Ammattilaisten asiattomat kommentit työtilanteissa -peukutusketju

Kävin 14-vuotiaana hammaslääkärillä oikomisasioihin liittyen. Oikominen ei onnistunut toivotulla tavalla, koska oikomiskojeen käyttäminen aiheutti niin kovia kipuja ja sitä kautta unettomuutta. Hammaslääkäri totesi, että hampaani ovat sen näköiset, että minulla tulee olemaan vaikeuksia löytää seurustelukumppani. Tuo on juuri se kommentti, jonka jokainen ujo ja kiusattu haluaa kuulla.

Kävin jokunen vuosi sitten AMK:ssa sosiaali- ja terveysalan pääsykokeessa. Haastattelija oli itseäni huomattavasti vanhempi miesopettaja. Hän oli sitä mieltä, etten sovellu lainkaan kyseiseen ammattiin. Hän totesi tämän asian kolme kertaa haastattelun aikana. Haastattelun päätyttyä hän kuitenkin kertoi antavansa haastattelusta liki täydet pisteet ja totesi "ihan vaan näin meidän kesken" -juttuna, että vaikka en sovellukaan ammattiin niin minulla on kuitenkin sellainen ulkonäkö, jolla tulen saamaan huomiota missä tahansa työyhteisössä. Ennen pisteiden antoa hän oli udellut, miten aiemmat osiot olivat menneet ja kerroin niiden olleen helppoja ja sujuneen hyvin. Hänellä oli myös tiedossa, että saan koulumenestyksestä pistettä vaille täydet. Hän siis halusi mitä ilmeisimmin pelata minut sisään koulutusohjelmaan, koska sanoi vielä, että näkee minut mielellään opiskelemassa kyseistä alaa.

Terveisiä muuten tutuille, jotka mahdollisesti tunnistavat minut näistä tarinoista 😀

Vierailija kirjoitti:

Hammaslääkäri työskennellessään "sulla on ihan helv*etin iso kieli". Niin on. Ja pieni suu. Kummallekaan en mitään mahda, mutta hän voisi kohdella niitä hellävaraisemmin työskennellessään.

Mulle on käynyt tää sama. Totesin siihen että "Totta, ja löytyy myös helvetin iso muna." Tuli hiljaista. 

Nuorena kävin usein hammaslääkärissä . Mieleeni jäi turhan hyvin se kerta, kun vakio hammaslääkärini oli poissa ja hänen tuuraajansa ja hammashoitaja haukkuivat toisilleen vakkarihammaslääkäriäni koko toimenpiteen ajan (lähinnä siis ylimielistä persoonaa, ei niinkään ammattitaitoa). Ihan välttämättä en olisi halunnut kuunnella.

Kävin pitkästä aikaa lääkärissä, ja lääkäri näki vanhoista kirjauksista painoni. En kumminkaan näyttänyt sairaalloisen lihavalta 150-kiloiselta. Sanoin että joo, olen laihduttanut nyt 90 kiloa reilun vuoden sisään. Lääkäri onnitteli lämpimästi, ihmetteli urakkaani, kehotti olemaan todella ylpeä urakasta ja sanoi kuinka hienoa on että laitoin terveyden edelle. Meinasin purskahtaa itkuun, sillä painonpudotus oli vaatinut syömishäiriön ryöpsähtämisen ahmimisesta laihduttamiseen niin, että paastoan väkisin ja pyrin olemaan minimikaloreilla. Ja että ahmin edelleen joskus, ja sitten paastoan ja urheilen sen jälkeen kuin hullu etten liho. Tukkani tippui päästä melkein kokonaan prosessin aikana ja alkuaikoina ajoin itseni niin äärirajoille, etten pystynyt kävelemään. Teki mieli sanoa aiheesta ja puhua siitä, mutten saanut suutani auki.

Olen nyt saanut korjattua suhdettani ruokaan, onneksi, ja asiat ovat paremmin. Mutta silti. Ei kannata onnitella painonpudotuksesta, jos ei tiedä sen taustoja. Painonpudotusta kommentoivat ahdistavat ihan yhtä lailla kuin läskiyttäni kommentoivat. Lääkäri olisi voinut myös sanoa, että 90 kiloa vuodessa on aika nopeasti, ja kysyä jatkokysymyksiä, josko olisin silloin avautunut.

