Lue keskustelun säännöt.
Isäni kuoli pari viikkoa sitten. Onko normaalia tuntea näin?
05.04.2020 |
Välitön shokkireaktio oli tietenkin itku, paniikki ja pelko tulevasta. Nyt paria viikkoa tapahtuneesta asia tuntuu kamalalta ja itken välillä, mutta kuitenkin harvakseltaan. Itku tulee lähinnä silloin, kun hoidan kuolinpesän asioita, muulloin olen hieman tunnoton enkä ymmärrä tapahtunutta. Aivoni eivät käsitä tätä, ja välillä päähän nousee ajatus isälle soittamisesta. Pystyn kuitenkin toimimaan suht normaalisti ja nauramaan asioille, mikä saa oloni huonoksi. Eikö minun pitäisi itkeä kokoajan? Yritän ja yritän päästä suruun kiinni, mutta en vain pääse.
Ps. Ei kuollut koronaan.
T. 20v
Kommentit (43)
Mulla itku tuli vasta myöhemmin. Edes hautajaisissa en juuri itkenyt, piti vaan viedä se homma läpi. Kuolinpesän asioita selvitellessä ja niiden kanssa tuskaillessa tuli monen monta kertaa mieleen, että soitan isälle ja kysyn miten tää nyt oikein pitäisi tehdä, kunnes tajusin että eipä taida enää vastata... Unissa isä ilmestyy edelleen vaikka kuolemasta on jo monta vuotta. Nämä unet tapahtuvat hyvin usein joko lapsuuden kodissa tai sitten isä on joku hahmo, joka ilmestyy uneen yhtäkkiä jonain korjaajana tms ja sitten herään. Joskus unissa riitelen isän kanssa jostain. En tiedä vieläkään miten nämä pitäisi käsitellä, vaikka luulenkin että kuolema on käsitelty ja eteenpäin menty, mutta silti. Vaikea ja iso asia vanhemman menettäminen, vaikka olin isän kuolessa jo pitkälle yli parikymppinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan normaalia on, enemmän ihmettelisin, jos itkisit viikkotolkulla. Omalla alallani ainakin läheisen (perheenjäsenen) kuolinpäivä on palkallinen vapaapäivä ja seuraavana päivänä töihin. Ei ole mielestäni normaalia käydä vinkumassa itselleen sairaslomaa, enkä ymmärrä lääkäreitä, jotka sitä kirjoittaa. Suru ja murhe ei ole sairaus, se on normaalia elämää.
Jotkut ihmiset reagoivat voimakkaammin kuin toiset. Ja voimakas suru voi aiheuttaa tilan, jossa ihminen ei ole työkykyinen.
Kun minun isäni kuoli, itkin, mutta lähinnä tunsin vain helpotusta. Ei se mene niin kuin elokuvissa. Kaikki tunteet ovat mahdollisia ja normaaleja. Lopulta on aika julmaa ja samalla helpottavaa, että elämä vain jatkuu. Varsinkin vanhempien sukupolvien kuolema on kuitenkin normaalia. Lasten ja nuorten ja oman elämänkumppanin kuolema on varmaan rankempaa. Mutta ei ihminen voi itkeä koko ajan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On täysin normaalia. Isäni kuoli ollessani 12, jälkeenpäin kun mietin niin tuntuu että koko se vuosi meni aivan sumussa.
Saitko minkäänlaista tukea isäsi kuoleman jälkeen? Tai olisitko tarvinnut jonkinlaista apua vai halusitko mielummin surra itseksesi?
Lapseni menettivät isänsä ollessaan 10 v ja 12 v ja tuntuu, etten osaa auttaa heitä millään tavalla. He eivät halua puhua aiheesta, eivätkä halua lähteä vertaistukiryhmiin, joita on tarjolla. Olen antanut asian olla ja kertonut, että jos joskus myöhemmin tulee tarve puhua asiasta, niin apua voi hakea milloin vain.
Sinä päivänä kun sain kuulla asiasta, meillä oli koulun kuraattori käymässä. Minulla on sisaruksia ja äidin, ystävien sekä isovanhempien kanssa juttelu sekä itkeminen auttoi.
Luulen että tärkeintä on se, että tietää jonkun olevan lähellä jos haluaa puhua tai itkeä.
Aloin silloin jossain vaiheessa kuoleman jälkeen oireilemaan mm koulusta poissaoloilla ja kävin muutaman kerran psykologilla juttelemassa.
Elämä kuitenkin jatkui ja palautui pikkuhiljaa normaaliksi, mutta ilman isää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla kuoli 50v äiti 2vuotta sitten rintasyöpään kotona ensin sitä rankasti 3v sairastettuaan. Olin omaishoitajana loppuajan isän kanssa. Kun äiti sitten kuoli, koin totta puhuen vaan helpotusta. Itkin koko tuon 3 vuotta lähes joka päivä, diagnoosista kuolinpäivään. Kuoleman jälkeen koin ainoastaan helpotusta ja jopa onnellisuutta, koska äiti sai nukkua varmasti onnellisesti pois kotona eikä tarvinnut enää kärsiä. Tässä 2 vuoden aikana olen viiden kerran ikävää tihrustanut, mutta muutoin olen edelleen onnellinen ja helpottunut. Vaikka äitini oli paras kaverini. Ja varmaan osittain siksi olen saanut kuulla ihmetystä, kun en ole itkenyt.
