Lue keskustelun säännöt.
En usko, että psyykeeni tulee kestämään tätä pitkittyvää poikkeustilaa
25.03.2020 |
Näinkin lyhyen ajan aikana olen huomannut henkisen tilani rapistuvan. Herkkyyteen ja ylireagointiin taipuvaisena persoonana en näe asiassa kuin sen huonoimman mahdollisen puolen ja lopputuloksen. Pelkään, ahdistun ja vainoharhailen.
Epidemia lopetti työt, joten sekin rutiini jäi päivistä pois. Yksin pienessä kerrostaloasunnossa omien ajatusten ympäröimänä vailla ainuttakaan ihmiskontaktia, jota en kyllä edes uskaltaisi ottaa. En usko kestäväni uutisia tilanteen pahenemisesta, koska mitään toivonpilkahduksiakaan paremmasta ei ole. En voi uskoa itseeni, kun maailma ei anna siihen mitään aihetta.
Luultavasti lopulta en enää edes kykene poistumaan asunnostani ja odotan vain ihmettä. Ei aikuisen ihmisen pitäisi olla tällainen. Miksi en voi olla vahva ja normaali?
Kommentit (84)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ap tarkalleen ottaen nyt pelkäät? Sitäkö, että saat tartunnan ja kuolet? Jos sitä, pelkäsitkö ennen tätä pandemiaa syöpää, aivoverenvuotoa, auton alle jäämistä, autokolaria, väkivaltarikoksen uhriksi joutumista tms samalla tavalla? Ajan takaa sitä, että onko sulle ollut erilaiset pelkotilat arkea jo ennen pandemiaakin vai vasta nyt pandemian aikana ilmaantunut ongelma.
Varmaan ennen kaikkea pelkoa ja ahdistusta aiheuttaa se, että tulevasta ei ole mitään tietoa. Jos olisi vaikka tieto, että rokote on tulossa puolen vuoden päästä antaisi se tarmoa ja uskoa. Nyt elämme epävarmuuden pilvessä, josta emme näe oikein mihinkään suuntaan. Kaikki tulevaisuusskenaariot ovat arvailuja ja yleensä ne eivät ole mitenkään hauskaa luettavaa.
Pelkään tietenkin myös lähipiirini puolesta. Tunnen itseni avuttomaksi, kun en kykene heitä oikeastaan mitenkään suojelemaan. Ja kai mullakin, kuten varmaan melko monella on pelko oman itseni puolesta. En ole riskiryhmää, mutta kun oikein tarkasti lukee niin aina löytää tapauksia, jossa vaikutus on ollut vakava myös ei-riskiryhmään kuuluvilla.
Olen jännittäjä. Olen ihminen, joka luulee pienenkin oireen olevan merkki jostain suuremmasta. Olen panikoija. Tähän asti niistä on selvitty järkeilemällä ja hengittämällä syvään. Eivät ne ole normaalia arkea estäneet - olleet vain pieniä töyssyjä matkalla. Nyt on kyseessä isommat asiat. Tämä on täällä. Tämä on konkretiaa. Tämä tulee olemaan pelkkää tätä vielä pitkän aikaa. Se on erilaista.
ap
Okei. Ymmärsinkö aiemmista kirjoituksistani oikein, että sulla on kyllä läheisiä, mutta ei ketään sellaista, jolle voisit puhua näistä sun tuntemuksistasi?
En lähtisi heitä syyllistämään. En ole koskaan puhunut kenellekään tällaisista asioista.
On mulla lähiomaisia, sukulaisia, kavereita, tuttuja, harrastuskavereita. En mä heille näistä puhu.
ap
En mä ajatellutkaan mitään syyllistämistä :) Mietin vaan, että haluaisitko, että sulla olisi joku, jolle voisit puhua? Mä olen jo kohta kuuskymppinen nainen, aiemmalta ammatiltani sairaanhoitaja (en ole tehnyt hoitoalan töitä kuitenkaan pitkiin aikoihin) , lapseni ovat jo aikuisia ja mulla olisi mahdollisuus vastailla sulle sähköpostitse, jos kaipaat sellaista ihmistä, jolle voisit tuntemuksistasi kertoa. Ymmärrän, että sun tilanteesi tuntuu nyt ahdistavalta ja pelottavalta, joten pystyisinkö mä auttamaan?
En kiellä, että hetkittäin tuntuu, että maailma kaatuu päälle ja sen alta ei pääse yksin nousemaan. Oman pään sisällä, kun sitä maailman kaatumista tarpeeksi kauan pyörittelee muuttuukin se melko pian koko universumin kaatumiseksi ja lopulta imeytymiseksi mustaan aukkoon.
Siksi ei ole meidän ei niin vahvojen hyvä pohtia asioita liikaa vain yksin.
Mä en halua millään lailla hankaloittaa arkeasi tai vaivata liikaa, koska tiedän, että meillä kaikilla on omat ongelmamme ja vastuumme tällaisina hetkinä. Tietenkin jos muutaman sanan silloin tällöin vaihtaa niin varmasti se olisi mukavaa ja voisi auttaa jäsentelemään ajatuksiaan.
ap
Et hankaloita etkä vaivaa :) Palstalle ei saa linkittää sähköpostiosoitteita, mutta löydät mun meiliosoitteen alla olevan linkin takaa. Lähden nyt käyttämään koiran lyhyellä iltalenkillä ja palaan sitten takaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua myös pelottaa. Olin odottanut psykiatrin aikaa 2 kk, mutta sitten prkl sairastuin ja jouduin perumaan ajan. Tämä olisi ollut mulle elintärkeä käynti, mulle olisi tehty kuntoutussuunnitelma. Milloin pääsen uudestaan, sitä en tiedä. Varmaan vasta syksyllä, koska psykiatrian työntekijät joutuvat tämän epidemian pahetessa pääsairaalan puolelle.
Psykiatria on ensimmäinen ala, josta aletaan karsia resursseja. Psykiatrisia potilaita ei arvosteta vttuakaan. Pelkään miten kestän tämän kaiken.
No voi herran jumala. Suurimmalla osalla maailman ihmisistä menee huonommin kuin osat kuvitellakaan, mutta sinä et kestä koronaa? Itselläni ei ole ollut minkäänlaisia tuloja sitten viime toukokuun, en ole vuosiin syönyt normaalisti ja tuttavapiiri koostuu kahdesta henkilöstä. On katto pään päällä, syön joka päivä, vettä tulee hanasta... Missä on se ongelma?
Olen muuten aikaisemmin viettänyt kahteen eri otteeseen 10-13kk pakon edestä eristyksissä kotona, kun toivo normaalista tulevaisuudesta oli melkein nollassa. Ei ollut sekään mitään vaikak siihen verrattuna, mitä esim. muut kuin suomalaiset joutuvat kokemaan.
En kiellä, että hetkittäin tuntuu, että maailma kaatuu päälle ja sen alta ei pääse yksin nousemaan. Oman pään sisällä, kun sitä maailman kaatumista tarpeeksi kauan pyörittelee muuttuukin se melko pian koko universumin kaatumiseksi ja lopulta imeytymiseksi mustaan aukkoon.
Siksi ei ole meidän ei niin vahvojen hyvä pohtia asioita liikaa vain yksin.
Mä en halua millään lailla hankaloittaa arkeasi tai vaivata liikaa, koska tiedän, että meillä kaikilla on omat ongelmamme ja vastuumme tällaisina hetkinä. Tietenkin jos muutaman sanan silloin tällöin vaihtaa niin varmasti se olisi mukavaa ja voisi auttaa jäsentelemään ajatuksiaan.
ap