Lue keskustelun säännöt.
Miehet, miksi jäätte huonoihin parisuhteisiin?
28.02.2020 |
Ihmetyttää, kun monessa keskustelussa on käynyt ilmi, että moni mies on todella tyytymätön parisuhteeseensa.
Seksi on harvinaista, puoliso ei tee lainkaan aloitteita tai ole kiinnostunut seksuaalisesta kanssakäymisestä.
Läheisyys on kortilla; puolisoa kiinnostaa vain TV tai älypuhelin, eikä oma mies.
Vastatkaa, miehet, miksi jaksatte olla näin huonoissa parisuhteissa?
Pidätteleekö teitä lasten kasvatus ja/tai asuntolaina? Vai ettekö edes halua parempaa elämää?
Ettekö saa aikaiseksi avioeroa tai lähtemistä parisuhteesta?
Miksi annatte kohdella itseänne huonosti ja antaa vaimojenne sivuuttaa teidän olemassaolonne ja tarpeenne?
Mitä hyvää tällainen avioliitto/parisuhde teille tarjoaa?
Olen siis itsekin mies, enkä ymmärrä, miksi toiset miehet jäävät jumiin noin huonoihin parisuhteisiin? Olen siis aidosti kiinnostunut, ja uskon, että montaa muutakin kiinnostaa.
Tässä aloituksessa ei ollut tietenkään tarkoituksena mollata tai haukkua ketään, vaan ihan puhdas uteliaisuus.
Kommentit (132)
Vierailija kirjoitti:
Tiedostamisen puute. Puuttuu tietoisuus omista tunteista ja suhteen tilasta.
Vastuun pakoilu. Ei oteta vastuuta tilanteen muuttamisesta paremmaksi tai sen lopettamisesta.
Helpompi roikkua löysässä hirressä kuin tehdä päätöksiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Suomalaisesta avioerosta 2000-luvulla väitellyt Jouko Kiiski tutki väitöksessään 224 eronneen miehen ja 311 naisen käsityksiä ja kokemuksia avioerosta. Yleisimmiksi erosyiksi mainittiin läheisyyden puute, erilleen kasvu ja puolison itsenäistyminen. Naiset löysivät erosyitä miehiä enemmän, mikä tukee sitä havaintoa, että erohakemuksista länsimaissa noin 70–80 prosenttia jättää nainen. Vaaranen selittää suurta prosentuaalista eroa
– Naiset ovat aktiivisempia. Heille henkilökohtainen onnellisuus merkitsee paljon. Monille miehille taas perheen koossa pysyminen on keskeinen arvo epäonnenkin hinnalla."
...eli siis miehet ovat perhekeskeisempiä?
Perheen koossa pysyminen voi olla arvo, vaikka sitä muuta perhettä ei näkisi juuri koskaan. Se loppuosa perheestä voi asua vaikka toisella puolen maapalloa, jos perheellä on varaa sellaiseen järjestelyyn. Siinä vaiheessa ”perhekeskeinen” ei kuulosta oikealta sanalta, pikemminkin kontrolloinnin- ja omistuksenhaluinen tulee ennemmin mieleen.
Minun mieheni on perhekeskeinen ja sitoutunut perheeseen, mutta ei hänellä ole tarvetta kontrolloida. Omistushalusta en tiedä, se ei ainakaan näyttäydy mitenkään minulle. Minä tulkitsen perhekeskeisyyden niin, että miehellä on elämässä jokin kiinnekohta, se mitä varten elää.
Niin, jotkut miehet oikeasti toimivat muidenkin perheenjäsenten hyväksi, ovat täyspäisiä. Eivät oleta, että perhe on pelkkä jatke itselle ja tukijoukko, perheenjäsenillä on yksittäinkin väliä. Tuo on oikeaa perhekeskeisyyttä. Mutta ei tuo yksittäinen lause tuosta tutkimuksesta kerro oikein mitään motiiveista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaihtamalla ei parane. Epäkohtia oppii sietämään ajan kanssa. Vaihtamalla saa vain erilaisia, uusia ongelmia.
Tietenkin paranee jos vaihtaa parempaan. Miksi vaihtaisi huonompaan tai samanlaiseen?
Miksi pitäisi vaihtaa mihinkään tai kehenkään? Tämä vähän vahvistaa sitä käsitystä että miehet eivät osaa olla yksin vaan tarvitsevat aina jonkun, jotta palvelu pelaa.
No kun ap on mielestään se parempi ja harmittaa kun mies ei vaihda häneen.
