alkuvuodesta avioero. Siihen lisättynä tämä koronan aiheuttama eristyneisyys, niin alkaa voimat ja usko hiipua. Jos vielä kerran vaikeasti masennun, en usko enää työkykyiseksi pääseväni. Niin vaikeaa on toipuminen. Menkää ajoissa hoidon piiriin, itse en sitä ole ymmärtänyt tehdä. Niin toipumisen mahdollisuudet paranee.
13. jatkaa. Olin koko peruskoulun hiljainen, syrjäänvetäytyvä, alisuorittaja. Lukiossa aloin ylisuorittamaan. Teininä sairastuin syömishäiriöön ja lisäksi hakeuduin oma-aloitteisesti nuorisopsykiatrian poliklinikalle, jossa sain terapiaa. Minulla on ollut useita hoitokontakteja nuoruuden ajan. Olen niistä ihmisistä äärimmäisen kiitollinen. Se on varmasti tärkein syy, miksi en tehnyt silloin itsemurhaa, silloin se oli kaikista lähimpänä. Niissä nuoruuden hoitosuhteissa ei kuitenkaan päästy ongelmien syihin lainkaan. Se tapahtui vasta aikuisena 7 vuotta jatkuneessa analyyttisessa terapiassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen! Olen ollut ihan pienestä asti jotenkin todella itkuinen ja surumielinen.
Olen myös kai ollut jotenkin psykoottinen(?) lapsi, koska vasta 12-vuotiaana aloin erottamaan kunnolla unen ja toden rajan. Olen miettinyt sitä tässä lähiaikoina, että miksi näin. Terapeutti nauroi, että mulla on ollut vaan vilkas mielikuvitus. Mutta siis käytännössä olen nähnyt selkounia ja "inception"-unia (unia unen sisällä) ja en ole enää tiennyt mikä on totta. Mietin jo ihan pienenä, että tapan itseni ja pääsen lopullisesti unimaailmaan (kumpi se sitten olikaan).
Myöhemmin olen masentunut muista syistä.
N29
Mielenkiintoista. Kertoisitko lisää näistä "inception"-unista, millaisia ne olivat ja miten saivat epäilemään järkeäsi? Unet kiinnostavat minua, siksi kyselen.
Oletko nähnyt elokuvan? Eli siis näin unia unen sisällä. Joskus vieläkin. Esim. kuvittele, että heräät aamulla, teet normaaleja juttuja ja yhtäkkiä heräät taas. Ja kenties teet jotain muuta ja heräät taas. Vaikea selittää, mutta lapsena oli vaikeaa tajuta milloin heräsin oikeasti
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan sama juttu itselläni, eka masennusdiagnoosi tuli 12-vuotiaana. Minulla tosin syynä oli taustalla olleet huono koti (päihteitä, henkistä väkivaltaa jne.) ja oma erityisherkkyyteni yhdistettynä tähän. Lisäksi on epäilty seksuaalista hyväksikäyttöä jossakin muodossa, mutta mitään todisteita ei varsinaisesti ole (poislukien käytökseni tietyn ikäisenä). Muistini on blokannut lähes kaiken ikävän lapsuudestani, mutta perhepiirissä ollut henkilö muistaa tapahtumat, ja reaktioni niihin (olen mm. reagoinut vihaisen äitini näkemiseen kirkumalla pakokauhuisesti ja menemällä shokkiin).
Nyt aikuisena...niin. Minä elän. Olen olemassa. En töissä, en opiskelemassa, en missään tärkeässä. Kunhan vaan hengitän ja vien tilaa, päivästä toiseen. Olen käynyt kahdesti terapiassa, vuosia juttelemassa hoitajalle, syönyt lääkkeitä jne. sekä ollut osastojaksoillakin sairaalassa, mutta mistään ei vaan ole apua. "The damage is done". Eniten turhauttaa, kun lääkärit katsovat vain ikääni, ja päättelevät siitä minun olevan vielä kuntoutumiskykyinen: kukaan ei tunnu ymmärtävän, etten ole koskaan kokenut olevani edes osa tätä maailmaa. Puhun ja puhun, mutta eivät ns. tavikset ymmärrä.
Aika samat fiilikset. Älyllisesti minussa ei ole vikaa. Koulunkäynti on ollut helppoa ja osaan käyttäytyä sosiaalisesti.
En vain tunne olevani osa yhtään mitään. En tunne rakkautta tätä maailmaa tai yhtäkään ihmistä kohtaan. Luottamukseni on petetty jo lapsena ja ehkä olen liian herkkä luottamaan uudestaan. Toistaiseksi kiltteyttäni ja hyväntahtoisuuttaan on vain käytetty hyväksi (ehkä tahattomasti, lopputulos kuitenkin sama).
Jokainen uusi päivä tuntuu yhtä merkityksettömältä kuin edeltäjänsäkin. En ole koskaan elämässäni törmännyt ihmiseen, joka olisi pyyteettömästi halunnut kuunnella minua.
