Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten äidit jaksavat erityislastensa kanssa?
26.02.2020 |
Näen työni puolesta paljon erityislapsia, joista jotkut suunnilleen roikkuvat kattokruunussa ja toiset kakkaavat housuun kuusivuotiaana ja niin edelleen. Jotkut eivät pysty keskittymään mihinkään edes hetkeksi, heitä pitää koko ajan kaitsea. Ja niin edelleen.
Näiden lasten näkeminen on traumatisoivaa. Miten heidän perheensä kestävät?
Kommentit (62)
Ei miehet, eli isät, kestäkään. Yleensä lähtevät lätkimään. Mikä tietysti loppupeleissä helpottaa kaikkia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaa mäkin olen miettinyt. Mutta järjellä ajatellen, pakkohan se on. Varmasti on käynyt mielessä monet kerrat, että....
Omena ei kauas puusta putoa. Ehkäpä se antaa vanhemmille tarpeeksi näkökulmaa.
Monesti erityislapsi sairastuttaa koko perheen. Vanhemmilta voi mennä työkyky tai ylipäätään ei ole edes mahdollista käydä töissä, jos joutuu olla omaishoitaja.
Vierailija kirjoitti:
Omena ei kauas puusta putoa. Ehkäpä se antaa vanhemmille tarpeeksi näkökulmaa.
Erityislasten vanhemmat ovat usein akateemisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä me hyvin kestetään, kiitos kysymästä. Kyllä se oma lapsi on rakas vaikka oisi kuinka erityinen tahansa, meillä 9 vuotias poika jolla avuntarve on niin valtava että ei selviäisi arjesta yksinään. Siltikään en vaihtaisi päivääkään pois kun saan peitellä oman erityiseni joka ilta nukkumaan ja aamulla taas samat rutiinit käyntiin!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omena ei kauas puusta putoa. Ehkäpä se antaa vanhemmille tarpeeksi näkökulmaa.
Erityislasten vanhemmat ovat usein akateemisia.
Mitä ajat takaa? Jos roikkuu kattokruunusta ei voi menestyä yliopisto-opinnoissa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Omena ei kauas puusta putoa. Ehkäpä se antaa vanhemmille tarpeeksi näkökulmaa.
Totta! Minulla on autisti adhd lapsi joka on aivan peräänkatsottava. Olen ollut katkera kun isovanhemmat eivät oikein tarjoa apua, mutta tosiaan nyt tajusin että olen itse ollut todella vilkas lapsi.. ehkä saivat tarpeekseen aikanaan.
En kyllä itsekään tykkäisi että kun saisin pojan omilleen, se lisääntyisi ja minun pitäisi taas kasvattaa yksi erityislapsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omena ei kauas puusta putoa. Ehkäpä se antaa vanhemmille tarpeeksi näkökulmaa.
Erityislasten vanhemmat ovat usein akateemisia.
Mitä ajat takaa? Jos roikkuu kattokruunusta ei voi menestyä yliopisto-opinnoissa?
Jos roikkuu kattokruunusta eikä saa ymmärrettävää sanaa suustaan, vaikka suu käy koko ajan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onneksi myös erityislasten perheisiin syntyy myös näitä kenellä ei ole minkäälaisia diagnooseja eli terveen lapsen saaminen on täysin mahdollista!
T: 1 asperger/adhd + 2 tuiki tavallista tarhalaista
Jaksan nykyään ihan hyvin, kun hain vanhemmuuteeni apua ja tukea. Siinä samalla opin, että teen oikeastaan kaiken ihan oikein ja varmaan jopa keskivertovanhempaa paremmin.
Aika ennen diagnoosia oli pimeää aikaa. Silloinhan sitä etsi kaikkeen syytä omasta kasvatuksestaan. Diagnoosin jälkeen opin että olin tehnyt todella paljon ihan luonnostaan oikein, ja lapsen oireilu olisi voinut olla pahempaakin.
