Mieleennpainuneet tölväykset/möläytykset ystävien suusta

Minulla on kymmenien vuosien takaa lapsuuden ja nuoruuden kaveri, jonka kanssa vietin varsinkin lukioaikana paljon aikaa, lähes päivittäin. Matkustimmekin yhdessä, jaoimme koulu- ja poikajutut jne. Pidin häntä tuolloin parhaana ystävänäni. Tein jopa sen virheen, että pyysin häntä lapseni kummiksi.

Kerran sitten jo ollessamme keski-ikäisiä muistelimme nuoruutta. Hän kertoi, miten kaksikymppisenä ensimmäisen kerran sai oikean ystävättären. Kyllä siinä meni minulta maku koko ihmisestä. Itse olin toki kuvitellut olleeni hänen ystävänsä, vaikka sittemmin olimme etääntyneetkin. Ja ihan varmasti hän tiesi tämän. Joko hän on täysi idiootti tai sitten hän todellakin halusi loukata. En kyllä ymmärrä miksi. Olisi ollut vain hiljaa.

"Voitkin oikeestaan häippästä." Kun kaverille oli tulossa parempi kaveri käymään.

Olin laihtunut useita kymmeniä kiloja ja mainitsin kaverille siitä, koska olin iloinen ja ylpeä urakasta.

"Laihduta vielä lisää, niin sustakin tulee nätti".

Ei olla tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni, jolla on yjksi lapsi ja joka tiesi minulla olleen keskenmenon:

"Sä et vaan voi tietää, kun sulla ei oo lapsia".

Kamalaa.

Niin on, kun taustat tietää. Normaalisti ihan totta kylläkin.

Tämä: "Lapsettomat ei ymmärrä"-asenne on valitettavan yleinen.

Olen lapseton, mutta työskennellyt kasvatusalalla 15 vuotta. Ja olen ollut lapsi itsekin.

Jos jotain, koen kenttäetuna ettei _joka_asia mene henkilökohtaiseksi tai tunteen kautta. Työstäni saan jatkuvasti kiitosta, ylennyksiä on tullut, vanhemmat arvostavat työni jälkeä ja lapset roikkuu lahkeessa ja kertovat tykkäävänsä. Koen täten jotain lapsista ymmärtäväni.

Ei pidä aina yleistää...

"Toi sun naamas on kyllä valahtanut", tokaisi hyvin pinnallinen, kolmekymmpinen mieskaveri kun olin 22-vuotias. Joo, oikeassa oli jos vertaa naamaa siihen mitä se oli 18-19-vuotiaana. Päästeli välillä muitakin kommentteja, jotka olisi kannattanut pitää omana tietonaan. Entinen kaveri nykyään. 

kävin välillä yläkerran vähän yksinkertaisella ja alkoholisoituneella, tutun miehen luona joka halusi joskus olla ihan omissa oloissaan. sanoi kerran että ei tarvi tulla soittelee ovikelloa ellei joku ala leipomaan.

jos joku ihmettelee niin leipominen tarkoittaa myös pahoinpitelyä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli ollut todellisia painovaikeuksia vuosikausia, runsasta ylipainoa.

Sain vihdoin elämäntapamuutoksen käyntiin ja laiduttuani 10 kg kysyin ystävältäni, huomaako muutosta.

Hän vastasi:"No en kyllä".

Tuosta on n. 15 vuotta, paino on nykyään normaali, mutta jotenkin luottamus meni.

Miksi? Jos hän ei nähnyt muutosta, olisiko hänen siis pitänyt valehdella ollakseen luotettava?? Ei kannata kysellä moisia, jos ei oikeasti kestä rehellistä vastausta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli ollut todellisia painovaikeuksia vuosikausia, runsasta ylipainoa.

Sain vihdoin elämäntapamuutoksen käyntiin ja laiduttuani 10 kg kysyin ystävältäni, huomaako muutosta.

Hän vastasi:"No en kyllä".

Tuosta on n. 15 vuotta, paino on nykyään normaali, mutta jotenkin luottamus meni.

Miksi? Jos hän ei nähnyt muutosta, olisiko hänen siis pitänyt valehdella ollakseen luotettava?? Ei kannata kysellä moisia, jos ei oikeasti kestä rehellistä vastausta.

Oletko autisti? Ei rehellisyys joka asiassa ole mikään arvo. Ystävällisyys ja hyväntahtoisuus ja toisten kannustaminen ovat. Sitä paitsi kyllä kymmenen kilon laihtumisen huomaa viimeistään sitten, kun pyydetään katsomaan.