-ap
Mutta tämähän on vain normaali ja rationaalinen havainto elämästä. Ette te ole mitenkään poikkeavan epäonnekkaita tai missään kauheassa pimeydessä vaeltavia kadotettuja sieluja, jotka tunnette näin: tällainen maailma on. Ei aitoa rakkautta ole olemassa, eikä kukaan muukaan tunne mitään todellista ketään kanssakulkijaa kohtaan. Jos tuntee, heidän määräänsä ei mitata edes promilleissa, ja silloinkin kyseessä on naiiviuden tai tietämättömyyden aiheuttama hetkellinen ajatushäiriö, joka kyllä tulee muuttumaan. Luottaa ei kannata eikä olla kiltti. Juuri sillä tavalla tarjoatte itsenne hyväksikäytettäviksi kerta toisensa jälkeen. Ihmisillä on opportunistiset liskonaivot, mikä saa heidät näkemään kaiken suhteessa irti saatavaan hyötyyn. Te olette vain havahtuneet todellisuuteen. Tervetuloa.
Noin mä pääsääntöisesti nykyään ajattelenkin. Mutta sekään ei yhtään auta, vaikka ajattelen olevani oikeassa tämän kaiken suhteen, miten koen elämän, ihmiset ja itseni pelkkänä mätänä pskana. Välillä se ajatus toki naurattaa. Ja sikäli vähän rentouttaakin. Mutta sitä absurdimmalta ja turhemmalta tuntuu koko touhu, koko elämä ja olemassaolo. Ihan epätodellinen olo kun muut ihmiset ympärillä tuntuvat elävän ihan päinvastaisessa tulevaisuudessa. Missä intoillaan lasten saannilla, sisustamisella, TV-sarjoilla, kaverien tapaamisella jne jne.
Nro 15
Kyllä minun tietämieni ihmisten enemmistö ihan uskeasti uskoo siihen, että aitoa rakkautta on olemassa. Ja ovat onnesta soikeana saadessaan jälkikasvua yms.
Minä olen kerran elämässänin kuvitellut törmänneeni sielunkumpaniin, joka väitti tuntevansa maailmaa kohtaa kuten minä. Suunnilleen suraava lause oli se, että hän haluaa lisääntyä kanssani.
Minä koin tilanteen niin, että hän näki minussa fyysisesti terven ja erilaisilla mittareilla mitattuna älykkään naisen. Näki, että minuun voi heikkona hetkenä luottaa. Näki, että minä pystyn omien ongelmieni lisäksi kantamaan vastuuta muidenkin ongelmista ja teen sen mielelläni. Mitä hän oli valmis antamaan minulle vastavuoroisesti? Omien sanojensa mukaan rakkautensa. Hah, mitä rakkaus on jos se ei ole tekoja? Yhtäkään kertaa kyseinen ihminen ei nähnyt vaivaa tehdäkseen jotakin, joka on minun etuni mutta sotii hänen etujaan vastaan. Loukkaantui, kun en halunnut ryhtyä tosissani suunnittelemaan lapsentekoa. Tämä nyt vain esimerkki niistä minusta "välittäneistä" ihmisistä. Ehkä olen liian kriittinen mutta läpinäkyvämpää yritystä hyötyä toisesta ihmisestä en ihan heti keksi.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuitenkin se tuntuu oudolla tavalla hyvältä tietää, etten ole yksin. Joten kiitos sinulle AP, ja kommentin jättäneet kohtalotoverit. On se samalla inhottavaa toki, että teilläkin on elämä tällaista saastaa.
Korona-aika on sillä tavalla nostanut mulle tätä aihetta entistä enemmän pintaan, kun moni tuntuu olevan peloissaan ja kauhuissaan että hui mitä jos sitä vaikka kuolee ja ihan hirveetä. Mä oon lähinnä toivonut saavani sen Koronan. Toisaalta mun tuurilla en siihenkään kuolisi, kärsisin vain. Niin kuin muutenkin. Olen saamarin sitkeähenkinen. Ja yksi tärkeä juttu on se, etten tahtoisi tartuttaa sitä Koronaa, etenkään mun läheisiini.
Mua ei lohduta kuin se, että me kaikki kuollaan lopulta, jopa minä, ja musta huumori auttaa myös. Nro 15
Minustakin tuntui hyvältä kuulla, etten ole ihan yksin tämän kanssa. Minulla on ihan sama ajatus, että voisin kuolla hyvin tähän koronaan, mutta en missään tapauksessa sitä sairautta läheisille haluaisi. Olen tehnyt tiukan hoitotahdon jo aiemmin Kantaan. En halua tosiaankaan mitään tehohoitoa siinä vaiheessa, jos kuolema on vaihtoehto :D Olen toki sen sivistyneemmin sinne kirjoittanut.
Ihmeellinen sattuma että juuri tänään muistelin sitä miten masentunut olin jo lapsena🤔 minulla on muistikuvia ihan jo 3 vuotiaasta minusta etten ollut tyytyväinen. Suhde äitiin oli huono..isään ehkä etäinen. Ei tietenkään tarkasti muista. Aloin jo melko pienenä toivoa etten olisi syntynyt. Perheessäni oli ilmapiiriongelmia ja myöhemmin oli vaikea tulla omanikäisten kanssa toimeen. Ensimmäisen kerran joskus ehkä 10 vuotiaana tuli voimakas halu kuolla. Sen jälkeen on ollut masennusjaksoja.
