Minkä takia mummelit aina hymyilee tuntemattomille?

Vierailija kirjoitti:

Tämä mummeli ei asu Suomessa ja meillä päin on tapana sekä tervehtiä että hymyillä kaikille vastaantulijoille lenkkipolulla ja tietysti tervehtiä vieressä olevia niin kaupassa, bussissa kuin junassakin. Kuuluu hyvään käytökseen. Joten anteeksi, että se tulee luonnostaan myös Suomessa käydessäni.

Tämä ! Viimeeksi metsäkävelyllä tuli lenkkeilijä ja koiranpissattaja vastaan, ja kun hymyillen tervehdin kumpaakin, he olivat ihan ei nyt järkyttyneitä , mutta ilme oli " kauheeta toi puhuu mulle " -ilme. Huvitti vaan. Ja juu, olen ihan siististi pukeutunut ja normaali naisihminen. Ja ihan suomalainen olen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huono näkö ja huono muisti = parempi hymyillä varmuuden vuoksi ihan kaikille, kun ei ole enää ihan varma, onko vastaantulija tuttu vai ei

Tämä. Mulla ainakin on hirveän huono kasvomuisti, joten vähänkään tutulta näyttävälle on parempi hymyillä kuin että kävelisi vaan reagoimatta ohi. Olen myös huomannut alkavani hymyillä lapsille. En ole koskaan ollut erityisen lapsirakas paitsi omia lapsiani kohtaan. Ehkä se on jotain nostalgiaa niistä ajoista, jolloin omat lapseni olivat pieniä.

Ja sitten varmaan kaikista suurin syy: muut ihmiset ovat lakanneet ärsyttämästä. Nuoremmilla ihmisillä on kiire, joten annan heidän mennä ensin. Mulla ei ole enää kiire yhtään mihinkään. Sen verran pitkään ollut kaikenlaista kremppaa, että olen tottunut lähtemään ajoissa ja varaamaan aikaa mihin ikinä olenkaan menossa. Kenenkään pukeutuminen tai muu ulkonäkö ei ärsytä. Ei ärsytä trampoliinilla pomppivat ja kiljuvat lapset,, ei koirien räksyttäminen, ei kaasuttelevat bemarikuskit, ei päihdeongelmaiset, ei naapurista kuuluvat äänet eikä kauppakeskuksissa norkoileva nuoriso. 

Anteeksi mutta syötkö jotain lääkkeitä? Miten olen saavuttanut moisen tyyneyden?

Tästä syystä, kun ovat huomanneet hymyn hyvät vaikutukset pitkän elämänså varrella

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/08/16/aivosi-eivat-tarvitse-rahaa-ta…

Vierailija kirjoitti:

Missä? Ei Helsingissä ainakaan. Täällä mummelit vaikuttaa aika kärttyisiltä. Oma mummonikin on ruvennut kiroilemaan kuin merirosvo ja muuttunut tuimemmaksi ikääntyessään. Ja ne on aina etuilemassa kassajonoissa, en tajua mikä siinäkin on.

Ne ei kato haluu tuhlata viimesiä hetkiään jonottamalla 😁

Kyllä Helsingissäkin jotkut mummot hymyilee, itekkin kyllä saatan vahingossa hymyillä ja ihan tervehtiäkkin jos vahingossa jonkun kanssa katseet kohtaa, ja mä oon vasta kahden pienen äiti.

Ehkä mä oonkin henkisesti mummo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ihan

Vierailija kirjoitti:

Huono näkö ja huono muisti = parempi hymyillä varmuuden vuoksi ihan kaikille, kun ei ole enää ihan varma, onko vastaantulija tuttu vai ei

Tämä. Mulla ainakin on hirveän huono kasvomuisti, joten vähänkään tutulta näyttävälle on parempi hymyillä kuin että kävelisi vaan reagoimatta ohi. Olen myös huomannut alkavani hymyillä lapsille. En ole koskaan ollut erityisen lapsirakas paitsi omia lapsiani kohtaan. Ehkä se on jotain nostalgiaa niistä ajoista, jolloin omat lapseni olivat pieniä.

