Lue keskustelun säännöt.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä turhemmaksi alkavat monet asiat muuttua...
09.03.2020 |
En ole siis vanha, "vasta" 34, mutta viimeisen vuoden aikana on alkanut tympäiseen monet kulttuurin hedelmät.
Talentit, voice of finlandit, nyt toi umk, urheilu, kaikki kilpailut ylipäätään. Siis että aikuiset ihmiset ihan tosissaan kilpailevat milloin mistäkin. Ja aina näissä kilpailuissa tai niiden jälkipuinnissa kommentaattorit yhtä tärkeinä ja tosissaan selittävät mitä tuli juuri nähtyä ja miten ko suoritus meni.
Tuntuu jotenkin uskomattomalta.
Että eikö ole mitään parempaa tekemistä? Eikö ole tärkeämpää mietittävää? Kaikki nämä kilpailut tuovat esiin myös ihmisten jalustalle nostamista, ja sitä kautta narsismin "ilosanoman" leviämistä entisestään. Koko henkilöpalvonta ja fanittaminen on tuntunut utsestani lapsesta asti hyvin vieraalta, enkä ole ikinä fanittanut ketään vaikka olenkin voinut tykätä jonkun artistin musiikista, tai näyttelijön tyylistä ja ulkonäöstä jne.
Kuitenkin nykyään kaikki tälläinen fanikulttuurikin tuntuu suorastaan oksettavalta. Että ihmiset ihan vapaaehtoisesti nostavat jotain viihdemaailman tai urheilun tähtiä ns epäjumaliksi, ja kumartavat sitten niitä.
Masentaa tämä nykyinen kulttuuri. Olenkohan ainoa joka tuntee näin?
Kommentit (57)
En usko, että nyt olisi palvonta kaikkien aikojen huippulukemissa. Me 34-vuotiaat emme vain voi muistaa, kuinka Dingoa fanitettiin 1980-luvulla tai kuinka Beatles villitsi länsimaat 1960-luvulla. Ihmisiä pyörtyi konserteissa. En tiedä, onko se fanitus niin laantunutkaan, mutta nykyajan teknologia on tuonut uusia nopeampia tapoja osoittaa kiinnostusta, tuoda ilmi omia arvojaan ja jakaa tietoa. Sekä "tarpeellista" että "tarpeetonta".
Tähän ikään, jossa me 34-vuotiaat olemme, kuuluu aikuistuminen. Samat asiat, jotka tuntuivat tärkeiltä 20 vuotta sitten eivät tod. ole yhtä tärkeitä enää. Vastaavasti asiat, jotka tuntuivat 20 vuotta sitten jotenkin mummomaisilta, ovatkin nykään aika mukavia.
Lisäksi ikä tuo perspektiiviä maailmaan. Vuosi vuodelta enemmän. Olen alkanut kyseenalaistaa esimerkiksi huippu-urheilua ihan tosissani. En usko enää juurikaan puhtaaseen huippu-urheiluun varsinkaan kestävyys- ja voimalajeissa. En myöskään pidä huippu-urheilussa menestymistä erityisen tärkeänä. Tiedän, että erityisesti sellaisessa vaiheessa kansakunnan kehitystä, kun rakennetaan yhteiskuntaa ja kansallista identiteettiä, urheilussa menestyminen on ollut tärkeää. Toivon, että Suomi olisi päässyt siitä jo jollain tapaa yli. Eihän meidän jokapäiväiseen elämäämme vaikuta se, onko Suomi voittanut viimeisimmissä olympialaisissa nolla vai kolme mitalia. Jos joku voittaa, mitä se kertoo Suomesta? Mitä se kertoo siitä urheilijasta tai hänen taustajoukoistaan?
Urheilujournalismi on myös melko kehittymätöntä. Puhutaan tuloksista, ennätyksistä, pistepörsseistä ja näytetään Urheiluruudussa loppukirikamppailu, jonka yksi voittaa ja toinen niukasti häviää. Toki urheilujournalismiin kuuluu tulokset ja voiton ylistyskin, mutta näkökulmia, hyvin kiinnostavia näkökulmia, voisi olla muitakin.
Olympialaiset ovat järjestävälle ja jo pelkästään hakevalle maalle valtava taloudellinen satsaus. Kisojen tieltä voidaan kaataa ihmisten asuintaloja, viedä elinkeino, rakentaa suorituspaikkoja, joita ei pahimmillaan kisojen jälkeen käytetä. Olympiaurheilu on politiikkaa. Edelleen hyvin vähän puhutaan myöskään siitä, mitä kilpaurheilussa voittaminen vaatii. Mitä voiton takaa löytyy? Dopingia, satojentuhansien eurojen satsauksia, rikkinäisiä ihmisiä niin mieleltään kuin keholtaan. Miten valmennetaan? Mitä urheilijoista tulee aktiiviuran jälkeen? Miksi jotkut sortuvat päihteisiin, miksi jotkut menestyvät opinnoissaan ja liike-elämässä tai politiikassa niin hyvin? Miten urheilun valmennus- ja hallintokoneistot rakentuvat? Miten himputisti niissä on korruptiota.
Samoin laulajat, näyttelijät ja poliitikot jne. ovat parrasvalojen ulkopuolella inhimillisiä, vajavaisia ihmisiä, jotka voivat kärsiä julkisuudesta valtavan paljon.