Sairastan lisäksi diabetesta mikä vie valtavasti voimavaroja. Olen nyt yli parikymppinen ja rahaongelmat painaa päälle..suuri opintolaina ja vaikeudet työllistyä. Aikuisenakin kerran tullut tuo halu kuolla kun ihastus torjui. Jotenkin huono ja epävakaa on elämä.. kavereita on vähän eikä ole kumppania. Perheeseen ja sukuun melkein kaikkiin mennyt välit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te masentuneet: oletteko te ymmärtäneet omia tunnetilojanne koko lapsuutenne ajan? Minä tunnen eläneeni jonkinlaisessa elmukelmussa ensimmäiset 25 vuotta ja vasta suuri elämänmuutos (rakastuminen, lapset) sai minut havahtumaan siihen, minkälaista lapsuuteni todella oli ja mitä kaikkea en ollut tuntenut / ajatellut lapsuudestani. Siihen asti olisin varmaan vastannut kysymykseen lapsuudestani ja lapsuuden kodistani, että kaikki oli ihan hyvin. Vasta kun näin mieheni lapsuudenkodin kautta, miten muut ihmiset elävät, havahduin, mutta samalla mielessäni heräsi vihan tunne omaa lapsuuden kotiani kohtaan.
Tämän jälkeen on läpikäyty useita tunnetiloja ja terapiamuotoja, mutta lopulta löysin itselleni avun skeematerapian ajatuksista.
En vieläkään sanoisi, että ymmärtäisin, mikä tämän elämän tarkoitus on, mutta ehkä sellainen tyhjyyden, riittämättömyyden ja äidin kaipuun tunne on poistunut ja jäljellä on hiljainen tyytyminen siihen, mitä on.
Joo, voin samaistua. En tuntenut juuri mitään tunteita (vähän isompana) lapsena ja teininä, olin turta ja irrallaan. Siitä sitten vähitellen... Etenkin psykoterapia, voi luoja, usein toivon etten olisi sitä aloittanutkaan. Olisin mielummin se unissakävelijä/zombi yhä. Nro 15
Minäkin tunsin lapsena, teininä ja nuorena aikuisena pelkkää selittämätöntä ahdistusta. Terapian takia (en sano ansiosta tarkoituksella) ahdistus on saanut kasvot ja sitä on paljon vaikeampaa sietää ymmärtäessään sen kumpuavan oman huoltajansa mitätöinnistä omien tuntemuksien sekä ajatusten suhteen.
Tässäkin tapauksessa tieto (=ymmärrys) vain lisää tuskaa. Olisin mieluummin se suoritava robotti, jolta on kielletty omien mielipiteitten sekä mielihalujen ilmaisu.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Te masentuneet: oletteko te ymmärtäneet omia tunnetilojanne koko lapsuutenne ajan? Minä tunnen eläneeni jonkinlaisessa elmukelmussa ensimmäiset 25 vuotta ja vasta suuri elämänmuutos (rakastuminen, lapset) sai minut havahtumaan siihen, minkälaista lapsuuteni todella oli ja mitä kaikkea en ollut tuntenut / ajatellut lapsuudestani. Siihen asti olisin varmaan vastannut kysymykseen lapsuudestani ja lapsuuden kodistani, että kaikki oli ihan hyvin. Vasta kun näin mieheni lapsuudenkodin kautta, miten muut ihmiset elävät, havahduin, mutta samalla mielessäni heräsi vihan tunne omaa lapsuuden kotiani kohtaan.
Tämän jälkeen on läpikäyty useita tunnetiloja ja terapiamuotoja, mutta lopulta löysin itselleni avun skeematerapian ajatuksista.
En vieläkään sanoisi, että ymmärtäisin, mikä tämän elämän tarkoitus on, mutta ehkä sellainen tyhjyyden, riittämättömyyden ja äidin kaipuun tunne on poistunut ja jäljellä on hiljainen tyytyminen siihen, mitä on.
En usko pystyväni rakastumaan tunnevammaisuuteni takia. En pysty luottamaan kehenkään enkä siksi pysty kuvittelemaan itseäni äitinä. Minulta on kielletty kaikki omat tunteeni ihan pienestä saakka ja olen vasta aikuisena tajunnut oman äitini yrittäneen eheyttää itseään lapsensa kautta. Sekin on pelkästään surullinen tarina koska meillä ei koskaan ole ollut lämpimiä välejä, joiden kaipuussa äitini ilmeisesti lapsen halusi. Eli onneton äiti ei tullut onnelliseksi lapsen kautta ja siinä ohessa teki maailmaan yhden onnettoman lisää. Myös äitini on aikanaan halunnut tappaa itsensä.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan sama juttu itselläni, eka masennusdiagnoosi tuli 12-vuotiaana. Minulla tosin syynä oli taustalla olleet huono koti (päihteitä, henkistä väkivaltaa jne.) ja oma erityisherkkyyteni yhdistettynä tähän. Lisäksi on epäilty seksuaalista hyväksikäyttöä jossakin muodossa, mutta mitään todisteita ei varsinaisesti ole (poislukien käytökseni tietyn ikäisenä). Muistini on blokannut lähes kaiken ikävän lapsuudestani, mutta perhepiirissä ollut henkilö muistaa tapahtumat, ja reaktioni niihin (olen mm. reagoinut vihaisen äitini näkemiseen kirkumalla pakokauhuisesti ja menemällä shokkiin).
