Miten pääsen irtaantumaan raadollisesta suhteesta? Olen niin ahdistunut, jopa peloissani. Inhoan itseäni.

Taitaa olla aika yleistä haluttomuus narsistin uhrien keskuudessa tän topicin mukaan!

Vierailija kirjoitti:

Mua jopa syyllistettiin siitä että opiskelin sairaanhoitajaksi. Halusin ammattiin(miehen tulkinta) vain että pääsisin keikistelemään muille miehille. Suuttui kun en kotonamme halunnut leikkiä roolileikkinä sairaanhoitajaleikkejä...

Niin tuttua. 

Minun ensimmäinen koulutukseni ei kelvannut. En kuitenkaan saanut opiskella mitään muutakaan, koska kampuksella olisi ollut vieraita miehiä ja koska jokaiseen ammattiin olisin kuitenkin vain hakeutunut metsästämään muita miehiä. 

Tämä käytös ei kuitenkaan ollut mitenkään sairasta häneltä. Minä olin provosoinut häntä olihan minulla villi historia (ei ollut) ja minulla oli pimeä puoleni (vieläkin tuntematon minulle).

Vierailija kirjoitti:

Taitaa olla aika yleistä haluttomuus narsistin uhrien keskuudessa tän topicin mukaan!

Narsisti käyttää seksiä vallan välineenä. Se voi toimia myös niin päin, että narsisti ei anna seksiä kumppanilleen. 

Meillä seksi loppui aika pian, koska nautin siitä. Hän muutaman kerran sanoikin jotain sellaista, ettei ole hyvä nauttia makeaa mahan täydeltä. Aluksi olin harmissani, sitten kun muitakin paskatemppuja tuli, olin vaan kiitollinen, että saan olla rauhassa. Mies oli tietysti vakuuttunut, että hoidan seksin pettämällä häntä, koska en kärtä häneltä ja tykkään seksistä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua jopa syyllistettiin siitä että opiskelin sairaanhoitajaksi. Halusin ammattiin(miehen tulkinta) vain että pääsisin keikistelemään muille miehille. Suuttui kun en kotonamme halunnut leikkiä roolileikkinä sairaanhoitajaleikkejä...

Niin tuttua. 

Minun ensimmäinen koulutukseni ei kelvannut. En kuitenkaan saanut opiskella mitään muutakaan, koska kampuksella olisi ollut vieraita miehiä ja koska jokaiseen ammattiin olisin kuitenkin vain hakeutunut metsästämään muita miehiä. 

Tämä käytös ei kuitenkaan ollut mitenkään sairasta häneltä. Minä olin provosoinut häntä olihan minulla villi historia (ei ollut) ja minulla oli pimeä puoleni (vieläkin tuntematon minulle).

Joo, minullakin oli villi nuoruus (yksi ensirakkaus ja yksi oikea poikaystävä ennen häntä) ja lisäksi käyttäydyin epäluotettavasti (ei mitään käsitystä miten se ilmeni, olin kuitenkin tosi kiltti ja varautunut aina vieraita kohtaan). 

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitinkin jossain välissä tähän ketjuun ja kyseenalaistin omaa osuuttani nykyisen parisuhteeni dynamiikassa: olenko itse uhri vai onko puolisoni, kuten hän sanoo. Tässä muutamia huomioita omassa suhteessani:

1. Meidän suhteessamme mies on liki alusta saakka järjestelmällisesti rikkonut rajojani, tehnyt minulle asioita, joista olen sanonut etten ehdottomasti halua minulle tehtävän tietyllä tavalla. Ei, en halua, on hänelle kuin punainen vaate, jota vastaan on toimittava. Samoin, jos jokin asia on minulle tärkeä, tyydyttäisi minun tarpeitani. Tämä on ikävää sikäli, että olen vasta viime vuosina opetellut ilmaisemaan tarpeitani, toiveitani ja rajojani, ja tässä suhteessa tulen poljetuksi, ei-nähdyksi ja -kuulluksi.