En osannut ajatella kilpaurheilua tai muita julkisia ammatteja näinkään syvällisellä tasolla vielä kymmenen vuotta sitten. Mutta koko ajan näen julkisuudessa enemmän sellaista, mikä on turhaa. Tai kiinnostavaa kaikilla muilla tavoilla paitsi niillä, jotka näkyvät julkisuudessa.
Turhaa on myös moni materialistinen. En ole kaivannut kummoisia tavaralahjoja enää vuosiin. Yhteinen aika museossa, huippuravintolassa, kesäisessä saaristossa, konserteissa, teatterissa on paljon ihanampaa kuin uusi puhelin tai käsilaukku, vaikka niillekin on paikkansa.
Olen myös luopunut kirjojen ostelusta. Kirjan lukeminen omassa rauhassaan on ihanaa. Mutta miksi niitä pitäisi ostaa omaksi, kun meillä on Suomessa maailman paras kirjastolaitos?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
BB:t, exät rannalla, pettäjät rannalla, tatuoidut naiset ja miehet rannalla, kouvolatukkaisten tatuoitujen ensitreffit alttarilla...
Meikkaaminen, korkokengät, tiukat vaatteet, hiusten käkertäminen.
Baareissa notkuminen.
Hahaha :D
Vähän ot:na, luin tähän isoon huumekeissiin liittyvää poliisin esitutkinta materiaalia siitä poliisin kuuntelemasta bilekämpästä. En voinut olla kiinnittämättä huomiota täysin sivuseikkana olleeseen parin nuorehkon naisen " keskusteluun" ennen festareille lähtöä... Tyttelit keskusteli hiusten jättämisestä auki, vai laittamisesta kiinni, vai kuitenkin auki, vai jos sataa niin sit kiinni, ja ehkä ensin auki, mut ponnari mukaan varalle, ja saahan ne kuitenkin laitettua myöhemmin myös kiinni, ja myös avattua, jolloin ponnari jää talteen kuitenkin.....
Hah ja huh. Sellainen syvällinen keskustelu. Voisin kuvitella jossain rantarealityssä käydyksi :D
ap
HimoEedelffi kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et ole ainoa. Mäkään en jaksa YHTÄÄN tollasia. Mieluummin luen kirjaa:) N51
Niinpä! :) Kirjan lukeminen mökillä luonnonrauhassa on paras konsepti ikinä! :)
ap
Kafka ja kartonki röökiä. Kafkaa auringonlaskun aikaan. Auringon noustessa tietenkin Kafkaa ja ketjupolttoa.
Pöydällä vanha kylmä kahvi ja kärpäsenraato kahvin pinnalla kellumassa.
Kahvin voi vielä juoda, ei siinä ole mitään.
Vähän influenssaa, vähän yskää ja röökiä kirjallisuuden hedelmillä höystettynä.
Siinäpä vasta kermaperseille mietittävää.
Oksettavaa.
Olen 33-vuotias enkä ole koskaan edes maistanut röökiä. Se on turhinta rahan kulutusta ja ällöttävintä kulutustavaraa, mihin olen so far törmännyt.
T. Kermaperse-86
Vierailija kirjoitti:
En usko, että nyt olisi palvonta kaikkien aikojen huippulukemissa. Me 34-vuotiaat emme vain voi muistaa, kuinka Dingoa fanitettiin 1980-luvulla tai kuinka Beatles villitsi länsimaat 1960-luvulla. Ihmisiä pyörtyi konserteissa. En tiedä, onko se fanitus niin laantunutkaan, mutta nykyajan teknologia on tuonut uusia nopeampia tapoja osoittaa kiinnostusta, tuoda ilmi omia arvojaan ja jakaa tietoa. Sekä "tarpeellista" että "tarpeetonta".
Tähän ikään, jossa me 34-vuotiaat olemme, kuuluu aikuistuminen. Samat asiat, jotka tuntuivat tärkeiltä 20 vuotta sitten eivät tod. ole yhtä tärkeitä enää. Vastaavasti asiat, jotka tuntuivat 20 vuotta sitten jotenkin mummomaisilta, ovatkin nykään aika mukavia.
Lisäksi ikä tuo perspektiiviä maailmaan. Vuosi vuodelta enemmän. Olen alkanut kyseenalaistaa esimerkiksi huippu-urheilua ihan tosissani. En usko enää juurikaan puhtaaseen huippu-urheiluun varsinkaan kestävyys- ja voimalajeissa. En myöskään pidä huippu-urheilussa menestymistä erityisen tärkeänä. Tiedän, että erityisesti sellaisessa vaiheessa kansakunnan kehitystä, kun rakennetaan yhteiskuntaa ja kansallista identiteettiä, urheilussa menestyminen on ollut tärkeää. Toivon, että Suomi olisi päässyt siitä jo jollain tapaa yli. Eihän meidän jokapäiväiseen elämäämme vaikuta se, onko Suomi voittanut viimeisimmissä olympialaisissa nolla vai kolme mitalia. Jos joku voittaa, mitä se kertoo Suomesta? Mitä se kertoo siitä urheilijasta tai hänen taustajoukoistaan?