Minä olen ollut tässä tilanteessa ja ihmetellyt, miksi ihmeessä mies ei jätä alkoholisoitunutta ja pettävää vaimoaan, joka on vuosikausia kohdellut häntä kuin koiraa, mutta jostakin syystä ne parikymmentä yhteistä vuotta painoivat vaakakupissa enemmän kuin seesteinen suhde toiseen naiseen. Niinpä lähdin lätkimään, mutta vieläkin ihmettelen.
En halua ottaa syytä ja vastuuta erosta. Odotan, että puoliso tekisi aloitteen, mutta ei näytä menevän perille.
Lasten takia olin avioliitossa, mutta erohan siitä lopulta ex-vaimon aloitteesta tuli. Itse en olisi sitä päätöstä pystynyt tekemään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se vaan ole aina helppoa lähteä. Nykyinen mieheni kärvisteli pitkään täysin kuolleessa suhteessa ja mun on joskus vaikea tajuta että hän on onnellinen ihan siitäkin että voidaan pitkin päivää jutella niitä näitä. Että sekään ei ole itsestäänselvyys. Alkuun hänestä oli myös ihmeellistä että häntä kohtaan osoitetaan halua ja intohimoa. Varmaan siinä on ihan samoja pelkoja kuin naisilla: miten lasten käy, miten talousasiat järjestyy, löytääkö enää koskaan ketään ja kelpaako kenellekään.
Uskaltakaa irrottautua toimimattomasta suhteesta, mikäli puolisolta puuttuu halu tehdä töitä suhteen eteen.
Vaikka toiselle kierrokselle hyppääminen ei todellakaan takaa onnea, on ainakin itsellä ja miehelläni kirkastunut se, mitä parisuhteelta haluaa. Loppuelämän suhteeseen kuuluu myös kriisejä ja huonompia ajanjaksoja, mutta tehdään aktiivisesti töitä onnen, rakkauden ja hyvän seksin eteen :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käsittämättömän moni ihminen pelkää yksinolemista ja asumista. Syytä en tiedä, mutta varsinkin pitkissä liitoissa erot tulee lähinnä pettämisten kautta. Ihmettelen todella, mikä siinä yksinolemisessa on niin järjettömän vaikeaa, ettei todellakin sitten erota ja vasta sitten etsitään uusi, jos on tarve ?
Muutos ja tuntematon pelottaa aina. Varsinkin jos on kymmeniä vuosia ollut yhden ja saman ihmisen kanssa, niin olipa kuinka viheliäistä tahansa, siinä on jo tottunut tietynlaiseen elämään rutiineineen ja järjestelyineen. Kun ihan kaikki menee uusiksi, eikä oikein osaa edes arvioida, mitä se sitten pienissä arkiasioissa tai suurissa linjoissa tarkoittaa, niin on täysin luonnollista että sellainen pelottaa ja vastustaa.
Lisäksi tietysti tulee niitä sellaisia seikkoja kuin mahdolliset lapset ja talouden kestävyys ero-osituksen, lainojen, tasinkojen, elatusmaksujen jne kanssa. Aika usein mies on se osapuoli, joka menettää näissä kaikissa paljon. Lapset lähtevät äidin mukana ja rahatkin häviää sen siliän tien. Sisulla kestää aika paljon silkkaa v i t t u i l u a hintana siitä, että saa sentään elää lastensa kanssa yhdessä kohtalaisessa elintasossa.
Eiköhän siinä erossa ihan molemmat menetä. Onko oikeasti sitten parempi hakea se ero pettämällä, jolloin saadaan takuuvarmasti erittäin vihainen nainen ? Kyllä minä väitän, että ositukset ovat sopuisempia niissä eroissa, kun ei niitä kolmansia osapuolia ole.
Varmaan molemmat menettävät joo, mutta ymmärrät kai, että jos toinen vie lapset ja toinen saa tavata heitä joka toinen viikonloppu, menettää tämä etävanhempi aika paljon enemmän. Pettämisestä en puhunut eikä se asiaan suoranaisesti liity, en ala kommentoimaan sitä.
Omasta vanhemman oikeudestaan saa ja pitääkin pitää kiinni. Jos sinulla ei ole mitään vaikeuksia hoitaa lapsia, niin miksi suostuisitkaan vain viikonloppuvanhemmaksi ?