2. Joku muukin mainitsi huomanneensa aivan kuin miehessä olisi kaksi puolta, jotka ilmenevät vuorotellen. Sama on nykyisessä miehessäni. Välillä hän on mitä suloisin, huumorintajuinen, lämmin, lähestyttävä. Muutos tapahtuu usein kuin veitsellä leikaten, enkä itsekään tajua mitä tapahtui, kun mies yhtäkkiä käyttäytyy kylmästi, etäisesti, aivan kuin en olisi olemassakaan. Suhteen alussa tämä käytös herätti minussa lapsuuden hylkäämiskokemuksen ja aloin kerjätä huomiota, todellakin kerjäämään... suorastaan hävettää oma käytös. En siis kerjää enää.

3. Aina kun olisi lähtö jonnekin, mies järjestää jonkin kiukuttelu/riidanhaastamis/kylmyyskohtauksen, jonka johdosta lähdöt ja useimmiten koko reissut ovat menneet piloille. Enää en uskalla käydä hänen kanssaan missään, en edes kylillä/lähikaupassa.

4. Painostus ja pakottaminen ovat olleet vastenmielisimpiä. Hän ei yksinkertaisesti ota huomioon, miltä tuollainen käytös toisesta ihmisestä voi tuntua, kunhan vain hänen asiansa, mielipiteensä, tarpeensa, tulevaisuuden haaveensa, aivan mikä tahansa toteutuu, ja senhän on tapahduttava jollain lailla minun kustannuksellani. Kompromissi on tuntematon käsite hänelle, eikä neuvotteluvaraa ole. Asiat on mustavalkoisia.

5. Hän kääntää sanojani minua itseäni vastaan. ”Riitoihin” vedetään menneisyyteni, persoonani, jopa omat epähuomiossa ääneenlausumani analyysit itsestäni. Ongelmat johtuvan aina niistä, ei hänen huonosta käytöksestä. Ei koskaan.

6. Epämääräinen huono olo hänen seurassaan. En saa siitä kunnolla kiinni, mutta se on läikkynyt välillämme liki koko suhteen ajan niitä lyhyitä hyviä hetkiä lukuunottamatta.

7. Jos huomautan jostain asiasta hänelle, on se hänen mielestään henkistä väkivaltaa. Kun ensimmäisen kerran kuulin tämän hänen suustaan olin suoraan sanottuna järkyttynyt. Yksinkertaisesti en voinut käsittää, miten hän voi nähdä oman osuutensa asioihin niin vääristyneellä tavalla. Mutta tehtävänsä tämäkin heitto ajoi ja olen tuosta lähtien alkanut epäilemään itseäni narsistipsykopaatiksi, joka viis veisaa muiden rajoista, tarpeista ja toiveista.

Kiitos vielä minunkin puolestani kaikille ketjuun osallistuneille. On tärkeää tuoda tätäkin puolta esiin.

Uskomatonta, tämä on kuin minun ajatuksistani tempaistu lista. Olen vasta viime vuosina alkanut pitää puoliani ja lakannut taipumasta aina vaan. Syvään juurtunut miellyttämisen halu on vaikeuttanut prosessia, sekä luonteelleni ominainen anteeksiantamisen helppous. Olen luullut että ikävien asioiden muistelu on vahingollista -nyt olen tietoisesti pyrkinyt palauttamaan mieleeni kokemani vääryydet etten taas anna periksi ja mukaudu.

Myös nämä av:n keskustelut ovat avanneet ajatuksiani, että tällaisia ihmisiä ja tapahtumia oikeasti on muillakin. En vain kuvittele kaikkea ja vääristele tilanteita päässäni ja ole itse kieroutunut.

Nykyään mies parjaa minua feministiksi. Se on ilmeisesti hänen mielestään melkeinpä pahinta mitä voi olla. Eli yrittää syyllistää minua siitä etten alistu kaikkeen mukisematta.

