Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten äidit jaksavat erityislastensa kanssa?
26.02.2020 |
Näen työni puolesta paljon erityislapsia, joista jotkut suunnilleen roikkuvat kattokruunussa ja toiset kakkaavat housuun kuusivuotiaana ja niin edelleen. Jotkut eivät pysty keskittymään mihinkään edes hetkeksi, heitä pitää koko ajan kaitsea. Ja niin edelleen.
Näiden lasten näkeminen on traumatisoivaa. Miten heidän perheensä kestävät?
Kommentit (62)
Vierailija kirjoitti:
Minulla jaksamiseen auttoi todella paljon päiväkodin henkilökunnan kommentit kun hain lasta hoidosta. Aina oli jotain positiivista sanottavaa! Sen voimalla jaksoi illan kotona ja väsyneenäkin terapiaharjoitukset vetäen ym. Kun vaihdoimme paikkakuntaa, alkoikin valitus milloin mistäkin. Olisin varmaan jo ruvennut vihaamaan lastani, mutta onneksi oli se hyvä pohja luotuna niin että osasin jo itse nähdä niitä positiivisia puolia.
Kyllä täytyy olla tuuliajolla jos päiväkodin tätien sanomiset vaikuttavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaihda alaa. Traumoja ei pidä työn takia saada. Omaan lapseen muodostuu aivan erityinen side, ja ymmärrys lasta kohtaan kasvaa heti kun diagnoosi löytyy, huoli lapsesta on kovin juuri silloin, kun ei tiedä mistä lapsen käytös johtuu. Tukiverkosto auttaa paljon jaksamaan. Osa lapsista on laitoshoidossa, mikä on myös hyvä, lapsen hyvinvoinnista pitää huolehtia, jos oma elämäntilanne on siihen huono, omat kyvyt eivät riitä, oma sairaus estää tai perheen muut lapset kärsivät erityisen takia, on parempi, että lapsi asuu jossain muualla kuin kotona.
Millaisia nämä laitokset ovat? Luulin, että kaikki lapset hoidetaan nykyisin kotona.
Vaikka laitos sanaa ei nykyään käytetä, niin lapsia hoidetaan edelleen samanlaisissa puitteissa "kodin omaisissa laitoksissa" oli sitten kyseessä nuorisokoti, palvelukoti ym. Tietysti lisäksi on perhe koteja ja sijaisperheitä.
Joskus on raskasta, mutta pakko se on jaksaa. Ei ole muitakaan vaihtoehtoja.
Häpeän myöntää tätä, mutta joskus kun on todella raskas päivä, niin mietin mielessäni, että miksi minun piti tehdä lapsi, tuntuu että vihaan joka hetkeä ja mietin, miksen antanut adoptioon. Miksi lähdin tähän, kunpa olisin jättänyt tekemättä, onneksi kohta pääsee eroon kun menee nukkumaan jne. Minulla on aivan VALTAVA syyllisyys näistä ajatuksista ja itken niiden takia.
Lapsi on valtavan rakas enkä todellakaan haluaisi antaa häntä pois tai osaisi kuvitella elämää ilman häntä, mutta joskus on vain niin raskasta, ei vain jaksaisi. Onneksi lapsi on kuitenkin "helppo" omalla tavallaan ja hänet saa keskittymään johonkin kivaan asiaan, että saa edes hetken istua rauhassa siinä vieressä.
Kamalinta on, kun kaikki oli hyvin raskauden aikana ja ensimmäiset 1,5v eikä ollut mitään viitteitä erityisyydestä. Kehittyi aivan normaalisti, hiukan nopeammin motorisesti kuin muut, oli helpompi kuin monesti lapset ovat. Sitten 2v ihmeteltiin, kun ei puhu, meni silloin vielä sen piikkiin, että itse aloin puhua ilman mitään syytä vasta 5v.
Nyt luultavasti tulossa autismi-diagnoosi, vaikka MITÄÄN viitteitä sille ei ollut esim. vauva-aikana.
Vierailija kirjoitti:
Onneksi myös erityislasten perheisiin syntyy myös näitä kenellä ei ole minkäälaisia diagnooseja eli terveen lapsen saaminen on täysin mahdollista!
T: 1 asperger/adhd + 2 tuiki tavallista tarhalaista
Erityislapsen vanhemmat, ÄLKÄÄ tehkö enää lisää lapsia perheeseen! T: erityislapsen sisarus
Vierailija kirjoitti:
Joskus on raskasta, mutta pakko se on jaksaa. Ei ole muitakaan vaihtoehtoja.