"Laita tissi piiloon ja lopeta se vauvan syöttäminen, lääkäri tulee!!!!" huusi eräs hoitaja sairaalassa, kun vuorokauden ikäistä vauvaa syötin. Lääkärin kommentti oli " jatka syöttämistä, tarkoitus ei ole varta vasten huudattaa vauvaa. Tutkitaan kun vauva on saanut syötyä (ei niitä keuhkoja olisi voinutkaan kuunnella, jos vauva itkee täysillä)".

Tämä ensin mainittu hoitaja oli muutenkin toistuvasti todella tyly ja kaiken lisäksi kovaääninen. Onneksi muu henkilökunta oli mukavaa ja asiallista.

Ei nämä ole asiattomia, mutta mieleenpainuvia. 

Jätin Tampereella lompakon kämpille pankkikortteineen ja paperitkin jäi sinne.

Terassilla tarjoilija ei meinannut myydä olutta, kun ei papereita. 

Valehtelin olevani 25 v ja 29 v kaverini nyökytteli vieressä. Olut ilmestyi pöytään.

Oikeasti olin 30 v, mutta sitä se ei millään olisi uskonut.

Mikkelissä Pizzeriassa tarjoilija kysyi papereita. Sanoin, että ei ole omia mukana, mutta kelpaako isän?

Häkeltyi ja toi oluen ilman papereita. Olin 36 v. Jälkikäteen mietitytti, että halusiko se vaan tietää kuinka vanha olen. Silloin ei ollut vaatimusta, että alle 30 v näyttävän pitää esittää paperit.

entinen babyface

"Sulla on vain niin omituisen mallinen vartalo, siksi tuo kangas asettuu noin."

Sanoi ompelija, kun oli korjannut hääpukuni ja kävin sovittamassa sitä. Hän oli korjannut puvun, no, lyhyesti sanottuna aivan väärin; kavennukset ja saumat liian kireät ja väärissä paikoissa. Puku jäi yläosasta aivan liian löysäksi ja pingottui keskivartalon kohdalta niin, että hyvä kun henkeä sai. 

Menin sitten korjaamaan puvun toiselle ompelijalle, ja hän oli aivan kauhuissaan aiemmista korjauksista. Hän sai muokattua puvun täydelliseksi; vika ei siis ollut vartalossani.

AMK-opettaja kysyi minulta jotain vaikken viitannut, ja vastasin etten tiedä. Mies vastasi siihen "Hyvä muisti..." Jäi nöyryytetty olo.

Luennoitsija totesi minulle yliopistolla: "no nyt oli kyllä niin huono vastaus, että selitän mieluummin itse". Ympäri salia kuului vielä naurua. Helvetin kiva vielä näin entiselle koulukiusatulle. Kuinka tunneälytön sitä voi opetustehtävissä oleva ihminen olla?

Vierailija kirjoitti:

Luennoitsija totesi minulle yliopistolla: "no nyt oli kyllä niin huono vastaus, että selitän mieluummin itse". Ympäri salia kuului vielä naurua. Helvetin kiva vielä näin entiselle koulukiusatulle. Kuinka tunneälytön sitä voi opetustehtävissä oleva ihminen olla?

Ai kamala. Ei kuulu kyllä akateemiseenkaan ympäristöön tuommoinen vähättely.

Mennessäni lääkäriin, lääkäri alkoi kyselemään diagnoosesitani, johon totesin minulla olevan traumaperäinen stressihäiriö. Siihen lääkäri tuhahti ja sanoi sen olevan nyt vähän höpöhöpö-diagnoosi. Mietin valituksen tekoa, mutta en tiedä onko hyötyä.

Vierailija kirjoitti:

Tapasin psykiatrisen sairaalan lääkärin ensi kertaa. Kun astuin huoneeseen hän tokaisi: "Sä et tule ikinä parantumaan.". Mun mielestä oli asiatonta sanoa näin potilaalle, joka epätoivoisesti toivoi apua tilanteeseensa.

Aika näkijä kyllä on ollut, jos jo ensisilmäyksellä tuollaisen pystyy analysoimaan. Kai teit hänestä reklamaation?

Pienen, hintavan vaateliikkeen myyjä: ”On kyl TOOSI paha, että sulla on noin isot rinnat!”

Kysyin kokoja puuvillapaidasta.

Jos on niin paha, niin ostan vaatteeni muualta –löydän kuitenkin sopivia lähes kaikista liikkeistä.

