Lue keskustelun säännöt.
Kertokaa kokemuksia uusioperheestä
13.02.2020 |
Onko toiminut? Mitä haasteita? Molemmilla lapset ja yhteishuoltajuus exiensä kanssa.
Kommentit (22)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ei ole hankalia eksiä, anoppeja tai lapsia, niin yhden saman haasteen kaikki osapuolet kohtaavat aika ajoin. Se on ulkopuolisuuden tunne. Toisilla on yhteistä historiaa, yhteisiä juttuja, eikä siihen pääse mukaan. Vähän sama kuin kaveriporukassa on se kolmas pyörä.
Tämän menee ajan myötä ohi, tai ainakin paljon vähenee.
Meillä ei ole hankalia eksiä tai lapsia, ja olemme saaneet pidettyä meidän uusperheen sisällä tasa-arvoisuuden. Mutta yhteen ei voida vaikuttaa: se, että toisilla on varakkaampi suku kuin toisilla. Se nyt ei ole ”haaste”, mutta myös hyvä tiedostaa. Eli minun lapseni eivät saa isältään paljoa, ja minä kykenen ostamaan lapselle 300 egen puhelimen ta 700 egen läppärin. Mutta miehen lapsi taas saa äidiltään iphone 11, ,macbookpron, kaikki vaatteet ganttia tms.
Tässä on ollut taiteileminen, kun lapselle on tullut pahaa mieltä. Hänen on täytynyt se oppia, toisaalta se on nostanut hieman minun lapseni elintasoa.
Yleensä uusperheiden haasteeksi sanotaan aikataulut järjestelyt eksien ja heidän nyksien kanssa. Meillä ei ole lainkaan tätä. Meillä on kaikki aikataulut lyöty lukkoon vuotta aiemmin ja niillä mennään. Hyvin, hyvin harvoin tulee mitään muutoksia. Ehkä onni, että molemmat eksät ovat täyspäisiä ja järjestelmällisiä ihmisiä.
Perheemme haasteet ovat siis ihan sellaisia, joihin uusperhe ei liity mitenkään. Hyvän määrän ongelmia välttää, kun ei ala leikkimään perhettä ja vaatimaan toiselta puolisolta vanhemman asemaa. Ykkösen lista on validi.
Naimisissa viisi vuotta. Molemmilla omia lapsia. Ei yhteisiä lapsia eikä tule.
Minä jo usein kirjoittanut tänne teesini, jonka takana vieläkin seison. Nainen ei saa alkaa hoitamaan, kasvattamaan eikä viihdyttämään miehen lapsia. Mies antaa tämän vastuu pois helposti. Siinä vaiheessa ollaan liian pitkällä, kun "sä et oo mun äiti". Lopulta äitipuoli uupuu rooliinsa.
Mitä enemmän uusperheketjuja luen, sitä enemmän huomaan tämän kaavan toistuvan haukkumisketjuissa. Haukutaan miehen lapsia, vaikka tosiasiassa syynä on vain se, ettei mies hoida omaa kasvatus- ja viihdytysvastuutaan.
Erittäin hyviä pointteja tuli jo, voin allekirjoittaa kaiken.
Meillä uusperhe kaiketi toimii keskimääräistä paremmin (mitä näitä nyt aina lukee) eikä mitään sen kummempaa vääntöä ole koskaan ollut - silti vinkkinä, että kannattaa oikeasti harkita tarkkaan ennen kuin ryhtyy toimeen yhteenmuuttamisen kanssa. Jos mahdollista, toimivin tapa saattaa kuitenkin oikeasti olla, että niin kauan kuin lapsia asuu kotona, säilyttäisi omat asunnot.
Näin tekisin itse näillä tiedoilla nyt - vaikkakin kuten sanoin, meillä homma kyllä toimii ihan hyvin. Eteen vaan tulee aina sellaisia käytännön ja tunnepuolen asioita, joita ei mitenkään osannut ottaa huomioon.
Mutta tärkeintä on tietty, että yllä olevien kommenttien asiat sisäistää ja huomioi ne ratkaisuissaan.
Ei mitään positiivista sanottavaa.
-uusperheessä kasvanut lapsi, nyt jo aikuinen-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei mitään hyvää, paremipi omat asunnot ja -rahat.
Ottaa parisuhteen pelkkänä panosuhteena niin ei tuu ongelmia.
No ei nyt sentään p*nosuhteena.
