Kannattaako parisuhteessa joustaa vai riidellä?
Kokemukseni mukaan parisuhteessa valtaa saa enemmän osapuoli, joka kestää paremmin konflikteja ja uskaltaa vaatia oikeuksia ja etuja ja nimetä uhriasemansa silloin, kun sellaisen kokee.
Vallankäyttö ei ole yleensä tietoista vaan se liittyy persoonallisuuteen. Valta ei välttämättä siirry toiselle osapuolelle suurten päätösten perusteella, vaan se kasautuu pala palalta. Lopulta tuloksena on roolit, joissa toinen päättää ja toinen nöyrtyy.
Olen itse luonteeltani alistuva ja nöyrtyvä. En pelkää kertoa toiveistani suoraan, mutta olen huomannut, että kertominen ei riitä. Pitäisi jaksaa myös riidellä ja sietää jännitteisyyttä. Ei auta, että perustelee tarpeensa ja näkemyksensä rauhallisesti, vaan mukaan pitäisi saada myös tunteet.
Minut on jätetty useamman kerran nössöyteni vuoksi. Sitä ei ole peitelty. Kukaan ei ole lähtenyt ovet paukkuen, vaan minua on kannustettu ja kiitetty, mutta se on tullut selväksi, että nössö mikä nössö.
Nössöyteni liittyy ilmaisun tapaan eikä ilmaisun sisältöön. Minulla on rajani ja toiveeni ja pystyn kertomaan niistä avoimesti, mutta se ei ole naisille riittänyt. He olisivat kaivanneet haastamista ja aggressiivista omien oikeuksieni puolustamista.
Toimintatapani kumpuaa epäilemättä lapsuudestani ja nuoruudestani, missä epävakaa äitini jyräsi minut raivoisilla reaktioilla, jotka saattoivat kestää koko päivän. Opin, ettei pelottavien reaktioiden sammuttamiseen ole muuta tapaa kuin alistuminen.
Jälkeenpäin olen alkanut ajatella, että toimiva ihmissuhde ei voi perustua rakentavaan järkeen, vaan siihen tarvitaan mukaan hallitsemattomat tunteet, jotka kumpikin sietää. Todellinen kommunikaatio tapahtuu tunteilla eikä sanoilla.
Kommentit (45)
Esim.
Yksittäisen päätöksen suhteen on eri näkemykset.
Puoliso 1 ehdottaa mielestään kompromissia, mutta puoliso 2 pitää sitä vain toisen avaustarjouksena. Hän lyö pöytään jotain aivan eri hehtaarilta odottaen toisen jatkavan tinkimistä ja että lopulta päädyttäisiin puolison 2 todelliseen tavoitteeseen.
Puoliso 1 pöyristyy toisen kohtuuttomuudesta ja lusikat menevät jakoon.
Onko yleistä, että toinen luulee molempien tavoitteena olevan molempien tyytyväisyys ja toinen pitää päätöksiä kilpailutilanteena?
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa antamasi esimerkit ristiriitatilanteista ovat musta "helppoja". Kummallakaan ei ole hirveästi mitään vaakalaudalla.
Onhan siinä esimerkiksi loman onnistuminen. Vaikka eri vuosina vuoroteltaisiin vaihtoehtojen välillä, niin silti on ikävä olla mökillä, jos kumppanista huokuu tyytymättömyys. Sen ei tarvitse olla avointa valittamista ja kritisointia, vaan riittää, kun tajuaa, että hän tahtoisi olla etelässä.
Siitä tulee sellainan sopua velvollisuudesta olo. Sopu ei ole todellinen vaan ikään kuin ulkokultaista käytöstä.
Molempia tarvitaan. Tärkeintä kaikessa on valita sellainen kumppani, jonka kanssa menee arvot ja maut aika pitkälti yhteen. Muuten elämä on yhtä kompromissia, mikä alkaa muutaman vuoden jälkeen vaan kyrsimään... Kumppanilla on hyvä olla riittävän samanlainen näkemys lomailusta, perhe-elämästä, ajankäytöstä, rahankäytöstä yms. Ei toista voi muuttaa ja itsensä muuttaminen on aika haastavaa myös.
En jaksaisi kökkiä missään mökillä toisen iloksi. Enkä katsella tuhlaavaa kumppania tai odotella yksin, kun kumppani olisi koko ajan jossain treeneissä tms. Haluan kumppanin, joka haluaa viettää edes osan vapaa-ajastaan minun kanssa ja jonka kanssa lomamatkat on molempien mieleen, eikä ainaista kompromissia.