Kiitos teille tästäkin ketjusta, olen taas piirun verran varmempi itsestäni!

Vierailija kirjoitti:

Tää keskustelu palautti mun uskon yhteisöllisen naiseuden voimaan.

Jos palstoilla avautuminen riittää.  Mutta jos hoksaa erehtyneensä tai joutuneensa erehdytetyksi, pitää löytyä omaa voimaa ja tahtoa heittää puolisko pois elämästään. Näistä jutuista huomaa miten hyvin tyypit osaa valita uhrinsa. Suostutaan täysin epänormaaleihin syytöksiin. Anteeksi kun kouluttaudun anteeksi kun olen tuntenut muitakin ihmisiä anteeksi sitä ja tätä.  Ei nuo tyypit edes yritä toteuttaa luonnevikojaan kehen tahansa. 

Suhde kuulostaa tavattoman rankalta sinulle. Et ole lainkaan herkkis tai vaativa, jos haluat, että voit luottaa kumppaniisi ja tuntea olosi turvalliseksi suhteessa. Mielestäni parisuhteen kuuluu aina vain ja ainoastaan parantaa elämänlaatua (toki kaikissa suhteissa on pienet kolhunsa, mutta se on normaalia elmää). Jos parisuhde aiheuttaa ylimääräistä ahdistusta ja huolta, se ei palvele sinua, eikä ole sen arvoista. Miksi seurustella jonkun kanssa, joka haukkuu ja nöyryyttää sinua? Pelko ei kuulu parisuhteeseen, eikä varsinkaan uhkailu. Tuo on henkistä väkivaltaa. 

Toivon sinulle kaikkea hyvää, sekä voimaa lähteä suhteesta. Se ei ehkä ole henkisesti helppoa, mutta voin luvata, että se helpottaa todella nopeasti. (Kun ette kerran asu yhdessä, niin ero sujuisi käytännössäkin helpommin) Ja jos koet ahdistusta ja pelkoa niin apua saa esim täältä: https://apuaeroon.fi/palvelu/valtakunnallinen-kriisipuhelin/

Terv. Kokemusta samankaltaisesta suhteesta

Esimerkiksi minun ei ole koskaan ole ollut vaikea puolustautua koulussa ja vaikka lyödä takaisin enkä ole tullut lapsena tai nuorena kiusatuksi. Mutta tuo luonnehäiriöisen kanssa olo oli jotain ihan omaa luokkaansa. Se on niin kieroa, että oma tutka menee pimeäksi, kun syytökset ovat niin absurdeja ja se miten itse näkee itsensä on täysin muuta kuin mitä se toinen pokkana alkaa sanoa. No, uskoakseni opin kerrasta eikä koskaan enää. 

Oletteko joutuneet kokemaan fyysistä väkivaltaa?

Miksiköhän luonnehäiriöiset on niin saamarin hyvännäköisiä.. Sitä vain on heikkona. Kuin karkkia mulle..

Kiitos erityisesti ap ja viestin 346 kirjoittaja! Tänään on ollut jotenkin vapautuneempi tunne itsessäni, kun purin tuntojani tähän ketjuun. Tiedän ja huomaan kyllä, että ne keskustelut ovat pään hakkaamista seinään. Lisään kuitenkin, että mies vielä kommentoi silloin pari päivää sitten, että sä olet nää eroajatukset ja muut ihmejutut saanut tietysti päähäsi vauva-palstaa lukemalla :D Siihen en minäkään viitsinyt kommentoida mitään. 