Ei pidä sinutella. Puhuin ihan yleisesti, en omalta kohdaltani. Valitettavasti se on yleistä, että vaimo uhkaa/kiristää lapsilla. Ilmoittaa, että jos ero tulee, lapset jäävät hänelle. Siinä on sitten miehen vaihtoehdot. Tottakai asioista voi riidellä vuosikausia kaikissa oikeusistuimissa, mutta ei sekään ole mikään varsinainen mukavuusratkaisu edes eroavalle itselleen, saati niille lapsille. Siitä huolimatta on aika yleistä tietoa, että käytännössä melkein aina nainen voittaa nämä tapaukset, jos ei ole aidosti jotenkin kyvytön huoltajuuteen.
Kyllä isän oikeudet - ja lapsen oikeudet isään - tunnistetaan ja huomioidaan nykyisin entistä paremmin.
On pakko.
Isä voi myös selkeästi asettaa omia vaatimuksiaan ja pystyy myös saamaan niitä läpi, jos on oikeasti hyvä vanhempi ja kasvattaja. Olen huomannut kyllä tämän lähipiirissä.
Jos oma suhteeni olisi niin huonolla tolalla, että rakkaus olisi hiipunut, läheisyys olisi miltei hävinnyt ja seksiä olisi korkeintaan pari kertaa kuussa, en empisi lähteä suhteesta. Vaikka oltaisiinkin "kavereita".
Osaan pitää puoleni, hoitaa itse kotini ja asiani sekä osaan olla hyvä isä lapsilleni. Luotan itseeni.
Varmaan huomioidaankin aiempaa paremmin, mutta silti tuossa lienee vielä biasta. On runsaasti kokemuksia epäoikeudenmukaisesta isän sortamisesta ja moni pelkää vastaavaa, syystä tai syyttä. Pelko on se oleellinen tekijä päätöksenteossa, ei niinkään pelon aiheellisuus.
Kyllähän se on teoriassa helppoa julistaa periaatteensa tuolla lailla. Niin minäkin olisin varmasti joskus tehnyt. Kun se kaikki konkretisoituu, niin päätöksentekokyky saattaa silti lamaantua. Ainakaan minulla ei ollut vuosiin sellaista ylpeyttä ja itsekunnioitusta, että olisin voinut noin kylmästi asiaan suhtautua. Toivoin muutosta, yritin kaikkeni, koetin muuttua ja sopeutua, oppia sietämään enemmän huonoa ja pärjäämään vähemmällä hyvällä. Aina vaan. Perhe tuntui arvoista tärkeimmältä, en pitänyt itseäni ja omaa hyvinvointiani sen veroisena.
Itseluottamuksesta mulla ei koskaan ollut kyse. Tiesin toki pärjääväni kaikissa olosuhteissa ihan hyvin. Kyse oli siitä, että halusin muille parasta. Mutta tällainen vähän hitaampikin kyllä lopulta otti opikseen, ehkä sitten viime tipassa.
Alkujaan kommentoin niitä syitä, miksi huonosta suhteesta moni mies ei lähde, osin oman kokemuksen pohjalta ja osin yleisen ihmistuntemuksen. Kyse ei ole mistään julistuksesta, mikä on oikea tapa toimia tai ajatella, vaan ihan vaan analyysiä asiaan vaikuttavista syistä ja siitä, miksi on usein helpompaa jäädä kuin lähteä, jättää päättämättä kuin tehdä valintoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla myös perheen koossapysyminen tärkein syy sitkuta. Lisäksi kun arki rullasi mainiosti, ei riitoja tms.
Ainut ettei vaimo ollut minusta kiinnostunut, jaksanut minuun panostaa tai keskustella.
Omalta osaltani tämä "valmiiseen" pöytään tuleminen ei myöskään pidä paikkaansa, nykyään on helpompi olla kun mun ei tarvi tehdä enää niin paljoa.
Vaan eron jälkeen on ollut naisia jotka ovat avanneet silmiäni, miten kivoja ja hyväksyviä naiset voivat olla. Ei tarvi kuunnella mun tekemisieni arvostelua ja tukevat vieläpä minua.
Oli raskasta olla yksin parisuhteessa :-/ Vaan oma persoona ei antanut periksi lähteä eroprosessiin vaikka nyt kun miettii niin olisi pitänyt tehdä vuosia sitten. Kurjaa sanoa tämä ääneen, vaan silmäni ovat auenneet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaihtamalla ei parane. Epäkohtia oppii sietämään ajan kanssa. Vaihtamalla saa vain erilaisia, uusia ongelmia.
Tietenkin paranee jos vaihtaa parempaan. Miksi vaihtaisi huonompaan tai samanlaiseen?
Miksi pitäisi vaihtaa mihinkään tai kehenkään? Tämä vähän vahvistaa sitä käsitystä että miehet eivät osaa olla yksin vaan tarvitsevat aina jonkun, jotta palvelu pelaa.