Kyllä voi olla hyvinkin sitoutunut ja vaikka naimisissakin, mutta tarviiko sitä saman katon alle mennä? On se haasteellista kun on kuitenkin erilaiset historiat ja mahdollisuudet, se eriarvoistaa lapsia ja saa aikaan yllättäviä tilanteita tunnepuolellakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pidemmällä tähtäimellä ei tuu toimimaan.
Nimim. Kokemusta on (eikä hyvää sellaista)
Vierailija kirjoitti:
Pidemmällä tähtäimellä ei tuu toimimaan.
Nimim. Kokemusta on (eikä hyvää sellaista)
Perusteluita kehiin. Tällaiset lauseet ei tuota mitään lisäarvoa ap:lle.
Olen huomannut, että niillä, joilla on hyviä kokemuksia, on myös selkeitä perusteluita. Niillä, joilla on huonoja kokemuksia, niin ainut perustelu on, että ei tule toimimaan. Kysymys onkin: miksi ei? Siis yleistettävällä tasolla. Oman menneisyyden äitipuolen mielenterveysongelmat eivät tuota sitä lisäarvoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun alkoholisti-miesserkku muutti avoliittoon naisen kanssa, jolla oli kaksi n. 12-12-vuotiasta lasta, ja nämä lapset eivät pitäneet siitä, kun serkkuni dokasi viikonloppuisin ja tuli yöllä humalassa baarista kotiin ja alkoi riidellä äidin kanssa.
Onhan se kauheaa, kun omaan kotiin muuttaa joku juoppo, varsinkin kun perheenäiti ja lapset ovat uskovaisia ja lähes raittiita
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä ei varsinaisesti auta aloittajaa, kun meillä eri tilanne, mutta kerron silti. Meillä on siis "aiempia" lapsia vain miehellä ja meillä sitten yksi yhteinen.
Meidän tilanteessa kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin. Miehen ex on fiksu ja mukava, miehen lapset ovat mukavia. Olen alusta asti antanut heille paljon aikaa ja rakkautta, joten suhteemme on oikein hyvä. Olen auktoriteetti siinä, missä oikeat vanhemmatkin, ja toisaalta sitten he kertovat minulle semmoisia asioita, mitä eivät vanhemmilleen halua kertoa.
Kun saimme yhteisen lapsen, perhe tiivistyi vain entisestään. Lapset puhuvat pikkuveljestä ja rakastavat häntä mielettömästi. Ei siis ole mitään sisko-/velipuolia. Sukulaiset muistavat kaikkia jouluisin, toki esim. "oikeita" lapsenlapsia enemmän/kalliimman, mutta ketään ei suljeta ulkopuolelle tai eriarvoisteta.
Vanhimmat lapset ovat jo teinejä. Teini-ikään liittyviä ongelmia tietysti on, mutta ei mitään, mikä liittyisi tähän perhetilanteeseen. Luulen, että tämä tilanne jopa hieman auttaa asiaa, koska voivat puhua minulle ensin ja me sitten yhdessä heidän isälleen, niin ei synny niin suuria konflikteja kuin lasten ja heidän vanhempiensa välille teini-iässä helposti syntyy (ainakin itse olin teininä jatkuvasti sukset ristissä vanhempieni kanssa).
Uusperheitä kauhistellaan, koska ne, joilla menee päin mäntyjä, kertovat tarinoita kovimpaan ääneen. Ne, joilla menee hyvin, jaksavat avautua asiasta paljon vähemmän.
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei varsinaisesti auta aloittajaa, kun meillä eri tilanne, mutta kerron silti. Meillä on siis "aiempia" lapsia vain miehellä ja meillä sitten yksi yhteinen.
Meidän tilanteessa kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin. Miehen ex on fiksu ja mukava, miehen lapset ovat mukavia. Olen alusta asti antanut heille paljon aikaa ja rakkautta, joten suhteemme on oikein hyvä. Olen auktoriteetti siinä, missä oikeat vanhemmatkin, ja toisaalta sitten he kertovat minulle semmoisia asioita, mitä eivät vanhemmilleen halua kertoa.
Kun saimme yhteisen lapsen, perhe tiivistyi vain entisestään. Lapset puhuvat pikkuveljestä ja rakastavat häntä mielettömästi. Ei siis ole mitään sisko-/velipuolia. Sukulaiset muistavat kaikkia jouluisin, toki esim. "oikeita" lapsenlapsia enemmän/kalliimman, mutta ketään ei suljeta ulkopuolelle tai eriarvoisteta.
