Lue keskustelun säännöt.
Miten pääsen irtaantumaan raadollisesta suhteesta? Olen niin ahdistunut, jopa peloissani. Inhoan itseäni.
12.02.2020 |
Viha on kääntynyt minuun, toisinaan tunnen vihaa myös miestä kohtaan. Elämä on harmaata ja ottaa päähän valinnat joita olen tehnyt suhteen aikana. En ole elänyt itselleni vaan toisen ehdoilla.
Suhde etenkin liian nopeasti, yritin jarrutella useaan otteeseen mutta lopulta aika vain vei ja heittäydyin tilanteeseen.
Mies kiusaa, mitätöi, pitää itseään mahtavana saaliina ja sitten taas epäilee jäänkö vai en, kehuu naisilla joita riittäisi, uhkailee lähes joka viikko erolla tai vihjaa jotain ympäripyöreää suhteemme jatkuvuudesta ja nauraa päälle. Silittää ja sanoo, etten saa loukkaantua.
Haluaa hyötyä minusta aika selvästi. Kuten kotityöt, seksi yms.
Mies on alkanut etoomaan, se kaikki kura mitä sieltä suusta tulee ja hämmentää. Vaikea suhtautua kun kaikki pitäisi ottaa kuin ei mitään.
Sitten on toinen puoli.
Uskoo minuun, kehuu paljon, antaa läheisyyttä, huomioi seksissä, lahjoo taloudellisesti(tosin ei hyvä juttu enää), tekee paljon töitä ja haluaa tulevaisuuden kanssani saman katon alla.
Mutta minä en voi luottaa mihinkään. Käytös on niin ristiriitaista ja ahdistaa, mieleni on sekaisin.
Olen yrittänyt olla hyvä hänelle mutta myös puolustautua tilanteissa joissa mitätöi.
Kaikki menee kuitenkin lopulta huumorin piikkiin ja minun herkkyyteen tai sitten mies sanoo, ettei edes ymmärrä loukkaavansa, eikä minun tule välittää.
Silti joskus naureskelee ja sanoo että kiusaa minua ja silti aina palaan.
Hiton ylimielistä käytöstä.
Toisena hetkenä taas anteeksipyyntöjä ja että enhän lähde hänen luotaan.
Tämän miehen myötä työkuvioni ovat menneet sekaisin, päihteitä kuluu luvattoman paljon(mies ei halua lopettaa vielä vaan haluaa olla viihteellä vapaat) ja minäkin olen sitten keventänyt ajatusmaailmaani.
Nyt tosin en tahtoisi enää, koko terveys menee ja tämä on todella paskaa koska tuntuu, etten osaa päättää enää mitä mieltä mistään asiasta olen.
Olenko itse sekaisin ja liian tuomitseva tai herkkä.
Ahdistaa kun mies laittaa viestiä kun on ikävä jne. Asumme siis erillämme ja aika kaukana toisistamme.
Pelkään jotain, mies on niin arvaamaton ja toisaalta joskus en usko, että hän on oikeasti paha, pelkästään vaan väsynyt ja masentunut ja purkaa sitä minuun.
Käytös on niin ailahtelevaa..
Kommentit (424)
Niin. Sinun syy! Miettisit vähän minkälainen hirviö sieltä peilistä katsoo. Ajat minut tähän. Oisit kiitollinen, että kelpaat edes jollekin.
On toki mahdollista,että kaksi ihmistä provosoi alitajuisesti toinen toistaan. Sen sijaan, että toisen seurassa olisi paras versio itsestään, onkin huonoin.
Normaalit ihmiset tunnistavat tällaisen ongelman, keskustelevat siitä ja lopulta eroavat. Näissä suhteissa niin ei kuitenkaan käy. Eikä ole totta toisen syyllisyyskään. Mies ei jätä uhria niin kauan kun voi hyötyä tästä (raha, seksi, asunto yms ja vallankäyttö, vallan ja kontrollin tunne). Hän ei myöskään hyväksy toisen lähtemistä. Ero voi triggeröidä loppuelämän pituisen koston. Kukaan ei saisi tehdä mitään niin törkeää kuin jättää narsistityyppistä ihmistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiitos erityisesti ap ja viestin 346 kirjoittaja! Tänään on ollut jotenkin vapautuneempi tunne itsessäni, kun purin tuntojani tähän ketjuun. Tiedän ja huomaan kyllä, että ne keskustelut ovat pään hakkaamista seinään. Lisään kuitenkin, että mies vielä kommentoi silloin pari päivää sitten, että sä olet nää eroajatukset ja muut ihmejutut saanut tietysti päähäsi vauva-palstaa lukemalla :D Siihen en minäkään viitsinyt kommentoida mitään.
Hyvä kysymys tuo, mistä kaikesta on joutunut luopumaan. Meilläkään ei ole käyty syvällisiä pohdintoja mistään, vaikka itse tykkään puhua kaikesta ja olen kiinnostunut laajasti asioista. Mies ei ole kontrolloinut harrastuksia, työtä tai vapaa-ajan käyttöä, joten tällaisista asioista en ole joutunut luopumaan. Tietysti se epämääräinen paha olo on tehnyt omista fiiliksistä kaiken aikaa jokseenkin tahmeita. Mutta sitten ne haaveet, jotka oli parisuhteeseen liittyen. Huomasin jo ensimmäisellä ulkomaanmatkalla, että oloni oli tosi turvaton hänen seurassaan. Pelkäsin raivareita ja sitä että tulen jätetyksi ties missä ja jään yksin selvittämään paluuta kotiin. Joten rajasin matkustelusta pois kaikki "turvattoman" tuntuiset vaihtoehdot. Olen haaveillut lemmikin ottamisesta. Tajusin, etten mitään pentua halua hänen kanssaan ollessaan. Ylipäätään omien toiveiden esittäminen on ollut sellaista, että joutuu miettimään milloin voi sanoa ja miten voi sanoa, että ei tule tyrmätyksi.
Minulla on työuran suhteen tullut pari merkittävää edistymisaskelta ja mies ei onnitellut kummastakaan. Ja se on yksi syy, miksi tilanne eskaloitui omalta osaltani juuri nyt. Aistin, että hän on tulossa kateelliseksi ja seuraava kilahdus tulisi varmaankin pilaamaan näihin juttuihin liittyvät tunnelmat. En halua antaa siihen tilaisuutta. Tärkeämpää on nyt minulle mennä elämässä eteenpäin kuin tämä onneton parisuhde.