Vierailija kirjoitti:

Kävin pitkästä aikaa lääkärissä, ja lääkäri näki vanhoista kirjauksista painoni. En kumminkaan näyttänyt sairaalloisen lihavalta 150-kiloiselta. Sanoin että joo, olen laihduttanut nyt 90 kiloa reilun vuoden sisään. Lääkäri onnitteli lämpimästi, ihmetteli urakkaani, kehotti olemaan todella ylpeä urakasta ja sanoi kuinka hienoa on että laitoin terveyden edelle. Meinasin purskahtaa itkuun, sillä painonpudotus oli vaatinut syömishäiriön ryöpsähtämisen ahmimisesta laihduttamiseen niin, että paastoan väkisin ja pyrin olemaan minimikaloreilla. Ja että ahmin edelleen joskus, ja sitten paastoan ja urheilen sen jälkeen kuin hullu etten liho. Tukkani tippui päästä melkein kokonaan prosessin aikana ja alkuaikoina ajoin itseni niin äärirajoille, etten pystynyt kävelemään. Teki mieli sanoa aiheesta ja puhua siitä, mutten saanut suutani auki.

Olen nyt saanut korjattua suhdettani ruokaan, onneksi, ja asiat ovat paremmin. Mutta silti. Ei kannata onnitella painonpudotuksesta, jos ei tiedä sen taustoja. Painonpudotusta kommentoivat ahdistavat ihan yhtä lailla kuin läskiyttäni kommentoivat. Lääkäri olisi voinut myös sanoa, että 90 kiloa vuodessa on aika nopeasti, ja kysyä jatkokysymyksiä, josko olisin silloin avautunut.

Luin yhden blogitekstin, jossa äiti kertoi hakeneensa apua teini-ikäiselle tyttärelleen, jolla oli runsaasti ylipainoa ja ahmimishäiriö. Tyttö oli ryhtynyt laihduttamaan niin, että käytännössä lakkasi syömästä, urheili tuntikausia ja oli joutunut päivystykseen useamman kerran pyörtymisen takia. Silti hänelle tarjottiin lähinnä oppaita painonpudotukseen ja jopa kehuttiin. Sanottiin, että hyvä hyvä, mutta ota vähän rauhallisemmin. Ei mitään psykiatrista apua tms, ennen kuin äiti teki valituksen lääkärien toiminnasta. Oli sitä ennen käyttänyt tyttöä lääkärillä jo useamman kerran, eikä kukaan koskaan puuttunut tuohon. Surullista. Ihan yhtä vaarallista, jopa vaarallisempaa syömishäiriö on lihavalle. Liikunnasta seuraa rasitusmurtumia kun painoa on liikaa ja tehdään jatkuvasti hommia, mieli sairastuu totaalisesti ja suhde ruokaan menee ennestään huonommaksi.

Vierailija kirjoitti:

Olin käynyt terkkarissa jo useita kertoja valittamassa vasemman puolen alaselkä/lonkkakipuja. Kuvauksiin oli älyttömän vaikea päästä ja niinpä ajoittain jouduin hakemaan kortisonipiikin vaivoihini. Ajanvarauksessa eräs naisihminen luultavasti jotenkin oli vi##uuntunut mun lekurissa ravaamiseen ja tilatessani taas kerran aikaa kysyi että "kumpi lonkka se nyt on", kerroin että vasen, johon hän erittäin ivallisesti naurahti että "ai se on se vaiva vaihtanut nyt sitten oikeesta vasempaan".. katsoi itse väärin koneelta tiedot. Asiakaspalvelua huipussaan.

Tee valitus. 

Vierailija kirjoitti:

Kävin pitkästä aikaa lääkärissä, ja lääkäri näki vanhoista kirjauksista painoni. En kumminkaan näyttänyt sairaalloisen lihavalta 150-kiloiselta. Sanoin että joo, olen laihduttanut nyt 90 kiloa reilun vuoden sisään. Lääkäri onnitteli lämpimästi, ihmetteli urakkaani, kehotti olemaan todella ylpeä urakasta ja sanoi kuinka hienoa on että laitoin terveyden edelle. Meinasin purskahtaa itkuun, sillä painonpudotus oli vaatinut syömishäiriön ryöpsähtämisen ahmimisesta laihduttamiseen niin, että paastoan väkisin ja pyrin olemaan minimikaloreilla. Ja että ahmin edelleen joskus, ja sitten paastoan ja urheilen sen jälkeen kuin hullu etten liho. Tukkani tippui päästä melkein kokonaan prosessin aikana ja alkuaikoina ajoin itseni niin äärirajoille, etten pystynyt kävelemään. Teki mieli sanoa aiheesta ja puhua siitä, mutten saanut suutani auki.