No kun ap on mielestään se parempi ja harmittaa kun mies ei vaihda häneen.
Minä olen ollut tässä tilanteessa ja ihmetellyt, miksi ihmeessä mies ei jätä alkoholisoitunutta ja pettävää vaimoaan, joka on vuosikausia kohdellut häntä kuin koiraa, mutta jostakin syystä ne parikymmentä yhteistä vuotta painoivat vaakakupissa enemmän kuin seesteinen suhde toiseen naiseen. Niinpä lähdin lätkimään, mutta vieläkin ihmettelen.
Asiahan ei sinulle kuulu mutta oikein teit. Tosin ihmettelen miksi kukaan edes ryhtyy kakkoseksi. Itsensä nöyryyttämistä, ilmeisesti jotain masokistisia taipumuksia tällaisilla naisilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Iso osa miehistä on kykenemätön lähtemään juuri siitä syystä, että sitten loppu ne ilmaispalvelut. Siksi yllättävän moni nimenomaan mies, etsii ensin sen uuden , jotta saa varmistettua,että huolto ei katkea.
Asiat on "hyvin" kun mikään ei muutu.
Vierailija kirjoitti:
Ei se vaan ole aina helppoa lähteä. Nykyinen mieheni kärvisteli pitkään täysin kuolleessa suhteessa ja mun on joskus vaikea tajuta että hän on onnellinen ihan siitäkin että voidaan pitkin päivää jutella niitä näitä. Että sekään ei ole itsestäänselvyys. Alkuun hänestä oli myös ihmeellistä että häntä kohtaan osoitetaan halua ja intohimoa. Varmaan siinä on ihan samoja pelkoja kuin naisilla: miten lasten käy, miten talousasiat järjestyy, löytääkö enää koskaan ketään ja kelpaako kenellekään.
Uskaltakaa irrottautua toimimattomasta suhteesta, mikäli puolisolta puuttuu halu tehdä töitä suhteen eteen.
Vaikka toiselle kierrokselle hyppääminen ei todellakaan takaa onnea, on ainakin itsellä ja miehelläni kirkastunut se, mitä parisuhteelta haluaa. Loppuelämän suhteeseen kuuluu myös kriisejä ja huonompia ajanjaksoja, mutta tehdään aktiivisesti töitä onnen, rakkauden ja hyvän seksin eteen :)
En suinkaan halua lytätä onneasi, mutta mikäli sinulla on vain miehesi versio edellisestä suhteesta, niin se on vain puolitotuus. Iso osa mainitsemistasi asioista on todellakin voinut miehesi ihan itse aiheuttaa. On hienoa, että jos on sen verran kasvanut ymmärtämään, että hänen pitää itsekin tehdä töitä suhteensa eteen, kun kertomasi kuulosti lähinnä siltä, että edellisessä suhteessaan hän ei ole tehnyt itse mitään.
Kuitenkin uskon, että myös siinä edellisessä liitossa on ollut kaikkea sitä, mitä teillä on nyt ja ensiarvoisen tärkeää onkin siinä toisella kierroksella tajuta ne itse tekemänsä virheet, jotta ne ei toistu ja uusikin suhde kuole samalla tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen nainen, joten en voi puhua omasta puolestani, mutta olen kysynyt samaa lukuisia kertoja miespuolisilta kavereiltani, joiden parisuhdearki kuulostaa kertakaikkiaan kamalalta (mustasukkaisuutta, pomottamista, rajoittamista, jatkuvaa riitelyä, kiristämistä, fyysistäkin vävivaltaa edellä mainittujen henkisten lisäksi ja seksiä ehkä kerran vuodessa ja silloinkin sen saamiselle on lukuisia ehtoja ja vaatimuksia)
Vastauksista olen päätellyt, että turvallinen helvetti on joidenkin miesten mielestä parempi vaihtoehto kuin tuntematon sinkkuelämä. Jostain syystä pelko siitä että jos tästä nyt lähtee niin ei koskaan kenties löydä enää ketään, saa tekemään järjenvastaisen ratkaisun pysyä huonossa suhteessa. Jos vastaan kävelisi lupaus paremmasta suhteesta, he varmaan vaihtaisivat lennosta heti.
Osa myös pelkää konflikteja. Huutava ja itkevä nainen on kauhistus. Lisäksi painaa jokin mystinen velvollisuudentunto, naista ei kehdata jättää kun pelätään että se ei osaisi sitten huolehtia itsestään.