Hyvä kysymys tuo, mistä kaikesta on joutunut luopumaan. Meilläkään ei ole käyty syvällisiä pohdintoja mistään, vaikka itse tykkään puhua kaikesta ja olen kiinnostunut laajasti asioista. Mies ei ole kontrolloinut harrastuksia, työtä tai vapaa-ajan käyttöä, joten tällaisista asioista en ole joutunut luopumaan. Tietysti se epämääräinen paha olo on tehnyt omista fiiliksistä kaiken aikaa jokseenkin tahmeita. Mutta sitten ne haaveet, jotka oli parisuhteeseen liittyen. Huomasin jo ensimmäisellä ulkomaanmatkalla, että oloni oli tosi turvaton hänen seurassaan. Pelkäsin raivareita ja sitä että tulen jätetyksi ties missä ja jään yksin selvittämään paluuta kotiin. Joten rajasin matkustelusta pois kaikki "turvattoman" tuntuiset vaihtoehdot. Olen haaveillut lemmikin ottamisesta. Tajusin, etten mitään pentua halua hänen kanssaan ollessaan. Ylipäätään omien toiveiden esittäminen on ollut sellaista, että joutuu miettimään milloin voi sanoa ja miten voi sanoa, että ei tule tyrmätyksi. 

Minulla on työuran suhteen tullut pari merkittävää edistymisaskelta ja mies ei onnitellut kummastakaan. Ja se on yksi syy, miksi tilanne eskaloitui omalta osaltani juuri nyt. Aistin, että hän on tulossa kateelliseksi ja seuraava kilahdus tulisi varmaankin pilaamaan näihin juttuihin liittyvät tunnelmat. En halua  antaa siihen tilaisuutta. Tärkeämpää on nyt minulle mennä elämässä eteenpäin kuin tämä onneton parisuhde.

Eniten odotan vapautumisen tunnetta ja sitä että voi ja saa tuntea kaikki tunteet. Olla oma itsensä häpeilemättä. Ei enää sen puntarointia millä mielellä toinen on,miellyttämistä, pohtimista meneeköhän viikonloppu putkeen vai kilahtaako jostakin.

Vierailija kirjoitti:

Miksiköhän luonnehäiriöiset on niin saamarin hyvännäköisiä.. Sitä vain on heikkona. Kuin karkkia mulle..

Oon miettinyt samaa

Kunpa näistä teemoista kirjoitettaisiin asiallisia juttuja/tekstejä/kommentteja/artikkeleita, jotta tietoisuus lisääntyisi. Suomi on saanut ja edelleen saa nuhteita kansainvälisiltä toimielimiltä, koska meillä eivät naiset ja lapset saa riittävää suojelua. Henkistä väkivaltaa ei käytännössä tunnisteta lainkaan ja fyysinenkin väkivalta sivuutetaan täysin esimerkiksi lasten huolto- ja tapaamispäätöksissä luvattoman usein (60%?). Fyysisesti väkivaltainen voi jopa saada huoltajuuden.

Erityisen hälyttävänä pitäisi pitää sitä, kuinka perheensisäiseen väkivaltaan suhtaudutaan sekä sosiaalitoimessa että oikeuskäytännössä. Jos väkivalta ei ole koskenut suoraan tai todistettavasti lasta, ei sillä katsota olevan merkitystä. Ensinnäkin, lapsi kokee pelkoa ja ahdistusta sekä suurta turvattomuutta myötäeläessään lähisuhdeväkivaltaa. Toisekseen, hän altistuu todella järkyttävälle mallille siitä, miten toisia kohdellaan. Kolmannekseen, täälläkin on todettu tietynlaisten taktiikoiden toistuvan kertomuksesta toiseen. Nämä ihmiset, jotka käyttäytyvät narsististyyppisesti ja harjoittavat laajamittaista vallankäyttöä, tekevät niin kohteesta riippumatta. Myös lapset joutuvat altistumaan sille käytökselle, koska sen merkitystä vähätellään. Nämä ihmiset aiheuttavat jatkuvasti valtavasti tuhoa ja elämänmittaisia jälkiä jopa omiin lapsiinsa.

Vierailija kirjoitti:

Oletteko joutuneet kokemaan fyysistä väkivaltaa?