Eniten odotan vapautumisen tunnetta ja sitä että voi ja saa tuntea kaikki tunteet. Olla oma itsensä häpeilemättä. Ei enää sen puntarointia millä mielellä toinen on,miellyttämistä, pohtimista meneeköhän viikonloppu putkeen vai kilahtaako jostakin.
Toivon koko sydämestäni, että pääsette tällaisista ahdistavista ja itseänne vahingoittavista suhteista irti mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti. Tiedän omasta kokemuksesta, ettei se ole helppoa, koska sairas osapuoli alkaa helposti eron jälkeen vielä vainoamaan.
Haluan kuitenkin kertoa, että eroaminen kannattaa, mitä pikemmin sen parempi. Näihin suhteisiin pätee se, että vaihtamalla paranee. Toki itse pitää jatkossa olla tarkempi uuteen ihmiseen tutustuessaan, ettei ajaudu taas samaan ansaan ja lopettaa koko juttu heti alkuunsa, jos tuttuja varoitusmerkkejä alkaa ilmenemään. Naisen vaisto on oikeassa ja epämääräiset huonot tuntemukset ihan suhteen alussa kannattaa ottaa tosissaan ja miettiä, mistä ne johtuvat, eikä selitellä kaikkea parhain päin.
Minä löysin vasta reilusti yli nelikymppisenä upean, tasapainoisen parisuhteen. On mielettömän ihanaa, kun saa olla täysin oma itsensä ja tietää, että mies kannustaa ja tukee kaikessa. Ei tarvitse kuulostella toisen tunnelmia, eikä kulkea varpaillaan odottaen seuraavaa räjähdystä. Päinvastoin miehen seurassa saa tuntea olevansa turvassa ja onnellinen. Hän ei syyllistä minua mistään, vaan antaa positiivista energiaa, jonka voimalla omakin mieli paranee.
Yäk, mikä ukko, narsisti.
Arvosta jo lopulta itseäsi. Älä anna ukon käyttää sua kynnysmattona. Terveys menee...
Eroon tuosta, niin saat elämäsi takaisin.
Vierailija kirjoitti:
Niin ne aina syyttelee uhreja omista ongelmistaan. Uhri on esim syy miksi narsku käyttää päihteitä.
En aidosti keksi, mitä sellaista olisin tehnyt koko suhteen aikana, mikä olisi voinut herättää sellaista raivoa minua kohtaan. Olen ollut tosi kiltti, joustava ja ystävällinen koko ajan. Tuli mieleen tästä, kun joku aika sitten hänellä läikkyi kahvia. Olin sohvalla omissa ajatuksissani, kun hän alkoi inttämään, että tuijotan siinä "mitä sä sähläät ja et osaa kahviakaan kaataa" jne. Sanoin niin kuin asia on, että en ole koskaan moittinut ketään vahingoista. Päinvastoin hänen on vaikea sietää toisten mokia. Hän siinä tuhahteli sitten. En oikein tajua, onko se tahallista vai onko hän oikeasti sitä mieltä. Mutta mieleen tuli, että hän maalasi mieleensä minusta kuvan ihan jonain muuna ja kävi sitten sotaa tätä mielikuvitusolentoa vastaan. Näinkin arkipäiväisessä asiassa hän onnistuu löytää seikan, jolla voisi syyttää minua.
Yksi erikoisuus, joka minut on myös saanut hämilleen tässä suhteessa on "kaksoisstandardit". Jos vaikka tuo kahviepisodi olisi tapahtunut jossain tv-sarjassa, hän olisi kommentoinut että eihän toista voi tuollaisesta syyttää ja onpa ahdistava parisuhde. Tai koulukiusaamiseen/lasten väliseen kiusaamiseen hän puuttui napakasti ja osasi selittää lapsille, kuinka kiusaaminen voi vaikuttaa lapsen psyykeen pysyvästi. Itseään hän ei nähnyt kiusaajana ja sen selittäminen mitä tämä on psyykelleni tehnyt, hän on ottanut vain v*ttuiluna itseään kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos erityisesti ap ja viestin 346 kirjoittaja! Tänään on ollut jotenkin vapautuneempi tunne itsessäni, kun purin tuntojani tähän ketjuun. Tiedän ja huomaan kyllä, että ne keskustelut ovat pään hakkaamista seinään. Lisään kuitenkin, että mies vielä kommentoi silloin pari päivää sitten, että sä olet nää eroajatukset ja muut ihmejutut saanut tietysti päähäsi vauva-palstaa lukemalla :D Siihen en minäkään viitsinyt kommentoida mitään.
Hyvä kysymys tuo, mistä kaikesta on joutunut luopumaan. Meilläkään ei ole käyty syvällisiä pohdintoja mistään, vaikka itse tykkään puhua kaikesta ja olen kiinnostunut laajasti asioista. Mies ei ole kontrolloinut harrastuksia, työtä tai vapaa-ajan käyttöä, joten tällaisista asioista en ole joutunut luopumaan. Tietysti se epämääräinen paha olo on tehnyt omista fiiliksistä kaiken aikaa jokseenkin tahmeita. Mutta sitten ne haaveet, jotka oli parisuhteeseen liittyen. Huomasin jo ensimmäisellä ulkomaanmatkalla, että oloni oli tosi turvaton hänen seurassaan. Pelkäsin raivareita ja sitä että tulen jätetyksi ties missä ja jään yksin selvittämään paluuta kotiin. Joten rajasin matkustelusta pois kaikki "turvattoman" tuntuiset vaihtoehdot. Olen haaveillut lemmikin ottamisesta. Tajusin, etten mitään pentua halua hänen kanssaan ollessaan. Ylipäätään omien toiveiden esittäminen on ollut sellaista, että joutuu miettimään milloin voi sanoa ja miten voi sanoa, että ei tule tyrmätyksi.
Minulla on työuran suhteen tullut pari merkittävää edistymisaskelta ja mies ei onnitellut kummastakaan. Ja se on yksi syy, miksi tilanne eskaloitui omalta osaltani juuri nyt. Aistin, että hän on tulossa kateelliseksi ja seuraava kilahdus tulisi varmaankin pilaamaan näihin juttuihin liittyvät tunnelmat. En halua antaa siihen tilaisuutta. Tärkeämpää on nyt minulle mennä elämässä eteenpäin kuin tämä onneton parisuhde.
Eniten odotan vapautumisen tunnetta ja sitä että voi ja saa tuntea kaikki tunteet. Olla oma itsensä häpeilemättä. Ei enää sen puntarointia millä mielellä toinen on,miellyttämistä, pohtimista meneeköhän viikonloppu putkeen vai kilahtaako jostakin.
