Silkasta uteliaisuudesta- miksi sinulla on vain yksi lapsi?

Vierailija kirjoitti:

Se ei ole vain. Olen yksin kasvattanut ja työlläni elättänyt. Se yksi oli tosi paljon. 

90-luvulla syntyneillä lapsilla ei ollut ollenkaan samoja etuja kuin nykyisillä. Lama-aika määritteli lapsiluvun.

Mitä etuja nykyään on mitä silloin ei ollut?

Aika paljon pelottaa jos toinen lapsi olisikin vaikka vauva aikana hankala (nyt 5 v esikoinen oli aika helppo), tai jos olisi vaikka kehitysvamma. Kuten joku jo sanoikin, että ahdistaa jos nykyinen elämä menisi ihan uusiksi. Itse en haluaisi jäädä kotiin, mutta mies varmaan jäisi että se ei ole. Taloudellisesti toinen varmaan menisi myös vielä. Satunnaisesti asia on vielä esillä, itselleni deadline olisi siinä kun toinen menee kouluun, mies taas ajattelee että taisi juna mennä jo. Ollaan 27 vuotiaita tosin vasta, mutta lähipiirissä on useita 30 jälkeen lapsen tehneitä ja moni jotenkin väsyneenä heittänyt hanskat tiskiin kun on lapsista tullutkin teinejä... Että miehellä vähän huono kuva. Että en tiedä, sanoisinko niin, että tonni lisää nettotuloihin kannustaisi ehkä, vaikka ei köyhiä ollakaan. Mutta uskaltaisi sitten vaikka oman kodin ostaa..

Paljon samanlaisia ajatuksia kuin muilla. Olisin kyllä halunnut vähintään kaksi lasta, mutta mies ei sitten halunnutkaan enempää, eli se on pohjimmaisin syy. Koen elämän lapsen kanssa kuitenkin olleen melko helppoa, ja raskaus, synnytys sekä pikkulapsiaika olivat kaikki positiivisia kokemuksia, eli se ei ole ollut syynä, että olisi jotenkin väsynyt/ei jaksaisi.

Nyt olen jo melkein sinut sen kanssa, että lapsimäärä jäi(/jää?) yhteen; tuntuu samalta, kun joku muu totesi, että tuo yksi on niin rakas, että olisi vaikea kuvitella voivansa rakastaa ketään muuta niin paljon. Se yksi lapsi tuntuu nyt jotenkin vielä ainutlaatuisemmalta, kun on vain se yksi. Ja olen kuitenkin myös pohjimmiltani rauhasta ja yksinolosta tykkäävä persoona, joten tarpeeksi hulabaloota on jo yhdessä lapsessa. Ja tietysti raha-aspekti on omansa - yhdelle lapselle on vielä varaa tarjota kaikenlaista. 

Koska ensimmäinen näytti että kaikesta ennakkoon sovitusta ja keskusteluista huolimatta isää ei kovasta vauvakuumeesta huolimatta se vastuu ja lapsen hoitaminen kiinnostanutkaan. Jokainen sopimus ja lupaus oli yhtä tyhjän kanssa. Parisuhde loppui enkä toista miestä enää ristiksi ottanut vasta kun nyt lapsen ollessa jo 15 ja oma lapsentekoikä ohi.

Koska erosin lapseni isästä, kun lapsi oli 1v. Siitä on nyt 6 vuotta, enkä ole löytänyt uutta kumppania. Luulen, että jos löytäisin lapsia haluavan kumppanin niin minäkin haluaisin toisen lapsen.

Paras olisi ehkä kuitenkin mies, jolla on jo ennestään omia lapsia. Kaipaan lisää elämää taloon ja lisää rakkaita ihmisiä ympärille, mutta olen peloissani lapsen vaikutuksesta parisuhteeseen ja myös raskaus+synnytys pelottaa. Tämä yksi raskaus oli nonstop hiivatulehdusta ja liitoskipuja ja supistuksia, joten seksielämä loppui kuin seinään, ja se vaikutti suhteeseen negatiivisesti. Myös synnytyksessä tehdyt tikkaukset (vaikka niitä oli tosi vähän) vaikeuttivat seksiä monen kuukauden ajan. Olen myös alkanut miettiä, että mitä jos alapäähän tulisi jotain vakavaa vahinkoa, sekin on täysin mahdollista. Jos jotenkin onnistuisin löytämään todellisen rakkauden, olisinko enää valmis riskeeraamaan sitä tekemällä lapsen?

Omalla kohdallani pidän jossain määrin mahdollisena, että tekisin toisen lapsen yksin, jos vauvakuume kasvaa kovaksi. Aikaakaan ei ole loputtomiin. Taloudellinen tilanteeni on ihan hyvä ja tiedän kyllä jaksavani yksin, olenhan tähänkin asti jaksanut. Mutta ainakaan vielä en olisi valmis kohtaamaan ympäröivää yhteiskuntaa ja ihmetteleviä asenteita, joita yksin odottava ja ennestään yksinhuoltaja kohtaa.

Mielenkiintoista lukea näitä vastauksia. Itse pohdiskelen kovasti, uskallanko enää toista yrittää. Ensimmäinen lapsi oli todella itkuinen vauva, joka ei vielä parivuotiaanakaan nuku kunnolla (heräilee edelleen muutaman kerran yössä). En tiedä, jaksaisinko toista yhtä vaativaa hoidettavaa, kun tuntuu, että kroppa on edelleen aivan sekaisin tästä monen vuoden univajeesta. Ikä kuitenkin painaa päälle ja lapsi on aivan ihana uniongelmista huolimatta, joten tekisi mieli saada vielä toinen, jota rakastaa.