Häpeän myöntää tätä, mutta joskus kun on todella raskas päivä, niin mietin mielessäni, että miksi minun piti tehdä lapsi, tuntuu että vihaan joka hetkeä ja mietin, miksen antanut adoptioon. Miksi lähdin tähän, kunpa olisin jättänyt tekemättä, onneksi kohta pääsee eroon kun menee nukkumaan jne. Minulla on aivan VALTAVA syyllisyys näistä ajatuksista ja itken niiden takia.
Lapsi on valtavan rakas enkä todellakaan haluaisi antaa häntä pois tai osaisi kuvitella elämää ilman häntä, mutta joskus on vain niin raskasta, ei vain jaksaisi. Onneksi lapsi on kuitenkin "helppo" omalla tavallaan ja hänet saa keskittymään johonkin kivaan asiaan, että saa edes hetken istua rauhassa siinä vieressä.
Kamalinta on, kun kaikki oli hyvin raskauden aikana ja ensimmäiset 1,5v eikä ollut mitään viitteitä erityisyydestä. Kehittyi aivan normaalisti, hiukan nopeammin motorisesti kuin muut, oli helpompi kuin monesti lapset ovat. Sitten 2v ihmeteltiin, kun ei puhu, meni silloin vielä sen piikkiin, että itse aloin puhua ilman mitään syytä vasta 5v.
Nyt luultavasti tulossa autismi-diagnoosi, vaikka MITÄÄN viitteitä sille ei ollut esim. vauva-aikana.
Älä koe syyllisyyttä, ajatukset eivät ole tekoja, ja ihmisillä on myös negatiivisia ajatuksia. Näistä saa puhua, mutta ei lapsen kuullen. Meillä on melko saman lainen tarina, diagnoosi saatiin vasta 4vuotiaana.
Erilausuutta pitää hyväksyä, joillakin se vaan näkyy selkeämmin kuin toisilla ja silti me jokainen olemme erilaisia, yksilöitä, hyviä juuri sellaisena kuin olemme, ainakin niin kauan kuin emme tietoisesti aiheuta pahaa muille ihmisille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joskus on raskasta, mutta pakko se on jaksaa. Ei ole muitakaan vaihtoehtoja.
Häpeän myöntää tätä, mutta joskus kun on todella raskas päivä, niin mietin mielessäni, että miksi minun piti tehdä lapsi, tuntuu että vihaan joka hetkeä ja mietin, miksen antanut adoptioon. Miksi lähdin tähän, kunpa olisin jättänyt tekemättä, onneksi kohta pääsee eroon kun menee nukkumaan jne. Minulla on aivan VALTAVA syyllisyys näistä ajatuksista ja itken niiden takia.
Lapsi on valtavan rakas enkä todellakaan haluaisi antaa häntä pois tai osaisi kuvitella elämää ilman häntä, mutta joskus on vain niin raskasta, ei vain jaksaisi. Onneksi lapsi on kuitenkin "helppo" omalla tavallaan ja hänet saa keskittymään johonkin kivaan asiaan, että saa edes hetken istua rauhassa siinä vieressä.
Kamalinta on, kun kaikki oli hyvin raskauden aikana ja ensimmäiset 1,5v eikä ollut mitään viitteitä erityisyydestä. Kehittyi aivan normaalisti, hiukan nopeammin motorisesti kuin muut, oli helpompi kuin monesti lapset ovat. Sitten 2v ihmeteltiin, kun ei puhu, meni silloin vielä sen piikkiin, että itse aloin puhua ilman mitään syytä vasta 5v.
Nyt luultavasti tulossa autismi-diagnoosi, vaikka MITÄÄN viitteitä sille ei ollut esim. vauva-aikana.
Älä koe syyllisyyttä, ajatukset eivät ole tekoja, ja ihmisillä on myös negatiivisia ajatuksia. Näistä saa puhua, mutta ei lapsen kuullen. Meillä on melko saman lainen tarina, diagnoosi saatiin vasta 4vuotiaana.
Erilausuutta pitää hyväksyä, joillakin se vaan näkyy selkeämmin kuin toisilla ja silti me jokainen olemme erilaisia, yksilöitä, hyviä juuri sellaisena kuin olemme, ainakin niin kauan kuin emme tietoisesti aiheuta pahaa muille ihmisille.
Tiedän sen, mutta koen silti syyllisyyttä. Koskaan en tietenkään lapsen kuullen puhu näistä, koska ymmärtää kyllä puhettta. En tosin puhu näistä kellekään, koen niin kauheaa syyllisyyttä näistä ajatuksista. Lapseni on nyt reilu 4v ja ollaan juostu kaikenlaisissa tutkimuksissa jo reilun vuoden verran.