Toivon koko sydämestäni, että pääsette tällaisista ahdistavista ja itseänne vahingoittavista suhteista irti mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti. Tiedän omasta kokemuksesta, ettei se ole helppoa, koska sairas osapuoli alkaa helposti eron jälkeen vielä vainoamaan.
Haluan kuitenkin kertoa, että eroaminen kannattaa, mitä pikemmin sen parempi. Näihin suhteisiin pätee se, että vaihtamalla paranee. Toki itse pitää jatkossa olla tarkempi uuteen ihmiseen tutustuessaan, ettei ajaudu taas samaan ansaan ja lopettaa koko juttu heti alkuunsa, jos tuttuja varoitusmerkkejä alkaa ilmenemään. Naisen vaisto on oikeassa ja epämääräiset huonot tuntemukset ihan suhteen alussa kannattaa ottaa tosissaan ja miettiä, mistä ne johtuvat, eikä selitellä kaikkea parhain päin.
Minä löysin vasta reilusti yli nelikymppisenä upean, tasapainoisen parisuhteen. On mielettömän ihanaa, kun saa olla täysin oma itsensä ja tietää, että mies kannustaa ja tukee kaikessa. Ei tarvitse kuulostella toisen tunnelmia, eikä kulkea varpaillaan odottaen seuraavaa räjähdystä. Päinvastoin miehen seurassa saa tuntea olevansa turvassa ja onnellinen. Hän ei syyllistä minua mistään, vaan antaa positiivista energiaa, jonka voimalla omakin mieli paranee.
Kiva kuulla, että olet löytänyt hyvän parisuhteen. Antaa toivoa, jos vielä joskus itsekin joskus löytäisi... Olen varma, että emme palaa enää yhteen. Mies ei ala onneksi vainoamaan. Hän on jo Tinderissä etsimässä seuraajaa, hän on sitä tyyppiä. Hän myös pelkästään kehuu minua seuraaville naisille, kyllä hän sen verran hyvin lukee peliä, että katkeruus ei ole hurmaavaa. Ja osaa kertoa myös, kuinka on kasvanut tämän suhteen myötä yms.
Tänään on vaikea aamu. Nyt on tullut surua ensimmäinen kerran vihan tunteiden jälkeen. Se on niin hullua joutua luopumaan siitä kaikesta hyvästä, mitä oli. Meillä oli hyvin pitkälle yhteiset harrastukset, elämänrytmit, elämäntapa, huumori ja todella hyvä olla toisen lähellä. Oli helppo miettiä elämää vanhuuden päiville yhdessä, luulin olevani loppuelämän suhteessa. Meillä ei käytännön elämään tarvinnut hakea kompromisseja, koska olimme ihan samaa mieltä rahan käytöstä, mihin matkustetaan, loppuun asti romanttisia illallisia yms. Toteutimme yhteisiä onnistuneita pikkuprojekteja, jotka oli suhteen parasta aikaa molemmille. Miksi hemmetissä toisella pitää olla sellainen luonne, että kuin veitsellä leikaten hän yhtäkkiä kylmenee ja oletkin pelkkää saastaa toisen silmissä. Ja juuri kun olisin tarvinnut eniten tukea, hän jättää minut - tämä toistui monta kertaa. Sitten jos yrittää asiasta puhua, siitä seuraa niin pelottava raivari, ettei uskalla edes yrittää puhua enää.
En tiedä uskallanko enää luottaa miehiin. Hän oli niin ihana pitkään ja vaikka olen kuinka miettinyt varoitusmerkkejä, niin ei niitä ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos erityisesti ap ja viestin 346 kirjoittaja! Tänään on ollut jotenkin vapautuneempi tunne itsessäni, kun purin tuntojani tähän ketjuun. Tiedän ja huomaan kyllä, että ne keskustelut ovat pään hakkaamista seinään. Lisään kuitenkin, että mies vielä kommentoi silloin pari päivää sitten, että sä olet nää eroajatukset ja muut ihmejutut saanut tietysti päähäsi vauva-palstaa lukemalla :D Siihen en minäkään viitsinyt kommentoida mitään.
Hyvä kysymys tuo, mistä kaikesta on joutunut luopumaan. Meilläkään ei ole käyty syvällisiä pohdintoja mistään, vaikka itse tykkään puhua kaikesta ja olen kiinnostunut laajasti asioista. Mies ei ole kontrolloinut harrastuksia, työtä tai vapaa-ajan käyttöä, joten tällaisista asioista en ole joutunut luopumaan. Tietysti se epämääräinen paha olo on tehnyt omista fiiliksistä kaiken aikaa jokseenkin tahmeita. Mutta sitten ne haaveet, jotka oli parisuhteeseen liittyen. Huomasin jo ensimmäisellä ulkomaanmatkalla, että oloni oli tosi turvaton hänen seurassaan. Pelkäsin raivareita ja sitä että tulen jätetyksi ties missä ja jään yksin selvittämään paluuta kotiin. Joten rajasin matkustelusta pois kaikki "turvattoman" tuntuiset vaihtoehdot. Olen haaveillut lemmikin ottamisesta. Tajusin, etten mitään pentua halua hänen kanssaan ollessaan. Ylipäätään omien toiveiden esittäminen on ollut sellaista, että joutuu miettimään milloin voi sanoa ja miten voi sanoa, että ei tule tyrmätyksi.
Minulla on työuran suhteen tullut pari merkittävää edistymisaskelta ja mies ei onnitellut kummastakaan. Ja se on yksi syy, miksi tilanne eskaloitui omalta osaltani juuri nyt. Aistin, että hän on tulossa kateelliseksi ja seuraava kilahdus tulisi varmaankin pilaamaan näihin juttuihin liittyvät tunnelmat. En halua antaa siihen tilaisuutta. Tärkeämpää on nyt minulle mennä elämässä eteenpäin kuin tämä onneton parisuhde.
Eniten odotan vapautumisen tunnetta ja sitä että voi ja saa tuntea kaikki tunteet. Olla oma itsensä häpeilemättä. Ei enää sen puntarointia millä mielellä toinen on,miellyttämistä, pohtimista meneeköhän viikonloppu putkeen vai kilahtaako jostakin.
Toivon koko sydämestäni, että pääsette tällaisista ahdistavista ja itseänne vahingoittavista suhteista irti mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti. Tiedän omasta kokemuksesta, ettei se ole helppoa, koska sairas osapuoli alkaa helposti eron jälkeen vielä vainoamaan.
