Kannattaako parisuhteessa joustaa vai riidellä?
Kokemukseni mukaan parisuhteessa valtaa saa enemmän osapuoli, joka kestää paremmin konflikteja ja uskaltaa vaatia oikeuksia ja etuja ja nimetä uhriasemansa silloin, kun sellaisen kokee.
Vallankäyttö ei ole yleensä tietoista vaan se liittyy persoonallisuuteen. Valta ei välttämättä siirry toiselle osapuolelle suurten päätösten perusteella, vaan se kasautuu pala palalta. Lopulta tuloksena on roolit, joissa toinen päättää ja toinen nöyrtyy.
Olen itse luonteeltani alistuva ja nöyrtyvä. En pelkää kertoa toiveistani suoraan, mutta olen huomannut, että kertominen ei riitä. Pitäisi jaksaa myös riidellä ja sietää jännitteisyyttä. Ei auta, että perustelee tarpeensa ja näkemyksensä rauhallisesti, vaan mukaan pitäisi saada myös tunteet.
Minut on jätetty useamman kerran nössöyteni vuoksi. Sitä ei ole peitelty. Kukaan ei ole lähtenyt ovet paukkuen, vaan minua on kannustettu ja kiitetty, mutta se on tullut selväksi, että nössö mikä nössö.
Nössöyteni liittyy ilmaisun tapaan eikä ilmaisun sisältöön. Minulla on rajani ja toiveeni ja pystyn kertomaan niistä avoimesti, mutta se ei ole naisille riittänyt. He olisivat kaivanneet haastamista ja aggressiivista omien oikeuksieni puolustamista.
Toimintatapani kumpuaa epäilemättä lapsuudestani ja nuoruudestani, missä epävakaa äitini jyräsi minut raivoisilla reaktioilla, jotka saattoivat kestää koko päivän. Opin, ettei pelottavien reaktioiden sammuttamiseen ole muuta tapaa kuin alistuminen.
Jälkeenpäin olen alkanut ajatella, että toimiva ihmissuhde ei voi perustua rakentavaan järkeen, vaan siihen tarvitaan mukaan hallitsemattomat tunteet, jotka kumpikin sietää. Todellinen kommunikaatio tapahtuu tunteilla eikä sanoilla.
Kommentit (45)
JunttiPolo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä voi olla ongelman ydin, sinä lasket voittoja ja tappioita ja se ei kuulu parisuhteeseen. Puolisollasi ei ehkä ole aavistustakaan laskurin olemassaolosta ja sinä jurnutat itseksesi miten toinen muka ei tajua asiaa.
Minä kerron, mitä toivon. Puolisoni kertoo, mitä toivoo. Ja sitten tehdään, niin kuin puolisoni toivoo, koska en pysty riitelemään.
Kyllä se tappiolta tuntuu, kun omat tarpeet joutuu työntämään syrjään uudestaan ja uudestaan.
Eihän tuosta mitään riitaa tarvi nostaa. Jos puolison ehdotus ei tunnu hyvältä, sanot, että en halua, enkä suostu tuohon. Haluan jotain ihan muuta. Et sinä mitään joudu, koska itse suostut tottelemaan puolisoasi kaikessa. Ei tilanteenne suoranaisesti hänen vikansa ole, vaikkakin käyttää omaksi hyväkseen riitelemättömyyttäsi. Ei kai hän sinua väkisin mihinkään saa raahattua?
Sinun pitää aloittaa pienistä asioista.
JunttiPolo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä on sellainen tilanne, jossa molempien pitää olla ehdottomasti samaa mieltä. En keksi :)
Vaikka se, vietetäänkö lomat mökillä vai etelässä. Minä toivon mökkilomia.
Tai se, ostetaanko halpa ja vanha käytetty auto vai melkein uusi nopeasti arvonsa menettävä. Minä tahtoisin halvan ja vanhan.