"Nykyään ei ole yhtään mitään jos ei ole korkeakoulutusta. Kuka semmoisen haluais ees palkata?" sanoi yliopiston käynyt ystäväni illanvietossa ja katsoi hymyillen minua, lukion ja ammattikoulun käynyttä idioottia.

Ei olla enää ystäviä. Hän on liian ylhäinen tämmöisen luuserin seuraan. Harmi vaan, että ehdittiin olla pienestä asti kavereita, lähes 20vuotta.

Multa on kysytty samanlainen kysymys ja sanoin, etten huomannut eroa kun en tosiaan huomannut.. Ehkä mulle jonkun ihmiset kilot ei vaan ole niin tärkeitä kun laihduttajalle itselleen. En myöskään huomaa, tai huomauttele, 10 kilon painonnoususta Ei tee musta autistia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli ollut todellisia painovaikeuksia vuosikausia, runsasta ylipainoa.

Sain vihdoin elämäntapamuutoksen käyntiin ja laiduttuani 10 kg kysyin ystävältäni, huomaako muutosta.

Hän vastasi:"No en kyllä".

Tuosta on n. 15 vuotta, paino on nykyään normaali, mutta jotenkin luottamus meni.

Miksi? Jos hän ei nähnyt muutosta, olisiko hänen siis pitänyt valehdella ollakseen luotettava?? Ei kannata kysellä moisia, jos ei oikeasti kestä rehellistä vastausta.

Oletko autisti? Ei rehellisyys joka asiassa ole mikään arvo. Ystävällisyys ja hyväntahtoisuus ja toisten kannustaminen ovat. Sitä paitsi kyllä kymmenen kilon laihtumisen huomaa viimeistään sitten, kun pyydetään katsomaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli ollut todellisia painovaikeuksia vuosikausia, runsasta ylipainoa.

Sain vihdoin elämäntapamuutoksen käyntiin ja laiduttuani 10 kg kysyin ystävältäni, huomaako muutosta.

Hän vastasi:"No en kyllä".

Tuosta on n. 15 vuotta, paino on nykyään normaali, mutta jotenkin luottamus meni.

Miksi? Jos hän ei nähnyt muutosta, olisiko hänen siis pitänyt valehdella ollakseen luotettava?? Ei kannata kysellä moisia, jos ei oikeasti kestä rehellistä vastausta.

Oletko autisti? Ei rehellisyys joka asiassa ole mikään arvo. Ystävällisyys ja hyväntahtoisuus ja toisten kannustaminen ovat. Sitä paitsi kyllä kymmenen kilon laihtumisen huomaa viimeistään sitten, kun pyydetään katsomaan.

No ilmeisesti olen, koska en näe mitään järkeä kysymyksessä, joka oikeasti tarkoittaa "kehu minua tai suutun". Oletteko jotain 10v, ainakin henkisesti? Sitäpaitsi jos ihminen esim. painaa 120 kiloa ja paino on jakautunut tasaisesti (ja lähtee tasaisesti), 10 kiloa ei oikeasti näy yhtään missään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli ollut todellisia painovaikeuksia vuosikausia, runsasta ylipainoa.

Sain vihdoin elämäntapamuutoksen käyntiin ja laiduttuani 10 kg kysyin ystävältäni, huomaako muutosta.

Hän vastasi:"No en kyllä".

Tuosta on n. 15 vuotta, paino on nykyään normaali, mutta jotenkin luottamus meni.

Miksi? Jos hän ei nähnyt muutosta, olisiko hänen siis pitänyt valehdella ollakseen luotettava?? Ei kannata kysellä moisia, jos ei oikeasti kestä rehellistä vastausta.

Oletko autisti? Ei rehellisyys joka asiassa ole mikään arvo. Ystävällisyys ja hyväntahtoisuus ja toisten kannustaminen ovat. Sitä paitsi kyllä kymmenen kilon laihtumisen huomaa viimeistään sitten, kun pyydetään katsomaan.

No ilmeisesti olen, koska en näe mitään järkeä kysymyksessä, joka oikeasti tarkoittaa "kehu minua tai suutun". Oletteko jotain 10v, ainakin henkisesti? Sitäpaitsi jos ihminen esim. painaa 120 kiloa ja paino on jakautunut tasaisesti (ja lähtee tasaisesti), 10 kiloa ei oikeasti näy yhtään missään.