En osaa sanoa, kuinka paljon nämä vaikuttavat todellisuudessa, koska tiedän vain yhden puolen tarinasta, mutta tässä ehkä joitain syitä.
Erikosta että olet keskustelut lukuisten miespuolisten ystäviesi kanssa heidän parisuhdeongelmistaan. Liittyykö näihin tilanteisiin kenties jonkinlaista vonkausta sun suuntaan, koska siltähän toi vähän kuulostaa? Ymmärrä minua, vaimoni on ikävä ihminen.
Reilu tyyppi eroaisi ensin sitä ikävästä ja sitten vasta etsisi sympatiaa muualta.
Vähän kuin mun ex, itki minulle ettei hänellä ole ketään joka auttaisi, mutta kävipä ilmi että siellä oli samantien uusi tyttöystävä auttelemassa kun en viitsinyt eron jälkeen mennä jeesaamaan.
Onko niin vaikea ajatella, että jotkut miehet kaipaavat ihan rehellisesti puhekumppania, jolle voivat puhua ilman pelkoa suuttumisesta, hysteerisestä kohtauksesta, mustasukkaisuudesta tms.
Onko niin vaikea ajatella, että juuri sen vuoksi on helppo puhua ulkopuoliselle naiselle sillloin kun ei ole kysymys mistään vonkauksesta tai iskemisestä, ihan vaan ollaan kaksi ihmistä ilman sivujuonteita.
En ole tämä kirjoittaja, mutta allekirjoitan tämän saman asian ja kokemuksen. Miehetkin ovat ihmisiä ja monet haluavat jutella näistä kotona, mutta eivät (jostain syystä) pysty tai voi.
Kerran olin jutellut erään miehen kanssa, olen itse parisuhteessa, ja kerroin, että aina kun jompikumpi meistä lähtee tai tulee kotiin niin menemme ovelle ja halaamme ja suukotamme. Toivotamme hyvää työpäivää tai kiva kun tulit kotiin.
Hän sanoi, että voi kun meilläkin, hän olisi olisi kuin seitsemännessä taivaassa.
Heillä kun ei pahemmin halailla, suukotella ja puhuta kauniisti. Hän kyllä yrittää halata, mutta vaimo vetäytyy tai tuiskaisee hänet pois.
En mitenkään epäile, etteikö miesten kertomat jutut ole tosia, juuri siksi, kun ei ole kyseessä mikään toinen nainen tai siksi haluava.
Tietysti myös näissä kakkossuhteissa kerrotaan asioita, enkä silloinkaan epäile, etteikö asiat olisi tosia. Osin siksi, että miksi mies, joka kotoa saa hellyyttä ja voi puhua vapaasti asioistaan hakeutuisi sivusuhteeseen, ainakaan pitempään.
Aika usein mies ihastuu ja olettaa ties mitä, kun hänelle on normaalin ystävällinen.
Samoin mustasukkainen mies saa kohtauksen, jos vaimo on toiselle miehelle mukava.
Jäin kerran nuorempana. Eikä se nyt ollut edes huono parisuhde, mutta jälkikäteen miettien, suhde johon ei olisi pitänyt mennä alkuunkaan. Ei ollut vientiä nimeksikään, ja ajattelin että tuskin saan parempaa. Onneksi eukko petti ja jätti. Parempia tapasin paljonkin, suhteita vaan muodostui nihkeästi, että tavallaan olin oikeassakin, enkä saanut parempaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen nainen, joten en voi puhua omasta puolestani, mutta olen kysynyt samaa lukuisia kertoja miespuolisilta kavereiltani, joiden parisuhdearki kuulostaa kertakaikkiaan kamalalta (mustasukkaisuutta, pomottamista, rajoittamista, jatkuvaa riitelyä, kiristämistä, fyysistäkin vävivaltaa edellä mainittujen henkisten lisäksi ja seksiä ehkä kerran vuodessa ja silloinkin sen saamiselle on lukuisia ehtoja ja vaatimuksia)
Vastauksista olen päätellyt, että turvallinen helvetti on joidenkin miesten mielestä parempi vaihtoehto kuin tuntematon sinkkuelämä. Jostain syystä pelko siitä että jos tästä nyt lähtee niin ei koskaan kenties löydä enää ketään, saa tekemään järjenvastaisen ratkaisun pysyä huonossa suhteessa. Jos vastaan kävelisi lupaus paremmasta suhteesta, he varmaan vaihtaisivat lennosta heti.
Osa myös pelkää konflikteja. Huutava ja itkevä nainen on kauhistus. Lisäksi painaa jokin mystinen velvollisuudentunto, naista ei kehdata jättää kun pelätään että se ei osaisi sitten huolehtia itsestään.