JunttiPolo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa antamasi esimerkit ristiriitatilanteista ovat musta "helppoja". Kummallakaan ei ole hirveästi mitään vaakalaudalla.
Onhan siinä esimerkiksi loman onnistuminen. Vaikka eri vuosina vuoroteltaisiin vaihtoehtojen välillä, niin silti on ikävä olla mökillä, jos kumppanista huokuu tyytymättömyys. Sen ei tarvitse olla avointa valittamista ja kritisointia, vaan riittää, kun tajuaa, että hän tahtoisi olla etelässä.
Siitä tulee sellainan sopua velvollisuudesta olo. Sopu ei ole todellinen vaan ikään kuin ulkokultaista käytöstä.
Kannattaa ehkä valita kumppani joka ei jatkuvasti tee niitä valintoja jotka minusta on ikäviä. Jos parisuhde on jatkuvaa ristiriitaa ja ikävältä tuntuvia valintoja on parempi luopua siitä kuin jatkaa. Jos parisuhde ei lisää molempien hyvinvointia on ehkä parempi elää yksin kuin kaksin.
JunttiPolo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa antamasi esimerkit ristiriitatilanteista ovat musta "helppoja". Kummallakaan ei ole hirveästi mitään vaakalaudalla.
Onhan siinä esimerkiksi loman onnistuminen. Vaikka eri vuosina vuoroteltaisiin vaihtoehtojen välillä, niin silti on ikävä olla mökillä, jos kumppanista huokuu tyytymättömyys. Sen ei tarvitse olla avointa valittamista ja kritisointia, vaan riittää, kun tajuaa, että hän tahtoisi olla etelässä.
Siitä tulee sellainan sopua velvollisuudesta olo. Sopu ei ole todellinen vaan ikään kuin ulkokultaista käytöstä.
No siis musta tuo nyt vaan on pieni asia. En haluaisi just mökille, mutta koska yhdessä on tehty päätös mennä sinne, niin sillähän sen lomansa pilaa että pysyy henkisesti kiinni siinä ettei saanut haluamaansa, eikä koita pitää hauskaa siellä mökillä.
Jos kumppani niin kerta kaikkiaan vihaa mökillä oloa, ettei pysty sopeutumaan siihen edes sopuratkaisuna, silloin häneltä ei ehkä ole kohtuullista pyytää mökillä oloa ollenkaan. Osan lomasta voi viettää erillään. Koittaisin myös keksiä käytännön tapoja tehdä mökkeilystä viihtyisämpää hänelle. Mutta jos mökkivihasta ei ole kyse, niin sittenhän hän käytännössä pilaa tahallaan molempien loman kiukuttelemalla koska ei saanut tahtoaan läpi. Se jos mikä on väärä asenne parisuhteeseen, ja ihan selvää henkistä väkivaltaa.
40 vuoden kokemuksella sanon, että joustaa. Ei siitä haittaa ainakaan ole.
Aika laaja keskustelu.
Minulle parisuhde on helppo, koska minulla ei ole mieltä.
Ehkä ruuhkavuodet kasvattaa siihen suuntaan että aivan sama. Ainakin miehenä koen että jäisin mieluummin kotiin lepäämään kuin lähtisin mihinkään kylpylälomille tai etelään. Sen verran työt ottaa voimille ja palautuminen jää heikoksi. Mieluummin vaikka niin, että vaimo ja lapset lähtee Italiaan pariksi viikoksi. Toisaalta ymmärrän kyllä yskän, että kyllähän sinne isäkin pitää raahata mukaan, vaikka ei iskää kiinnostaisi lähteä sohvalta mihinkään.
Isä haluaisi olla kotona ja käydä lenkillä.
Pitää joustaa muiden takia.
Kun lapsia on tullut, niin enemmän tuntuisi riitelyt olevan eräällä tavalla tauolla. Ei enää niitä parisuhteen alkuajan jankkaamisia ja rajojen vääntöä. Etenkin kiukuttelu seksin määrästä on jäänyt lasten takia pois. Saisin käydä tyydyttämässä tarpeeni muualla. En vain jaksa yhtään.
Ehkä sitten lasten aikuistuttua katsotaan jaksaako taas alkaa vääntämään pikkuasioista.
Arki kuitenkin tuntuisi olevan molemmin sitä että töihin, kotiin, nukkumaan ja töihin.