Suurin syyllisyys minulla on siitä, että epäilen itselläni olevan autismi. Minulta ei koskaan sitä löytynyt, kun tutkittiin miksen puhu, mutta todella monia viitteitä minulla on siihen. Tosin minua tutkittiin 90-luvulla, jolloin kaikki tällainen leimattiin vain huonon kasvatuksen piikkiin eikä asioista tiedetty silloin niin hyvin. Mietin, että miksi tein lapsen, vaikka olen joskus epäillyt, että itselläni on autismi, se kun on periytyvää. Miksen tutkituttanut asiaa ensin, vaan siirsin sen lapselleni? Sekin lisää syyllisyyttä, etten vieläkään ole tutkituttanut asiaa.
Eivät kaikki meistä jaksakaan. Mutta asia on tabu, sen huomaa tämänkin ketjun "äidinrakkaus"-kommenteista.
Oman lapseni kohdalla vaihtoehdot olivat oman kodin lisäksi psykiatrinen hoitolaitos, ja nyt puhutaan siis pidempiaikaisesta asumisesta. Päiväkodista ei todellakaan tullut positiivista palautetta, ei heillä ollut osaamista tämän tasoisiin ongelmiin erityisryhmässäkään. Lapsi oli viiden(!) lapsen paikalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Koska äidinrakkaus. Ei kukaan voi omaa lastaan hylätä. Rakkaus voittaa kaiken.
Mitä se äidinrakkaus? Kirjoita lause kokonaan.
Vierailija kirjoitti:
Koska äidinrakkaus. Ei kukaan voi omaa lastaan hylätä. Rakkaus voittaa kaiken.
Höpsis. Tässäkin ketjussa on hylännyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monesti erityislapsi sairastuttaa koko perheen. Vanhemmilta voi mennä työkyky tai ylipäätään ei ole edes mahdollista käydä töissä, jos joutuu olla omaishoitaja.
Omaishoitajuus ei estä työelämää.
Tämä! Tytär tokaluokalainen ja ei kykene kuin 3h koulupäiviin ja tästä syystä en pääse työllistymään. Iltapäiväkerho myös pois suljettu sillä tyttö joutuu pyristelemään tosi kovaa että sietää edes 3 tuntia opiskelua pienryhmässä jossa muitakin aistiärsykkeistä kärsiviä. Kaikki keinot koitettu ja kun on koitettu pidentää koulupäiviä on vaan dissosisaatioista kärsivä neiti pitkin viikkoa pahalla tuulella Ja lisäksi maniaoireita. Karkailee myöskin koulun porteista josta syystä opettajat soitteleekin poliiseja sitten perään kun on taas päässyt neiti karkaamaan koulusta. Toimin tyttären omaishoitajana ja pk seudulla valitettavasti kun EI voida myöntää henkilökohtaista koulunkäynti avustajaa niin tässä sitä ollaan! Omaishoitajuus voi todellakin estää työelämään pääsyn
Vierailija kirjoitti:
Tulee paha olo, kun katsoo niitä lapsia. Aivan kauheaa.
Tulee pahaolo sun kommentista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onneksi myös erityislasten perheisiin syntyy myös näitä kenellä ei ole minkäälaisia diagnooseja eli terveen lapsen saaminen on täysin mahdollista!
T: 1 asperger/adhd + 2 tuiki tavallista tarhalaistaErityislapsen vanhemmat, ÄLKÄÄ tehkö enää lisää lapsia perheeseen! T: erityislapsen sisarus
Aivan ripulia taas koko kommentti!
Et oo sattumoisin kiinnittänyt huomiota että ihan hyvin voi nepsyperheeseen syntyä täys terve lapsi?!!
Mun lapseni sai ADD-diagnoosin 16-vuotiaana. Ei jäänyt haaviin neuvolassa, ei päiväkodissa, koulussa, terveydenhuollossa, ei missään. Meillä on (Luojalle kiitos, olisin luultavasti muuten tappanut itseni) vain tuo yksi, joten en osannut verrata "normaaleihin" lapsiin.
En minä jaksanutkaan loputtomiin. Perhe-elämä poltti minut loppuun. Toivun nyt hiljalleen, kun lapsi on nuori aikuinen ja maailmalla. Voimat loppuivat siellä pärjäämisen varmistamisessa. Mitään hoivaviettiä ei ole jäljellä, enkä todellakaan odota esim. lapsenlapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onneksi myös erityislasten perheisiin syntyy myös näitä kenellä ei ole minkäälaisia diagnooseja eli terveen lapsen saaminen on täysin mahdollista!
T: 1 asperger/adhd + 2 tuiki tavallista tarhalaistaErityislapsen vanhemmat, ÄLKÄÄ tehkö enää lisää lapsia perheeseen! T: erityislapsen sisarus
Aivan ripulia taas koko kommentti!
