Silkasta uteliaisuudesta- miksi sinulla on vain yksi lapsi?

En saanut enempää. En olisi ehkä jaksanutkaan, eli hyvä näin.

Vierailija kirjoitti:

Se ei ole vain. Olen yksin kasvattanut ja työlläni elättänyt. Se yksi oli tosi paljon. 

90-luvulla syntyneillä lapsilla ei ollut ollenkaan samoja etuja kuin nykyisillä. Lama-aika määritteli lapsiluvun.

Kuinka niin? Lapseni ovat syntyneet -93, -94 ja -96. 3 lasta lama-aikana. Minulla oli ja on edelleen vakinainen työ. Puolison työt vähenivät lama-aikana ja palkka sen myötä. Asuntolainaa maksettiin, ei törsäilty ylenmäärin. Mielestäni elimme hyvää elämää ja pärjäsimme.

Synnytyksen jälkeinen masennus. Ei kiitos toista kertaa vaikuttamaan haitallisesti parisuhteeseen ja vaikuttaisi se myös esikoiseen ja siihen pieneen.

Koska meidän autisti/adh lapsessa on tekemistä kolmen normaalin edestä.

Huonosti nukkuva ensimmäinen lapsi. Lapsi hoidettiin itse, paitsi työpäivien ajan lapsi päivähoidossa. Turvaverkkoja ei ollut, suku 300-500 km päässä.

Päädyttiin yhteen lapseen.  Jokainen jolla on sisaruksia tietää, että se ei ole mikään takuu syvästä ystävyydestä. Pahimmillaan tilanne on juuri päinvastoin, parhaimmillaan toki lottovoitto. 

En ymmärrä, miksi kukaan tekee yhtään lasta. 

Olen miehen töiden vuoksi paljon kaksistaan lapsen kanssa. Tähän yhdistettynä yhdet isovanhemmat jotka eivät jaksa hoitaa lasta plus toiset joihin en luota, niin aika yksinäiseltä on tuntunut. Tuo yksi on parasta mun elämässä, mutta kahdesta en ehkä selviäisi järjissäni.

Sain esikoisen 34-vuotiaana, noin vuoden yrittämisen jälkeen. 

Ajattelin aina, että haluan useamman lapsen, olen itsekin isosta perheestä. Lapsen ollessa noin kolmevuotias rupesimme yrittämään hänelle sisarusta. Tulin raskaaksi vuoden yrittämisen jälkeen, mutta raskaus päätyi keskenmenoon, sikiön sydänääniä ei löydetty, se oli lopettanut kehittymisen jo alussa. 

Jatkoimme yrittämistä. Raskaaksi tulo kesti jälleen noin vuoden. Tällä kertaa kyseessä oli tuulimunaraskaus. 

Molemmat keskenmenot olivat itselleni henkisesti raskaita, yhä niitä ajatellessa tulen surulliseksi, vaikka niistä on jo kymmenen vuotta. Kävin tutkimuksissa, mutta mitään varsinaista syytä ei gynekologi löytänyt.  

Aktiivinen yrittäminen sitten jotenkin vain hiipui ja varmaan siinä lähivuosien aikana myös parisuhde ja seksielämä. En käyttänyt ehkäisyä, mutta en tullut enää raskaaksi. 

Esikoinen on nyt teini-ikäinen ja olemme eronneet hänen isänsä kanssa. 

Koen edelleen välillä surua siitä, että lapsellani ei ole sisarusta. 

Oikeasti, mieheni oli surkea isä vauvalle ja pikkulapselle - ei osannut millään lailla osallistua vauvan hoitoon - mitä nyt joskus piti sylissä, vaipan vaihtoi ehkä muutaman kerran. Eikä jaksanut yhtään sitä pikkulapsiajan meteliä, uhmaa, kiipeilyä ja juoksentelua. Hän oli kärsimätön, koko ajan vihainen, vaati aivan liikaa lapselta, ei osannut tehdä lapsen kanssa mitään... En muista, että mies olisi koskaan esimerkiksi käynyt lapsen kanssa leikkipuistossa, pulkkamäessä, opettanut häntä pyöräilemään eikä hän halunnut myöskään lähteä minun ja lapsen kanssa oikein minnekään, perheen kanssa vietetty aika oli hänelle vastenmielistä, halusi harrastaa yksikseen tai sitten näki kavereitaan. Kaikki lapsen asiat puheterapiasta hammaslääkärikäynteihin ja opettajapalavereihin jäivät täysin minun harteilleni.

