Ajatus kuolemasta ahdistaa. Keskustelua samoin ajattelevilta

Tiedättekö sen tunteen kun aamulla pitäisi herätä töihin, mutta haluaisitte jäädä sänkyyn nukkumaan? Sitten taas illalla ei millään malttaisi mennä nukkumaan.

Sitten kun kuollaan niin emme halua enää herätä. Eläessämme emme millään haluaisi kuolla

Mä uskon Jumalaan ja Jeesukseen ja ajattelen pääseväni sitten Taivaan kotiin.

Tämä maailma on lopultakin sangen ikävä ja raskas paikka ja ajattelen usein helpottuneena, että tätä ei kestä iankaiken. Ihmiset on usein ilkeitä ja ikäviä ja loukkaavat toisiaan ihan tarkoituksella.

Mullle kuolema on helpotus ja pelastus. Nimiimerkillä 2/3 elämästä masennusta.

Joo. saatat olla hiukka neuroottinen. Se ilmenee juuri noin.

https://www.seiska.fi/Uutiset/Maria-Veitola-avautuu-vaikeasta-kesastaan…

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmettä kuolemassa on pelkäämistä? Sehän on vapautus kaikesta ♥

Jos saisi kuo.lla nukkuessaan, niin ei mikään.

Mutta usein kuole.maa edeltää tuska ja kärsimys, kuten kai tiedät.

Minä en osaa pelätä luonnollista asiaa, joka kaikilla on edessä ja jonka tapahduttua minulla ei ole enää tietoisuutta joka pystyisi mistään ahdistumaan. Ikuinen elämä sen sijaan olisi aivan kauhistuttava ajatus, ettei tämä koskaan loppuisi, koskaan ei pääsisi pois. Huhhuh.

Vierailija kirjoitti:

Olen sinua nuorempi, kolmekymppinen. Äitini kuoli yllättäen muutama kuukausi sitten. Se tunne tulee usein mieleen, kun kosketti äidin kylmää ihoa... ja se miltä äiti näytti. 

Tästä on oikeastaan liian vaikea edes puhua/kirjoittaa. Mutta nyt on viime aikoina alkanut omakin kuolema ahdistaa. Tuntuu siltä, että se voi tapahtua koska vain. Kauhistuttaa ajatella että joskus minä ja kaikki muut makaamme sillä tavalla kylminä...

Olen myös alkanut "varautua". Tuntuu siltä että koko ajan on oltava suihkunraikas ja siisteissä vaatteissa. Ettei tarvitse likaisissa vaatteissa tai rasvaisessa tukassa lähteä. Ja tietokone pitäisi tyhjentää päivittäin, ettei kukaan pengo tiedostojani tai näe nettiselailujani. 

Tiedän kyllä etten ole ihan tasapainossa. Yritän opiskellakin, mutta en pysty keskittymään (äitiä ajattelen). Pahasti hukassa olen...

Minä menetin perheenjäsenen viime kesänä. Siitä asti olen ollut ahdistunut kuolemasta, omastani ja rakkaiden. On vaikea hyväksyä tämä ihmisen osa, kun ei tiedä mitä kuolema oikesti on ennen kuin itse kuolee. Kuoleman jälkeen jää ruumis, kuori, koti jossa ihminen on asunut. Ihmisen energia, ehkä se tulee osaksi maailmankaikkeutta (energian häviämättömyys). Ahdistustani on helpottanut vähän se että elän nyt "ajatuksella", keskityn tärkeiksi kokemiini asioihin, perheeseen ja ystäviin. Kuolemasta ajattelen että se on kuin aurinko, tietää että se on siellä ja joskus siihen vilkaisee. Tuijottamaan kun jää niin tulee vaurioita. Elämä päättyy kaikilla, sen hyväksyminen sattuu mutta tiedon kanssa voi elää, kunhan keskittyy siihen elämiseen ja juuri tähän päivään. Voimia sinulle!

Minua ei niinkään ahdista kuolema mutta enemmänkin se, että joku tulee sormet syyhyten valittamaan viereen kuinka sinun täytyisi elää niin tai näin... Vaikka tosi asiassa meillä on yksi elämä ja jokaisella oikeus elää omaa elämäänsä niin kuin itse haluaa!

Kuolema ei pelota, mutta elämätön elämä surettaa. Köyhyydestä ja sairauksista johtuen olen joutunut luopumaan unelmistani, eikä ole rahaa tai mahdollisuuksia tehdä mitään mikä tuottaa iloa. Muuta kaikkea voisi tehdä, rajoitusten puitteissa, mutta se olisi ilotonta suorittamista. Niinpä vaan kellun elämättömyydessä. Tällaista kohtaloa en olisi itselleni toivonut.