Ja sitten varmaan kaikista suurin syy: muut ihmiset ovat lakanneet ärsyttämästä. Nuoremmilla ihmisillä on kiire, joten annan heidän mennä ensin. Mulla ei ole enää kiire yhtään mihinkään. Sen verran pitkään ollut kaikenlaista kremppaa, että olen tottunut lähtemään ajoissa ja varaamaan aikaa mihin ikinä olenkaan menossa. Kenenkään pukeutuminen tai muu ulkonäkö ei ärsytä. Ei ärsytä trampoliinilla pomppivat ja kiljuvat lapset,, ei koirien räksyttäminen, ei kaasuttelevat bemarikuskit, ei päihdeongelmaiset, ei naapurista kuuluvat äänet eikä kauppakeskuksissa norkoileva nuoriso. 

Anteeksi mutta syötkö jotain lääkkeitä? Miten olen saavuttanut moisen tyyneyden?

En ole tuo jolle kommentoit, mutta tasapainoinen ja onnellinen ihminen toimii juuri noin.

Tai jos on hyvin rakastunut, sitä hyvää oloa haluaa jakaa, eikä mitkään ärsyttävät ja häiriötekijät sitä poista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huono näkö ja huono muisti = parempi hymyillä varmuuden vuoksi ihan kaikille, kun ei ole enää ihan varma, onko vastaantulija tuttu vai ei

Tämä. Mulla ainakin on hirveän huono kasvomuisti, joten vähänkään tutulta näyttävälle on parempi hymyillä kuin että kävelisi vaan reagoimatta ohi. Olen myös huomannut alkavani hymyillä lapsille. En ole koskaan ollut erityisen lapsirakas paitsi omia lapsiani kohtaan. Ehkä se on jotain nostalgiaa niistä ajoista, jolloin omat lapseni olivat pieniä.

Ja sitten varmaan kaikista suurin syy: muut ihmiset ovat lakanneet ärsyttämästä. Nuoremmilla ihmisillä on kiire, joten annan heidän mennä ensin. Mulla ei ole enää kiire yhtään mihinkään. Sen verran pitkään ollut kaikenlaista kremppaa, että olen tottunut lähtemään ajoissa ja varaamaan aikaa mihin ikinä olenkaan menossa. Kenenkään pukeutuminen tai muu ulkonäkö ei ärsytä. Ei ärsytä trampoliinilla pomppivat ja kiljuvat lapset,, ei koirien räksyttäminen, ei kaasuttelevat bemarikuskit, ei päihdeongelmaiset, ei naapurista kuuluvat äänet eikä kauppakeskuksissa norkoileva nuoriso. 

Anteeksi mutta syötkö jotain lääkkeitä? Miten olen saavuttanut moisen tyyneyden?

Joo, verenpainelääkettä :) Varmaankin perustuu ihan vain siihen, että mun elämässäni on asiat hyvin. Lapset ovat jo aikuisia, asuntolainat maksettu eikä ole mitään erityisiä murheita tai huolenaiheita. Saan nukkua riittävästi, ulkoilen koirani kanssa päivittäin kolme kertaa. Syön silloin, kun on nälkä ja syön mitä haluan. Ei tarvitse olla enää esimerkkinä vaan aamun voi aloittaa vaikka kahvilla ja suklaajäätelöllä, jos haluaa. Kaiken ei tarvitse aina olla niin viimeisen päälle terveellistä.  Eikä ole enää mitään sellaisia velvollisuuksia, joita ruuhkavuosiaan elävillä ihmisillä on. En aseta enää itselleni kovia vaatimuksia vaan olen oppinut olemaan itselleni armollinen. Elämänrytmini on leppoisampi kuin koskaan aikaisemmin. En myöskään pelkää kuolemaa vaan suhtaudun asiaan niin, että kun tulee mun aikani lähteä niin se tulee. Jokainen uusi aamu on kuitenkin aina lahja, josta pyrin nauttimaan kaikin tavoin. 