Urheilujournalismi on myös melko kehittymätöntä. Puhutaan tuloksista, ennätyksistä, pistepörsseistä ja näytetään Urheiluruudussa loppukirikamppailu, jonka yksi voittaa ja toinen niukasti häviää. Toki urheilujournalismiin kuuluu tulokset ja voiton ylistyskin, mutta näkökulmia, hyvin kiinnostavia näkökulmia, voisi olla muitakin.
Olympialaiset ovat järjestävälle ja jo pelkästään hakevalle maalle valtava taloudellinen satsaus. Kisojen tieltä voidaan kaataa ihmisten asuintaloja, viedä elinkeino, rakentaa suorituspaikkoja, joita ei pahimmillaan kisojen jälkeen käytetä. Olympiaurheilu on politiikkaa. Edelleen hyvin vähän puhutaan myöskään siitä, mitä kilpaurheilussa voittaminen vaatii. Mitä voiton takaa löytyy? Dopingia, satojentuhansien eurojen satsauksia, rikkinäisiä ihmisiä niin mieleltään kuin keholtaan. Miten valmennetaan? Mitä urheilijoista tulee aktiiviuran jälkeen? Miksi jotkut sortuvat päihteisiin, miksi jotkut menestyvät opinnoissaan ja liike-elämässä tai politiikassa niin hyvin? Miten urheilun valmennus- ja hallintokoneistot rakentuvat? Miten himputisti niissä on korruptiota.
Samoin laulajat, näyttelijät ja poliitikot jne. ovat parrasvalojen ulkopuolella inhimillisiä, vajavaisia ihmisiä, jotka voivat kärsiä julkisuudesta valtavan paljon.
En osannut ajatella kilpaurheilua tai muita julkisia ammatteja näinkään syvällisellä tasolla vielä kymmenen vuotta sitten. Mutta koko ajan näen julkisuudessa enemmän sellaista, mikä on turhaa. Tai kiinnostavaa kaikilla muilla tavoilla paitsi niillä, jotka näkyvät julkisuudessa.
Turhaa on myös moni materialistinen. En ole kaivannut kummoisia tavaralahjoja enää vuosiin. Yhteinen aika museossa, huippuravintolassa, kesäisessä saaristossa, konserteissa, teatterissa on paljon ihanampaa kuin uusi puhelin tai käsilaukku, vaikka niillekin on paikkansa.
Olen myös luopunut kirjojen ostelusta. Kirjan lukeminen omassa rauhassaan on ihanaa. Mutta miksi niitä pitäisi ostaa omaksi, kun meillä on Suomessa maailman paras kirjastolaitos?
Hyviä ajatuksia, komppaan monilta osin! :)
ap
Mä olen vasta 30 ja samoja ajatuksia kuin ap:lla. Muutenkin koko elämä tuntuu turhalta. Korona voisi pyyhkäistä koko ihmiskunnan kartalta, minut mukaan lukien.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yletön hypetys karsii minutkin tv n äärestä. Kun kaikki näkevät että suoritus oli keskinkertainen mutta sille huudetaan ja meuhkataan, tuomarit yrittävät tiristää itsestään liikutusta ja aitoa hämmästelyä, uusia supervertauksia. Välissä tulee rypäs typeriä ja ikävystyttäviä mainoksia, samoja uudelleen ja uudelleen. Huokaus.
Olen kiinnostuneempi nykyään dokumenteista ja hyvistä tv sarjoista jotka ovat kyllä vähissä. Tuntuu että jatkuvasti vain koetetaan kosiskella suurta yleisöä. Harva uskaltaa tehdä jotain omintakeista.
Netissä vietän liikaakin aikaa mutta muuten olen ottanut elämäni ja viihtymisen omiin käsiini. Tykkään olla paljon yksin ja siis järjestän aikaa itselleni. Olen ehkä muuttumassa omaksi omituiseksi itsekseni. Koetan jättää alkoholin kokonaan koska en halua sen tuomia ongelmia ikääntyessäni. Vaikeaa se on mutta yritän. N54
Vierailija kirjoitti:
Et ole ainoa! Oon vuosikausia tuntenut ja ajatellut noin, nyt ikää 42. Usein myös mietin miksi ihmiset jaksaa katsoa sarjoja ja elokuvia, nehän toistaa itseään ja ovat kaiken lisäksi lähes poikkeuksetta ennalta-arvattavia. Mä katsonkin sitten mm.Stanfordin yliopiston luentoja YouTubesta. En tunnu tajuavan suurinta osaa ihmisistä YHTÄÄN, juurikin mm.tuossa mitä ohjelmia katsovat. Mihin käyttävät aikansa.
Toinen asia, mitä mm.tällä palstalla ihmettelen. Ihmisten kiinnostuksen ulkonäköihin. Mikä ihmisiä vaivaa?? 😳 Suomi on matkalla ulkonäköyhteiskunnaksi enkä voi olla miettimättä jos kaikki ulkonäköön ja sen pohtimiseen ja siitä jutteluun käytettävä aika olis käytetty vaikka eriarvoisuuden kitkemiseen. Missä me yhteiskuntana oltais?
En myöskään katso Linnan juhlia tms.turhuuksia. Boikotoin. Boikotoidaanko yhdessä?