Vanhimmat lapset ovat jo teinejä. Teini-ikään liittyviä ongelmia tietysti on, mutta ei mitään, mikä liittyisi tähän perhetilanteeseen. Luulen, että tämä tilanne jopa hieman auttaa asiaa, koska voivat puhua minulle ensin ja me sitten yhdessä heidän isälleen, niin ei synny niin suuria konflikteja kuin lasten ja heidän vanhempiensa välille teini-iässä helposti syntyy (ainakin itse olin teininä jatkuvasti sukset ristissä vanhempieni kanssa).
Uusperheitä kauhistellaan, koska ne, joilla menee päin mäntyjä, kertovat tarinoita kovimpaan ääneen. Ne, joilla menee hyvin, jaksavat avautua asiasta paljon vähemmän.
Hmm... Miten ”annetaan” rakkautta? Varsinkin, kun alussa on mahdotonta rakastaa ketään, jota ei tunne.... vai Jeesusko olet?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei varsinaisesti auta aloittajaa, kun meillä eri tilanne, mutta kerron silti. Meillä on siis "aiempia" lapsia vain miehellä ja meillä sitten yksi yhteinen.
Meidän tilanteessa kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin. Miehen ex on fiksu ja mukava, miehen lapset ovat mukavia. Olen alusta asti antanut heille paljon aikaa ja rakkautta, joten suhteemme on oikein hyvä. Olen auktoriteetti siinä, missä oikeat vanhemmatkin, ja toisaalta sitten he kertovat minulle semmoisia asioita, mitä eivät vanhemmilleen halua kertoa.
Kun saimme yhteisen lapsen, perhe tiivistyi vain entisestään. Lapset puhuvat pikkuveljestä ja rakastavat häntä mielettömästi. Ei siis ole mitään sisko-/velipuolia. Sukulaiset muistavat kaikkia jouluisin, toki esim. "oikeita" lapsenlapsia enemmän/kalliimman, mutta ketään ei suljeta ulkopuolelle tai eriarvoisteta.
Vanhimmat lapset ovat jo teinejä. Teini-ikään liittyviä ongelmia tietysti on, mutta ei mitään, mikä liittyisi tähän perhetilanteeseen. Luulen, että tämä tilanne jopa hieman auttaa asiaa, koska voivat puhua minulle ensin ja me sitten yhdessä heidän isälleen, niin ei synny niin suuria konflikteja kuin lasten ja heidän vanhempiensa välille teini-iässä helposti syntyy (ainakin itse olin teininä jatkuvasti sukset ristissä vanhempieni kanssa).
Uusperheitä kauhistellaan, koska ne, joilla menee päin mäntyjä, kertovat tarinoita kovimpaan ääneen. Ne, joilla menee hyvin, jaksavat avautua asiasta paljon vähemmän.
Hmm... Miten ”annetaan” rakkautta? Varsinkin, kun alussa on mahdotonta rakastaa ketään, jota ei tunne.... vai Jeesusko olet?
Totta kai olen Jeesus, kukas muu tänne kirjoittelisi uusperheestä!
No, vakavasti ottaen tarkoitin siis sellaista yleistä läsnäoloa, syliin ottamista, murheiden kuuntelua, iltapusujen antamista, jne. Aluksi tietysti enemmän vain leikkimistä, pelaamista ja yleistä höpinää, mutta lapset kyllä avautuvat nopeasti, kun kokevat, että heitä kuunnellaan ja heidän juttunsa kiinnostavat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei varsinaisesti auta aloittajaa, kun meillä eri tilanne, mutta kerron silti. Meillä on siis "aiempia" lapsia vain miehellä ja meillä sitten yksi yhteinen.
Meidän tilanteessa kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin. Miehen ex on fiksu ja mukava, miehen lapset ovat mukavia. Olen alusta asti antanut heille paljon aikaa ja rakkautta, joten suhteemme on oikein hyvä. Olen auktoriteetti siinä, missä oikeat vanhemmatkin, ja toisaalta sitten he kertovat minulle semmoisia asioita, mitä eivät vanhemmilleen halua kertoa.
Kun saimme yhteisen lapsen, perhe tiivistyi vain entisestään. Lapset puhuvat pikkuveljestä ja rakastavat häntä mielettömästi. Ei siis ole mitään sisko-/velipuolia. Sukulaiset muistavat kaikkia jouluisin, toki esim. "oikeita" lapsenlapsia enemmän/kalliimman, mutta ketään ei suljeta ulkopuolelle tai eriarvoisteta.