Tätä se on nyt ainakin seuraavat kymmenisen vuotta. Muuta ei oikein jaksa edes ajatellakaan.
Sääli jos lapset jää heitteille. Viikonloppuihin se kasvatustyö tuntuisi jäävän lasten kanssa.
Omilla vanhemmilla oli aikaa riidellä ja antaa aikaa meille lapsille. Heillä oli 80-luvun alussa selvät työajat ja aikaa harrastaakin.
Nykyinen työelämä on armoton, ettei aikaa jää edes riitelylle tai seksillekään.
Olemme olleet yhdessä jo parikymmentä vuotta ja ei tässä jaksa riidellä tai harrastaa edes seksiäkään. Se on suuri harmi, kun olemme sentään vielä melko nuoria +40 vuotiaita.
Tämä korona-aika on parantanut paljon parisuhdetta.
Muistan kyllä että tuo riitely kuului tiiviinä osana parisuhteessa ensimmäisiin neljään vuoteen. Riitelyn jälkeen oli aina mukavan romanttista ja eroottista aikaa. Eikös ne ole ne kriittiset vuodet, kun yleensä erotaankin?
JunttiPolo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
JunttiPolo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tasavertainen keskustelu tai vuoroin joustaminen on minusta tavoiteltava tila.
Harvemmin tilanne kai kuitenkaan on se, että kumpikin sietää konflikteja yhtä hyvin. Usein kai tuppaa olemaan niin, että konfliktipelkoisempi rupeaa joustamaan konflikteilta välttyäkseen.
Tasavertaiseksi suhteen kokee usein määräävämpi osapuoli. Toinen valitsee strategiakseen esittää, että suhde on tasavertainen.
Näin voi jatkua vuosikausia, jopa vuosikymmeniä, kunnes mitta tulee täyteen ja seurauksena on ero.
Tämä on vähän jännä teoria, kun sitä ei voi osoittaa vääräksi millään kokemuksella. Jos on ollut suhteissa, joissa ei ollut valtataistelua, teoria selittää sen niin että olit dominoiva osapuoli eikä sinun arviosi ole uskottava.
Tehdyt päätökset voi laskea. Kun kumpikin on esittänyt toiveensa ja tiedetään lopputulos, voidaan nimetä myös "voittaja".
Tässä voi olla ongelman ydin, sinä lasket voittoja ja tappioita ja se ei kuulu parisuhteeseen. Puolisollasi ei ehkä ole aavistustakaan laskurin olemassaolosta ja sinä jurnutat itseksesi miten toinen muka ei tajua asiaa. Keräät pienetkin jutut itseesi ja kasaat mieleesi epäoikeudenmukaisuuskokemuksia ja kätkettyjä tunteita. Esim. minä en välttämättä laske voittoja tai tappioita edes jotain peliä pelatessa, tärkeämpää on hyvä ja reilu peli ja mukava seura. Ehdottaisin sekä parisuhde- että yksilöterapiaa. Sivusta.
Vierailija kirjoitti:
40 vuoden kokemuksella sanon, että joustaa. Ei siitä haittaa ainakaan ole.
Nuorilla riitely voi olla osana esileikkiä.
Tämä on hyvä muistaa. Lapsiperheissä on aika turha kuluttaa voimia riitelyyn. Ainakin itse muistan miten ahdistavaa oli kun äiti ja isä riiteli kovaan ääneen ja paiskoi ovia. Isällä oli tapana tarttua äitiä paidasta ja lyödä avokämmenellä tätä. Äiti kyllä osasi antaa takaisin. Kerran heitti kuumat paistinliemet isän reisille.
Tuli toisenasteen palovammat.
Tilanne rauhoittui vuosiksi.
JunttiPolo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän oudolta tuntuu ajatus parisuhteesta valtataisteluna. Ainakaan se ei ole tavoiteltava parisuhde.
Asiaa voi tietenkin nimittää miten tahtoo, mutta aina kun tehdään käytännön valintoja, joista ei olla samanmielisiä, toinen joutuu joustamaan. Tahtonsa läpi saanut osapuoli saattaa kokea tehneensä kompromissin, kun alistunut taas tietää alistuneensa.
Jos alistuvampi ei alistu, niin aggressiivisempi jatkaa jankuttamistaan, kunnes saa tahtonsa läpi.