Samoilla linjoilla! En myöskään katso linnan juhlia, juhlin silloin itse läheisten kanssa. Muistan äitini asenteen lapsuudessani olleen, että mieluummin elää ja tekee itse asioita, kuin tuijottaa muiden tekemisiä (tv:stä). Ja silloin ei edes ollut realityt vielä tulleet :D
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulle on käynyt vähän päinvastoin. Olen nyt nelikymppinen. Nuorempana olin tiedostava, minulla oli kaikesta mielipide, kasvissyöjä/vegaani, olin perillä asioista, yhteiskuntatieteet olivat lähellä sydäntä, en tosiaan uhrannut aikaa hömpälle. Nykyään niillä ei ole mitään merkitystä. En seuraa uutisia, en lue uusimpia tutkimuksia, olen duunariammatissa. Yritän päästä helpolla, ja nauttia viikonloppuisin tulevasta Voice of Finlandista ja muista viihdyttävistä ohjelmista. Mietin jopa ensimmäistä kertaa elämässä lisäisikö kalliimman auton osto elämänlaatua. Jos pitäisi valita mielenosoitus maailmanrauhan puolesta vai mennäkö laulamaan Kaija Koota kännissä karaokeen, valitsen milloin vaan jälkimmäisen :D Harrastukset ovat sienestys/marjastus-ja matkustustasoa, jossa ei paljon aivotoimintaa tarvita. Se täytyy sanoa, että kirjoja luen paljon edelleen, painotus on vaan mennyt siinäkin kevyemmäksi.
Minusta kuulostaa aika tasapainoiselta. Kuulostat ihmiseltä joka nauttii sopivasti viihteestä, mutta myös tavallisista jalat maassa-asioista. Vaikka tämä keskustelu on kärjistynyt tiettyyn suuntaan, en pidä pelkkää syvällistä paatosta itseisarvona. Vaan ehkä kohtuus, tasapaino ja tietynlainen nöyryys on itselleni itseisarvoja. :)
ap
Vierailija kirjoitti:
Yletön hypetys karsii minutkin tv n äärestä. Kun kaikki näkevät että suoritus oli keskinkertainen mutta sille huudetaan ja meuhkataan, tuomarit yrittävät tiristää itsestään liikutusta ja aitoa hämmästelyä, uusia supervertauksia. Välissä tulee rypäs typeriä ja ikävystyttäviä mainoksia, samoja uudelleen ja uudelleen. Huokaus.
Olen kiinnostuneempi nykyään dokumenteista ja hyvistä tv sarjoista jotka ovat kyllä vähissä. Tuntuu että jatkuvasti vain koetetaan kosiskella suurta yleisöä. Harva uskaltaa tehdä jotain omintakeista.
Netissä vietän liikaakin aikaa mutta muuten olen ottanut elämäni ja viihtymisen omiin käsiini. Tykkään olla paljon yksin ja siis järjestän aikaa itselleni. Olen ehkä muuttumassa omaksi omituiseksi itsekseni. Koetan jättää alkoholin kokonaan koska en halua sen tuomia ongelmia ikääntyessäni. Vaikeaa se on mutta yritän. N54
Kuulostaa hyvältä! Tsemppiä alkoholin jättämisen kanssa; kuten sanoit, elämäsi on omissa käsissäsi! :)
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä olen vasta 30 ja samoja ajatuksia kuin ap:lla. Muutenkin koko elämä tuntuu turhalta. Korona voisi pyyhkäistä koko ihmiskunnan kartalta, minut mukaan lukien.
Aurinkoa päiviisi, elämäsi ei ole turha! Toivottavasti saat apua alakuloisiin aatoksiisi! <3
ap
Otsikko puhuttelee minua.
Olen 36-vuotias. Ehkä tässä keski-ikäistyessä alkaa vasta (ainakin minä) tajuta, kuinka turhiin asioihin aikaa ja energiaa käytetään.
Just nämä viihde, muoti, trendit...Ei mitään muuta kuin keino siirtää kansan rahoja miljardöörien taskuihin. Jokainen muoti, oli se sitten vaatemuoti, hiusmuoti, muotilaite, muotisarja, muotimusiikki, muotiruoka jne, on vain hetkellinen tuulahdus ihmiselämässä. Kersana sitä ihmetteli miten joku ei tiedä vaikka mikä on Pulttibois tai Studio Julmahuvi ja miten jollain ei ollut superpalloa, jojoa tai puhelinjohto-avainrenksua. Tuo kaikki on niin turhaa. Nykykersojen jäljiltä tonneittain fidgetspinnereitä lojuu tuolla jossain, kuten jo lähes kaikki TomTom-navigaattoritkin ja aikuisten värityskirjat. Musta on tullut kalkkis joka ei ole tietääkseen kuullut koskaan yhtäkään Mikael Gabrielin tai Gasellien biisiä, joka ei osaa nimetä yhtäkään Putous-hahmoa Munamiehen jälkeen ja joka päivittelee kuinka Twilight-tytöt ovat löytäneet omat Edwardinsa ja kulkevat maha pystyssä.
En viitsi enää shoppailla tai seurata tv:tä (tai Netflixiä ym). Ei kiinnosta iPhonet eikä tablettitietokoneet tai 3D-tulostus. Vaatteita en enää käytännössä osta, kuljen 5-10v vanhoissa eikä kiinnosta onko muotia vai ei.