Haluan kuitenkin kertoa, että eroaminen kannattaa, mitä pikemmin sen parempi. Näihin suhteisiin pätee se, että vaihtamalla paranee. Toki itse pitää jatkossa olla tarkempi uuteen ihmiseen tutustuessaan, ettei ajaudu taas samaan ansaan ja lopettaa koko juttu heti alkuunsa, jos tuttuja varoitusmerkkejä alkaa ilmenemään. Naisen vaisto on oikeassa ja epämääräiset huonot tuntemukset ihan suhteen alussa kannattaa ottaa tosissaan ja miettiä, mistä ne johtuvat, eikä selitellä kaikkea parhain päin.
Minä löysin vasta reilusti yli nelikymppisenä upean, tasapainoisen parisuhteen. On mielettömän ihanaa, kun saa olla täysin oma itsensä ja tietää, että mies kannustaa ja tukee kaikessa. Ei tarvitse kuulostella toisen tunnelmia, eikä kulkea varpaillaan odottaen seuraavaa räjähdystä. Päinvastoin miehen seurassa saa tuntea olevansa turvassa ja onnellinen. Hän ei syyllistä minua mistään, vaan antaa positiivista energiaa, jonka voimalla omakin mieli paranee.
Kiva kuulla, että olet löytänyt hyvän parisuhteen. Antaa toivoa, jos vielä joskus itsekin joskus löytäisi... Olen varma, että emme palaa enää yhteen. Mies ei ala onneksi vainoamaan. Hän on jo Tinderissä etsimässä seuraajaa, hän on sitä tyyppiä. Hän myös pelkästään kehuu minua seuraaville naisille, kyllä hän sen verran hyvin lukee peliä, että katkeruus ei ole hurmaavaa. Ja osaa kertoa myös, kuinka on kasvanut tämän suhteen myötä yms.
Tänään on vaikea aamu. Nyt on tullut surua ensimmäinen kerran vihan tunteiden jälkeen. Se on niin hullua joutua luopumaan siitä kaikesta hyvästä, mitä oli. Meillä oli hyvin pitkälle yhteiset harrastukset, elämänrytmit, elämäntapa, huumori ja todella hyvä olla toisen lähellä. Oli helppo miettiä elämää vanhuuden päiville yhdessä, luulin olevani loppuelämän suhteessa. Meillä ei käytännön elämään tarvinnut hakea kompromisseja, koska olimme ihan samaa mieltä rahan käytöstä, mihin matkustetaan, loppuun asti romanttisia illallisia yms. Toteutimme yhteisiä onnistuneita pikkuprojekteja, jotka oli suhteen parasta aikaa molemmille. Miksi hemmetissä toisella pitää olla sellainen luonne, että kuin veitsellä leikaten hän yhtäkkiä kylmenee ja oletkin pelkkää saastaa toisen silmissä. Ja juuri kun olisin tarvinnut eniten tukea, hän jättää minut - tämä toistui monta kertaa. Sitten jos yrittää asiasta puhua, siitä seuraa niin pelottava raivari, ettei uskalla edes yrittää puhua enää.
En tiedä uskallanko enää luottaa miehiin. Hän oli niin ihana pitkään ja vaikka olen kuinka miettinyt varoitusmerkkejä, niin ei niitä ollut.
Olisi hyvä pitää mielessä, että kaikki se yhteinen ei välttämättä ole aidosti totta sekään. Hän ei välttämättä ole nauttinut kuten on osoittanut nauttivansa. Tyypillisesti tekijä kartoittaa alussa tarkkaan uhrin luonteen, herkät ja vaikeat asiat elämässä ja historiassa, mieltymykset ja elämänarvot. Hän sovittaa omat tarinansa ja käytöksensä näiden mukaisesti - alussa. Siitä syntyykin illuusio "liian hyvästä ollakseen totta".
Se ei olekaan totta. Mikään siinä ei ole totta.
Totta on se kyky kylmyyteen ja julmuuteen. On paljon ihmisiä, jotka eivät missään tilanteessa tai mitenkään provosoiden voi kyetä sellaiseen rakastamansa ihmisen kohteluun ja pahuuteen kuin mihin nämä pystyvät. Se ei ole normaalia koskaan ja nämä tekijät ovat sille sokeita aina tai oikeuttavat käytöksensä mitä merkillisimmillä, loputtomilla selityksillään.
Olen vihdoin tajunnutut, mikä meidän 20 v liitossa on viallla. Olen aina syyllinen kaikkeen, en koskaan riitä, maallinen mammona on kaikki kaikessa, en saa koskaan olla iloinen ja onnellinen, ne tunteet dumpataan pikavauhtia alas, kaikki reissut on aina suurta draamaa, jotka päätyy pettymykseen, en saa seksiä, koska ilmeisesti tykkään siitä liikaa, mulla on typerä ajatustapa, tukka on ruma, pukeudun väärin, tykkään väärästä musiikista, katson vääriä töllöohjelmia ja kaikki mun kaverit on myötähäpeää aiheuttavia idiootteja. Ja koko helvetin suku on täynnä yksinkertaisia idiootteja, jotka syö puukupeista porsliinien sijaan.
Hän sen sijaan on älykäs, aateliset sukujuuret (omasta mielestään. Mummonsa on ottotytär ja se oikea suku on ilmeisesti aatelisia 1600-luvulla), keräilee designmaljakoita ja ties mitä kaikkea hienoa, ylivertaisen hyvä keskustelija, ylivertaisen hieno bisnesmies hienolla näkemyksellä itsestään (täysin tavisasteella oleva myyntimies, liian pelkuri tekemään mitään isompia ratkaisuja), ylivertainen tietämys kaikilla mahdollisilla aloilla, on ylivertaisen hyvä kaikissa mahdollisissa asioissa, voisi tehdä mun asiantuntijatyötä vasemmalla kädellä, käy salilla jumppaamassa (juu tuloksia on tullut, mutta eipä kiinnosta mennä mukana. Periaatteen vuoksi) Ei ole väkivaltainen tai agressiivinen (liian hyvin kasvatettu).
Luojan kiitos meillä ei ole lapsia.
Olen kiltti, sinisilmäinen, ilmeisen läheisriippuvainen lapanen, joka uskoo joka ihmisestä hyvää. Olen sitten ilmeisesti projisoinut kaiken tämän mieheeni, jota ei oikeasti kiinnosta ketään eikä mikään. Empatiaa ja sympatiaa on turha odottaa. On sillä kuitenkin jotain tunteita eli ei ole psykopaatti.