Nyt aikuisena...niin. Minä elän. Olen olemassa. En töissä, en opiskelemassa, en missään tärkeässä. Kunhan vaan hengitän ja vien tilaa, päivästä toiseen. Olen käynyt kahdesti terapiassa, vuosia juttelemassa hoitajalle, syönyt lääkkeitä jne. sekä ollut osastojaksoillakin sairaalassa, mutta mistään ei vaan ole apua. "The damage is done". Eniten turhauttaa, kun lääkärit katsovat vain ikääni, ja päättelevät siitä minun olevan vielä kuntoutumiskykyinen: kukaan ei tunnu ymmärtävän, etten ole koskaan kokenut olevani edes osa tätä maailmaa. Puhun ja puhun, mutta eivät ns. tavikset ymmärrä.
Aika samat fiilikset. Älyllisesti minussa ei ole vikaa. Koulunkäynti on ollut helppoa ja osaan käyttäytyä sosiaalisesti.
En vain tunne olevani osa yhtään mitään. En tunne rakkautta tätä maailmaa tai yhtäkään ihmistä kohtaan. Luottamukseni on petetty jo lapsena ja ehkä olen liian herkkä luottamaan uudestaan. Toistaiseksi kiltteyttäni ja hyväntahtoisuuttaan on vain käytetty hyväksi (ehkä tahattomasti, lopputulos kuitenkin sama).
Jokainen uusi päivä tuntuu yhtä merkityksettömältä kuin edeltäjänsäkin. En ole koskaan elämässäni törmännyt ihmiseen, joka olisi pyyteettömästi halunnut kuunnella minua.
-ap
Mutta tämähän on vain normaali ja rationaalinen havainto elämästä. Ette te ole mitenkään poikkeavan epäonnekkaita tai missään kauheassa pimeydessä vaeltavia kadotettuja sieluja, jotka tunnette näin: tällainen maailma on. Ei aitoa rakkautta ole olemassa, eikä kukaan muukaan tunne mitään todellista ketään kanssakulkijaa kohtaan. Jos tuntee, heidän määräänsä ei mitata edes promilleissa, ja silloinkin kyseessä on naiiviuden tai tietämättömyyden aiheuttama hetkellinen ajatushäiriö, joka kyllä tulee muuttumaan. Luottaa ei kannata eikä olla kiltti. Juuri sillä tavalla tarjoatte itsenne hyväksikäytettäviksi kerta toisensa jälkeen. Ihmisillä on opportunistiset liskonaivot, mikä saa heidät näkemään kaiken suhteessa irti saatavaan hyötyyn. Te olette vain havahtuneet todellisuuteen. Tervetuloa.
Noin mä pääsääntöisesti nykyään ajattelenkin. Mutta sekään ei yhtään auta, vaikka ajattelen olevani oikeassa tämän kaiken suhteen, miten koen elämän, ihmiset ja itseni pelkkänä mätänä pskana. Välillä se ajatus toki naurattaa. Ja sikäli vähän rentouttaakin. Mutta sitä absurdimmalta ja turhemmalta tuntuu koko touhu, koko elämä ja olemassaolo. Ihan epätodellinen olo kun muut ihmiset ympärillä tuntuvat elävän ihan päinvastaisessa tulevaisuudessa. Missä intoillaan lasten saannilla, sisustamisella, TV-sarjoilla, kaverien tapaamisella jne jne.
Nro 15
Se todellisuus, jossa ne "onnelliset" näyttävät elävän on valhetta ja tapahtuu ohuen kuplan sisällä. Tarvitaan vain pieni neula, joka pääsee kerran puhkaisemaan tuon kuplan, ja oikea todellisuus alkaa taas näkyä heillekin...
Mielenkiintoinen, vaikkakin ahdistava ja triggeröivä, ketju. Itsellä on ollut luultavasti lapsuudenaikainen masennusjakso, jonka olen tunnistanut vasta nyt aikuisena. En halunnut kuolla mutta olin jossain määrin itsetuhoinen ja hyvin ahdistunut. Lapsuudenkotini on ollut epävakaa, ja luonteeni on herkkä, mitkä yhdessä ovat aiheuttaneet luultavasti suurimmat ongelmani.
Kouluiän olin ahdistunut ja yläasteella todella synkkä, mikä toki voisi kuulua myös ikään. Lukiossa koin jonkinlaisen "valaistumisen" kun sain enemmän vapautta ja itsenäisyyttä sekä pahin sakki yläasteelta katosi pois. Olin hyvin onnellinen opiskelujen keskivaiheille saakka, kunnes loppuunpalamisen myötä sairastuin masennukseen.
Ensimmäinen hoitokontaktini oli kunnallinen psykologi, joka tuntui olevan yhtä tyhjän kanssa. Hän oli laiska eikä halunnut ottaa kunnolla kontaktia asiakkaaseensa, ja antoi minulle jo ensimmäisen 30min jälkeen "valmiin diagnoosin". Tämä lannisti vähän mutta sain läheisten avulla haettua KELA:n kuntoutusterapiaan ja löysinkin ihan loistavan lapsiin ja nuoriin erikoistuneen terapeutin. Ensimmäinen terapiavuosi oli rankka, eikä tuntunut tuottavan tulosta. Hiljalleen voimavarani kuitenkin lisääntyivät ja ahdistus/masennuskaudet vähenivät. Kaiken kaikkiaan sanoisin tuon terapian auttaneen minua eniten, vaikkakin minulla on ollut ohella jatkuvasti jonkinasteinen lääkitys, mitä ilman en ihan täysin vielä pärjää.