Muutettuani Helsinkiin ajatukseni vielä korostuivai huomattavasti. Liittynee täällä vellovaan jeejee-digihype-ajatteluun ja siihen että verrattuna konservatiiviseen Turkuun täällä näkee paljon enemmän stereotyyppihipstereitä, ankkahuulia jne aikamme ohikiitäviä muotityyppejä. Enkä vaan kestä lukea muotisuunnittelijoista, uusista astiamallistoista, nettipeleistä, Piilaaksosta, Teslasta, crosstrainingista, biohakkeroinnista, Oura-älysormuksista jne. Kaikki niin turhaa. Varmaan tähän vaikuttaa ammattikin, kun pääasiassa katselee sairaita ja vammaisia niin jonkun Aaltoyliopistonilkin lässytys tekoälystä ja appseista tuntuu niin uskomattoman tyhjänpäiväiseltä höpöhöpöltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En usko, että nyt olisi palvonta kaikkien aikojen huippulukemissa. Me 34-vuotiaat emme vain voi muistaa, kuinka Dingoa fanitettiin 1980-luvulla tai kuinka Beatles villitsi länsimaat 1960-luvulla. Ihmisiä pyörtyi konserteissa. En tiedä, onko se fanitus niin laantunutkaan, mutta nykyajan teknologia on tuonut uusia nopeampia tapoja osoittaa kiinnostusta, tuoda ilmi omia arvojaan ja jakaa tietoa. Sekä "tarpeellista" että "tarpeetonta".
Tähän ikään, jossa me 34-vuotiaat olemme, kuuluu aikuistuminen. Samat asiat, jotka tuntuivat tärkeiltä 20 vuotta sitten eivät tod. ole yhtä tärkeitä enää. Vastaavasti asiat, jotka tuntuivat 20 vuotta sitten jotenkin mummomaisilta, ovatkin nykään aika mukavia.
Lisäksi ikä tuo perspektiiviä maailmaan. Vuosi vuodelta enemmän. Olen alkanut kyseenalaistaa esimerkiksi huippu-urheilua ihan tosissani. En usko enää juurikaan puhtaaseen huippu-urheiluun varsinkaan kestävyys- ja voimalajeissa. En myöskään pidä huippu-urheilussa menestymistä erityisen tärkeänä. Tiedän, että erityisesti sellaisessa vaiheessa kansakunnan kehitystä, kun rakennetaan yhteiskuntaa ja kansallista identiteettiä, urheilussa menestyminen on ollut tärkeää. Toivon, että Suomi olisi päässyt siitä jo jollain tapaa yli. Eihän meidän jokapäiväiseen elämäämme vaikuta se, onko Suomi voittanut viimeisimmissä olympialaisissa nolla vai kolme mitalia. Jos joku voittaa, mitä se kertoo Suomesta? Mitä se kertoo siitä urheilijasta tai hänen taustajoukoistaan?
Urheilujournalismi on myös melko kehittymätöntä. Puhutaan tuloksista, ennätyksistä, pistepörsseistä ja näytetään Urheiluruudussa loppukirikamppailu, jonka yksi voittaa ja toinen niukasti häviää. Toki urheilujournalismiin kuuluu tulokset ja voiton ylistyskin, mutta näkökulmia, hyvin kiinnostavia näkökulmia, voisi olla muitakin.
Olympialaiset ovat järjestävälle ja jo pelkästään hakevalle maalle valtava taloudellinen satsaus. Kisojen tieltä voidaan kaataa ihmisten asuintaloja, viedä elinkeino, rakentaa suorituspaikkoja, joita ei pahimmillaan kisojen jälkeen käytetä. Olympiaurheilu on politiikkaa. Edelleen hyvin vähän puhutaan myöskään siitä, mitä kilpaurheilussa voittaminen vaatii. Mitä voiton takaa löytyy? Dopingia, satojentuhansien eurojen satsauksia, rikkinäisiä ihmisiä niin mieleltään kuin keholtaan. Miten valmennetaan? Mitä urheilijoista tulee aktiiviuran jälkeen? Miksi jotkut sortuvat päihteisiin, miksi jotkut menestyvät opinnoissaan ja liike-elämässä tai politiikassa niin hyvin? Miten urheilun valmennus- ja hallintokoneistot rakentuvat? Miten himputisti niissä on korruptiota.
Samoin laulajat, näyttelijät ja poliitikot jne. ovat parrasvalojen ulkopuolella inhimillisiä, vajavaisia ihmisiä, jotka voivat kärsiä julkisuudesta valtavan paljon.
En osannut ajatella kilpaurheilua tai muita julkisia ammatteja näinkään syvällisellä tasolla vielä kymmenen vuotta sitten. Mutta koko ajan näen julkisuudessa enemmän sellaista, mikä on turhaa. Tai kiinnostavaa kaikilla muilla tavoilla paitsi niillä, jotka näkyvät julkisuudessa.
Turhaa on myös moni materialistinen. En ole kaivannut kummoisia tavaralahjoja enää vuosiin. Yhteinen aika museossa, huippuravintolassa, kesäisessä saaristossa, konserteissa, teatterissa on paljon ihanampaa kuin uusi puhelin tai käsilaukku, vaikka niillekin on paikkansa.
