Miksi olette erakkoja?

Olen sosiaalinen erakko. Tykkään olla itsekseni ja tykkään kodistani. Nyt on onni onnettomuudessa, että kukaan ei pyri kyläilemään eikä minua velvoiteta edes hoitamaan lapsia.

Useimmat ihmiset ovat aika rasittavia. (Varmaan minä itsekin.) Ja on niin paljon muutakin tekemistä kuin ihmisten kanssa hengailu. En ole täysin erakko, mutta minulle riittää aika pieni määrä ihmiskontakteja.

Kun on yksin saa olla omassa mukavassa kuplassaan, voi kuvitella vaikka mitä. Kun on ihmisten kanssa tekemisissä niin ne rikkoo tämän kommenteillaan ja negatiivisuudellaan jne. Helpompi olla yksin. Toki toivoisin että sielunkumppani löytyisi.

Mulla on adhd ja sen liitännäisenä sosiaalinen ahdistus. Kaikki hälyisät ja virikkeelliset ympäristöt eli ne joissa ihmisiin tutustutaan on mulle raskaita. Olen synnynnäisesti vähän outo kuten monet neurotapaukset, ja ärsykeylikuormituksen takia olen aina ihmisiä kohdatessani selviytymistilassa. Näin on ollut koko ikäni. Siihen on vähitellen kehittynyt rinnalle ahdistus kun olen oppinut, ettei mun ole mahdollista onnistua noissa tilanteissa.

Ym. takia en ole koskaan oppinut nauttimaan ihmisten kanssa olemisesta. En osaa luoda toisiin sellaista luontevaa sosiaalista yhteyttä mitä ne ihmiset osaavat, joiden seurassa oleminen on helppoa ja kivaa. Mulla on siis kivaa ainoastaan sellaisten ihmisten kanssa, joiden seuraa kaikki muutkin haluavat, eikä heillä ole mitään syytä valita mua koska en osaa antaa mitään takaisin. Ja sellaisten, joiden kanssa yhteys syntyy vahingossa. Nuo vahingot on todella harvinaisia ja vaatii sen, että unohdan ainakin hetkeksi olla ahdistunut. Jotta niitä sattuisi kohdalle edes joskus, mun pitäisi tavata koko ajan hirveästi ihmisiä. En pysty enkä jaksa, kuluisin loppuun ja ahdistus vaan pahenisi ja edes vahingossa onnistumisen mahdollisuus katoaisi kokonaan.

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa ihmisistä on rasittavia, itsekkäitä ja hankalia.

Viihdyn yksin. :)

Vain olenko itse tällainen? Monestihan me näemme vain itsemme muissa, emme myönnä omia virheitämme/heikkouksiamme.

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset tuntuvat vierailta ja erillisiltä, kuin minut olisi tempaistu tälle planeetalle kaukaisesta galaksista. Ihmisten tunnemaailma, arki, mielenkiinnon kohteet, arvot ja asenteet ovat koko elämän tuntuneet mahdottomilta ymmärtää. Se ei ole sinänsä mikään arvottava toteamus (että olisin parempi/huonompi) vaan kokemus perusteellisesta ja syvällisestä yksinolosta.

Oletko minä? Tunnen että olemme vain ihmisten kanssa eri rotua, ja itse olen tullut vain vierailemaan tällä planeetalla. Haluaisin vain jo takaisin kaltaisteni joukkoon. Löysin tälle joskus selityksen, että olisi jotain tähti-ihmisiä (englanniksi starseed) jota ovat reinkarnoituneet maan päälle, mutta ovat muiden planeettojen sieluja.

Enhän minä voi sanoa onko tämä totta, mutta on paljon muutakin sellaista, mikä puoltaa tätä teoriaa, vaikka hullultahan se näin maallikolle kuullostaa. Mutta maailmankaikkeus on semmonen asia, mistä on turha muutenkaan tavallisen ihmisen väittää ymmärtävänsä mitään, tai ainakaan väittää, miten joku asia ei ole. Minä ainakin ymmärrän sen, että vaikka paljon ymmärränkin, lopulta ymmärrän vielä niin vähän kaikesta.

Oma tietoisuus on muutenkin todella erilainen mitä ihmisillä, lisäksi tunnen kaikki ihmisten ja asioiden energiat. Siinä siis yksi syy, miksen jaksa hirveästi olla ihmisten kanssa tekemisissä, koska tietoisuuteeni tulee liikaa heidän asioitaan.  Saatan pitkään pyöritellä päässäni jonkin tapaamani ihmisen asioita ja historiaa, koska sain siitä haluamattani liikaa informaatiota.

Ja joo, lista on pitkä. Yleisesti kuitenkin kun arvomaailma on täysin erilainen ihmisten kanssa, on vaikea löytää yhteyttä muihin, ja on aina henkisesti yksinäinen.

Ihmisissä on parhaita erityisen huumorintajuiset, empaattiset ja viisaat persoonat, muunlaisia en elämääni halua.

Olen aivan pienestä pitäen hävennyt itseäni kovasti enkä halua kenenkään näkevän minua. Kärsin sosiaalisesta ahdistuksesta niin paljon että en koe oloani mukavaksi edes suht läheisten sukulaisteni (kuten vanhempieni ja sisarusteni) kanssa.

Lapsena tällainen outous tietenkin johti kiusaamiseen mikä vain pahensi asiaa. 

Ahdistuksen lisäksi en vain osaa puhua ihmisten kanssa. Välillä puhuminen myös tuntuu älyttömän raskaalta enkä jotenkin vain jaksa avata suutani.

Ihmiset on vaan suurimmaksi osaksi tosi raskaita.

Olen niin kyllästynyt ihmisten typeryyteen.

Toisena inhokkinani on piittaamattomuus rajoista. Tolkullisen ensivaikutelman antanut ihminen saattaa alkaa käyttäytyä omistavasti tai hallitsevasti. Vaaditaan jatkuvaa yhteydenpitoa, kaikenlaista yhteistä tekemistä ja täydellistä selvityksen tekoa omista asioista. Olen päättänyt, etten enää päästä ketään niin lähelle, että tuollainen on mahdollista.

Introvertti kiittää universumia rakkaasta puolisostaan sekä lapsuudenperheestään ja välttelee uusia ihmisiä jatkossakin.

Viihdyn itsekseni ja rasitun seurasta. Täysin erakko en ole. Näen ihmisiä kerran viikossa töissä ja kumppania kotona. Se riittää, en juuri tapaa ketään vapaa-ajallani.

Kumppanikin on välillä liikaa. Eniten ärsyttää se, että kotona ei ole hiljaista ja rauhallista, vaan koko ajan pitää tuottaa jotain melua, kuunnella musiikkia, tai sen puuttuessa vaikka rummuttaa pöydän reunaa. Miksi?