Et oo sattumoisin kiinnittänyt huomiota että ihan hyvin voi nepsyperheeseen syntyä täys terve lapsi?!!
Onko sinulla ymmärryksessä vikaa? On. Henkilö on erityislapsen sisarus ja esittää pyyntönsä sen valossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulee paha olo, kun katsoo niitä lapsia. Aivan kauheaa.
Tulee pahaolo sun kommentista.
Itse teet pahaa kaikille, kun kirjoitat yhteen sanoja, jotka eivät kuulu yhteen.
Vierailija kirjoitti:
Mun lapseni sai ADD-diagnoosin 16-vuotiaana. Ei jäänyt haaviin neuvolassa, ei päiväkodissa, koulussa, terveydenhuollossa, ei missään. Meillä on (Luojalle kiitos, olisin luultavasti muuten tappanut itseni) vain tuo yksi, joten en osannut verrata "normaaleihin" lapsiin.
En minä jaksanutkaan loputtomiin. Perhe-elämä poltti minut loppuun. Toivun nyt hiljalleen, kun lapsi on nuori aikuinen ja maailmalla. Voimat loppuivat siellä pärjäämisen varmistamisessa. Mitään hoivaviettiä ei ole jäljellä, enkä todellakaan odota esim. lapsenlapsia.
Mikä erityislapsi se sellainen on, joka on itsenäisesti maailmalla? Erityislapset jäävät kotiin vanhojen vanhempien taakaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun lapseni sai ADD-diagnoosin 16-vuotiaana. Ei jäänyt haaviin neuvolassa, ei päiväkodissa, koulussa, terveydenhuollossa, ei missään. Meillä on (Luojalle kiitos, olisin luultavasti muuten tappanut itseni) vain tuo yksi, joten en osannut verrata "normaaleihin" lapsiin.
En minä jaksanutkaan loputtomiin. Perhe-elämä poltti minut loppuun. Toivun nyt hiljalleen, kun lapsi on nuori aikuinen ja maailmalla. Voimat loppuivat siellä pärjäämisen varmistamisessa. Mitään hoivaviettiä ei ole jäljellä, enkä todellakaan odota esim. lapsenlapsia.
Mikä erityislapsi se sellainen on, joka on itsenäisesti maailmalla? Erityislapset jäävät kotiin vanhojen vanhempien taakaksi.
Sellainen, jolla on diagnoosi?
Mua harmittaa ihan hirveästi se, ettei todettu aiemmin, olisi osattu (vaatia) tukea ihan eri tavalla. Meni se näinkin, äidinrakkaus on silti, mutta millään kaiholla en muistele niitä vuosia, jolloin veti ja työnsi kaikin voimin. Mun äitiyteni oli sitkeää taistelua, ei lempeää herkistelyä (joksi äitiys usein kuvataan). Ilman sitä se lapsi ei olisi itsenäisesti maailmalla.
Selvii kun on pakko.
Nyt jo hyvin asiat ja poika on 18 vuotta ja kehitysvamma ja autistiset piirteet.
Nyt kun häntä ymmärretään niin kaikki on hyvin.
Yksi terve 16v. lapsi joka ei ole ollut helppo lapsi.
Vierailija kirjoitti:
Mun lapseni sai ADD-diagnoosin 16-vuotiaana. Ei jäänyt haaviin neuvolassa, ei päiväkodissa, koulussa, terveydenhuollossa, ei missään. Meillä on (Luojalle kiitos, olisin luultavasti muuten tappanut itseni) vain tuo yksi, joten en osannut verrata "normaaleihin" lapsiin.
En minä jaksanutkaan loputtomiin. Perhe-elämä poltti minut loppuun. Toivun nyt hiljalleen, kun lapsi on nuori aikuinen ja maailmalla. Voimat loppuivat siellä pärjäämisen varmistamisessa. Mitään hoivaviettiä ei ole jäljellä, enkä todellakaan odota esim. lapsenlapsia.
Sama juttu kun ole tästä selvinnyt niin en lapsenlapsia kaipaa. Eiköhän tässä ole hoidettu tarpeeksi.
Alue: Aihe vapaa
Minulla jaksamiseen auttoi todella paljon päiväkodin henkilökunnan kommentit kun hain lasta hoidosta. Aina oli jotain positiivista sanottavaa! Sen voimalla jaksoi illan kotona ja väsyneenäkin terapiaharjoitukset vetäen ym. Kun vaihdoimme paikkakuntaa, alkoikin valitus milloin mistäkin. Olisin varmaan jo ruvennut vihaamaan lastani, mutta onneksi oli se hyvä pohja luotuna niin että osasin jo itse nähdä niitä positiivisia puolia.