Nykyään pärjään kohtalaisen hyvin, vaikkakin edelleen jaksottaiset ahdistus/masennuskaudet lannistavat ja vetävät mattoa alta. Näitä on kuitenkin jatkuvasti vähenevissä määrin, joten yritän pysyä positiivisena. Ahdistavinta on ollut hyväksyä osa ongelmistani ns. pysyviksi ja yrittää pitää mielessä että vaikka olen herkkä ja hieman hauras, olen silti arvokas ihminen.
Tällä hetkellä strategiani on lukea mahdollisimman paljon kirjallisuutta tilanteestani, lisätäkseni ymmärrystä. Erityisherkästä luonteesta kertovat kirjat ovat avartaneet mieltäni aika paljon, ja ymmärränkin nyt paljon paremmin tiettyjä reaktioitani. Huomaan myös että stressin ja ikävien kolhujen jälkeen olen heikommassa hapessa, joten yritän siloittaa tietä edessäni sen verran mitä pystyn. Juuri nyt harjoittelen aktiivista puuttumista omiin haitallisiin ajatuskuviohini, mikä on yllättävän vaikeaa. Tarkoitus on siis havahtua kun aivot heittäytyvät "tuttuun ja turvalliseen" päätelmään, esimerkiksi kun ahdistun valtavasti jostain yhtäkkisestä muutoksesta. Tilanteiden toteaminen ääneen ja itselleen selittely ja itsensä rauhoittelu auttavat tässä.
Toivon sydämestäni että kaikki te kohtalotoverit tässä ketjussa löydätte jonkinlaista apua tai helpotusta tilanteeseenne. Terapeuttini sanoi viisaasti, että synkimmässä masennuksessa ihminen on kuin kuopassa: hän ei näe eikä kuule muuta kuin sen kuopan, joten ei pidä "uskoa" ihan kaikkein synkimpiin ajatuksiinsa ja päätelmiinsä kun vointi on huono.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan sama juttu itselläni, eka masennusdiagnoosi tuli 12-vuotiaana. Minulla tosin syynä oli taustalla olleet huono koti (päihteitä, henkistä väkivaltaa jne.) ja oma erityisherkkyyteni yhdistettynä tähän. Lisäksi on epäilty seksuaalista hyväksikäyttöä jossakin muodossa, mutta mitään todisteita ei varsinaisesti ole (poislukien käytökseni tietyn ikäisenä). Muistini on blokannut lähes kaiken ikävän lapsuudestani, mutta perhepiirissä ollut henkilö muistaa tapahtumat, ja reaktioni niihin (olen mm. reagoinut vihaisen äitini näkemiseen kirkumalla pakokauhuisesti ja menemällä shokkiin).
Nyt aikuisena...niin. Minä elän. Olen olemassa. En töissä, en opiskelemassa, en missään tärkeässä. Kunhan vaan hengitän ja vien tilaa, päivästä toiseen. Olen käynyt kahdesti terapiassa, vuosia juttelemassa hoitajalle, syönyt lääkkeitä jne. sekä ollut osastojaksoillakin sairaalassa, mutta mistään ei vaan ole apua. "The damage is done". Eniten turhauttaa, kun lääkärit katsovat vain ikääni, ja päättelevät siitä minun olevan vielä kuntoutumiskykyinen: kukaan ei tunnu ymmärtävän, etten ole koskaan kokenut olevani edes osa tätä maailmaa. Puhun ja puhun, mutta eivät ns. tavikset ymmärrä.
Aika samat fiilikset. Älyllisesti minussa ei ole vikaa. Koulunkäynti on ollut helppoa ja osaan käyttäytyä sosiaalisesti.
En vain tunne olevani osa yhtään mitään. En tunne rakkautta tätä maailmaa tai yhtäkään ihmistä kohtaan. Luottamukseni on petetty jo lapsena ja ehkä olen liian herkkä luottamaan uudestaan. Toistaiseksi kiltteyttäni ja hyväntahtoisuuttaan on vain käytetty hyväksi (ehkä tahattomasti, lopputulos kuitenkin sama).
Jokainen uusi päivä tuntuu yhtä merkityksettömältä kuin edeltäjänsäkin. En ole koskaan elämässäni törmännyt ihmiseen, joka olisi pyyteettömästi halunnut kuunnella minua.
-ap
Mutta tämähän on vain normaali ja rationaalinen havainto elämästä. Ette te ole mitenkään poikkeavan epäonnekkaita tai missään kauheassa pimeydessä vaeltavia kadotettuja sieluja, jotka tunnette näin: tällainen maailma on. Ei aitoa rakkautta ole olemassa, eikä kukaan muukaan tunne mitään todellista ketään kanssakulkijaa kohtaan. Jos tuntee, heidän määräänsä ei mitata edes promilleissa, ja silloinkin kyseessä on naiiviuden tai tietämättömyyden aiheuttama hetkellinen ajatushäiriö, joka kyllä tulee muuttumaan. Luottaa ei kannata eikä olla kiltti. Juuri sillä tavalla tarjoatte itsenne hyväksikäytettäviksi kerta toisensa jälkeen. Ihmisillä on opportunistiset liskonaivot, mikä saa heidät näkemään kaiken suhteessa irti saatavaan hyötyyn. Te olette vain havahtuneet todellisuuteen. Tervetuloa.