Kaikki nämä jutut on ilmaantunut hissukseen tämän 20 vuoden aikana. Jos olisivat lävähtäneet naamalle heti, olisi vaan perävalot näkyneet.
Mulla on suhteen alusta lähtien ollut ahdistunut ja kumma riitasointuinen olo. Koko ajan olen kuvitellut, että vika on minussa. Että olen jotenkin helv atan viallinen, kun en ymmärrä, mikä suuri kunnia minulle on sattunut, kun noin hieno tyyppi on osunut kohdalle.
Pitkä, tumma, komea mies, joka vei täysin jalat alta. Ja se palvoi maata mun jalkojen alla. Olin kaunein, älykkäin, fiksuin, ihanin..Olin sen elämän valo! Hetken aikaa ihan pelotti, että mitäs sitten, kun se oikeasti oppii tuntemaan mut...Rakastuin palavasti ja muutettiin 3 kuukauden sisään yhteen. Maksoin sen ulosottovelat, kun sillä oli huikea ura edessä. Pikku hiljaa vuosien mittaan, olen oppinut olla odottamatta mitään. Puheita pitää kun Ruuneperi, mutta MITÄÄN ei tapahdu. Ei mitään.
3 viikkoa sitten sain herätyksen ja totesin, ettei kai kaikki vika sittenkään ole minussa. Jossain sivustolla törmäsin termiin narsisti. Olen vieroksunut sitä, koska jossain vaiheessa kaikkien eksät oli narsisteja ja koko termi koki inflaation.
Mutta sitä se mun mies on. Ja nyt pitäisi päättää lähteäkö vai jäädä?
Mä olen sen tölväisyjä pitänyt aina huonona huumorina ja hevosenleikkinä. En ole oikeastaan alkuaikoja lukuunottamatta loukkaantunut mistään sen jutuista. Joku muu olisi. Raskaasti.
Hoksasin, että meillä on mennyt niin hyvin kaikki nämä vuodet, koska olin oppinut väistelemään puheissa riitoja aiheuttavat jutut : en koskaan laskenut leikkiä mistään hänen ominaisuudestaan tai jutuistaan, en juurikaan ikinä ollut eri mieltä mistään, kaikkeen vain hymistelin ja hymyilin.
Itsekseni tietysti homma on toinen. Möykky vaan kasvaa mahassa, mitä enemmän mielistelee.
Noh. Ajattelin viettää loppuelämäni toisenlailla. Saas nähdä, miten eukon käy. Mutta tsemppiä kaikille kanssasisarille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos erityisesti ap ja viestin 346 kirjoittaja! Tänään on ollut jotenkin vapautuneempi tunne itsessäni, kun purin tuntojani tähän ketjuun. Tiedän ja huomaan kyllä, että ne keskustelut ovat pään hakkaamista seinään. Lisään kuitenkin, että mies vielä kommentoi silloin pari päivää sitten, että sä olet nää eroajatukset ja muut ihmejutut saanut tietysti päähäsi vauva-palstaa lukemalla :D Siihen en minäkään viitsinyt kommentoida mitään.
Hyvä kysymys tuo, mistä kaikesta on joutunut luopumaan. Meilläkään ei ole käyty syvällisiä pohdintoja mistään, vaikka itse tykkään puhua kaikesta ja olen kiinnostunut laajasti asioista. Mies ei ole kontrolloinut harrastuksia, työtä tai vapaa-ajan käyttöä, joten tällaisista asioista en ole joutunut luopumaan. Tietysti se epämääräinen paha olo on tehnyt omista fiiliksistä kaiken aikaa jokseenkin tahmeita. Mutta sitten ne haaveet, jotka oli parisuhteeseen liittyen. Huomasin jo ensimmäisellä ulkomaanmatkalla, että oloni oli tosi turvaton hänen seurassaan. Pelkäsin raivareita ja sitä että tulen jätetyksi ties missä ja jään yksin selvittämään paluuta kotiin. Joten rajasin matkustelusta pois kaikki "turvattoman" tuntuiset vaihtoehdot. Olen haaveillut lemmikin ottamisesta. Tajusin, etten mitään pentua halua hänen kanssaan ollessaan. Ylipäätään omien toiveiden esittäminen on ollut sellaista, että joutuu miettimään milloin voi sanoa ja miten voi sanoa, että ei tule tyrmätyksi.
Minulla on työuran suhteen tullut pari merkittävää edistymisaskelta ja mies ei onnitellut kummastakaan. Ja se on yksi syy, miksi tilanne eskaloitui omalta osaltani juuri nyt. Aistin, että hän on tulossa kateelliseksi ja seuraava kilahdus tulisi varmaankin pilaamaan näihin juttuihin liittyvät tunnelmat. En halua antaa siihen tilaisuutta. Tärkeämpää on nyt minulle mennä elämässä eteenpäin kuin tämä onneton parisuhde.
Eniten odotan vapautumisen tunnetta ja sitä että voi ja saa tuntea kaikki tunteet. Olla oma itsensä häpeilemättä. Ei enää sen puntarointia millä mielellä toinen on,miellyttämistä, pohtimista meneeköhän viikonloppu putkeen vai kilahtaako jostakin.
Toivon koko sydämestäni, että pääsette tällaisista ahdistavista ja itseänne vahingoittavista suhteista irti mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti. Tiedän omasta kokemuksesta, ettei se ole helppoa, koska sairas osapuoli alkaa helposti eron jälkeen vielä vainoamaan.
Haluan kuitenkin kertoa, että eroaminen kannattaa, mitä pikemmin sen parempi. Näihin suhteisiin pätee se, että vaihtamalla paranee. Toki itse pitää jatkossa olla tarkempi uuteen ihmiseen tutustuessaan, ettei ajaudu taas samaan ansaan ja lopettaa koko juttu heti alkuunsa, jos tuttuja varoitusmerkkejä alkaa ilmenemään. Naisen vaisto on oikeassa ja epämääräiset huonot tuntemukset ihan suhteen alussa kannattaa ottaa tosissaan ja miettiä, mistä ne johtuvat, eikä selitellä kaikkea parhain päin.
Minä löysin vasta reilusti yli nelikymppisenä upean, tasapainoisen parisuhteen. On mielettömän ihanaa, kun saa olla täysin oma itsensä ja tietää, että mies kannustaa ja tukee kaikessa. Ei tarvitse kuulostella toisen tunnelmia, eikä kulkea varpaillaan odottaen seuraavaa räjähdystä. Päinvastoin miehen seurassa saa tuntea olevansa turvassa ja onnellinen. Hän ei syyllistä minua mistään, vaan antaa positiivista energiaa, jonka voimalla omakin mieli paranee.