Aggressiivisuus ja vittupäisyys eivät ole sama asia. Ihminen voi aivan hyvin olla aggressiivinen luonne, mutta nimenomaan puolustaessaan omiaan ja heidän tarpeitaan.
Vierailija kirjoitti:
Tässä voi olla ongelman ydin, sinä lasket voittoja ja tappioita ja se ei kuulu parisuhteeseen. Puolisollasi ei ehkä ole aavistustakaan laskurin olemassaolosta ja sinä jurnutat itseksesi miten toinen muka ei tajua asiaa.
Minä kerron, mitä toivon. Puolisoni kertoo, mitä toivoo. Ja sitten tehdään, niin kuin puolisoni toivoo, koska en pysty riitelemään.
Kyllä se tappiolta tuntuu, kun omat tarpeet joutuu työntämään syrjään uudestaan ja uudestaan.
Ei oo energiaa riidellä enää kirjoitti:
Aika laaja keskustelu.
Minulle parisuhde on helppo, koska minulla ei ole mieltä.
Ehkä ruuhkavuodet kasvattaa siihen suuntaan että aivan sama. Ainakin miehenä koen että jäisin mieluummin kotiin lepäämään kuin lähtisin mihinkään kylpylälomille tai etelään. Sen verran työt ottaa voimille ja palautuminen jää heikoksi. Mieluummin vaikka niin, että vaimo ja lapset lähtee Italiaan pariksi viikoksi. Toisaalta ymmärrän kyllä yskän, että kyllähän sinne isäkin pitää raahata mukaan, vaikka ei iskää kiinnostaisi lähteä sohvalta mihinkään.
Isä haluaisi olla kotona ja käydä lenkillä.
Pitää joustaa muiden takia.
Kun lapsia on tullut, niin enemmän tuntuisi riitelyt olevan eräällä tavalla tauolla. Ei enää niitä parisuhteen alkuajan jankkaamisia ja rajojen vääntöä. Etenkin kiukuttelu seksin määrästä on jäänyt lasten takia pois. Saisin käydä tyydyttämässä tarpeeni muualla. En vain jaksa yhtään.
Ehkä sitten lasten aikuistuttua katsotaan jaksaako taas alkaa vääntämään pikkuasioista.
Arki kuitenkin tuntuisi olevan molemmin sitä että töihin, kotiin, nukkumaan ja töihin.
Tätä se on nyt ainakin seuraavat kymmenisen vuotta. Muuta ei oikein jaksa edes ajatellakaan.
Sääli jos lapset jää heitteille. Viikonloppuihin se kasvatustyö tuntuisi jäävän lasten kanssa.
Omilla vanhemmilla oli aikaa riidellä ja antaa aikaa meille lapsille. Heillä oli 80-luvun alussa selvät työajat ja aikaa harrastaakin.
Nykyinen työelämä on armoton, ettei aikaa jää edes riitelylle tai seksillekään.
Olemme olleet yhdessä jo parikymmentä vuotta ja ei tässä jaksa riidellä tai harrastaa edes seksiäkään. Se on suuri harmi, kun olemme sentään vielä melko nuoria +40 vuotiaita.
Tämä korona-aika on parantanut paljon parisuhdetta.
Muistan kyllä että tuo riitely kuului tiiviinä osana parisuhteessa ensimmäisiin neljään vuoteen. Riitelyn jälkeen oli aina mukavan romanttista ja eroottista aikaa. Eikös ne ole ne kriittiset vuodet, kun yleensä erotaankin?
Älkää antautuko tuolle seksittömyydelle. Jos sille ei ole aikaa eikä voimia, on korkea aika järjestää sitä jotenkin. Tuo seksin jääminen on hyvä häkävaroitin. Ettette nukahda ikiuneen.
Sitten kun olette 50+, ei ole mukavan eroottista enää, jos aivoista on surkastunut koko se alue.
Vierailija kirjoitti:
Ei oo energiaa riidellä enää kirjoitti:
Aika laaja keskustelu.
Minulle parisuhde on helppo, koska minulla ei ole mieltä.
Ehkä ruuhkavuodet kasvattaa siihen suuntaan että aivan sama. Ainakin miehenä koen että jäisin mieluummin kotiin lepäämään kuin lähtisin mihinkään kylpylälomille tai etelään. Sen verran työt ottaa voimille ja palautuminen jää heikoksi. Mieluummin vaikka niin, että vaimo ja lapset lähtee Italiaan pariksi viikoksi. Toisaalta ymmärrän kyllä yskän, että kyllähän sinne isäkin pitää raahata mukaan, vaikka ei iskää kiinnostaisi lähteä sohvalta mihinkään.