Mummelit on ihania! Eilen just vastaan huristi talla pohjassa jalaton mummo sähköpyörätuolillaan. Hymyili suu korvissa asti ja näki kun nautti tuulesta ja auringonpaisteesta kasvoillaan. Tuli vielä myöhemmin vastaan kun hän veti rinkiä ympäri lähiötä. Pari viikkoa sitten reppu selässä reippaileva mummo pysäytti minut iloisesti ja halusi jutella miten ihana ilma oli sinä iltana. Nämä näkemiset ja kohtaamiset on piristäviä nykyisessä maailmassa jossa narsistit ja psykopaatit on esimerkki normaalista ihmisestä ja ilo on luokiteltu mielisairaudeksi terveydenhuollossa. Terveisiä omalle mummille pilven päälle, ootte parhaita<3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huono näkö ja huono muisti = parempi hymyillä varmuuden vuoksi ihan kaikille, kun ei ole enää ihan varma, onko vastaantulija tuttu vai ei

Tämä. Mulla ainakin on hirveän huono kasvomuisti, joten vähänkään tutulta näyttävälle on parempi hymyillä kuin että kävelisi vaan reagoimatta ohi. Olen myös huomannut alkavani hymyillä lapsille. En ole koskaan ollut erityisen lapsirakas paitsi omia lapsiani kohtaan. Ehkä se on jotain nostalgiaa niistä ajoista, jolloin omat lapseni olivat pieniä.

Ja sitten varmaan kaikista suurin syy: muut ihmiset ovat lakanneet ärsyttämästä. Nuoremmilla ihmisillä on kiire, joten annan heidän mennä ensin. Mulla ei ole enää kiire yhtään mihinkään. Sen verran pitkään ollut kaikenlaista kremppaa, että olen tottunut lähtemään ajoissa ja varaamaan aikaa mihin ikinä olenkaan menossa. Kenenkään pukeutuminen tai muu ulkonäkö ei ärsytä. Ei ärsytä trampoliinilla pomppivat ja kiljuvat lapset,, ei koirien räksyttäminen, ei kaasuttelevat bemarikuskit, ei päihdeongelmaiset, ei naapurista kuuluvat äänet eikä kauppakeskuksissa norkoileva nuoriso. 

Anteeksi mutta syötkö jotain lääkkeitä? Miten olen saavuttanut moisen tyyneyden?

En ole em. mutta uskoisin, että ihan vaan elämällä ja antamalla elämän opettaa ja kasvattaa. Varmaan menee lääkkeitäkin kun sitä kremppaakin on, elämään kuuluu sekin!

En ole varsinaisesti mummo mutta en nuorikaan. Mulle ja koiralle on hymyilty niin paljon että olen oppinut hymyilemään joskus jo yksinkin kulkiessa. Jos vastaantulija ottaa katsekontaktin niin hymyilen sitten takaisin. Kieltämättä takaisin saatu hymy tuntuu mukavalta, olen alkanut tykkäämään ihmisistä paljon enemmän 💚.

Mummojen nuoruudessa naisten tehtävä oli hymyillä lempeästi, miehillä ei ollut samaa käytösnormia. Tässä ketjussakin toistellaan, kuinka naisen on tärkeää näyttää kauniilta ja hymyhuulet suukon saavat. Tästä muistumana varmaan jokaiselle nuorelle naiselle on joku setämies suuttunut, kun ei kuljeskele ympäriinsä hymyillen.

Kohta alkaa olla aika mummoja jo ikänsä kiukkuisen näköiset olleet, minunkin ikääntyvä resting bitch face näkyy jo katukuvassa.