Olen myös luopunut kirjojen ostelusta. Kirjan lukeminen omassa rauhassaan on ihanaa. Mutta miksi niitä pitäisi ostaa omaksi, kun meillä on Suomessa maailman paras kirjastolaitos?
Lisätään vielä, että ihana illallinen joskus aika yksinkertaisistakin aineista voi olla yhtä ihana tai ihanampikin kuin ilta huippuravintolassa. Hyvää ruokaa ja ehkä hyvää viiniäkin hyvässä seurassa hyvää musiikkia kuunnellen kynttilänvalossa. Ei ihminen tarvitse mitään muuta.
Vierailija kirjoitti:
Otsikko puhuttelee minua.
Olen 36-vuotias. Ehkä tässä keski-ikäistyessä alkaa vasta (ainakin minä) tajuta, kuinka turhiin asioihin aikaa ja energiaa käytetään.
Just nämä viihde, muoti, trendit...Ei mitään muuta kuin keino siirtää kansan rahoja miljardöörien taskuihin. Jokainen muoti, oli se sitten vaatemuoti, hiusmuoti, muotilaite, muotisarja, muotimusiikki, muotiruoka jne, on vain hetkellinen tuulahdus ihmiselämässä. Kersana sitä ihmetteli miten joku ei tiedä vaikka mikä on Pulttibois tai Studio Julmahuvi ja miten jollain ei ollut superpalloa, jojoa tai puhelinjohto-avainrenksua. Tuo kaikki on niin turhaa. Nykykersojen jäljiltä tonneittain fidgetspinnereitä lojuu tuolla jossain, kuten jo lähes kaikki TomTom-navigaattoritkin ja aikuisten värityskirjat. Musta on tullut kalkkis joka ei ole tietääkseen kuullut koskaan yhtäkään Mikael Gabrielin tai Gasellien biisiä, joka ei osaa nimetä yhtäkään Putous-hahmoa Munamiehen jälkeen ja joka päivittelee kuinka Twilight-tytöt ovat löytäneet omat Edwardinsa ja kulkevat maha pystyssä.
En viitsi enää shoppailla tai seurata tv:tä (tai Netflixiä ym). Ei kiinnosta iPhonet eikä tablettitietokoneet tai 3D-tulostus. Vaatteita en enää käytännössä osta, kuljen 5-10v vanhoissa eikä kiinnosta onko muotia vai ei.
Muutettuani Helsinkiin ajatukseni vielä korostuivai huomattavasti. Liittynee täällä vellovaan jeejee-digihype-ajatteluun ja siihen että verrattuna konservatiiviseen Turkuun täällä näkee paljon enemmän stereotyyppihipstereitä, ankkahuulia jne aikamme ohikiitäviä muotityyppejä. Enkä vaan kestä lukea muotisuunnittelijoista, uusista astiamallistoista, nettipeleistä, Piilaaksosta, Teslasta, crosstrainingista, biohakkeroinnista, Oura-älysormuksista jne. Kaikki niin turhaa. Varmaan tähän vaikuttaa ammattikin, kun pääasiassa katselee sairaita ja vammaisia niin jonkun Aaltoyliopistonilkin lässytys tekoälystä ja appseista tuntuu niin uskomattoman tyhjänpäiväiseltä höpöhöpöltä.
Hienosti kiteytit, oon niin samoilla linjoilla! <3 Kirjoituksestasi tulee mieleen Saarnaajan kirja; kaikki turhuutta on! ;)
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En usko, että nyt olisi palvonta kaikkien aikojen huippulukemissa. Me 34-vuotiaat emme vain voi muistaa, kuinka Dingoa fanitettiin 1980-luvulla tai kuinka Beatles villitsi länsimaat 1960-luvulla. Ihmisiä pyörtyi konserteissa. En tiedä, onko se fanitus niin laantunutkaan, mutta nykyajan teknologia on tuonut uusia nopeampia tapoja osoittaa kiinnostusta, tuoda ilmi omia arvojaan ja jakaa tietoa. Sekä "tarpeellista" että "tarpeetonta".
Tähän ikään, jossa me 34-vuotiaat olemme, kuuluu aikuistuminen. Samat asiat, jotka tuntuivat tärkeiltä 20 vuotta sitten eivät tod. ole yhtä tärkeitä enää. Vastaavasti asiat, jotka tuntuivat 20 vuotta sitten jotenkin mummomaisilta, ovatkin nykään aika mukavia.
Lisäksi ikä tuo perspektiiviä maailmaan. Vuosi vuodelta enemmän. Olen alkanut kyseenalaistaa esimerkiksi huippu-urheilua ihan tosissani. En usko enää juurikaan puhtaaseen huippu-urheiluun varsinkaan kestävyys- ja voimalajeissa. En myöskään pidä huippu-urheilussa menestymistä erityisen tärkeänä. Tiedän, että erityisesti sellaisessa vaiheessa kansakunnan kehitystä, kun rakennetaan yhteiskuntaa ja kansallista identiteettiä, urheilussa menestyminen on ollut tärkeää. Toivon, että Suomi olisi päässyt siitä jo jollain tapaa yli. Eihän meidän jokapäiväiseen elämäämme vaikuta se, onko Suomi voittanut viimeisimmissä olympialaisissa nolla vai kolme mitalia. Jos joku voittaa, mitä se kertoo Suomesta? Mitä se kertoo siitä urheilijasta tai hänen taustajoukoistaan?