Isä haluaisi olla kotona ja käydä lenkillä.
Pitää joustaa muiden takia.
Kun lapsia on tullut, niin enemmän tuntuisi riitelyt olevan eräällä tavalla tauolla. Ei enää niitä parisuhteen alkuajan jankkaamisia ja rajojen vääntöä. Etenkin kiukuttelu seksin määrästä on jäänyt lasten takia pois. Saisin käydä tyydyttämässä tarpeeni muualla. En vain jaksa yhtään.
Ehkä sitten lasten aikuistuttua katsotaan jaksaako taas alkaa vääntämään pikkuasioista.
Arki kuitenkin tuntuisi olevan molemmin sitä että töihin, kotiin, nukkumaan ja töihin.
Tätä se on nyt ainakin seuraavat kymmenisen vuotta. Muuta ei oikein jaksa edes ajatellakaan.
Sääli jos lapset jää heitteille. Viikonloppuihin se kasvatustyö tuntuisi jäävän lasten kanssa.
Omilla vanhemmilla oli aikaa riidellä ja antaa aikaa meille lapsille. Heillä oli 80-luvun alussa selvät työajat ja aikaa harrastaakin.
Nykyinen työelämä on armoton, ettei aikaa jää edes riitelylle tai seksillekään.
Olemme olleet yhdessä jo parikymmentä vuotta ja ei tässä jaksa riidellä tai harrastaa edes seksiäkään. Se on suuri harmi, kun olemme sentään vielä melko nuoria +40 vuotiaita.
Tämä korona-aika on parantanut paljon parisuhdetta.
Muistan kyllä että tuo riitely kuului tiiviinä osana parisuhteessa ensimmäisiin neljään vuoteen. Riitelyn jälkeen oli aina mukavan romanttista ja eroottista aikaa. Eikös ne ole ne kriittiset vuodet, kun yleensä erotaankin?
Älkää antautuko tuolle seksittömyydelle. Jos sille ei ole aikaa eikä voimia, on korkea aika järjestää sitä jotenkin. Tuo seksin jääminen on hyvä häkävaroitin. Ettette nukahda ikiuneen.
Sitten kun olette 50+, ei ole mukavan eroottista enää, jos aivoista on surkastunut koko se alue.
Tuo on ihan tiedossa kiitos muistutuksesta. Työelämä on vain niin armoton että ei armoa.
Onneksi tuli tämä korona-aika.
Täytyy todeta että korona tuli kuin rukouksesta.
Kappas, Ap oli asialla ennen kolumnistia.
Valitse taistelusi ja jousta muissa on itsellä kantanut.
JunttiPolo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä on sellainen tilanne, jossa molempien pitää olla ehdottomasti samaa mieltä. En keksi :)
Vaikka se, vietetäänkö lomat mökillä vai etelässä. Minä toivon mökkilomia.
Tai se, ostetaanko halpa ja vanha käytetty auto vai melkein uusi nopeasti arvonsa menettävä. Minä tahtoisin halvan ja vanhan.
Tai se, onko moraalisesti oikeutettua ostaa uusia vaatteita. Minusta vaatteet tulee ostaa käytettynä ja ne on paikattava, jotta ympäristötuho edes vähän hidastuisi.
Näitä asioita on vaikka kuinka paljon, tuossa vain muutama esimerkiksi ongelmatyypistä.
Ei sitä parisuhdetta ole tarkoitus rakentaa ihmisen kanssa, jonka perusarvot ja elämäntapa poikkeavat omistasi radikaalisti. Yllämainitut voivat olla todella vaikeita ratkoa tyydyttävästi. Sitä paitsi edellämainituista vain lomanviettotapa on yhdessä ratkaistava muut ovat yksilön omaa kulutusta eikä niihin pitäisi kumppanilla olla sanottavaa. Autokaupoille ei myöskään mennä yhdessä, jos näkemykset eroavat kovasti vaan kumpikin ostaa oman auton niillä resursseilla mitä on.
Moni elää hyötysuhteessa.
Parisuhteessa on halu tuottaa toiselle hyvää.
JunttiPolo kirjoitti:
Kokemukseni mukaan parisuhteessa valtaa saa enemmän osapuoli, joka kestää paremmin konflikteja ja uskaltaa vaatia oikeuksia ja etuja ja nimetä uhriasemansa silloin, kun sellaisen kokee.