Olen samaa mieltä kanssasi. On ihan sama juttu kun tyhmyys on jakautunut koko päähän ihan tasaisesti, kuten sinulla, niin sitä on vaikea huomata, vaikka joskus pinnistäisitkin jotain järkevämpää.

Touché.

Selitin yhtä tietovisailuepisodia telkkarista kavereilleni, pitkään joo koska se tarina tarvitsi pohjustuksen, ja yksi kavereista vain tokaisi naureskellen "*nimeni* turpa kiinni". Hiljenin ja olin tyrmistynyt enkä puhunut enää mitään vaikka naureskellen maanitteli. Häivyin paikalta ja vain yksi kaverini seurasi minua, muut suuttuivat kun suutuin tälle yhdelle :D Lukiossa oltiin, terkkui :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni, jolla on yjksi lapsi ja joka tiesi minulla olleen keskenmenon:

"Sä et vaan voi tietää, kun sulla ei oo lapsia".

Kamalaa.

Niin on, kun taustat tietää. Normaalisti ihan totta kylläkin.

Tämä: "Lapsettomat ei ymmärrä"-asenne on valitettavan yleinen.

Olen lapseton, mutta työskennellyt kasvatusalalla 15 vuotta. Ja olen ollut lapsi itsekin.

Jos jotain, koen kenttäetuna ettei _joka_asia mene henkilökohtaiseksi tai tunteen kautta. Työstäni saan jatkuvasti kiitosta, ylennyksiä on tullut, vanhemmat arvostavat työni jälkeä ja lapset roikkuu lahkeessa ja kertovat tykkäävänsä. Koen täten jotain lapsista ymmärtäväni.

Ei pidä aina yleistää...[/quo

En kommentillani tarkoittanut ammattialan ihmisiä, vaan lähinnä niitä, jotka eivät pysty asettumaan äidiksi tulleen asemaan. Kaikkeen hormonien aiheuttamaan tunnemyrskyyn ja mahdolliseen baby bluesiin tai jatkuvaan menettämisen pelkoon.

Niitä, jotka eivät voi ymmärtää, etteivät kaikki äidit jaksa vauva-aikana raahautua baariin. Eivät ymmärrä, että vauva on sinusta riippuvainen ja vapaa-aikasi haluat käyttää lepäämiseen. Niitä, jotka eivät ymmärrä, että vauvan saaminen muuttaa rytmiä, eivätkä kaikki vauvat eivät ole samanlaisia.

Ilmaisin kommenttini liian lyhyesti ja ytimekkäästi. Tarkoitukseni ei ollut yleistää ja huomaan niin käyneen.

Ajattelumallina toimii esimerkiksi se, ettei lapsen isäkään pysty samaistumaan raskaana olevaan puolisonsa kokemuksiin. Eihän kukaan voi tietää, mitä sinä tunnet saatuasi lapsen, ei edes toinen äiti.

- Kenen kommenttin vastasit

" Se siis käännytti sen lesboksi" tokaisi ystäväni, kun kertoi erään tuttumme eronneen miehestään naisen vuoksi. Paasasi asiasta enemmänkin.

Itse olen sitä mieltä, että jokainen rakastuu kehen rakastuu, eikä ketään noin vain "käännytetä" vastoin omia tunteita.

Jännästi sitä vaan jää joitain tölväisyjä muistelemaan vaikka tietää että jotkut kaverit vain on sellaisia möläyttelijöitä jotka puhuu mitä sylki suuhun tuo ja häpeää itsekin jälkeenpäin sanomisiaan. Yritän olla armollinen, kun kyllä mäkin joskus ajattelen aika ikäviä asioita hyvistä ystävistä, ja tavallaan mun mielestä rumasti ajatteleminen on pahempikin asia kuin hieman ajattelematon tölväisy (jos se nyt ei ole luokkaa "kunpa olisit kuollut").

Yksi joka mua on jäänyt kaivelemaan on kun teininä ystäväni oli auttamassa meidän perhejuhlissa ja äitini antoi siitä palkaksi pienen summan rahaa. Ystäväni kommentoi tätä summaa sanoen että se oli hänestä lähinnä vitsi. Hirveän asiatonta arvostella mun perheenjäsentä. Nykyään olen tukevasti ruuhkavuosi-iässä ja korkeasti koulutettu. Eräs ystäväni tapaa aina välillä kommentoida musiikki- tai kirjamakuani halveksivasti. Suhtaudun siihen lähinnä naureskellen: aikuisen ihmisen täytyy olla aika epävarma itsestään jos arvostelee tuollaisia asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni, jolla on yjksi lapsi ja joka tiesi minulla olleen keskenmenon:

"Sä et vaan voi tietää, kun sulla ei oo lapsia".