Urheilujournalismi on myös melko kehittymätöntä. Puhutaan tuloksista, ennätyksistä, pistepörsseistä ja näytetään Urheiluruudussa loppukirikamppailu, jonka yksi voittaa ja toinen niukasti häviää. Toki urheilujournalismiin kuuluu tulokset ja voiton ylistyskin, mutta näkökulmia, hyvin kiinnostavia näkökulmia, voisi olla muitakin.
Olympialaiset ovat järjestävälle ja jo pelkästään hakevalle maalle valtava taloudellinen satsaus. Kisojen tieltä voidaan kaataa ihmisten asuintaloja, viedä elinkeino, rakentaa suorituspaikkoja, joita ei pahimmillaan kisojen jälkeen käytetä. Olympiaurheilu on politiikkaa. Edelleen hyvin vähän puhutaan myöskään siitä, mitä kilpaurheilussa voittaminen vaatii. Mitä voiton takaa löytyy? Dopingia, satojentuhansien eurojen satsauksia, rikkinäisiä ihmisiä niin mieleltään kuin keholtaan. Miten valmennetaan? Mitä urheilijoista tulee aktiiviuran jälkeen? Miksi jotkut sortuvat päihteisiin, miksi jotkut menestyvät opinnoissaan ja liike-elämässä tai politiikassa niin hyvin? Miten urheilun valmennus- ja hallintokoneistot rakentuvat? Miten himputisti niissä on korruptiota.
Samoin laulajat, näyttelijät ja poliitikot jne. ovat parrasvalojen ulkopuolella inhimillisiä, vajavaisia ihmisiä, jotka voivat kärsiä julkisuudesta valtavan paljon.
En osannut ajatella kilpaurheilua tai muita julkisia ammatteja näinkään syvällisellä tasolla vielä kymmenen vuotta sitten. Mutta koko ajan näen julkisuudessa enemmän sellaista, mikä on turhaa. Tai kiinnostavaa kaikilla muilla tavoilla paitsi niillä, jotka näkyvät julkisuudessa.
Turhaa on myös moni materialistinen. En ole kaivannut kummoisia tavaralahjoja enää vuosiin. Yhteinen aika museossa, huippuravintolassa, kesäisessä saaristossa, konserteissa, teatterissa on paljon ihanampaa kuin uusi puhelin tai käsilaukku, vaikka niillekin on paikkansa.
Olen myös luopunut kirjojen ostelusta. Kirjan lukeminen omassa rauhassaan on ihanaa. Mutta miksi niitä pitäisi ostaa omaksi, kun meillä on Suomessa maailman paras kirjastolaitos?
Lisätään vielä, että ihana illallinen joskus aika yksinkertaisistakin aineista voi olla yhtä ihana tai ihanampikin kuin ilta huippuravintolassa. Hyvää ruokaa ja ehkä hyvää viiniäkin hyvässä seurassa hyvää musiikkia kuunnellen kynttilänvalossa. Ei ihminen tarvitse mitään muuta.
Aivan niin! :)
ap
Itse näin samaan ikäryhmään kuuluvana miehenä olen monelta osin samoissa aatoksissa, tietyn kyynisyyden maailmaa sekä etenkin ihmisiä kohtaan lisääntyen vuosi vuodelta. Kuppia en ole kallistellut koskaan, saati päihteitä käytellyt, ja iän lisääntyessä vielä vähemmän suunnitelmissa aloitella. Urheilen aktiivisesti useamman tunnin viikossa, mutta urheilun töllöttäminen ei kiinnnosta lainkaan. Elokuvia olen harrastanut pitkään, mutta mysö niiden katsomisessa on tullut kok ajan valikoivammaksi. Musiikkia arvostan hyvin suoritettuna, mutta kaikenmaailman kykykilpailut menee täysin ohi. Myös useat ennen jollain tasoilla arvostamani esiintyjät ovat menettäneet arvostustaan.
Onnekseni netissä musiikkia selatessani satuin jostain syystä katsomaan juurikin yhtä kykykilpailua, joka ironisesti palautti uskoani ihmisiin ja myös laittoi koetukselle haluttomuuteni nostaa ketään jalustalle! Näin erään erään tietyn esityksen ainutlaatuisen henkilön esittämänä kuka oli ooppera-diivan ja hömppämusiikin vastakohta. Ei voinut kuin haavi auki ihmetellä kuinka paljon pieneen pakettiin kykyä ja sydäntä mahtuu!
Kyseinen kykykilpailu oli Holland Got Talent 2013 ja esiintyjä 9-vuotias Amira Willighagen. Tosin nykyään pelkkä Amira riittää. Aimira taipui johonkin sellaiseen mihin useasti vaaditaan yli kymmenen vuoden ooppera-koulutus. Tosin Amira ei ollut koskaan saanut ainuttakaan laulutuntia, vaan oli oppinut kaiken ominpäin Youtubea seuraamalla! Tunnetut asiantuntijat olivat sitä mieltä että hän on ehkäpä suurin synnynäinen oopera-laulaja lahjakkuus koskaan.