Tai se, onko moraalisesti oikeutettua ostaa uusia vaatteita. Minusta vaatteet tulee ostaa käytettynä ja ne on paikattava, jotta ympäristötuho edes vähän hidastuisi.
Näitä asioita on vaikka kuinka paljon, tuossa vain muutama esimerkiksi ongelmatyypistä.
Nämä olivat helppoja.
1. Sovitaan, että osa lomasta vietetään yhdessä ja sen suhteen tehdään kompromisseja; tänä vuonna etelässä, ensi vuonna mökillä. Loput lomasta kumpikin viettää tehden sitä, mitä itse haluaa.
2. Kumpikin ostaa oman autonsa makunsa mukaan,
3. Kuten edellä. Jos on kovin erilaiset arvomaailmat, niin suhde on muutenkin haastava.
Tunnetko käsitteen aleksitymia? Minusta kuulostat juuri samanlaiselta kuin muutama tuntemani mies (btw insinöörejä molemmat), joiden mielestä kaikki selviää järkeilemällä. Myös parisuhteessa.
Tutustupa mielenkiinnosta Tunnekeskeinen parisuhde -kurssiin. Ehkä saat sieltä työkaluja seuraavaa parisuhdetta varten. Tai opit ainakin ymmärtämään meitä, joille parisuhde on nimenomaan tunteisiin perustuvaa vuorovaikutusta.
JunttiPolo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa antamasi esimerkit ristiriitatilanteista ovat musta "helppoja". Kummallakaan ei ole hirveästi mitään vaakalaudalla.
Onhan siinä esimerkiksi loman onnistuminen. Vaikka eri vuosina vuoroteltaisiin vaihtoehtojen välillä, niin silti on ikävä olla mökillä, jos kumppanista huokuu tyytymättömyys. Sen ei tarvitse olla avointa valittamista ja kritisointia, vaan riittää, kun tajuaa, että hän tahtoisi olla etelässä.
Siitä tulee sellainan sopua velvollisuudesta olo. Sopu ei ole todellinen vaan ikään kuin ulkokultaista käytöstä.
Jos toinen haluaa viettää lomat etelässä ja toinen matkoilla, niin miten se sitten mielestäsi ylipäänsä olisi ratkaistavissa? Jos tuo on tärkeä kysymys, niin eikö silloin pidä alun alkaenkin etsiä puoliso, jolla on samanlaiset lomailutoiveet?
JunttiPolo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnetko ap viehtymystä äitisi kaltaisiin naisiin, koska alistustilanne on sinulle tuttu?
Tunnen viehtymystä koulutettuihin ja hyväkäytöksisiin naisiin, sellaisiin, joista näkyy sekä sivistys että peruskotikasvatus, esimerkiksi se, että kotona on opetettu muiden huomiointia.
Eri asia on sitten se, mitä tapahtuu myöhemmin. Ulkoinen käytös ja ulkoisesti esitetyt arvot eivät ole sama asia kuin persoonallisuus.
Voi olla, että viehätyn hallitsevista persoonallisuuksista, joille en pärjää.
Mä mietin kanssa heti alkuun tätä. Että taustasi takia hakeudut parisuhteisiin, joissa pelataan raakaa valtapeliä. Koska usko tai älä, kaikissa parisuhteissa ei pelata. On myös suhteita, jotka perustuvat yhteistyöhön ja toisen kunnioittamiseen, ja joissa ei koskaan ole yhtä voittajaa. Koska jos vain toinen voittaa, niin parisuhde häviää-
Se ei tarkoita etteikö erimielisyyksiä koskaan olisi, vaan se tarkoittaa kypsää ja tasavertaista tapaa selvittää erimielisyydet.
Onko kukaan muu havainnut, että on parisuhteita, joissa kumpikin kokee olevansa se nössömpi osapuoli, se, joka joustaa eniten? Siis kumpikin kokee, että juuri minä olen tinkinyt toiveistani tässä. :D