Ihan varmasti nämä, joiden lapset saavat ns. isoja diagnooseja (esim. kehitysvamma tai autismi) vasta kouluiässä, eivät kovin hyvin jaksamaan. Sillä että lapsi saa kuntoutusta ja vanhemmat tietoa on älyttömän suuri merkitys vanhempien jaksamiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jaksan nykyään ihan hyvin, kun hain vanhemmuuteeni apua ja tukea. Siinä samalla opin, että teen oikeastaan kaiken ihan oikein ja varmaan jopa keskivertovanhempaa paremmin.
Aika ennen diagnoosia oli pimeää aikaa. Silloinhan sitä etsi kaikkeen syytä omasta kasvatuksestaan. Diagnoosin jälkeen opin että olin tehnyt todella paljon ihan luonnostaan oikein, ja lapsen oireilu olisi voinut olla pahempaakin.
Ihan varmasti nämä, joiden lapset saavat ns. isoja diagnooseja (esim. kehitysvamma tai autismi) vasta kouluiässä, eivät kovin hyvin jaksamaan. Sillä että lapsi saa kuntoutusta ja vanhemmat tietoa on älyttömän suuri merkitys vanhempien jaksamiseen.
Kirjoitin huonosti. En nyt kaikkea siis tee oikein, mutta ne tärkeimmät asiat kyllä. Esim. haastavat tilanteet hoidan ihan hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaksan nykyään ihan hyvin, kun hain vanhemmuuteeni apua ja tukea. Siinä samalla opin, että teen oikeastaan kaiken ihan oikein ja varmaan jopa keskivertovanhempaa paremmin.
Aika ennen diagnoosia oli pimeää aikaa. Silloinhan sitä etsi kaikkeen syytä omasta kasvatuksestaan. Diagnoosin jälkeen opin että olin tehnyt todella paljon ihan luonnostaan oikein, ja lapsen oireilu olisi voinut olla pahempaakin.
Ihan varmasti nämä, joiden lapset saavat ns. isoja diagnooseja (esim. kehitysvamma tai autismi) vasta kouluiässä, eivät kovin hyvin jaksamaan. Sillä että lapsi saa kuntoutusta ja vanhemmat tietoa on älyttömän suuri merkitys vanhempien jaksamiseen.
Kirjoitin huonosti. En nyt kaikkea siis tee oikein, mutta ne tärkeimmät asiat kyllä. Esim. haastavat tilanteet hoidan ihan hyvin.
Miksi nämä äidit ajattelevat aina itsensä kautta? Eikö pitäisi ajatella lapsen kautta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omena ei kauas puusta putoa. Ehkäpä se antaa vanhemmille tarpeeksi näkökulmaa.
Erityislasten vanhemmat ovat usein akateemisia.
Mitä ajat takaa? Jos roikkuu kattokruunusta ei voi menestyä yliopisto-opinnoissa?
Jos roikkuu kattokruunusta eikä saa ymmärrettävää sanaa suustaan, vaikka suu käy koko ajan.
Kuvittelet että lapset ovat parikymppisinä edelleen 2-vuotiaan tavalla käyttäytyviä?
Kattokruunusta roikkuminen ja "I want to swing from the chandelier" laulaminen on yliopisto-opiskelijoiden kemuissa vain mainetta nostattavaa. Verkostoituminen tapahtuu silloin helposti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omena ei kauas puusta putoa. Ehkäpä se antaa vanhemmille tarpeeksi näkökulmaa.
Erityislasten vanhemmat ovat usein akateemisia.
Mitä ajat takaa? Jos roikkuu kattokruunusta ei voi menestyä yliopisto-opinnoissa?
Jos roikkuu kattokruunusta eikä saa ymmärrettävää sanaa suustaan, vaikka suu käy koko ajan.
Kuvittelet että lapset ovat parikymppisinä edelleen 2-vuotiaan tavalla käyttäytyviä?
Kattokruunusta roikkuminen ja "I want to swing from the chandelier" laulaminen on yliopisto-opiskelijoiden kemuissa vain mainetta nostattavaa. Verkostoituminen tapahtuu silloin helposti.
Ei pysty 13-vuotiaana muodostamaan sanoja, vielä vähemmän sanomaan I want to swing from the chandelier.