Se mikä sen jälkeen sen suuren vaikutuksen teki, oli se kuinka vaatimaton ja maanläheinen Amira oli. Hän perusti 10-vuotiaana Gelukskinders-hyväntekeväisyyssäätiön, joka rakentaa leikki-ja liikuntapaikkoja erittäin vähävaraisille lapsille. Amira myös lahjoittaa kaikista esiintymisistään vähintään puolet saamistaan palkkioista hyväntekeväisyyteen lapsien hyväksi. Hän sanoi että ei voi tuntea oloaan hyväksi hankkiessaan rahaa jos monet muut elävät samaan aikaan köyhyydessä.
Kaikesta kuuluisuudestaan huolimatta Amira vain haluaa olla täysin tavallinen urheilua harrastava koulutyttö,. Eräässä musiikilehden haastattelussa yllätyttiin, kun Amira ei lainkaan sopinut stereotyyppiseen diiva-muottiin, vaan kertoi suunnittelevansa menevänsä jopa McDonaldsiin töihin koska kaikki työt hänen mielestään arvokkaita.
Kyllä, kuuluisuuksista ja muutenkin itseään täynnä olevista esiintyjistä olen saanut yliannoksen, mutta tämä tässä kuussa 16-vuotta täyttävä nöyrä kyvykkyys on ainakin muuttanut suhtautumiseni yhden kohdalla. Amiran kaltaista jos ei voi arvostaa ja kunnioittaa, niin ketä sitten! Niin paljon saavuttanut jo noin nuorena, ja parhaat päivät vielä edessä hänellä laittaa hyvä kiertämään!
Toivon että näin miehenä voin sanoa että Amira on parhaita mahdollisia esikuvia etenkin nuorille, mutta myös kaiken ikäisille naisille, sekä myös miehille!
Parikymmentä vuotta sitten nuoret ei katsoneet televisiota juuri lainkaan. Koska oli tullut tietokone ja some.
TV-ohjelmien tekijöille taisi tulla suru puseroon, joten piti keksiä sellaista uutta, mikä varmasti saa taas nuoret innostumaan. Eli nuorten tositeeveet. Nyt sitten taas nuoret vahtaa elevisiota, kun kerran nuoret on niin tärkeitä. Niille on nyt suunnattu nämä riekkumisohjelmat. Hääjutut on ihan naurettavia näin vanhemmasta katsoen. Ja kaikki nämä Love Islandit ja exät ja biitsit, voi hyvä luoja mitä soopaa. Ja nuorilla kauhea into päästä mukaan ko. ohjelmiin näyttämään itsestään sen kaikkein tyhmimmän puolensa. Ja nuo kilpailuohjelmat on yhtä huutoa ja naurunräkätystä, en jaksa sellaista millään.
Joku kysyi tuolla alussa ap:lta, että mitä hänellä sitten olisi esittää tilalle. Onpa kysymys. Ikäänkuin maailmassa ei olisi mitään muuta. Pitääkö oikein muilta kysyä, että mitä muuta pitäisi olla? Elämähän on täynnä erilaisia mielenkiintoisia asioita, kun vaan on halua ja viitseliäisyyttä etsiä omia polkujaan. Pelkkään ulkomuotoon ja ulkoisiin seikkoihin perustuva itsensä kehittäminen ei johda muuhun kuin pettymykseen.
Ohjelma-ajastakin menee varmaan kolmannes nykyään siihen huitomiseen ja huutamiseen. Jos yleisö ei älyä alkaa taputtamaan ja huutamaan, niin juontaja vähintään kehottaa, että eiköhän anneta tälle apploodit ja taas saadaan menemään aikaa mukavasti muuhun kuin itse asiaan. Lienee tarkoituksellista. Sillähän saadaan venytettyä ohjelmaa niin, että varmaan ihmiset sitten tulee viikon päästä taas katsomaan samaa ohjelmaa, kun jäi niin pahasti kesken.
Ja kyllä, kirjoissa on paljon enemmän mielenkiintoista asiaa kuin noissa ohjelmissa. Voi saada jopa jotain tietoakin päähänsä, josta voi olla vaikkapa hyötyä joskus. Eikä tarvitse joka lauseen jälkeen taputtaa ja huutaa.
Et ole ainoa! Oon vuosikausia tuntenut ja ajatellut noin, nyt ikää 42. Usein myös mietin miksi ihmiset jaksaa katsoa sarjoja ja elokuvia, nehän toistaa itseään ja ovat kaiken lisäksi lähes poikkeuksetta ennalta-arvattavia. Mä katsonkin sitten mm.Stanfordin yliopiston luentoja YouTubesta. En tunnu tajuavan suurinta osaa ihmisistä YHTÄÄN, juurikin mm.tuossa mitä ohjelmia katsovat. Mihin käyttävät aikansa.
Toinen asia, mitä mm.tällä palstalla ihmettelen. Ihmisten kiinnostuksen ulkonäköihin. Mikä ihmisiä vaivaa?? 😳 Suomi on matkalla ulkonäköyhteiskunnaksi enkä voi olla miettimättä jos kaikki ulkonäköön ja sen pohtimiseen ja siitä jutteluun käytettävä aika olis käytetty vaikka eriarvoisuuden kitkemiseen. Missä me yhteiskuntana oltais?
En myöskään katso Linnan juhlia tms.turhuuksia. Boikotoin. Boikotoidaanko yhdessä?