Vanhimmat lapset ovat jo teinejä. Teini-ikään liittyviä ongelmia tietysti on, mutta ei mitään, mikä liittyisi tähän perhetilanteeseen. Luulen, että tämä tilanne jopa hieman auttaa asiaa, koska voivat puhua minulle ensin ja me sitten yhdessä heidän isälleen, niin ei synny niin suuria konflikteja kuin lasten ja heidän vanhempiensa välille teini-iässä helposti syntyy (ainakin itse olin teininä jatkuvasti sukset ristissä vanhempieni kanssa).
Uusperheitä kauhistellaan, koska ne, joilla menee päin mäntyjä, kertovat tarinoita kovimpaan ääneen. Ne, joilla menee hyvin, jaksavat avautua asiasta paljon vähemmän.
Hmm... Miten ”annetaan” rakkautta? Varsinkin, kun alussa on mahdotonta rakastaa ketään, jota ei tunne.... vai Jeesusko olet?
Totta kai olen Jeesus, kukas muu tänne kirjoittelisi uusperheestä!
No, vakavasti ottaen tarkoitin siis sellaista yleistä läsnäoloa, syliin ottamista, murheiden kuuntelua, iltapusujen antamista, jne. Aluksi tietysti enemmän vain leikkimistä, pelaamista ja yleistä höpinää, mutta lapset kyllä avautuvat nopeasti, kun kokevat, että heitä kuunnellaan ja heidän juttunsa kiinnostavat.
Hyvä, että teillä temperamenttipiirteet osuivat yksiin. Ja ikäkin mahdollisti helposti Lähestymisen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei varsinaisesti auta aloittajaa, kun meillä eri tilanne, mutta kerron silti. Meillä on siis "aiempia" lapsia vain miehellä ja meillä sitten yksi yhteinen.
Meidän tilanteessa kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin. Miehen ex on fiksu ja mukava, miehen lapset ovat mukavia. Olen alusta asti antanut heille paljon aikaa ja rakkautta, joten suhteemme on oikein hyvä. Olen auktoriteetti siinä, missä oikeat vanhemmatkin, ja toisaalta sitten he kertovat minulle semmoisia asioita, mitä eivät vanhemmilleen halua kertoa.
Kun saimme yhteisen lapsen, perhe tiivistyi vain entisestään. Lapset puhuvat pikkuveljestä ja rakastavat häntä mielettömästi. Ei siis ole mitään sisko-/velipuolia. Sukulaiset muistavat kaikkia jouluisin, toki esim. "oikeita" lapsenlapsia enemmän/kalliimman, mutta ketään ei suljeta ulkopuolelle tai eriarvoisteta.
Vanhimmat lapset ovat jo teinejä. Teini-ikään liittyviä ongelmia tietysti on, mutta ei mitään, mikä liittyisi tähän perhetilanteeseen. Luulen, että tämä tilanne jopa hieman auttaa asiaa, koska voivat puhua minulle ensin ja me sitten yhdessä heidän isälleen, niin ei synny niin suuria konflikteja kuin lasten ja heidän vanhempiensa välille teini-iässä helposti syntyy (ainakin itse olin teininä jatkuvasti sukset ristissä vanhempieni kanssa).
Uusperheitä kauhistellaan, koska ne, joilla menee päin mäntyjä, kertovat tarinoita kovimpaan ääneen. Ne, joilla menee hyvin, jaksavat avautua asiasta paljon vähemmän.
Hmm... Miten ”annetaan” rakkautta? Varsinkin, kun alussa on mahdotonta rakastaa ketään, jota ei tunne.... vai Jeesusko olet?
Totta kai olen Jeesus, kukas muu tänne kirjoittelisi uusperheestä!
No, vakavasti ottaen tarkoitin siis sellaista yleistä läsnäoloa, syliin ottamista, murheiden kuuntelua, iltapusujen antamista, jne. Aluksi tietysti enemmän vain leikkimistä, pelaamista ja yleistä höpinää, mutta lapset kyllä avautuvat nopeasti, kun kokevat, että heitä kuunnellaan ja heidän juttunsa kiinnostavat.
Hyvä, että teillä temperamenttipiirteet osuivat yksiin. Ja ikäkin mahdollisti helposti Lähestymisen.