En ole kokenut koskaan fyysistä väkivaltaa. Näissä sairaissa suhteissa on paljon variaatioita. Tässä suhteessa ei ole ollut myöskään tekemiseen liittyvää kontrollointia tai mustasukkaisuutta. Viime kerralla kun hän kilahti, hän tönäisi koiraani pari kertaa, joka yritti hätääntyneenä tulla syliin. Siitä sisuunnuin tosi paljon, ja päätin että koiran ei tarvitse enää koskaan pelätä ja kokea mitään vastaavaa. Ihmeellistä kyllä, miksi ajatus ei ole toiminut oman itseni suhteen yhtä kirkkaasti. Tätä en anna ikinä anteeksi. 

Täsmennän vielä tuon mustasukkaisuuden osalta, että hän ei ole ollut minusta mustasukkainen. En ole ollut aiemmin elämässäni mustasukkainen, mutta tässä suhteessa olen kokenut sitäkin. Hän jäi kiinni jossain vaiheessa Tinderistä ja treffipalstoilla olemisesta. Yritin siinä vaiheessa lähteä suhteesta, mutta jotenkin kaiken vääntämisen jälkeen suljin koko homman mielestäni. (Outoa tässä oli vielä sekin, että hänellä on tili myös naisena, koska on kiinnostunut millaisia ilmoituksia on kavereillaan.) Sain katsoa hänen tilinsä, ettei ole viestitellyt kenellekään. Uskon siihen edelleen, että ei ollut silloin tavannut ketään, koska se vaan oli mahdotonta aikataulullisestikin siihen aikaan. Mutta siitä jäi epäluuloisuus itämään ja hän saa raivarit, jos jotenkin yritän palata aiheeseen. Muutenkin hän on osannut tehdä oloni epävarmaksi jatkuvilla erouhkauksilla ja voisin kuvitella, kun hän "suuttuu" minulle, niin sillä hän tuntuu oikeuttavan itselleen ihan minkälaisen kohtelun minua kohtaan tahansa. Nyt viime aikoina hänellä on ollut jotakin salaista tekemistä ja en olisi yllättynyt jos selviäisi että on pettänyt. Ja kun yritin tosi varovaisesti tiedustella, mitä hän on silloin touhuillut, kun ei ole viestiini vastannut minulle kuin vasta tuntien päästä. Siitä lähti se viimeinen raivari, jossa töni koiraakin. Mitään vastausta en saanut, muuta kuin syytöksen stalkkaamisesta. En vaan jaksa enää välittää. 

Ei voi vain ymmärtää miten nuo tyypit kilahtaa ihan nollasta sataan. Ja aina vika on uhrissa. Aina.

Vierailija kirjoitti:

177 jatkaa vielä. Näissä kirjoituksissa tulee esiin aina suhteen ongelmat, ja varmastikin sen yksipuolisessa valossa ihmetyttää, miksi uhri ei lähde heti. Omassa suhteessani mies on ollut monessa minun asioissa tukena ja tsemppaamassa. Joka aamu suukottaa ja toivottaa hyvää työpäivää. Samoin illalla kysyy, miten päivä on mennyt. On kiinnostunut kuulumisista ja tekemisistä. Jos minulla on menoa, niin hän hoitaa eläimet ja lapset ilman muuta. Ja kyydinkin tarvittaessa. Kuten tuolla aiemmin kirjoitettiin, että jos tykkäisin grillaamisesta, niin hän hankkisi grillin pihaan (itse asiassa näin juuri tapahtuikin). Kaikki lahjat on minua ajatellen just eikä melkein, ei unohdu synttärit yms. Käy kaupassa itsenäisesti, hoitaa kotityöt mukisematta ja laittaa ruokaa. Jos minulla on aikainen herätys, hän hoitaa kaikki aamun muut velvollisuudet, jotta minun tarvii vain herätä ja lähteä. Meillä on paljon yhteisiä harrastuksia/mielenkiinnonkohteita, ja todella hauskaa keskenämme. Vitsailemme jopa hänen narsistisuudestaan ja olemattomasta hermorakenteesta- ja näistä suhteen ongelmista. Nauramme paljon ja seksi on aina rakastavaa ja hyvää. Paljon hellyyttä ja läheisyyttä. Jos tarvitsen apua jossakin esim. viimeksi tarvitsin työpöydän aputason, hän rakensi sellaisen. Jos joku oikeasti lähtee tällaisesta suhteesta lätkimään yhdestä läski-kommentista, niin on aika ihme tyyppi. Tosin tässä suhteessa mies ei ole koskaan arvostellut ulkonäköäni, kehunut ainoastaan.