En osaa sanoa, kuinka paljon nämä vaikuttavat todellisuudessa, koska tiedän vain yhden puolen tarinasta, mutta tässä ehkä joitain syitä.
Erikosta että olet keskustelut lukuisten miespuolisten ystäviesi kanssa heidän parisuhdeongelmistaan. Liittyykö näihin tilanteisiin kenties jonkinlaista vonkausta sun suuntaan, koska siltähän toi vähän kuulostaa? Ymmärrä minua, vaimoni on ikävä ihminen.
Reilu tyyppi eroaisi ensin sitä ikävästä ja sitten vasta etsisi sympatiaa muualta.
Vähän kuin mun ex, itki minulle ettei hänellä ole ketään joka auttaisi, mutta kävipä ilmi että siellä oli samantien uusi tyttöystävä auttelemassa kun en viitsinyt eron jälkeen mennä jeesaamaan.
Onko niin vaikea ajatella, että jotkut miehet kaipaavat ihan rehellisesti puhekumppania, jolle voivat puhua ilman pelkoa suuttumisesta, hysteerisestä kohtauksesta, mustasukkaisuudesta tms.
Onko niin vaikea ajatella, että juuri sen vuoksi on helppo puhua ulkopuoliselle naiselle sillloin kun ei ole kysymys mistään vonkauksesta tai iskemisestä, ihan vaan ollaan kaksi ihmistä ilman sivujuonteita.
En ole tämä kirjoittaja, mutta allekirjoitan tämän saman asian ja kokemuksen. Miehetkin ovat ihmisiä ja monet haluavat jutella näistä kotona, mutta eivät (jostain syystä) pysty tai voi.
Kerran olin jutellut erään miehen kanssa, olen itse parisuhteessa, ja kerroin, että aina kun jompikumpi meistä lähtee tai tulee kotiin niin menemme ovelle ja halaamme ja suukotamme. Toivotamme hyvää työpäivää tai kiva kun tulit kotiin.
Hän sanoi, että voi kun meilläkin, hän olisi olisi kuin seitsemännessä taivaassa.
Heillä kun ei pahemmin halailla, suukotella ja puhuta kauniisti. Hän kyllä yrittää halata, mutta vaimo vetäytyy tai tuiskaisee hänet pois.
En mitenkään epäile, etteikö miesten kertomat jutut ole tosia, juuri siksi, kun ei ole kyseessä mikään toinen nainen tai siksi haluava.
Tietysti myös näissä kakkossuhteissa kerrotaan asioita, enkä silloinkaan epäile, etteikö asiat olisi tosia. Osin siksi, että miksi mies, joka kotoa saa hellyyttä ja voi puhua vapaasti asioistaan hakeutuisi sivusuhteeseen, ainakaan pitempään.Aika usein mies ihastuu ja olettaa ties mitä, kun hänelle on normaalin ystävällinen.
Samoin mustasukkainen mies saa kohtauksen, jos vaimo on toiselle miehelle mukava.
Puhumattakaan että puoliso avautuisi toista sukupuolta olevalle ystävälleen parisuhteen kahdenkeskisistä asioista, jotka ei ulkopuoliselle (ystävälle) kuulu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen nainen, joten en voi puhua omasta puolestani, mutta olen kysynyt samaa lukuisia kertoja miespuolisilta kavereiltani, joiden parisuhdearki kuulostaa kertakaikkiaan kamalalta (mustasukkaisuutta, pomottamista, rajoittamista, jatkuvaa riitelyä, kiristämistä, fyysistäkin vävivaltaa edellä mainittujen henkisten lisäksi ja seksiä ehkä kerran vuodessa ja silloinkin sen saamiselle on lukuisia ehtoja ja vaatimuksia)
Vastauksista olen päätellyt, että turvallinen helvetti on joidenkin miesten mielestä parempi vaihtoehto kuin tuntematon sinkkuelämä. Jostain syystä pelko siitä että jos tästä nyt lähtee niin ei koskaan kenties löydä enää ketään, saa tekemään järjenvastaisen ratkaisun pysyä huonossa suhteessa. Jos vastaan kävelisi lupaus paremmasta suhteesta, he varmaan vaihtaisivat lennosta heti.
Osa myös pelkää konflikteja. Huutava ja itkevä nainen on kauhistus. Lisäksi painaa jokin mystinen velvollisuudentunto, naista ei kehdata jättää kun pelätään että se ei osaisi sitten huolehtia itsestään.