Kamalaa.

Niin on, kun taustat tietää. Normaalisti ihan totta kylläkin.

Tämä: "Lapsettomat ei ymmärrä"-asenne on valitettavan yleinen.

Olen lapseton, mutta työskennellyt kasvatusalalla 15 vuotta. Ja olen ollut lapsi itsekin.

Jos jotain, koen kenttäetuna ettei _joka_asia mene henkilökohtaiseksi tai tunteen kautta. Työstäni saan jatkuvasti kiitosta, ylennyksiä on tullut, vanhemmat arvostavat työni jälkeä ja lapset roikkuu lahkeessa ja kertovat tykkäävänsä. Koen täten jotain lapsista ymmärtäväni.

Ei pidä aina yleistää...

Sori nyt vaan mutta lapseton ei ymmärrä vanhemmuudesta mitään. Sen kyllä aina puheista huomaakin. Ja miten voisikaan ymmärtää. Se on jotain aivan täysin muuta kuin työ.

T. Itsekin kasvatusalalla

Miespuolisen kaverin suusta: "Sulla on perse kyllä levinnyt!" Joo kiitos huomiosta :-D

Vierailija kirjoitti:

Selitin yhtä tietovisailuepisodia telkkarista kavereilleni, pitkään joo koska se tarina tarvitsi pohjustuksen, ja yksi kavereista vain tokaisi naureskellen "*nimeni* turpa kiinni". Hiljenin ja olin tyrmistynyt enkä puhunut enää mitään vaikka naureskellen maanitteli. Häivyin paikalta ja vain yksi kaverini seurasi minua, muut suuttuivat kun suutuin tälle yhdelle :D Lukiossa oltiin, terkkui :)

Huhhuh, kuulostat todella raskaalta ja pikkumaiselta ihmiseltä. Erityisesti jos lukiosta on jo vuosia ja kaiken huipuksi kuvittelet paikalla olleiden vieläpä muistavan tuon "tapauksen". Huomaatkohan itse eroa oman tarinasi ja muiden tarinoiden välillä?

Oma lapsuudenystäväni, on ilmeisesti jotenkin turhautunut minuun. En tiedä syytä, eikä hän koskaan ole suoraan mitään sanonutkaan. Mutta hän on viimeisimmän vuoden aikana, joka kerta kun olemme nähneet (yleensä isommassa porukassa), sanonut minulle jotenkin tökerösti. Yleensä äänensävystä on hyvin voinut päätellä hänen turhautumisensa. Esim. "Sinä se olet aina esillä." "Taasko sinä järjestät juhlat?" Kukaan muu ei ole vaikuttanut huomaavan outoja tokaisuja, mutta minä tunnen tämän ystäväni pitkän ajan takaa, eikä hän ole koskaan aikaisemmin käyttäytynyt noin. Häntä ei myöskään pahemmin kiinnostanut kun erosin muutaman vuoden suhteesta, laittoi vain pari whatsappviestiä. En meinannut kehdata edes kertoa hänelle, että ostimme asunnon nykyisen mieheni kanssa, koska ystävää ei vaikuta enää kiinnostavan. Itse olen kyllä kysellyt kuulumisia säännöllisesti, joten tuskin sekään on syynä.

Kerran sama ystävä valitti minulle entisestä lukioaikaisesta ystävästämme, kuinka häntä oli niin ärsyttänyt tämän toisen ystävämme puheet. Ikävä kyllä hän muisti väärin, ja tuli valittaneeksi minun puheistani. Muisti ne puheet siis toisen ystävämme puheiksi. Kuuntelin hämmentyneenä, enkä osannut sanoa mitään. Kyse ei ollut edes siitä että minulla olisi ollut jokin kärkäs mielipide, vaan siitä että olin kuulemma sanonut jonkin asian liian monta kertaa. Lukiossa tämä ystäväni ei ollut koskaan näyttänyt olevansa ärsyyntynyt minun tekemisistäni. Ihmetyttää miksi ei voi suoraan sanoa, jos jokin asia hiertää.