Kiva kuulla, että olet löytänyt hyvän parisuhteen. Antaa toivoa, jos vielä joskus itsekin joskus löytäisi... Olen varma, että emme palaa enää yhteen. Mies ei ala onneksi vainoamaan. Hän on jo Tinderissä etsimässä seuraajaa, hän on sitä tyyppiä. Hän myös pelkästään kehuu minua seuraaville naisille, kyllä hän sen verran hyvin lukee peliä, että katkeruus ei ole hurmaavaa. Ja osaa kertoa myös, kuinka on kasvanut tämän suhteen myötä yms.
Tänään on vaikea aamu. Nyt on tullut surua ensimmäinen kerran vihan tunteiden jälkeen. Se on niin hullua joutua luopumaan siitä kaikesta hyvästä, mitä oli. Meillä oli hyvin pitkälle yhteiset harrastukset, elämänrytmit, elämäntapa, huumori ja todella hyvä olla toisen lähellä. Oli helppo miettiä elämää vanhuuden päiville yhdessä, luulin olevani loppuelämän suhteessa. Meillä ei käytännön elämään tarvinnut hakea kompromisseja, koska olimme ihan samaa mieltä rahan käytöstä, mihin matkustetaan, loppuun asti romanttisia illallisia yms. Toteutimme yhteisiä onnistuneita pikkuprojekteja, jotka oli suhteen parasta aikaa molemmille. Miksi hemmetissä toisella pitää olla sellainen luonne, että kuin veitsellä leikaten hän yhtäkkiä kylmenee ja oletkin pelkkää saastaa toisen silmissä. Ja juuri kun olisin tarvinnut eniten tukea, hän jättää minut - tämä toistui monta kertaa. Sitten jos yrittää asiasta puhua, siitä seuraa niin pelottava raivari, ettei uskalla edes yrittää puhua enää.
En tiedä uskallanko enää luottaa miehiin. Hän oli niin ihana pitkään ja vaikka olen kuinka miettinyt varoitusmerkkejä, niin ei niitä ollut.
Olisi hyvä pitää mielessä, että kaikki se yhteinen ei välttämättä ole aidosti totta sekään. Hän ei välttämättä ole nauttinut kuten on osoittanut nauttivansa. Tyypillisesti tekijä kartoittaa alussa tarkkaan uhrin luonteen, herkät ja vaikeat asiat elämässä ja historiassa, mieltymykset ja elämänarvot. Hän sovittaa omat tarinansa ja käytöksensä näiden mukaisesti - alussa. Siitä syntyykin illuusio "liian hyvästä ollakseen totta".
Se ei olekaan totta. Mikään siinä ei ole totta.
Totta on se kyky kylmyyteen ja julmuuteen. On paljon ihmisiä, jotka eivät missään tilanteessa tai mitenkään provosoiden voi kyetä sellaiseen rakastamansa ihmisen kohteluun ja pahuuteen kuin mihin nämä pystyvät. Se ei ole normaalia koskaan ja nämä tekijät ovat sille sokeita aina tai oikeuttavat käytöksensä mitä merkillisimmillä, loputtomilla selityksillään.
Niin se on. Ja osittain sekin on tuuria, miksi on niinkin paljon hyviä muistoja. Kerran menimme minun aloitteesta hänen lapsensa kanssa erääseen retkipaikkaan. Lapsi vähän satutti leikkiessään itseään siellä, ei mitään vakavaa kuitenkaan. Mies sähisi minulle, että olipahan "kiva" paikka ja taisi mennä minun takia koko loma pilalle. Jäädyin ihan täysin, koska siinä oli riski täysimittaiselle raivarille, josta olisimme joutuneet kärsimään kaikki, ja tuntuu pahalta joutua syytetyksi lapsen vahingoittamisesta. Illalla hän soitti, että pikkunaarmu ja kaikki kunnossa. Tuuria on ollut, että olemme olleet terveitä ja ei ole sattunut vastoinkäymisiä sen enempää. Tuotahan se olisi ollut, jos kaikki ei mene kuin Strömsössä. Minun vika, pilasin kaiken.
Tämä on niin hankalaa käsittää, kun toinen on välillä ollut niin välittävä, ihana ja avulias, ja toisinaan ihan piru. Tosin lakkasin ilmaisesta mitään negatiivisia tai muuten jäsentymättömiä tunteita jo aikaa sitten. Tuntuu kuin olisin esittänyt tässä reipasta ja iloista ihmistä - ja kuvitellut myös sellainen olevani. Mies jossain vaiheessa alkoi sanomaan "sä olet ihan outo nyt" ja siihen se kylmä katse, kun pohdin mielessäni jotain vakavampaa, ei välttämättä mitenkään meihin liittyvää. Saattoi aloittaa mykkäkoulun, "koska olet pettynyt suhteeseen". En ollut sanonut mitään sellaista. Siitäkin pääsi yli vain vakuuttelemalla ja anelemalla, että kaikki on kunnossa. Älä jätä, koska hän näki usein suhteen lopettamisen ainoaksi vaihtoehdoksi, koska olen niin outo ja tyytymätön.
Äh, on tämä pähkäilyä. Pitäisi taas löytää oma itsensä. Kai tämä aivomyllytys on vaan pakko käydä läpi. En ole koskaan ollut tällaisessa suhteessa, joka sotkee omat ajatukset ja tunteet näin pahasti. Minä kun luulin olleeni häneen rakastunut heti kun tavattiin ja nyt en edes oikein hahmota kenen kanssa olen ollut. Olen tainnut olla rakastunut vain mielikuviini. Yritin niin monta kertaa jotakin parisuhdeopuksen ohjetta hänelle selittää, kuinka voisimme oppia kommunikoimaan paremmin ja muuta älytöntä. Kun luulin, että hänkin sitä tietysti haluaa. Oli ihan järkytys, kun tajusin, ettei hän ole tehnyt yhtään mitään parannuksia sen takia kuin ei ole halunnut. Hän haluaa sitä, että olen se itkevä ruikuttava rätti aina aika ajoin, kun on ensin polkenut maan rakoon. Sitten saa nostaa minut siitä ylös ja olla niin rakastava ja kehuva. Kyllä tämä on ollut riippuvuussuhde osaltani eikä tässä varmaan mistään aidoista tunteista ollut kysymys.