Vallankäyttö ei ole yleensä tietoista vaan se liittyy persoonallisuuteen. Valta ei välttämättä siirry toiselle osapuolelle suurten päätösten perusteella, vaan se kasautuu pala palalta. Lopulta tuloksena on roolit, joissa toinen päättää ja toinen nöyrtyy.
Olen itse luonteeltani alistuva ja nöyrtyvä. En pelkää kertoa toiveistani suoraan, mutta olen huomannut, että kertominen ei riitä. Pitäisi jaksaa myös riidellä ja sietää jännitteisyyttä. Ei auta, että perustelee tarpeensa ja näkemyksensä rauhallisesti, vaan mukaan pitäisi saada myös tunteet.
Minut on jätetty useamman kerran nössöyteni vuoksi. Sitä ei ole peitelty. Kukaan ei ole lähtenyt ovet paukkuen, vaan minua on kannustettu ja kiitetty, mutta se on tullut selväksi, että nössö mikä nössö.
Nössöyteni liittyy ilmaisun tapaan eikä ilmaisun sisältöön. Minulla on rajani ja toiveeni ja pystyn kertomaan niistä avoimesti, mutta se ei ole naisille riittänyt. He olisivat kaivanneet haastamista ja aggressiivista omien oikeuksieni puolustamista.
Toimintatapani kumpuaa epäilemättä lapsuudestani ja nuoruudestani, missä epävakaa äitini jyräsi minut raivoisilla reaktioilla, jotka saattoivat kestää koko päivän. Opin, ettei pelottavien reaktioiden sammuttamiseen ole muuta tapaa kuin alistuminen.
Jälkeenpäin olen alkanut ajatella, että toimiva ihmissuhde ei voi perustua rakentavaan järkeen, vaan siihen tarvitaan mukaan hallitsemattomat tunteet, jotka kumpikin sietää. Todellinen kommunikaatio tapahtuu tunteilla eikä sanoilla.
Mielestäni nössöys on enemmän positiivinen kuin negatiivinen luonteenpiirre.
JunttiPolo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä on sellainen tilanne, jossa molempien pitää olla ehdottomasti samaa mieltä. En keksi :)
Vaikka se, vietetäänkö lomat mökillä vai etelässä. Minä toivon mökkilomia.
Tai se, ostetaanko halpa ja vanha käytetty auto vai melkein uusi nopeasti arvonsa menettävä. Minä tahtoisin halvan ja vanhan.
Tai se, onko moraalisesti oikeutettua ostaa uusia vaatteita. Minusta vaatteet tulee ostaa käytettynä ja ne on paikattava, jotta ympäristötuho edes vähän hidastuisi.
Näitä asioita on vaikka kuinka paljon, tuossa vain muutama esimerkiksi ongelmatyypistä.
Entä jos käytettyjen vaatteiden ostamisen sijaan vain käyttää niitä samoja vanhoja omia vaatteita vuosikymmenestä toiseen? Käykö se?
Kaikki eivät tykkää ostaa vaatteita, joita tuntemattomat ihmiset ovat käyttäneet yllään.
Kommunikaatio vaatii sekä tunneilmaisua että substantiivista puhetta, mutta ei välttämättä molempia joka tilanteessa. Konfliktitilanteessa voi olla hyväkin asettaa tunteet sivuun, laiminlyömättä niitä kuitenkaan. Jos jompaa kumpaa on loukattu, se pitää käsitellä.
Olet ollut monen huonosti yhteensopivan ihmisen kanssa suhteessa. Ilmeisesti hyvät kokemukset puuttuvat kokonaan. Silloin on luonnollista vetää pessimistisiä johtopäätöksiä. On olemassa sellaisia ihmisiä, joiden kommunikaatio- tai riitelytyyli sopii yhteen omasi kanssa luonnostaan, tai jotka osaavat sovittaa sen sinuun sopivaksi.
Tässä ketjussa antamasi esimerkit ristiriitatilanteista ovat musta "helppoja". Kummallakaan ei ole hirveästi mitään vaakalaudalla. Oma kokemukseni on, että tuollaisista ei edes tule ristiriitaa, jos molemmat ajattelevat olevansa osa samaa yksikköä eikä kumpikaan unohdu minä-ajatteluun, jossa parisuhde ja kumppani on omien päämäärien tavoittelun välikappale.