Olemme sittemmin eronneet. Ja täytyy sanoa, että nyt kun lapsi on jo teini-ikäinen, jaksaa isäkin hänen kanssaan olla ja viettää aikaa! lsä on selvästi myös eron jälkeen vasta oivaltanut sen, että hänkin voi joskus viedä lapsen hammaslääkäriin tai suunnitella jotakin yhteistä tekemistä hänen kanssaan. 

Mutta juu, tämä oli yksi syy siihen, miksi lapsi jäi ainokaiseksi. 

Erityislapsi. En mitenkään voi ottaa riskiä että tulisi toinen samanlainen. Eka on silti rakas ja vuosien myötä on vähän helpottanut. 

Yhden kanssa saa kokea lapsiperhearjen ilman sitä, että arki _todella_ tuntuu lapsiperhearjelta. 

Haaveilimme aina kahdesta lapsesta, mutta jäi yhteen vain siksi, koska lapsella todettiin adhd/autismi ja vauva-arki oli sen vuoksi rankkaa, kun piirteet jo tuli vauvana esille. Ei ollut energiaa toiseen lapseen ihan heti ja toki ei haluttu ottaa riskiä että toinenkin lapsi olisi erityislapsi ja jos vielä pahempikin vielä. Jos olisimme 100 % varmoja siitä että ns. normaali lapsi, niin olisimme toki toista yrittäneet siinä vaiheessa kun lapsi 4-5v ja vaikein vaihe ohitse. Lapsi kaipailee toki nytkin sisaruksia, mutta ei mahda mitään.. :(

Vierailija kirjoitti:

En tykännyt raskausajasta, imettämisestä, synnyttämisestä puhumattakaan, joka oli niin kivuliasta ettei tosikaan! Ajattelin ettei koskaan enää. Enkä muutenkaan ole koskaan ollut mikään pullan tuoksuinen äiti.

Tämä

Huokaisin just syvästi helpotuksesta, kun ainokaisemme leikkikaveri lähti omaan kotiinsa. Olis kyllä ihan painajaismaista jos tuota meteliä pitäis sietää jokapäiväisesti. Yhden lapsen kanssa on ihanaa!

Vierailija kirjoitti:

Lisää kokemuksia kellään? :)

AP

En ikinä olisi oppinut rakastamaan toista, kuten rakastan ainoaa lastani. Onneksi ainokainen on kaikin puolin kunnollinen ihminen ja seurallinen tapaus, joka on pienestä pitäen ystävystynyt suunnilleen tienposkessa olleiden aurauskeppien jne kanssa. Sen lisäksi vielä eläinmagneetti, jonka perässä kylän kissat kulkivat perässä yhtä matkaa koulusta ja koirat heiluttivat häntää pihoilla. Nyt harrastaa eläintensuojelua.

Synnytys oli järkyttävää kidutusta, joten sen jälkeen en vakavissani edes harkinnut toista lasta, vaikka olin aina vannonut hankkivani kaksi. Lisäksi mies osoittautui mulkuksi raskausaikana ja jätti minut yksin selviämään koliikkivauvan kanssa, joten erosimme lapsen ollessa alle yksivuotias. Olen sittemmin mennyt uusiin naimisiin, mutta noiden kokemusten vuoksi lapsiluku jäi yhteen, ja hyvä niin.

Raskausaika meni tosi hyvin. Synnytys ihan kamala, lapsi arvioitiin kiloa pienemmäksi ja repeilin kunnolla synnytyksessä. Ei tehnyt mieli yrittää toista kertaa.

Lapsellani on vaikea, laaja-alaisesti oireileva ADHD ja liitännäissairauksia. Mieheni masentui pikkulapsiaikana eikä jaksanut olla osallistuva isä. Päätimme, että on parasta pitää taukoa toisen lapsen hankkimisessa. Kun lapsi oli 6- vuotias ja minä 34, aloimme yrittää toista. Ei onnistunut enää, vaikka kävimme läpi lapsettomuushoidot. Meillä on nyt yksi, jo aikuinen lapsi.