Toinen puoli tulee vähitellen ja kun nuo vuorottelevat, niin se saa pään sekaisin keneltä vaan. Se onkin kamala kontrasti, kun yhtäkkiä se kaikki ihana otetaan pois. Syynä on aina jokin väärin sanottu asia tai jotain tosi erikoista, mistä ei itse saa kiinni. Mikään anelu ja itku ei auta, vaikka tekisi mitä vaan, niin toinen raivostuu entistä enemmän. Esim. kun hän yhtäkkiä päätti jättää minut, kun läheiseni sairastui vakavasti,  se tuntui suorastaan epätodellisesta, kun lähtökohta oli tuo. Ne päivät hän tuijottaa minua pelottavalla, kylmällä katseella ja saattaa karjaista "häivy!" kun tulee petaamaan sänkyä, jolla istun. Pahimmillaan menee nyrkki seinästä läpi. Vasta kun oikein olen anellut ja pyydellyt riittävästi, niin hän muuttuukin tuohon edellä mainittuun moodiin. Sitten hän on vielä erityisen ihana minua kohtaan. Saattaa mennä kuukausia hyvin ja silloin sitä miettii, oliko se kylmyys tottakaan ja olikohan se joku stressireaktio tai mielenterveydenhäiriö. Se sitten kuitenkin tekee ihmisestä sellaisen, että pelkää koko ajan tekevänsä jotain väärää ja alkaa ahdistaa enemmän ja vähemmän koko ajan. Hänen mielestään kaikki ongelmat johtuvat minun oudosta käytöksestä. Sen enempää hän ei sitä selitä. 

Moikka!

Olen ajatellut paljon sun tekstiä kun ensimmäisen kerran sen luin, se heti tuntui hyvin tutulta ja pystyin samaistumaan sinuun, kuten tunsit myös.

Juuri näin meilläkin. Tämä oli sellainen, että nyt joku on oikeasti hyvin lähellä sitä mitä itsekin olen suhteessa läpikäynyt!

Vaikka jotain pientä eroa tottakai onkin.

Yhden esimerkin tahdon minäkin antaa tuosta hyvin absurdista erotilanteesta.

Tosin sinulla se oli traumatisoiva, tuo oli todella ilkikurista, järjetöntä ja siitä olen pahoillani mutta samantyylisellä kaavalla on täälläkin menty.

Eli muistaakseni joku reilu kuukausi sitten.

Oli vielä sitä aikaa kun todella tahdoin nyt keskittyä ja panostaa suhteeseen, välillä epävarmana mutta kuitenkin tahdoin yrittää.

Meillä oli mennyt pitkän aikaa suhteellisen hyvin, ei mitään kamalia ylilyöntejä jotain kiusaamista lukuunottamatta. Siihen oli jo niin tottunut ettei kai jaksanut reagoida tai nähdä sitä tarpeeksi selkeästi.

Olimme olleet erossa ehkä viikon työkuvioiden takia. Olimme suunnitelleet yhteenmuuttomme aika tarkkaan, miten hoidan raha-asiani (eli teen enemmän töitä) ja että väliaikaisesti olemme erossa hieman enemmän kun työt ovat toisessa kaupungissa, muutamaan viikkoon emme välttämättä näe ollenkaan.

Mies sanoi, että kyllä me siitä selviämme, hän ymmärtää täysin ja hän rakastaa minua.

Lähettelimme hempeitä viestejä, soittelimme päivittäin ja väleissämme ei tuntunut olevan kitkaa.