Kyllähän tässä varmasti oli tuuriakin matkassa. Harvoin sattuu hyvä mies, jolla on mukava ex (joka ei yritä kostaa mitään lasten kautta), hyvin kasvatetut lapset ja mukava suku (miehen, exän ja minun, jotka kaikki ottavat tilanteen kypsästi ja ystävällisesti vastaan ja yrittävät auttaa). Erityisen kiitollinen olen exälle, joka antaa minun olla lasten kanssa täysin vapaasti, eikä ole mitenkään mustasukkainen tms, eikä ajattele, että jotenkin astuisin hänen varpailleen. Vaikeaa olisi, jos en olisi esimerkiksi saanut opettaa lapsille parempia pöytätapoja. Tai siis silloin en vaan olisi tähän kuvioon sopinut, koska en itse kestäisi vuosia katsella sitä, että jotkut syövät kaiken ruoan lusikalla, syövät suu auki ja puhuvat ruoka suussa. Ja muita tämmöisiä pieniä asioita. Kyllä näissä uusperheissä se exän ja nyxän toimeentulo keskenään on suuressa roolissa. Minusta tuntuu, että miehen ex on melkeinpä kuin ystäväni nykyään.
No.. Omalle kohdalle osuikin sitten jättipotti. Isovanhemmat miehen eron myötä aloittivat niin poikansa kuin pojanpoikansa hysteerisen hyysäämisen. Ei pahaa mieltä, ei pettymyksiä ja lapsesta puhuttiin kuin orvosta jota piti pelastaa. Eksän suku katkaisi kaikki välit miehen sukuun, vaikka asuvat samalla kylällä. Exä soitteli ja piinasi kaikella. Kerran viikossa tuli "olet huono isä puhelu", minut mustamaalattiin, exän mieheltä tuli vittuileviä sähköposteja. Ositusta venytettiin venyttämisen ilosta ja ex uhakasi olla maksamatta asuntolainaansa ja tällä tavoin luottotietojen menettämisellä. Lapsella kiristettiin jne. Autoin miestäni kaikissa haasteissa, mutta siirryin taka-alalle, kun en kelvannut niin anopille (joka ei muusta osannut 3 vuoteen keskustella kuin mieheni exästä ja lapsesta). Enkä kelvannut lapsellekkaan jolle oltiin syötetty jo ajatus minusta ja siitä kuinka paha olen. Jättäydyin pois. Nyt on poika lapsi psykiatrisessa hoidossa... Kiitos näiden vastuullisten aikuisten. Yritämme mieheni kanssa lasta ja omaa perhettä. Minun puolesta mies saa tavata omaa lastaan, mutta uusi lapsi ei ole kuin velipuoli. Pidän aika pitkälle huolen että meidän lapsi ei tule kokemaan tai kuulemaan miehen edellisestä suhteesta.
Kristiina xx kirjoitti:
Mun alkoholisti-miesserkku muutti avoliittoon naisen kanssa, jolla oli kaksi n. 12-12-vuotiasta lasta, ja nämä lapset eivät pitäneet siitä, kun serkkuni dokasi viikonloppuisin ja tuli yöllä humalassa baarista kotiin ja alkoi riidellä äidin kanssa.
Onhan se kauheaa, kun omaan kotiin muuttaa joku juoppo, varsinkin kun perheenäiti ja lapset ovat uskovaisia ja lähes raittiita
Onhan tuo hieman erikoista 'uskovaisuutta' mennä kimppaan viinan läträäjän kanssa ja vieläpä avo'liittoon'.
On toiminut näillä säännöillä:
- kumoikaan ei muuta toisen kotiin, vaan uusi koti
- kenenkään elämä ei saa huonontua, saavutettuja etuja ei saa menettää
- jokaisella oma huone ja oma asunto
- kumpikin hoitaa ja viihdyttää omat lapsensa. Tämä muuttuu vasta, jos toiminta on vastavuoroista
- ei yritetä leikkiä ydinperhettä
- ei tehdä lisää lapsia
- muistettava, että tutkimusten mukaan uusperheen muotoutuminen kestää 4-7 vuotta. Sen ajan vanhempi kasvattaa omat lapsensa
- uusperheei sovi nipottajille.
Meillä ei ole uusperheongelmia. Molemmilla lapsia. Kolme asunut koko ajan (kaksi vanhinta jo omillaan), pari käynyt viikonloppuisin.