En osaa sanoa, kuinka paljon nämä vaikuttavat todellisuudessa, koska tiedän vain yhden puolen tarinasta, mutta tässä ehkä joitain syitä.
Erikosta että olet keskustelut lukuisten miespuolisten ystäviesi kanssa heidän parisuhdeongelmistaan. Liittyykö näihin tilanteisiin kenties jonkinlaista vonkausta sun suuntaan, koska siltähän toi vähän kuulostaa? Ymmärrä minua, vaimoni on ikävä ihminen.
Reilu tyyppi eroaisi ensin sitä ikävästä ja sitten vasta etsisi sympatiaa muualta.
Vähän kuin mun ex, itki minulle ettei hänellä ole ketään joka auttaisi, mutta kävipä ilmi että siellä oli samantien uusi tyttöystävä auttelemassa kun en viitsinyt eron jälkeen mennä jeesaamaan.
Onko niin vaikea ajatella, että jotkut miehet kaipaavat ihan rehellisesti puhekumppania, jolle voivat puhua ilman pelkoa suuttumisesta, hysteerisestä kohtauksesta, mustasukkaisuudesta tms.
Onko niin vaikea ajatella, että juuri sen vuoksi on helppo puhua ulkopuoliselle naiselle sillloin kun ei ole kysymys mistään vonkauksesta tai iskemisestä, ihan vaan ollaan kaksi ihmistä ilman sivujuonteita.
En ole tämä kirjoittaja, mutta allekirjoitan tämän saman asian ja kokemuksen. Miehetkin ovat ihmisiä ja monet haluavat jutella näistä kotona, mutta eivät (jostain syystä) pysty tai voi.
Kerran olin jutellut erään miehen kanssa, olen itse parisuhteessa, ja kerroin, että aina kun jompikumpi meistä lähtee tai tulee kotiin niin menemme ovelle ja halaamme ja suukotamme. Toivotamme hyvää työpäivää tai kiva kun tulit kotiin.
Hän sanoi, että voi kun meilläkin, hän olisi olisi kuin seitsemännessä taivaassa.
Heillä kun ei pahemmin halailla, suukotella ja puhuta kauniisti. Hän kyllä yrittää halata, mutta vaimo vetäytyy tai tuiskaisee hänet pois.
En mitenkään epäile, etteikö miesten kertomat jutut ole tosia, juuri siksi, kun ei ole kyseessä mikään toinen nainen tai siksi haluava.
Tietysti myös näissä kakkossuhteissa kerrotaan asioita, enkä silloinkaan epäile, etteikö asiat olisi tosia. Osin siksi, että miksi mies, joka kotoa saa hellyyttä ja voi puhua vapaasti asioistaan hakeutuisi sivusuhteeseen, ainakaan pitempään.Aika usein mies ihastuu ja olettaa ties mitä, kun hänelle on normaalin ystävällinen.
Samoin mustasukkainen mies saa kohtauksen, jos vaimo on toiselle miehelle mukava.Puhumattakaan että puoliso avautuisi toista sukupuolta olevalle ystävälleen parisuhteen kahdenkeskisistä asioista, jotka ei ulkopuoliselle (ystävälle) kuulu.
Yleensä silloin avaudutaan ystävälle, kun ei enää keskinäisten asioiden ratkominen kahden kesken parisuhteessa onnistu. Ja niin pitääkin. Siksi ystäviä on ja vaihtoehtonahan on lähinnä mielenterveyden menetys.
Eiköhän jokainen parisuhde alussa ole onnellinen ja auvoisa kainpuolin. Te, jotka sanotte uskovanne ilman epäilyksen häivää, kun mies kertoo onnettomasta suhteesta, niin aivan varmasti asia onkin totta, MUTTA, onko mies ymmärtänyt omien tekojensa/tekemättömyyksiensä seuraukset liiton huononemiseen ?
Valitettavan usein se on nimenomaan mies, joka alkaa pitämään puolisoaan itsestäänselvyytenä ja alkaa luistamaan parisuhteen hoitamisesta. Suhde on aina kahden henkilön kauppa, ja osapuolia, niinkuin syyllisiäkin siihen suhteen huononemiseen on kaksi.
Valitettavan usein myös se on se mies, joka sysää arjen vastuun sille puolisolle.
