Oletko ollut yhteydessä ihan oikeasti mieleltään sairastuneen henkilön kanssa?

Diagnosoimaton kaksisuuntainen sukulainen. (Hypo?)maniassa ravaa sukulaisten luona ja kylillä, sitten taas katoaa ja vaipuu sängyn pohjalle. On kokenut todella traagisia asioita elämässään mikä auttaa ymmärtämään. Tuskin on koskaan post-traumaattiseen stressireaktioonsakaan apua saanut, kaksisuuntaisen päälle. Hahmona on sellainen että olisi sketsisarjaan liian epäuskottava. Uskomattomia tempauksia sukujuhlissa jne.

Vaikka kuinka monen. Sukurasite.

Eikä se aina mene niinkuin näillä kokemusasiantuntijoilla, että löytyy viimein hybä lääke ja sen kanssa sitten opitaan elämään.

Siihen kuuluu paljon säätöä, sopimattomia lääkkeitä, hoidon lopettamisia, "en edes ole sairas" "lääkärit ovat väärässä tai tyhmiä" - asennetta, hoitokarkuruutta, katkeruutta. Läheisten haukkumisia. Jne. Ei ole montaa hyvää tarinaa.

Muutamia olen kohdannut, lähinnä tuli halu auttaa ja olla tukena. Melkein kaikki tulleet, kuin salama kirkkaalta taivaalta ja itse aina järkyttynyt, mutta halunnut peittää sen jotta toinen osapuoli ei peilaisi minun tunteitani.

Vierailija kirjoitti:

Kaverilla puhkesi lukiossa skitsofrenia

Kyllä se siinä akuuttivaiheessa oli pelottavaa, kun ne hänen ajatukset oli ihan toisesta todellisuudesta, mutta hänelle selvästi totta ja ahdistavia. Lääkitys taas teki toisella tavalla vieraaksi, hitaaksi henkisesti ja fyysisesti.

Pari ihmistä tunnen joilla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Toinen syö lääkkeensä ja ei hänestä huomaa mitään erikoista. Toinen taas ei oikein tykkää maniaa estävistä lääkkeistä, joten niitä jätetään syömättä ja sitten menee kovaa ja korkealta, vierestä katsoen ihan hirvittää, sekä se sekoilun määrä että tieto siitä että kohta kolistaan alas kuin lyijypaino. Lääkkeet syödessään ja vielä hypomaniassa tosi mukava tyyppi, "lennossa" tai masennuskuopassa aika raskasta seuraa.

Kiitän tästä, sillä ymmärsit alkuperäisen kysymykseni niin kuten pitikin.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Lapsena asuin kotona. Siellä riitti mielenvikaisia.

Ihan sama ongelma sillä pääsin mielenvikaisista vasta muuttaessani kotoa pois. 

Ystävä sairastui kaksisuuntaiseen. Olen käynyt hänen luonaan suljetulla päivittäin ja hoitanut hänen lapsiaan kun meni liian lujaa. Ja olihan ne jutut jotain käsittämätöntä, mutta tervehdyttyään maniasta, oli taas oma itsensä, eli sairaus ei vaikuta siihen kuinka ajattelen hänestä.

Vierailija kirjoitti:

Mitenkäs ap määrittelee tuon "mielen tasapainon menettämisen"? Masennusta (erittäin yleistä), psykoosia, maniaa?[/quote

Ihan vaikkapa kaikkia mainittujasi kyseiseen tautiin kuuluvia.

Aloittaja

Arkeahan se on. Ja arkea myös monille muillekin, jotka eivät sitä itse tiedäkään.

Lika barn leka bäst.

Olen ollut itsemurhavaaran takia suljetulla osastolla. Kaverini eivät tiedä minun sairastaneen vakavaa masennusta.

Suljetulla tapasin muita masentuneita, skitsofreenikon ja 2suuntaisia. Ihan tavallisia ihmisiä vaikuttivat olevan, paitsi mitä nyt skitso höpisi välillä outoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut ja saanut kokea sellaisen henkilön oireisiin kuuluvan erikoisen sairaanloisen kohtelun. No, se on kauan sitten mennyttä aikaa elämäni varrelta ja mä olen selvinnyt siitäkin, ja onnekseni saanut säilytettyä oman mielenterveyteni kunnossa. Kiusaajani joutui itse osastohoitoon, ja hyvä niin. Pillerit auttoivat häntä aikansa, kunnes kuolema armahti.

Mikä se sellainen loinen on?

Mietippä sitä senkin tyhmä viisastelija. Erääseen mielisairauteen kuuluu tietynlaisia oirehtemisia, joita ei välttämättä saada edes lääkkeillä kunnolla kuriin.

Monikin ystävistäni on sairastunut vakavaan masennukseen, skitsofreniaan tai kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Akuuttivaiheessa on raskasta olla kaikkien seurassa mutta samoja ihmisiä he ovat olleet toivuttuaan ja/tai lääkkeiden jälkeen. Skitsofrenia on kyllä haastavin mutta siinäkin on parilla ystävällä ollut pitkiä hyviä kausia. Täytyy myöntää että pahimpien masennus- tai maniajaksojen aikaan en yleensä ole seurassa, en vain jaksa.

Muutamia opettajia tulee mieleen 80-luvulta. Edelleen ihmettelen, mikä oli syynä palkata opettajaksi ihminen, joka naukkaili kesken työpäivän ja räyhäsi päissään oppilaille. Tai kuvaamataidon opettaja, joka eli jossain fantasiamaailmassa, jossa elottomat esineet osasivat puhua. Oli murrosikäsenä jokseenkin pelottavaa. En sentään alkanut pyytää omenalta anteeks, että kuorin sen alastomaksi. Aikuisena oon välttäny kaikkia häiriintyneitä ihmisiä. Yks naapuri sanoi rakastelevansa Jeesuksen kans. Mulla on nykyään aina kiire, jos törmään siihen.