Vierailija kirjoitti:
Omena ei kauas puusta putoa. Ehkäpä se antaa vanhemmille tarpeeksi näkökulmaa.
Antoipa hyvinkin! Omani alkoi kiinnostumaan lukemisesta jo hyvin varhain vaikkakin oli autisminkirjon häiriötä ja adhd. Erikoiset mielenkiinnonkohteet suuntautuvat avaruuden tutkimiseen ja matematiikkaan. On keskivertoa fiksumpi pieni poika joka välillä tarvitsee taukoja ja jakotilaa että kykenee keskittymään kovaäänisessä luokassaan.
Jaksan hyvin, mutta erityislapseni ei ole erityisen hankala. Hän on hyvin älykäs asperger-lapsi, jolla on sosiaaalisissa tilanteissa joskus vaikeaa. Koulu menee hänellä hyvin, on rauhallinen ja puhuu tunteistaan kuten että hälinä stressaa. Tarvitsee kyllä enemmän tukea vanhemmalta kuin neurotyypillinen pikkuveli ja on muulta kuin älylliseltä kehitykseltään osittain kuin ikäisstäån nuorempi lapsi.
No joo, minulla on ADD-lapsi (eli se ADHD:n rauhallisempi versio) ja on kyllä sekin v*ttanut monesti. Välillä on tuntunut, että sydän räjähtää rinnasta ulos raivosta.
Vasta sitten, kun lapsi sai sen diagnoosin joskus 6-vuotiaana, aloin itsekin tajuta, että olen syyllistänyt itseäni hänen käyttäytymisestään ihan hirveästi. Ja vaikka olen hyvähermoinen luonne, niin on kyllä ollut hermoissa pitelemistä minullakin, kun lapsi on pistänyt jarrut päälle kiireessä tai jankannut jotakin turhanpäiväistä asiaa tai saanut hepulin jostakin hiertävästä vaatteen saumasta.
Olen ottanut asiaan zen-asenteen. Tämä on minun karmallinen oppiläksyni. Minun pitää kehittää pitkämielisyyttäni kestää ja opastaa tätä ihmisenalkua. Näin kasvan ihmisenä itse.
Olen tehnyt myös erityisopettajan sijaisuuksia ja nähnyt siinä työssä, että lapsilla on mitä erilaisimpia vaivoja. Ja kyllä, vielä pahempiakin on. Silti kaikilla on oikeus olla sellaisia kuin ovat. Ja heidän vanhemmilleen nostan nöyränä hattua. Erityislapsi muuttaa elämän.
Vierailija kirjoitti:
No joo, minulla on ADD-lapsi (eli se ADHD:n rauhallisempi versio) ja on kyllä sekin v*ttanut monesti. Välillä on tuntunut, että sydän räjähtää rinnasta ulos raivosta.
Vasta sitten, kun lapsi sai sen diagnoosin joskus 6-vuotiaana, aloin itsekin tajuta, että olen syyllistänyt itseäni hänen käyttäytymisestään ihan hirveästi. Ja vaikka olen hyvähermoinen luonne, niin on kyllä ollut hermoissa pitelemistä minullakin, kun lapsi on pistänyt jarrut päälle kiireessä tai jankannut jotakin turhanpäiväistä asiaa tai saanut hepulin jostakin hiertävästä vaatteen saumasta.
Olen ottanut asiaan zen-asenteen. Tämä on minun karmallinen oppiläksyni. Minun pitää kehittää pitkämielisyyttäni kestää ja opastaa tätä ihmisenalkua. Näin kasvan ihmisenä itse.
Olen tehnyt myös erityisopettajan sijaisuuksia ja nähnyt siinä työssä, että lapsilla on mitä erilaisimpia vaivoja. Ja kyllä, vielä pahempiakin on. Silti kaikilla on oikeus olla sellaisia kuin ovat. Ja heidän vanhemmilleen nostan nöyränä hattua. Erityislapsi muuttaa elämän.
"Erityislapsi muuttaa elämän."
No se on kyllä totta.
Alue: Aihe vapaa
Kestää kun on pakko
Yh