Noin mä pääsääntöisesti nykyään ajattelenkin. Mutta sekään ei yhtään auta, vaikka ajattelen olevani oikeassa tämän kaiken suhteen, miten koen elämän, ihmiset ja itseni pelkkänä mätänä pskana. Välillä se ajatus toki naurattaa. Ja sikäli vähän rentouttaakin. Mutta sitä absurdimmalta ja turhemmalta tuntuu koko touhu, koko elämä ja olemassaolo. Ihan epätodellinen olo kun muut ihmiset ympärillä tuntuvat elävän ihan päinvastaisessa tulevaisuudessa. Missä intoillaan lasten saannilla, sisustamisella, TV-sarjoilla, kaverien tapaamisella jne jne.
Nro 15Kyllä minun tietämieni ihmisten enemmistö ihan uskeasti uskoo siihen, että aitoa rakkautta on olemassa. Ja ovat onnesta soikeana saadessaan jälkikasvua yms.
Minä olen kerran elämässänin kuvitellut törmänneeni sielunkumpaniin, joka väitti tuntevansa maailmaa kohtaa kuten minä. Suunnilleen suraava lause oli se, että hän haluaa lisääntyä kanssani.
Minä koin tilanteen niin, että hän näki minussa fyysisesti terven ja erilaisilla mittareilla mitattuna älykkään naisen. Näki, että minuun voi heikkona hetkenä luottaa. Näki, että minä pystyn omien ongelmieni lisäksi kantamaan vastuuta muidenkin ongelmista ja teen sen mielelläni. Mitä hän oli valmis antamaan minulle vastavuoroisesti? Omien sanojensa mukaan rakkautensa. Hah, mitä rakkaus on jos se ei ole tekoja? Yhtäkään kertaa kyseinen ihminen ei nähnyt vaivaa tehdäkseen jotakin, joka on minun etuni mutta sotii hänen etujaan vastaan. Loukkaantui, kun en halunnut ryhtyä tosissani suunnittelemaan lapsentekoa. Tämä nyt vain esimerkki niistä minusta "välittäneistä" ihmisistä. Ehkä olen liian kriittinen mutta läpinäkyvämpää yritystä hyötyä toisesta ihmisestä en ihan heti keksi.
-ap
Minä löysin sielunkumppanini nuoruudessa. Sellaista syvyyttä ei ollutkaan, jossa hän ei olisi ollut vierellä. Ja samoin minä olin hänelle aina. Tunnettiin toisemme läpikotaisin. Sitten hän kuoli yhtäkkiä onnettomuudessa. Se on yksi syy, miksi meni taas vuosia terapiassa itseä kasaillen ja kaipuu omaan kuolemaan on pysynyt vahvana. En ole kait toipunut vieläkään. Ihmissuhteita on ollut kaikenlaisia. Yksikään ei ole ollut yhtä vilpitön ja syvä. Etenkin miessuhteissa olen pettynyt. Ajattelen, että monet menevät sen verran rikki jo lapsuudessaan, että eivät kykene aitoon vastavuoroiseen suhteeseen. Helposti oma etu menee jollain tavalla edelle tai on sokea toisen tarpeille. Se aiheuttaa pettymyksiä. Uskon, että monesti ihmiset eivät tarkoita satuttaa, vaikka niin kävisi.
Jos jotakin toivoisin vielä elämältä ennen kuolemaa, niin toivoisin löytäväni vielä yhden oikeasti syvällisen, vastavuoroisen ja sataprosenttiseen luottamukseen perustuvan ihmissuhteen, oli se sitten ystävyys- tai parisuhde.
Mulle on papereihin kirjoitettu, että olin masentunut jo 6-vuotiaana. Olen kohta 23v ja kai jollain tasolla edelleen masentunut. Oon käynyt ammattilaisen puheilla sillon eskarissa ja sen jälkeen 10-18-vuotiaana. Parikymppisenä pääsin tai jouduin taas avun piiriin.
Mulla on siis epävakaa persoonallisuushäiriö kanssa. Siihen pitäisi saada jotain terapiaa, ehkä se auttaa. Masenutuneisuuden koen jo jollain tavalla kuuluvan persoonaan. Vaikkei tolleen sais kai ajatella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan sama juttu itselläni, eka masennusdiagnoosi tuli 12-vuotiaana. Minulla tosin syynä oli taustalla olleet huono koti (päihteitä, henkistä väkivaltaa jne.) ja oma erityisherkkyyteni yhdistettynä tähän. Lisäksi on epäilty seksuaalista hyväksikäyttöä jossakin muodossa, mutta mitään todisteita ei varsinaisesti ole (poislukien käytökseni tietyn ikäisenä). Muistini on blokannut lähes kaiken ikävän lapsuudestani, mutta perhepiirissä ollut henkilö muistaa tapahtumat, ja reaktioni niihin (olen mm. reagoinut vihaisen äitini näkemiseen kirkumalla pakokauhuisesti ja menemällä shokkiin).
Nyt aikuisena...niin. Minä elän. Olen olemassa. En töissä, en opiskelemassa, en missään tärkeässä. Kunhan vaan hengitän ja vien tilaa, päivästä toiseen. Olen käynyt kahdesti terapiassa, vuosia juttelemassa hoitajalle, syönyt lääkkeitä jne. sekä ollut osastojaksoillakin sairaalassa, mutta mistään ei vaan ole apua. "The damage is done". Eniten turhauttaa, kun lääkärit katsovat vain ikääni, ja päättelevät siitä minun olevan vielä kuntoutumiskykyinen: kukaan ei tunnu ymmärtävän, etten ole koskaan kokenut olevani edes osa tätä maailmaa. Puhun ja puhun, mutta eivät ns. tavikset ymmärrä.