Jokainen suree tavallaan. Itse olen menettänyt molemmat vanhempani. Isä kuoli kun olin 30v ja itkin vasta hautajaisissa. Mutta itkin lähinnä sitä kun kaikki muut itkivät ja itken aina hautajaisissa, olivat ne kenen tahansa. Äitini kuoli kun olin 35v ja samoin kävi hänen kohdallaan. Toki liikutuksen hetkiä tulee yhä edelleen. Äitin kuolemasta siis pari vuotta. Mutta lähinnä naureskelen kaikille hassuille muistoille vanhemmista. Ikävä toki on. Mutta mitään valtavaa pohjatonta surua en kokenut. Ihmettelen kyllä miksen, olin kuitenkin tosi läheinen vanhempieni kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole mitään tapaa miten pitäisi suru kokea. Jokainen sen kokee tavallaan, ja on muilta väärin kertoa, että "mutta, kun minä tunsin sen näin"
Kaikkea parempaa sinulle.
Jokaisen pitäisi antaa kokea surunsa tavallaan, ja olla lisäämättä kenellekään taakkaa siitä miten on itse joutunut surujaan kokemaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan normaalia on, enemmän ihmettelisin, jos itkisit viikkotolkulla. Omalla alallani ainakin läheisen (perheenjäsenen) kuolinpäivä on palkallinen vapaapäivä ja seuraavana päivänä töihin. Ei ole mielestäni normaalia käydä vinkumassa itselleen sairaslomaa, enkä ymmärrä lääkäreitä, jotka sitä kirjoittaa. Suru ja murhe ei ole sairaus, se on normaalia elämää.
Ei ole mielestäni normaalia olettaa, että kaikki pystyisivät keskittymään työntekoon läheisen kuoleman jälkeen heti seuraavana päivänä. Onneksi lääkäreiltä ei tarvitse yleensä tällaisissa tapauksissa sairauslomaa mitenkään vinkua.
Kiitos kaikille! En siis olekaan "tunteeton" tai "epänormaali". :)
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa ihan normaalilta. Itselläni välillä se suruprosessi käynnistyy kunnolla vasta hautajaisten jälkeen, sitä ennen on vaan epätodellinen olo. Hautajaiset muuttavat asian konkreettisemmaksi.
Voimia tuleviin päiviin <3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan edelleen shokkivaihe päällä, tunteet tulee myöhemmin?
Hyvin mahdollista. Varmaan tämä asioiden hoitaminen ja joka paikkaan soittelu myös pitkittää suremista... Tuntuu, kun en hoitaisi hänen asioitaan lainkaan vaan jonkun toisen. Jos jotain tunnen, niin voimakasta väsymystä. Voisin nukkua suurimman osan päivästä.
Ap
Noin se meni mullakin kun äiti kuoli. Robottimaisesti hoidin asiat, en itkenyt paljoa, yritin muuten olla puhumatta tai ajattelematta asiaa, koska en voinut romahtaa. Hautajaisten jälkeen itkin paljon ja usein, mutta en koko aikaa. Kyllä nauroinkin ja käyttäydyin "normaalisti". Ja se on sallittua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä taisi tulla itku vasta ehkä 3kk päästä, kun kaikki asiat oli saatu selväksi. Hoidin yksin koko ison kuolemanjälkeisen rumban niin ei ehtiny surra.
Joo. Systeemi näissä kuolematapauksissa on kyllä raskas... Stressaat monesta asiasta, esim. menevätkö perukirjaa tehdessä kaikki asiat varmasti oikein.
Ap
Juu ei tässä maailmassa rauhassa voi kuolla. Kamala homma siinä on läheisillä setviä asioita ja papereita, ei sitä edes osaa ajatella ennen kuin osuu omalle kohdalle. Ei muuta kuin voimia, ota päivä ja asia kerrallaan, siitäkin selviää.
Kiitos neuvosta! Pää on aika pyörällä, vaikka toki vainajan asioiden hoitamista on käsitelty peruskoulussa/lukiossa. On valtakirjaa, virkatodistusta, sukuselvitystä sun muuta. Voi kun kouluissa olisi käsitelty näitä muutenkin kuin teoreettisesti kirjasta.
Ap
Jos kuolinpesällä on yhtään rahaa niin palkkaa perunkirjoittaja. Ei tarvitse itse miettiä ja hommaat ne paperit mitä pyytävät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä taisi tulla itku vasta ehkä 3kk päästä, kun kaikki asiat oli saatu selväksi. Hoidin yksin koko ison kuolemanjälkeisen rumban niin ei ehtiny surra.
Joo. Systeemi näissä kuolematapauksissa on kyllä raskas... Stressaat monesta asiasta, esim. menevätkö perukirjaa tehdessä kaikki asiat varmasti oikein.