Kotoa kun pääsin pois niin alkoi tervehtymiseni ja pitkän aikaa se kesti. KOTONA EN SAANUT KOSKAAN NUKKUA  pitkään vapaa päivinä vaan herätettiin aina viideltä viikonloppuinakin. Äidilläni oli päässä jotain vikaa ja koko ajan olis pitänyt tehdä jotain. Se hyppi ja huitoi koko ajan ja pelkäsi sairauksia. Kamala paniikki koko ajan päällä. Mielenterveysongelmista ei saanut puhua kenellekkään vaan meillä oli kulissit päällä koko ajan. Minua haukuttiin koko ajan ja nalkutettiin taukoamatta. Kun pääsin muuttamaan kotoa pois niin äitini sekosi täysin kun jäi yksin. Hän tuli jopa työpaikallenikin valittamaan. Hän sai kaikki ihmiset hulluuden partaalle. Hän manipuloi ja ohjasi kaikkia. Kaikissa muissa oli vika paitsi hänessä itsessä. Ketään miestä hän ei saanut ja syyttää siitä muita ihmisiä että kun hänellä oli lapsia niin ne pilasi hänen elämänsä niin ettei kukaan mies kiinnostunut hänestä. Oikeasti kukaan ei noin vaikeeta ihmistä olisi sietänyt. 

Vierailija kirjoitti:

Mikä on "oikeasti' mieleltään sairastunut?

Aloittaja tarkoittaa tällä varmaan esimerkiksi psykoosia, skitsofreniaa...

Olen itseni kanssa tekemisissä joka päivä ja kyllä, olen ihan oikeasti mielisairas. Mutta sinä tai kukaan ei pystyisi sitä päättelemään mistään, ellen itse kertoisi. Joskus kyllä huvittaakseni itseäni kerron jollekin, että olen ollut suljetulla. Varsinkin ärsyttäville tyypeille. On hauska seurata ihmisten reaktioita ja sitä kiemurtelua, kun eivät osaa enää suhtautua minuun.

Toki, itteni kanssa joka ikinen päivä :D Muutama trauma liikaa ja välinpitämättömät vanhemmat pisti vähän pollan sekaisin, sen kanssa elän päivästä toiseen.. Muutama kerta suljetulla osastolla, yhteensä osastohoitoa kuusi vuotta plus pari vuotta asuntolassa. Yhdeksän vuotta lääkkeitä ilman mitään hyötyä. Meinasin yrittää itsemurhaa ja oon edelleen itsetuhoinen. Kinaan eri osieni kanssa ja pelkään ihmisiä, olotila vaihtelee masennuksesta ahdistukseen ja muistissa on vuosien aukkoja. Kyllä, itteni kanssa eläminen on raskasta. Siskollani on kaksisuuntainen mielialahäiriö, välillä se on raskasta kun huomaa kuinka kamala olo toisella on. Sillä on silti enemmän hyviä päiviä kuin mulla eikä sen olo heittele yleensä hirveän paljon. Huomaa kyllä että stressi vaikuttaa, niin tosin itelläkin.  Ystäväni diagnooseista en ollut ihan perillä, sen tiedän että masentunut ja ahdistunut oli. Sen viimeisinä elinvuosina satuin vaan olemaan enimmäkseen laitoksissa eikä paljon oltu tekemisissä. Se kärsi unettomuudesta ja oli myös laitoshoidossa välillä, oli pari kertaa tikattavana viiltelyn takia. Ei tuntunut kivalta, murehdin että miten se pärjää. Kunnes se sitte teki itsemurhan.. On se aina surullista jos huomaa että jollain on ongelmia ja kamala olo, tulee mietittyä että kunpa voisin auttaa jotenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut ja saanut kokea sellaisen henkilön oireisiin kuuluvan erikoisen sairaanloisen kohtelun. No, se on kauan sitten mennyttä aikaa elämäni varrelta ja mä olen selvinnyt siitäkin, ja onnekseni saanut säilytettyä oman mielenterveyteni kunnossa. Kiusaajani joutui itse osastohoitoon, ja hyvä niin. Pillerit auttoivat häntä aikansa, kunnes kuolema armahti.

Mikä se sellainen loinen on?

Narsisti on sairas loinen.

Toisella vanhemmistani oli menneinä vuosina psykoottisia ajanjaksoja. Nykyään vähemmän vaikkakin hänellä tietynlainen mielen epävakaus häilyy taustalla edelleen. Lapsuuteni oli kieltämättä joiltakin osin pelottavaa ja traumatisoivaa noiden ajanjaksojen seurauksena. Vanhemman harhaisille luuloille ja epävakaudelle altistuminen pienestä pitäen ei tee kovin hyvää mielenterveydelle ja perusturvallisuuden tunteelle.

Nuo ajat vaikuttivat myös sisarukseni negatiivisesti. Hänellä ollut myös useampia psykoottisia jaksoja aikuisiällä, todennäköisesti osin päihteidenkäytön laukaisemana. Psykoosinestolääkityksellä pystyy onneksi elämään varsin normaalia nuoren aikuisen elämää nykyään.

Niin ja vanhempani sisaruksella on myös psykoositaustaa. En tiedä millainen hän oli ollut ennen lääkityksen aloittamista, mutta kun häntä näen satunnaisesti, niin hän on aina todella poissaoleva ja hiljainen. Ehkä hänellä vähän liian vahva lääkitys?

Sukurasitetta näyttäisi siis olevan.

Skitsofreenikko seurasi ja vainosi 10 vuotta eli olen.