Aika samat fiilikset. Älyllisesti minussa ei ole vikaa. Koulunkäynti on ollut helppoa ja osaan käyttäytyä sosiaalisesti.
En vain tunne olevani osa yhtään mitään. En tunne rakkautta tätä maailmaa tai yhtäkään ihmistä kohtaan. Luottamukseni on petetty jo lapsena ja ehkä olen liian herkkä luottamaan uudestaan. Toistaiseksi kiltteyttäni ja hyväntahtoisuuttaan on vain käytetty hyväksi (ehkä tahattomasti, lopputulos kuitenkin sama).
Jokainen uusi päivä tuntuu yhtä merkityksettömältä kuin edeltäjänsäkin. En ole koskaan elämässäni törmännyt ihmiseen, joka olisi pyyteettömästi halunnut kuunnella minua.
-ap
Mutta tämähän on vain normaali ja rationaalinen havainto elämästä. Ette te ole mitenkään poikkeavan epäonnekkaita tai missään kauheassa pimeydessä vaeltavia kadotettuja sieluja, jotka tunnette näin: tällainen maailma on. Ei aitoa rakkautta ole olemassa, eikä kukaan muukaan tunne mitään todellista ketään kanssakulkijaa kohtaan. Jos tuntee, heidän määräänsä ei mitata edes promilleissa, ja silloinkin kyseessä on naiiviuden tai tietämättömyyden aiheuttama hetkellinen ajatushäiriö, joka kyllä tulee muuttumaan. Luottaa ei kannata eikä olla kiltti. Juuri sillä tavalla tarjoatte itsenne hyväksikäytettäviksi kerta toisensa jälkeen. Ihmisillä on opportunistiset liskonaivot, mikä saa heidät näkemään kaiken suhteessa irti saatavaan hyötyyn. Te olette vain havahtuneet todellisuuteen. Tervetuloa.
Noin mä pääsääntöisesti nykyään ajattelenkin. Mutta sekään ei yhtään auta, vaikka ajattelen olevani oikeassa tämän kaiken suhteen, miten koen elämän, ihmiset ja itseni pelkkänä mätänä pskana. Välillä se ajatus toki naurattaa. Ja sikäli vähän rentouttaakin. Mutta sitä absurdimmalta ja turhemmalta tuntuu koko touhu, koko elämä ja olemassaolo. Ihan epätodellinen olo kun muut ihmiset ympärillä tuntuvat elävän ihan päinvastaisessa tulevaisuudessa. Missä intoillaan lasten saannilla, sisustamisella, TV-sarjoilla, kaverien tapaamisella jne jne.
Nro 15Kyllä minun tietämieni ihmisten enemmistö ihan uskeasti uskoo siihen, että aitoa rakkautta on olemassa. Ja ovat onnesta soikeana saadessaan jälkikasvua yms.
Minä olen kerran elämässänin kuvitellut törmänneeni sielunkumpaniin, joka väitti tuntevansa maailmaa kohtaa kuten minä. Suunnilleen suraava lause oli se, että hän haluaa lisääntyä kanssani.
Minä koin tilanteen niin, että hän näki minussa fyysisesti terven ja erilaisilla mittareilla mitattuna älykkään naisen. Näki, että minuun voi heikkona hetkenä luottaa. Näki, että minä pystyn omien ongelmieni lisäksi kantamaan vastuuta muidenkin ongelmista ja teen sen mielelläni. Mitä hän oli valmis antamaan minulle vastavuoroisesti? Omien sanojensa mukaan rakkautensa. Hah, mitä rakkaus on jos se ei ole tekoja? Yhtäkään kertaa kyseinen ihminen ei nähnyt vaivaa tehdäkseen jotakin, joka on minun etuni mutta sotii hänen etujaan vastaan. Loukkaantui, kun en halunnut ryhtyä tosissani suunnittelemaan lapsentekoa. Tämä nyt vain esimerkki niistä minusta "välittäneistä" ihmisistä. Ehkä olen liian kriittinen mutta läpinäkyvämpää yritystä hyötyä toisesta ihmisestä en ihan heti keksi.
-ap
Minä löysin sielunkumppanini nuoruudessa. Sellaista syvyyttä ei ollutkaan, jossa hän ei olisi ollut vierellä. Ja samoin minä olin hänelle aina. Tunnettiin toisemme läpikotaisin. Sitten hän kuoli yhtäkkiä onnettomuudessa. Se on yksi syy, miksi meni taas vuosia terapiassa itseä kasaillen ja kaipuu omaan kuolemaan on pysynyt vahvana. En ole kait toipunut vieläkään. Ihmissuhteita on ollut kaikenlaisia. Yksikään ei ole ollut yhtä vilpitön ja syvä. Etenkin miessuhteissa olen pettynyt. Ajattelen, että monet menevät sen verran rikki jo lapsuudessaan, että eivät kykene aitoon vastavuoroiseen suhteeseen. Helposti oma etu menee jollain tavalla edelle tai on sokea toisen tarpeille. Se aiheuttaa pettymyksiä. Uskon, että monesti ihmiset eivät tarkoita satuttaa, vaikka niin kävisi.