Puhina, tsemppiä sinulle! Toivottavasti löydät sellainen ratkaisun, jossa saat olla oma itsesi ja nauttia elämästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asumme siis erillämme ja aika kaukana toisistamme...... Luulis että olis aika helppoa ei muut kuin FB jos on niin esto, numeron poisto ja esto, ja sit vaan poliisilaitokselle ottaan lähestymiskielto. ELI ei edes tarvitse pakata kamojansa koska asuu toisessa kämpässä ei miehen luona
Vierailija kirjoitti:
Mikä v*ttu teitä naisia näissä kusipäissä oikein vetää? En vaan voi tajuta.
Mikä sua vaivaa kun olet niin yksinkertainen ettet millään YMMÄRRÄ selitystä joka on annettu jo sata kertaa. Kusipääksi muuttuva mies on unelmavävy siinä vaiheessa kun tutustutaan. Oikea käytös alkaa näkyä vasta sitten kun nainen on kunnolla koukutettu (viikkojen, kuukausien päästä) ja sitten irti pääseminen onkin vaikeaa manipuloinnin takia. Lue tämä nyt OIKEIN huolella ja useaan kertaan. Jospa vaikka menisi kerrankin perille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eron hetkellä väkivaltainen mies:
Väität minun olevan syypää kaikkeen. Hajoan tästä kaikesta. Olit parasta mitä minulle oli koskaan tapahtunut. Tiedämme kumpikin, että rakastin ja rakastan sinua enemmän kuin kukaan koskaan. Nyt sinä valitset suunnan, syytät että pelkäät ja että huudan ja satutan. Haluat erota. Minä en voi kuin huutaa tuskissani ja ryömiä perässä. Minulle olisi riittänyt, että saan olla lähelläsi. Että sana rakastaa sinua ja saan vastarakkautta. Se olisi parantanut minut. Mutta ei sinä vaadit, että sen jälkeen mitä sinä olet tehnyt minulle, että minun pitäisi muuttua, hakea apua tai olla jotakin mitä sinä määräät. Etkö ymmärrä mitä kaikki kohtelusi tekee minun itsetunnolleni? Olen ihan sekaisin, olenhan rakastavin, kiltein, huomaavaisin mies enkä koskaan satuttaisi sinua. Toisin kuin sinä minua...
Eivät kaikki tällaisesta syyllisty, eivät kaikki kyseenalaista omaa kokemusmaailmaansa ja todellisuudentajuaan, mutta pitkäaikaisen koulutuksen jälkeen kiltit, empaattiset ja onnellista loppua enemmän kuin mitään muuta toivovat tekevät niin. On hirveää joutua syytetyksi toisen pahasta olosta ja olla (muka) se ainoa, jolla olisivat pelastuksen avaimet.
Ja taas mennään...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos erityisesti ap ja viestin 346 kirjoittaja! Tänään on ollut jotenkin vapautuneempi tunne itsessäni, kun purin tuntojani tähän ketjuun. Tiedän ja huomaan kyllä, että ne keskustelut ovat pään hakkaamista seinään. Lisään kuitenkin, että mies vielä kommentoi silloin pari päivää sitten, että sä olet nää eroajatukset ja muut ihmejutut saanut tietysti päähäsi vauva-palstaa lukemalla :D Siihen en minäkään viitsinyt kommentoida mitään.
Hyvä kysymys tuo, mistä kaikesta on joutunut luopumaan. Meilläkään ei ole käyty syvällisiä pohdintoja mistään, vaikka itse tykkään puhua kaikesta ja olen kiinnostunut laajasti asioista. Mies ei ole kontrolloinut harrastuksia, työtä tai vapaa-ajan käyttöä, joten tällaisista asioista en ole joutunut luopumaan. Tietysti se epämääräinen paha olo on tehnyt omista fiiliksistä kaiken aikaa jokseenkin tahmeita. Mutta sitten ne haaveet, jotka oli parisuhteeseen liittyen. Huomasin jo ensimmäisellä ulkomaanmatkalla, että oloni oli tosi turvaton hänen seurassaan. Pelkäsin raivareita ja sitä että tulen jätetyksi ties missä ja jään yksin selvittämään paluuta kotiin. Joten rajasin matkustelusta pois kaikki "turvattoman" tuntuiset vaihtoehdot. Olen haaveillut lemmikin ottamisesta. Tajusin, etten mitään pentua halua hänen kanssaan ollessaan. Ylipäätään omien toiveiden esittäminen on ollut sellaista, että joutuu miettimään milloin voi sanoa ja miten voi sanoa, että ei tule tyrmätyksi.
Minulla on työuran suhteen tullut pari merkittävää edistymisaskelta ja mies ei onnitellut kummastakaan. Ja se on yksi syy, miksi tilanne eskaloitui omalta osaltani juuri nyt. Aistin, että hän on tulossa kateelliseksi ja seuraava kilahdus tulisi varmaankin pilaamaan näihin juttuihin liittyvät tunnelmat. En halua antaa siihen tilaisuutta. Tärkeämpää on nyt minulle mennä elämässä eteenpäin kuin tämä onneton parisuhde.
Eniten odotan vapautumisen tunnetta ja sitä että voi ja saa tuntea kaikki tunteet. Olla oma itsensä häpeilemättä. Ei enää sen puntarointia millä mielellä toinen on,miellyttämistä, pohtimista meneeköhän viikonloppu putkeen vai kilahtaako jostakin.
Toivon koko sydämestäni, että pääsette tällaisista ahdistavista ja itseänne vahingoittavista suhteista irti mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti. Tiedän omasta kokemuksesta, ettei se ole helppoa, koska sairas osapuoli alkaa helposti eron jälkeen vielä vainoamaan.
Haluan kuitenkin kertoa, että eroaminen kannattaa, mitä pikemmin sen parempi. Näihin suhteisiin pätee se, että vaihtamalla paranee. Toki itse pitää jatkossa olla tarkempi uuteen ihmiseen tutustuessaan, ettei ajaudu taas samaan ansaan ja lopettaa koko juttu heti alkuunsa, jos tuttuja varoitusmerkkejä alkaa ilmenemään. Naisen vaisto on oikeassa ja epämääräiset huonot tuntemukset ihan suhteen alussa kannattaa ottaa tosissaan ja miettiä, mistä ne johtuvat, eikä selitellä kaikkea parhain päin.