Ap
Juu ei tässä maailmassa rauhassa voi kuolla. Kamala homma siinä on läheisillä setviä asioita ja papereita, ei sitä edes osaa ajatella ennen kuin osuu omalle kohdalle. Ei muuta kuin voimia, ota päivä ja asia kerrallaan, siitäkin selviää.
Kiitos neuvosta! Pää on aika pyörällä, vaikka toki vainajan asioiden hoitamista on käsitelty peruskoulussa/lukiossa. On valtakirjaa, virkatodistusta, sukuselvitystä sun muuta. Voi kun kouluissa olisi käsitelty näitä muutenkin kuin teoreettisesti kirjasta.
Ap
Jos kuolinpesällä on yhtään rahaa niin palkkaa perunkirjoittaja. Ei tarvitse itse miettiä ja hommaat ne paperit mitä pyytävät.
Luultavasti joko pankista tai hautaustoimistosta joku hoitaa.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Jostain syystä mediassa jne korostuvat ne ihmiset, joiden sureminen kestää kauan. Tosiasiassa ihmisen aivot alkavat korjaamaan itseään hyvin nopeasti emotionaalisen tuskan jälkeen, ja on tyypillistä, että ihmiset ovat ihmeissäänkin siitä miten hyvin pystyvät toimimaan. Ne, jotka jämähtävät suremiseen ovat itse asiassa vähemmistö. Loogisesti ajatellen evoluution on pitänyt suosia tällaista resilienssiä, kivikauden ihmisillä tragedioita oli koko ajan ja pakko siitä oli selvitä.
Moni tuntuu kuvittelevan, että mitä näyttävämmin ja julkisemmin suree, niin on sitä parempi ihminen, vaikka tosiasiassa jokainen suree omalla tavallaan ja omalla aikataulullaan. Tutkimuksissa on selvinnyt, että hyvässä parisuhteessa elänyt leski pystyy jatkamaan elämää nopeammin toimintakykyisenä ja katsomaan luottavaisemmin tulevaisuuteen kuin huonossa suhteessa elänyt, jolloin käsittelemättömät asiat jäävät vaivaamaan pidemmäksi aikaa mieltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä taisi tulla itku vasta ehkä 3kk päästä, kun kaikki asiat oli saatu selväksi. Hoidin yksin koko ison kuolemanjälkeisen rumban niin ei ehtiny surra.
Joo. Systeemi näissä kuolematapauksissa on kyllä raskas... Stressaat monesta asiasta, esim. menevätkö perukirjaa tehdessä kaikki asiat varmasti oikein.
Ap
Juu ei tässä maailmassa rauhassa voi kuolla. Kamala homma siinä on läheisillä setviä asioita ja papereita, ei sitä edes osaa ajatella ennen kuin osuu omalle kohdalle. Ei muuta kuin voimia, ota päivä ja asia kerrallaan, siitäkin selviää.
Kiitos neuvosta! Pää on aika pyörällä, vaikka toki vainajan asioiden hoitamista on käsitelty peruskoulussa/lukiossa. On valtakirjaa, virkatodistusta, sukuselvitystä sun muuta. Voi kun kouluissa olisi käsitelty näitä muutenkin kuin teoreettisesti kirjasta.
Ap
Jos kuolinpesällä on yhtään rahaa niin palkkaa perunkirjoittaja. Ei tarvitse itse miettiä ja hommaat ne paperit mitä pyytävät.
Luultavasti joko pankista tai hautaustoimistosta joku hoitaa.
Ap
Pankin ja hautaustoimiston palvelut on pahasti ylihinnoiteltuja. Minä hankin itse tarvittavat virkatodistukset, kuolintodistuksen, bonusasiakkuustodistukset, auton rekisteriotteet ja hinta-arvion, talon hinta-arvion, pankkitilien saldot yms. Otin yksityisen (edullisen) lakimiehen hoitamaan perunkirjoituksen.
Muista myös pitää "lomaa" surusta. Eli lue vaikka kirja, katso elokuva, käy lenkillä - tee siis jotain sellaista mikä suuntaa hetkeksi ajatukset pois surusta. Sitten jaksaa taas hoitaa asioita ja surra.
Menetin itse juuri äitini. Siitä on nyt aikaa melkein kaksi kuukautta. Suru menee aallottain. Välillä itken ja välillä nauran. Ulkopuolisen silmin elän varmaankin melko normaalisti. Mutta itse suru on jossain tuolla syvällä sisimmissäni. Uskon, että se muuttaa varmaankin ajan myötä jotenkin muotoaan. Mutta kaipaus jää. Voimia sinulle. Yritin tässä sanoa, että ei ole mitään oikeaa tapaa surra. Kukin tekee sen tavallaan. Itse pystyn asiasta puhumaan perheeni ja ystävieni kanssa ja saan siitä voimia.
Kiitos neuvosta! Pää on aika pyörällä, vaikka toki vainajan asioiden hoitamista on käsitelty peruskoulussa/lukiossa. On valtakirjaa, virkatodistusta, sukuselvitystä sun muuta. Voi kun kouluissa olisi käsitelty näitä muutenkin kuin teoreettisesti kirjasta.
Ap