Jos jotakin toivoisin vielä elämältä ennen kuolemaa, niin toivoisin löytäväni vielä yhden oikeasti syvällisen, vastavuoroisen ja sataprosenttiseen luottamukseen perustuvan ihmissuhteen, oli se sitten ystävyys- tai parisuhde.
Minulla ei ole koskaan ollut tuollaista ihmissuhdetta. Kun katson taaksepäin, näen epätoivoisesti hyväksyntää hakevan nuoren naisen joka on valmis tekemään mitä tahansa huomiota saadakseen. Se ei ole erityisen piristävä mielikuva muistella. Se ja moni muu seikka yhdessä ovat saaneet aikaan sen. että ihmisiin luottaminen on käytännössä mahdotonta. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä varautuneempi hän on ja myös urautuneempi En usko, että tulen koskaan löytämään ns. sielunkumppania kun sellaista ei ole neljäänkymmeneen ikävuoteen löytynyt mihistä eikä naisista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nro 15 vastaa: en saanut. Olin kaikkialla näkymätön ja ongelmaton. Omat vanhemmat raivosi tai pilkkasi, jos mitä vaan vaivaa, fyysistä tai psyykkistä, yritin varovasti valittaa. Ois kai sitten pitänyt ymmärtää heittäytyä ongelmalliseksi että ois huomattu. Hitot siitä että olin silloinkin aina lopen uupunut, pelokas, kaikesta syrjään vetäytyvä alisuoriutuja. Terve kuin pukki siis.
Minulla samanlaisia kokemuksia, sillä erotuksena että olin luokan priimus ja ylisuorittaja kunnes uuvuin täysin ja muutuin alisuoriutujaksi. Olen näin aikuisena miettinyt että miksi en saanut olla surullinen, vihainen, kipeä tai muutenkaan ”heikko” tai ”vaikea” millään tavalla. Ihan kuin ne minun tunteeni olisivat olleet uhka vanhemmilleni jotka elivät kauttani ja minun piti pitää kultaista kulissia yllä, olla jonkinlainen todiste vanhempieni erinomaisuudesta. Äitini oli pilkallinen ja isäni raivosi jos olin vaikka surullinen ja väsynyt. Ei auttanut muu kuin piilottaa kaikki tunteeni ja aloin uskoa ettei minun tunteillani ole mitään merkitystä. Uskon niin edelleen enkä osaa avautua muille ihmisille.
Eniten minua mietityttää se miksi veljeni sai vapaasti itkeä ja kiukutella ja pahoittaa mieleni milloin mistäkin, vain minulle se oli kiellettyä. Ja sitten vain hoettiin että kun veljeni on niin herkkä ja häntä pitää suojella eikä saa pahoittaa hänen mieltään. Enkö minä sitten ole herkkä? Eikö minua pidä suojella? Ilmeisesti ei.
Olimme kyllä muutenkin kahta eri kastia veljeni kanssa koska minulla teetettiin kotitöitä vaikka kuinka ikun taas veljeni sai sotkea ja mennä ja tulla miten halusi, ja jouduin olemaan myös henkisenä tukena vanhemmilleni heidän eronsa jälkeen ja kuuntelemaan tuntitolkulla humalaista vuodatusta milloin mistäkin asiasta joita 6-vuotiaan ei todellakaan olisi pitänyt joutua kuuntelemaan.
N28
Tuttua. Minäkin olin aina se kiltti ja kunnollinen tyttö joka veti itsensä vaikka solmuun pakon edessä. Selvisin kaikista yllättävistäkin tilanteista ja hymyilin päälle. Kun murrosikäisenä yritin oireilla ja olla vähän hankala, sain sellaisen ryöpyn päälleni että vetäydyin takaisin sisääni ja liimasin hymyn naamalleni. Tuo lapsen tunteiden kieltäminen on kyllä niin törkeää näin jälkikäteen ajateltuna että pistää oikein vihaksi! Minulla ei ole juuri mitään käsitystä tunneskaalastani, vaan aina kun joku on vähänkään hullusti, koen selittämätöntä ahdistusta. Kyse voi hyvin siis olla surusta, vihasta, harmistuksesta, väsymyksestä, nälästä tai häpeästä: en vain osaa eritellä näitä tunteita.
Tuo on toinen asia mitä yritän harjoitella, mutta ei se helppoa näin aikuisena ole kun harva jaksaa aikuisen ihmisen "lapsellista" käytöstä :(
Mutta tämähän on vain normaali ja rationaalinen havainto elämästä. Ette te ole mitenkään poikkeavan epäonnekkaita tai missään kauheassa pimeydessä vaeltavia kadotettuja sieluja, jotka tunnette näin: tällainen maailma on. Ei aitoa rakkautta ole olemassa, eikä kukaan muukaan tunne mitään todellista ketään kanssakulkijaa kohtaan. Jos tuntee, heidän määräänsä ei mitata edes promilleissa, ja silloinkin kyseessä on naiiviuden tai tietämättömyyden aiheuttama hetkellinen ajatushäiriö, joka kyllä tulee muuttumaan. Luottaa ei kannata eikä olla kiltti. Juuri sillä tavalla tarjoatte itsenne hyväksikäytettäviksi kerta toisensa jälkeen. Ihmisillä on opportunistiset liskonaivot, mikä saa heidät näkemään kaiken suhteessa irti saatavaan hyötyyn. Te olette vain havahtuneet todellisuuteen. Tervetuloa.