Sitten yksi ilta soitin niin kuin normaalisti, oli oudon kuuloinen. Äksyili ja sanoi, ettei tiedä haluaako olla kanssani. Kuulemma minun pitäisi katsoa peiliin, hän ei jaksa minua ja painostan häntä ja otan yhteyttä liikaa.

Tarvitsee aikaa miettiä mitä hän haluaa tehdä kanssani.

Vielä edellisenä iltana oli normaalisti kertonut ikävästään ja rakkaudestaan. Ei mitään merkkejä tuosta tilanteesta.

Hirveä ahdistus siltä tuli. Emmekä muuta kun laittaneet kuin korkeintaan kaksi viestiä päivässä ja yksi puhelu melkein joka ilta.

Taas vedettiin matto jalkojen alta..

Sovimme mutta ei suostunut kertomaan mikä häneen meni, ei kuulemma tiedä eikä jatkanut keskustelua sen kummemmin.

Viikon päästä siitä kertoi, että kiukuttelee koska ahdistaa olla erossa.

Kuitenkin nuo tilanteet on niin helvetin järjettömiä. Kun tosiaan mies osaa olla todella ihana, huomioida, tekevä, osallistuu kodin askareihin, huomioi aina seksissä minunkin tulemisen (paitsi se yksi outo tilanne), sellaistakin huumoria riittää, että nauran aidosti kyyneleet silmissä jne.

Sitten vaan kilahtaa, on ylimielinen tai muuten ailahteleva raivopää tai kiusantekijä.

Ei voi ymmärtää...

Pää todella menee sekaisin mutta kun sattuu tarpeeksi eikä mikään muutu niin näkee asiat toisin. Myöskin tämä vertaistuki on ollut korvaamaton apu.

Toivottavasti sinulla on voimia lähteä suhteesta! Kiitos kun jaoit kokemuksia.

Pakko sanoa, että minulla on koko ajan helpompi ja varmempi tunne siitä, että voin paremmin yksin. Se vähän vaihtelee päivän aikana mutta kuitenkin tänään jo aidosti nautin yksinäisyydestä kulkiessani kaupungilla sekä haaveilin kaikenlaisista jutuista lähitulevaisuuteeni, tähän omaan elämääni ilman miestä.

Tsemppiä!

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

nipsnips ...olen tuosta lähtien alkanut epäilemään itseäni narsistipsykopaatiksi, joka viis veisaa muiden rajoista, tarpeista ja toiveista. nips

Ei kannata enää epäillä, oireet ovat niin selvät.

Luin väärin, luulin että tarkoitit miestäsi. Sori.

Hyvä ap! Tässä tosiaan meillä on ollut samaa. Vasta kun on sanottu rakastavansa ja oltu läheisiä, niin yhtäkkiä ei haluakaan olla yhdessä. Syyt jää epämääräisiksi ja tekee epävarman olon. Sitten sitä (valitettavasti) yrittää olla erityisen kiltti ja huomaavainen miestä kohtaan, jotta tilanne ei uusiutuisi. Ja vaikka miellyttäisi miten, niin kyllähän se aina uusii. 

Minusta oli hyvä, kun otit esille kaipaamasi syvälliset keskustelut. Olen paljon miettinyt sitä, että missä vaiheessa kadotin kaipuun kunnollisiin keskusteluihin. Tällaisessa parisuhteessa ikään kuin riittää kun toinen sanoo edes jonkun syyn käytökselleen ja sitten käytöksellään hyvittelee. Ihan kuin sitten kaikki olisi ok. Pohjimmiltaan nuo ristiriidat johtuvat arvomaailmojen erosta ja ei ne tule suoraan ilmi, kun niistä ei pysty keskustelemaan. Näennäisesti tasa-arvoinen suhde, jossa kuitenkin miehen raivoaminen antaa hänelle sen johtajan roolin kaikkeen. 

