Miten äidit jaksavat erityislastensa kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi myös erityislasten perheisiin syntyy myös näitä kenellä ei ole minkäälaisia diagnooseja eli terveen lapsen saaminen on täysin mahdollista!

T: 1 asperger/adhd + 2 tuiki tavallista tarhalaista

Erityislapsen vanhemmat, ÄLKÄÄ tehkö enää lisää lapsia perheeseen! T: erityislapsen sisarus

Mutta se erityislapsi ei aina ole vanhin. Eikä sitä erityisyyttä aina kovin pienestä huomaa, meillä esim. oli jo molemmat, kun alettiin tutkia, miksi puhetta ei vanhemmalla tule. Itse olen myös erityislapsen sisarus - ei periytyvä diagnoosi, vaan veljeni on vammautunut synnytyksessä ja hänellä ihan eri diagnoosi kuin lapsella. Vanhemmat on tärkeässä roolissa, toiset unohtavat sen sisaruksen kokonaan. Meillä on oltu tasapuolisia. Opin vanhempieni virheistä omani kohdalla, mutta meillä ei erityinen esikoinen saanut erityiskohtelua, kuten myös omiani kohtaan olen ollut tasapuolinen, joidenkin mielestä nuorempi sai jopa enemmän huomiota, mutta kyse on siitä, että autisti viihtyi omissa oloissaan ja nuorempi hakemalla on hakenut sitä huomiota. Säännöt on olleet samat molemmille aina. 

Meillä esikoinen sai diagnoosin vasta toisen lapsen synnyttyä. Ikäeroakin lapsilla oli neljä vuotta, joten olisi pitänyt varmaan kymmenen vuotta odottaa ja todeta mikä tilanne on. Kärsin vuosia huonosta omatunnosta ja mietin miten en osannut kasvattaa lasta. Yritin pyytää neuvolasta tukea, mutta en saanut. Neuvolan testit ovat niin karkeat ettei niillä saada kuin kaikkein graaveimmat tapaukset. Lopulta eskarin psykologi tutki lapsen ja hän sai nepsy-diagnoosin ja tukitoimet. Koska vaiva on perinnöllinen, myös nuoremmalla lapsella on todettu sama.

Lasten isä kielsi diagnoosin loppuun asti. Vielä lapsen ollessa 1-luokalla erityisen tuen piirissä, mies ei suostunut kertomaan edes sukulaisilleen asiasta. Mies myös syyllisti minua siitä, että en osannut kasvattaa lasta oikein ja diagnoosi oli minulle vain tekosyy kaikelle. Lopulta väsyin koko perhe-elämään. Oikeasti olisin halunnut jättää lapset isälleen ja lähteä. Koin tehneeni kaiken ja sain vain paskaa niskaan. Otin kuitenkin lapset mukaan, jonka jälkeen olen saanut koko ex-miehen suvun kimppuuni, kun rikoin lapsilta perheen turhaan.

Toisaalta syytän diagnoosista itseäni. 80-luvulla pikkukylässä kaikki muu erityisyys paitsi kehitysvammaisuus, meni huonon kasvatuksen piikkiin. Koska ne osannut käyttäytyä kunnolla, sain selkääni. Todennäköisesti itselläni on sama diagnoosi, mutta eipä asian tutkimisella enää aikuisiällä ole mitään väliä. Pärjään riittävän hyvin elämässäni eikä mitään tukitoimia ole kuitenkaan saatavilla. Miten jaksan? No, en jaksaisikaan, mutta mikä olisi vaihtoehto?