Minä löysin vasta reilusti yli nelikymppisenä upean, tasapainoisen parisuhteen. On mielettömän ihanaa, kun saa olla täysin oma itsensä ja tietää, että mies kannustaa ja tukee kaikessa. Ei tarvitse kuulostella toisen tunnelmia, eikä kulkea varpaillaan odottaen seuraavaa räjähdystä. Päinvastoin miehen seurassa saa tuntea olevansa turvassa ja onnellinen. Hän ei syyllistä minua mistään, vaan antaa positiivista energiaa, jonka voimalla omakin mieli paranee.
Kiva kuulla, että olet löytänyt hyvän parisuhteen. Antaa toivoa, jos vielä joskus itsekin joskus löytäisi... Olen varma, että emme palaa enää yhteen. Mies ei ala onneksi vainoamaan. Hän on jo Tinderissä etsimässä seuraajaa, hän on sitä tyyppiä. Hän myös pelkästään kehuu minua seuraaville naisille, kyllä hän sen verran hyvin lukee peliä, että katkeruus ei ole hurmaavaa. Ja osaa kertoa myös, kuinka on kasvanut tämän suhteen myötä yms.
Tänään on vaikea aamu. Nyt on tullut surua ensimmäinen kerran vihan tunteiden jälkeen. Se on niin hullua joutua luopumaan siitä kaikesta hyvästä, mitä oli. Meillä oli hyvin pitkälle yhteiset harrastukset, elämänrytmit, elämäntapa, huumori ja todella hyvä olla toisen lähellä. Oli helppo miettiä elämää vanhuuden päiville yhdessä, luulin olevani loppuelämän suhteessa. Meillä ei käytännön elämään tarvinnut hakea kompromisseja, koska olimme ihan samaa mieltä rahan käytöstä, mihin matkustetaan, loppuun asti romanttisia illallisia yms. Toteutimme yhteisiä onnistuneita pikkuprojekteja, jotka oli suhteen parasta aikaa molemmille. Miksi hemmetissä toisella pitää olla sellainen luonne, että kuin veitsellä leikaten hän yhtäkkiä kylmenee ja oletkin pelkkää saastaa toisen silmissä. Ja juuri kun olisin tarvinnut eniten tukea, hän jättää minut - tämä toistui monta kertaa. Sitten jos yrittää asiasta puhua, siitä seuraa niin pelottava raivari, ettei uskalla edes yrittää puhua enää.
En tiedä uskallanko enää luottaa miehiin. Hän oli niin ihana pitkään ja vaikka olen kuinka miettinyt varoitusmerkkejä, niin ei niitä ollut.
Minulla on samankaltaisesta suhteetsa kokemusta. Siksi irrottautuminen kai on niin vaikeaa kun hyvät hetket olivat todella hyviä..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eron hetkellä väkivaltainen mies:
Väität minun olevan syypää kaikkeen. Hajoan tästä kaikesta. Olit parasta mitä minulle oli koskaan tapahtunut. Tiedämme kumpikin, että rakastin ja rakastan sinua enemmän kuin kukaan koskaan. Nyt sinä valitset suunnan, syytät että pelkäät ja että huudan ja satutan. Haluat erota. Minä en voi kuin huutaa tuskissani ja ryömiä perässä. Minulle olisi riittänyt, että saan olla lähelläsi. Että sana rakastaa sinua ja saan vastarakkautta. Se olisi parantanut minut. Mutta ei sinä vaadit, että sen jälkeen mitä sinä olet tehnyt minulle, että minun pitäisi muuttua, hakea apua tai olla jotakin mitä sinä määräät. Etkö ymmärrä mitä kaikki kohtelusi tekee minun itsetunnolleni? Olen ihan sekaisin, olenhan rakastavin, kiltein, huomaavaisin mies enkä koskaan satuttaisi sinua. Toisin kuin sinä minua...
Eivät kaikki tällaisesta syyllisty, eivät kaikki kyseenalaista omaa kokemusmaailmaansa ja todellisuudentajuaan, mutta pitkäaikaisen koulutuksen jälkeen kiltit, empaattiset ja onnellista loppua enemmän kuin mitään muuta toivovat tekevät niin. On hirveää joutua syytetyksi toisen pahasta olosta ja olla (muka) se ainoa, jolla olisivat pelastuksen avaimet.
Ja taas mennään...
Kun et reagoi mitenkään, sieltä tulee tunnin kuluttua huoritteluviesti ja taas on helppo muistaa todellisuus.
Ei oo yhtää ikävä niitä riitoja kun narsku vain huusi ja alisti nurkkaan ja kohta oli tilanteesta yli, kun itse mietit monta päivää ed. mainittua tilannetta.
Vierailija kirjoitti:
Ei oo yhtää ikävä niitä riitoja kun narsku vain huusi ja alisti nurkkaan ja kohta oli tilanteesta yli, kun itse mietit monta päivää ed. mainittua tilannetta.
Tämäkin on niin tuttua. Mitenkään et voi palata enää aiheeseen, mikä toista niin suututti, kun saat syytökset vanhoihin juttuihin takertumisesta. "Sinä et pääse ikinä yli mistään". Hänelle se juttu on historiaa samantien. Hän kerran raivosi, etten pärjää hänen lastensa kanssa. Totta kai se ajatus jäi vaivamaan minua. Joka kerta kun yritin ottaa esille, ajatteleeko vielä niin että en pärjää lasten kanssa eli pitäisikö asialle tehdä jotain. Hän raivostui, kun minä se aina muistelen vanhoja.
Helpotti kummasti, kun tajusin, että olen parisuhteessa miehen kanssa jolla on 3-vuotiaan taaperon tunne-elämä. Sen jälkeen tyypin käsittely helpottui huomattavasti. Hän haluaa päättää, muttei halua vastuuta. Vähän niinkuin haluatko punaiset vai vihreät kurahousut, mutta kurahousut laitetaan joka tapauksessa.
Meillä homma toimi niin, että mennäänkö naimisiin maistraatissa vai kirkossa, mutta naimisiin mennään. Ostetaanko rivari vai kerrostalo-osake, mutta ostetaan oma enveis. :D
Hivenen rasittavaa, mutta hyvät puolet on kuiteski aina voittaneet toistaiseksi. Voi olla, että homma tässä muuttuu.
Miten menee ap ja muut?
Tuli vastaan tällainen kirja. Laitoin kirjastoon varaukseen. Artikkelissa avataan hyvin henkisen väkivallan dynamiikkaa:
https://www.menaiset.fi/artikkeli/ihmiset-ja-ilmiot/ihmiset/hannu-pekka…
Niin ne aina syyttelee uhreja omista ongelmistaan. Uhri on esim syy miksi narsku käyttää päihteitä.