Olen nyt saanut korjattua suhdettani ruokaan, onneksi, ja asiat ovat paremmin. Mutta silti. Ei kannata onnitella painonpudotuksesta, jos ei tiedä sen taustoja. Painonpudotusta kommentoivat ahdistavat ihan yhtä lailla kuin läskiyttäni kommentoivat. Lääkäri olisi voinut myös sanoa, että 90 kiloa vuodessa on aika nopeasti, ja kysyä jatkokysymyksiä, josko olisin silloin avautunut.

Mulla ei ole yhtä suuri lähtöpaino, mutta samanlainen tarina kumminkin. Pahinta on kun joku kysyy töissä, että miten teit sen. Pitäisikö vastata että joo söin terveellisemmin, enemmän kasviksia ja katsoin kaloreita, vai totuus eli että söin 700 kalorin edestä suklaata päivittäin, podin huonoa omaatuntoa ja pakotin itseni kuntopyöräilemään kaksi tuntia päivässä?? Sitten aina kerran viikossa ahmin kuin hullu ties mitä roskaa, yksi paastopäivä ja eikun taas menoksi.

Minulle tehtiin toistamiseen sektio. Leikkaava lääkäri kauhisteli kovaan ääneen, miten huonosti aiempi sektiohaava on ommeltu ja miten näyttääkin arpi rumalta. Hän kysyi kuka aiemmin sektion teki ja vastasin, että hän itse. Tuli aika hiljaista.

Ymmärrän, että lääkärit katsovat näitä siitä näkökulmasta, kuinka ammattitaitoisesti/ -taidottomasti homma on tehty eikä kritiikki kohdistu varsinaisesti potilaaseen mutta potilaasta tuollainen päivittely voi tuntua aika ikävältä. Myöhemmin kyllä tapaus nauratti.

kylläpä lihavat tykkää uhriutua tän ketjun perusteella

Kaikki pitäs tehdä heidän mieliksi ja samalla kaikki  loukkaa.

Vierailija kirjoitti:

kylläpä lihavat tykkää uhriutua tän ketjun perusteella

Kaikki pitäs tehdä heidän mieliksi ja samalla kaikki  loukkaa.

Eihän tässä ollut kyse lihavuudesta vaan syömishäiriön hoitamattomuudesta. Sama kuin jalan murtumaa ei hoidettaisi ennen kuin jalka on irtipoikki, koska eihän se näytä pahalta ollenkaan. Syömishäiriöissä on hyvin yleistä että esimerkiksi ahmiminen vaihtuu sairaalloiseen laihduttamiseen tai päinvastoin. Pahimmillaan nämä johtavat rasitusmurtumiin ja halvaantumiseen (kuten yhdellä amerikan suurin pudottaja-kilpailijalla) tai sydän- ja sisäelinongelmiin ja lapsettomuuteen. Siksi todella nopea laihtuminen voi olla hyvin vaarallista, mutta usein siitä vaan ollaan iloisia ja ylpeitä.

Toisekseen, miksi kenenkään painoa pitäisi kommentoida? Ei läskeillekään huudella että läski, niin en minä ex-läskinäkään halua kysymyksiä painonpudotuksestani tai hoikkuudestani. Osalla paino putoaa terveellisesti, osalla sairauden tai vaikka syövän takia.

”Oli varmaan vahinko?”

-neuvolalääkäri alkuraskauden lääkärintarkastuksessa. Ilmeisesti viittasi tulevaan pieneen ikäeroon isosisaruksen kanssa. Silti minusta asiatonta, jos odottava äiti on päättänyt raskautta jatkaa, jos haluaa jotakin kommentoida, niin miten olis vaikka onnittelut?

Sama lääkäri jälkitarkastuksessa 8vkoa synnytyksestä totesi ”vielä näyttää olevan ylimääräsiä kiloja raskauden jäljiltä, mutta kyllä ne siitä putoaa kun jaksat panostaa”. Vauvan ollessa tuon ikäinen panostin enimmäkseen häneen. Treenata ehtii myöhemminkin!