Kun parisuhteessa tulee ongelmia, niin ensimmäisen kysymyksen pitäisi aina olla, että mitä MINÄ itse olen tehnyt väärin. Peiliin katsominen sattuu kyllä, mutta se totuus löytyy yleensä sieltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen nainen, joten en voi puhua omasta puolestani, mutta olen kysynyt samaa lukuisia kertoja miespuolisilta kavereiltani, joiden parisuhdearki kuulostaa kertakaikkiaan kamalalta (mustasukkaisuutta, pomottamista, rajoittamista, jatkuvaa riitelyä, kiristämistä, fyysistäkin vävivaltaa edellä mainittujen henkisten lisäksi ja seksiä ehkä kerran vuodessa ja silloinkin sen saamiselle on lukuisia ehtoja ja vaatimuksia)
Vastauksista olen päätellyt, että turvallinen helvetti on joidenkin miesten mielestä parempi vaihtoehto kuin tuntematon sinkkuelämä. Jostain syystä pelko siitä että jos tästä nyt lähtee niin ei koskaan kenties löydä enää ketään, saa tekemään järjenvastaisen ratkaisun pysyä huonossa suhteessa. Jos vastaan kävelisi lupaus paremmasta suhteesta, he varmaan vaihtaisivat lennosta heti.
Osa myös pelkää konflikteja. Huutava ja itkevä nainen on kauhistus. Lisäksi painaa jokin mystinen velvollisuudentunto, naista ei kehdata jättää kun pelätään että se ei osaisi sitten huolehtia itsestään.
En osaa sanoa, kuinka paljon nämä vaikuttavat todellisuudessa, koska tiedän vain yhden puolen tarinasta, mutta tässä ehkä joitain syitä.
Erikosta että olet keskustelut lukuisten miespuolisten ystäviesi kanssa heidän parisuhdeongelmistaan. Liittyykö näihin tilanteisiin kenties jonkinlaista vonkausta sun suuntaan, koska siltähän toi vähän kuulostaa? Ymmärrä minua, vaimoni on ikävä ihminen.
Reilu tyyppi eroaisi ensin sitä ikävästä ja sitten vasta etsisi sympatiaa muualta.
Vähän kuin mun ex, itki minulle ettei hänellä ole ketään joka auttaisi, mutta kävipä ilmi että siellä oli samantien uusi tyttöystävä auttelemassa kun en viitsinyt eron jälkeen mennä jeesaamaan.
Ole kade hiljaa siitä, että jollain sentään on näitä ystäviä.
t. ohis
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän jokainen parisuhde alussa ole onnellinen ja auvoisa kainpuolin. Te, jotka sanotte uskovanne ilman epäilyksen häivää, kun mies kertoo onnettomasta suhteesta, niin aivan varmasti asia onkin totta, MUTTA, onko mies ymmärtänyt omien tekojensa/tekemättömyyksiensä seuraukset liiton huononemiseen ?
Valitettavan usein se on nimenomaan mies, joka alkaa pitämään puolisoaan itsestäänselvyytenä ja alkaa luistamaan parisuhteen hoitamisesta. Suhde on aina kahden henkilön kauppa, ja osapuolia, niinkuin syyllisiäkin siihen suhteen huononemiseen on kaksi.
Valitettavan usein myös se on se mies, joka sysää arjen vastuun sille puolisolle.
Kun parisuhteessa tulee ongelmia, niin ensimmäisen kysymyksen pitäisi aina olla, että mitä MINÄ itse olen tehnyt väärin. Peiliin katsominen sattuu kyllä, mutta se totuus löytyy yleensä sieltä.
Pskapuhetta. Klleja löytyy molemmin puolin sukupuoliaitaa.
No sehän on tutkittu juttu, että miehet menevät naisia herkemmin rappiolle yksin ollessaan. Alkaa dokaus, valvominen, pelailu, liikkumattomuus, einesten syönti yms.
Minä deittasin tällaisessa kuolleessa suhteessa olleen entinsen heilani. Mies kertoi kuinka kamalaa oli, kuinka nukkui saunassa, kuinka lapset kärsivät, ei ollut se k siä. Luulin että meistä tulee pari kun hän oli niin ihastunut minuun. Mutta mitä vielä, palasi häntä koipien välissä eksänsä luo.
Nyt hänestä on tullut katkera, kaikki FB-päivityksensä ovat vain kuinka kauheeta kaikki on maailmassa. Pysyi suhteessa ilmeisesti lapsien takia. Ja samalla uhoaa vieläkin tekevänsä sitä sun tätä, muuttavansa ulkomaille yms. vaikka on vankina pikkukaupungissa tämän naisensa ja lapsiensa kanssa eikä varmasti enää pysty mihinkään irtiottoon, alkaa olla jo 50 v.
Kun en muutakaan saa, joten pidetään kiinni siitä mikä ui verkkoon.