Yksin poikkeustilan keskellä

Olen yksinäinen, sanoisinko syrjäytynyt kolmekymppinen ihminen. Aikalailla yhteiskunnan rattailta tipahtanut jo nuorena. Koskaan ei ole parisuhteella siunattu, perhe ja suku lähestulkoon kokonaan kuollut pois.
Pidän itseni järjissäni käymällä ulkona kuten kirjastossa, teatterissa ja kuntosalilla. Nyt en voi tehdä tästä mitään.
Olin jo henkisesti maassa ennen tätä kriisiä, ja nyt kun ympärillä panikoidaan ja tajuan että elämän sisältö on nyt kotona yksin tietokoneella näpyttely, olen ahdistunut.

En voi olla ajattelematta sitä, että kaikilla muilla on puoliso ja perhe joiden kanssa viettää mukavaa karanteenia Netflixin äärellä palkan juostessa. Itse panikoin yksin pimeässä asunnossani. Kukaan ei ole rauhoittelemassa, eikä ole sellaista tunnetta että kyllä tästä yhdessä selvitään.
Tulin tänne vauva.fi foorumillekin vasta nyt ensimmäistä kertaa, kun ei ole muutakaan tekemistä kuin avautua ventovieraille.
Ahdistaa. Pelottaa. Kohta varmaan kielletään lenkkeily ja kaupassa käyntikin. Mitä hallitus vielä seuraavaksi haluaa minulta viedä? Minulla ei yksinäisenä juuri ole mitään muuta menetettävää kuin vapauteni, ja se meni jo.