Minulla fiilikset vaihtelevat. Tiedän ratkaisun olevan oikea. Taustalla kummittelee viimeisin pahasti epäonnistunut eroyritys, jolloin sukelsin niin pahaan ahdistukseen, että tuntui että vaihtoehtoina oli psykoosi tai sitten ottaa mies takaisin hyvittelemään. Nyt olen vankemmalla pohjalla, kun niskassa ei ole muita paineita samaan aikaan. Ja minulla on ollut aikaa lukea ja jäsennellä asioita. Tämä vertaistuki on ollut arvokasta, koska en ole osannut puhua miehen käytöksestä muille. Se kaikki on ollut niin absurdia, ettei siitä saa kiinni, jos ei ole kokenut samaa. Vaikka nytkin on paha olla ja välillä ahdistaa, niin kun tästä selviää, saa olla loppuelämän ilman vellovaa toisen aiheuttamaa pahaa oloa ja pelkoa raivareista, hylätyksi tulemisesta. 

Minä lopetin keskustelemisen ja vähitellen melkein puhumisenkin melkein kaikesta muusta kuin siitä, miten minun tulisi muuttua. Ohjeet/määräykset olivat niin epämääräisiä ja kaipasin vastauksia kaikkeen siihen hulluuteen, jota en itse osannut jäsentää. Kaikki puhuminen oli kuitenkin turhaa, myös ne, jotka liittyivät mieheen ja siihen, miten minun kuuluisi tehdä hänestä ehjä ja onnellinen.

Keskustelemisen lopetin, koska ensinnäkin hän vihasi akateemisuuttani. Saatoin käyttää tajuamattani jotakin ilmaisuja tai sanoja, jotka olivat hänelle vieraita. Ne johtivat mielettömiin raivareihin siitä, mikä luulen olevani, kirjaviisas, joka ei käytännössä osaa mitään, mutta sitäkin ylpeämpi. Kaikki minut tuntevat tietävät, ettei tuosta mikään ollut ollenkaan totta. Lopetin sen myös siksi, etten vain teemoilla provosoisi samaa. Vain akateemiset ääliöt puhuvat tuollaisista tms. Lisäksi ymmärsin lopettaa, koska hän sai riidan aikaan kaikesta. Hän tiesi kaikesta paremmin ja loukkaantui olin sitten samaa tai eri mieltä. Pahinta oli, jos minulla oli jokin mielipide itselläni jostakin. Hän vihasi yhteiskunnallisia rakenteita, hän näki kaikessa salaliittoja ja hyvävelijärjestelmiä ja ylipäätään pahaa. Hän myös oli kaikkien alojen asiantuntija ja nousi pelottavalle laukalle mistä vain. 

Hän kyllä puhui ja tiesi kaikesta kaiken. Myötäily ei sekään ollut yleensä hyvä, koska hän haki konflikteja ja sitä, että sai minut alistettua ja mitätöityä, mutta parempi kuitenkin kuin se, että olisin itse aloittanut aiheet.

Kaikki oli niin sairasta, mutta sittenkin, hän oli ennen minua terve ja ihana. Minä ajoin hänet raivoavaksi hulluksi.

389 jatkaa vielä.

Yksi mieltäni vaivannut asia oli hänen luonteen paljastuttua, että kuinka ikinä selviäisimme oikeista parisuhdeongelmista tai jostakin muusta normaalista elämän vastoinkäymisestä. Hänen psyyke on ailahteleva ja hän on kyvytön käsittelemään tunteita - omat tunteet menee ylilaidan ja minun tunteet ei kiinnosta. Mietin, että jos hän sairastuisi vaikka syöpään, siitä tulisi ihan h*lvettiä. Jos minä sairastuisin syöpään, hän jättäisi minut. Saattaisi yrittää jotain välittämisen tapaista alkuun, mutta ei lopulta jaksaisi eikä kiinnostaisi. Tai jos olisin kotona heikkona hänen apunsa varassa - todella pelottava ajatus. Jos ajattelee suhdetta 10 vuoden päähän, olisinko onnellinen - tuskinpa.