Aluksi syynä oli se, että synnytys oli vaikea, lapsi oli ihana, mutta tavallaan vaativa, ja jäin täysin yksin kaiken hoitamisen ja vastuun kanssa. Suhde oli huono.

Myöhemmin en enää halunnut sekoittaa elämää aloittamalla alusta, kun oli jo helppoa. Ikäerokin olisi ollut jo niin suuri, ettei lapselle juurikaan iloa sisaruksesta.

Lapsen harrastukset ja opiskelu myös tulevat niin kalliiksi, ettei enää olisi varaakaan.

Mä haluan panostaa aikaa ja energiaa lapseeni. Yhteen riittää minulla voimavarat. Hänellä on pari mieleistä harrastusta joihin kuskaaminen vie aikaa, tarkistan läksyt, kyselen kokeisiin, jutellaan tosi paljon, edelleen joka ilta luetaan kirjaa ja lapsi saa tulla halutessaan viereen nukkumaan. Tehdään paljon asioita yhdessä, tyttäreni on mielestäni maailman kiinnostavin ihminen enkä saa hänestä tarpeekseni :) Haluan myös taloudellisesti mahdollistaa hänelle mahdollisimman turvatun tulevaisuuden.

Itse olin kolmilapsisen perheen kuopus. Meidön perheessä toisia sai haukkua ja arvostella ja perheen pienimpänä minuun kohdistui paljon mitätöintiä. Koin myös ettei asiani kiinnostaneet etenkään äitiäni. Hän vaan ”pyöritti huushollia” ja ulospäin kaikki meni mallikkaasti, mutta en muista koskaan että olisin voinut hakeutua äidin syliin turvaan, että minulle olisi ilmaistu rakkautta ja minun ajatuksistani oltaisiin oltu kiinnostuneita. Ruumiillista kuritusta ja ikävää arvostelua oli, ja sitä en unohda koskaan.

Osittain lapsuuden takia minusta on tullit vähän uupumiseen taipuvainen ihminen, joka pitää itseään liian usein liian huonona. Äitiydessä olen saanut eniten kokea merkityksellisyyttä ja pyyteetöntä rakkautta. Nautin siitä että saan ja pystyn olemaan hyvä äiti. Useamman lapsen kanssa energiani ei vain riittäisi. Tarvitsen paljon myös omaa aikaa ja rauhaa, kuormitun herkästi ja olen todella herkkä metelille.

Vierailija kirjoitti:

Eipä meille tullut koskaan oikein mieleenkään, että haluaisimme toisenkin lapsen. Tottakai välillä mietityttää, kun meillä on muutenkin pieni suku, ei esim serkkuja, että pitäisikö lapsia olla kaksi. Yksinäisyys on kuitenkin iso juttu, emmekä me vanhemmat elä ikuisesti. 

Mutta koska emme ole aktiivisesti toista halunneet, tuntuu väärältä tehdä toinen vain toisen tueksi.

Ei lapsen saaminen ole väärin.

Pitäisi ajatella lasta, miltä hänestä tuntuu kun ei ole sisaruksia?

Aikuisena ei ole koskaan sitä sisarusta jonka kanssa jakaa kokemuksia ja saada turvaa vallankin sitten kun teistä aika jättää.

Tuttuni on katkera kun hänellä ei ole siskoa eikä veljeä ja minulla on sisaruksia.

Haaveilin aina kahdesta lapsesta, mutta tulin yllättäen raskaaksi kesäheilalle, ja yksin tietenkin jäin. Jätin rakkaan reissutyöni ja opiskelin uuden (paljon huonomman) työn. Lapsi oli vauvana ja taaperona erittäin itkuinen ja hankala, nykyisinkin vielä 6v on näkyvissä temperamenttia, mutta enimmäkseen aurinkoinen, empaattinen ja hyväsydäminen lapsi.

Syitä miksi ei enempää:

-en halua lapsia kahdelle eri miehelle

-tarvitsen omaa aikaa paljon ja rakastan hiljaisuutta ja rauhallisuutta

-pää ei kestäisi jos toinen olisi yhtä hankala ellei hankalampi vauvana & taaperona

-odotan jo aikaa, kun pääsen toteuttamaan omia unelmia, en kestäisi jos "laskuri" lähtisi uudelleen alusta

-vaikka löytäisin uuden "täydellisen" miehen niin olisi riski, että olisin jossain vaiheessa kahden lapsen yh

-sain vihdoin itseni normaalipainoon, tunnesöin itseni 30kg isommaksi, kun vauva täytti 6kk--> ja elin sen massan kanssa n.5v, ei kiitos enää

-haluan lapselleni laadukkaat vaatteet ja hienoja leluja (kompensoidakseni omaa köyhää lapsuutta), enkä tuskin pystyisi tarjoamaan kahdelle niitä

-en halua muuttaa nykyisestä kodistamme isompaan

-en halua miestä, enkä varsinkaan saman katon alle

-kaikki on nyt hyvin, en yksinkertaisesti halua pelata venäläistä rulettia

Miehellä oli jo kaksi lasta edellisestä liitosta. Kun meillä oli yksi, ei halunnutkaan enempää. Häntä ei myöskään kiinnostanut osallistua lapsen hoitoon tai elatukseen. Erosimme.

Nykyisen mieheni kanssa olisimme halunneet vielä lapsia, mutta emme enää saaneet, kun ikä. Surullista.

Lapsen isä osoittautui itsekkääksi rentuksi. Ajattelin, että yhden lapsen kanssa pystyn vielä eroamaan, ja selvitään miten kuten kunnialla kaksin. Pelkäsin että kahden kanssa olen joko jumissa erittäin huonossa liitossa, tai sitten kurjuudessa yh.

Raskausmyrkyts ja keskosvauva, liikaa aikaa pakkomakuulla sairaalaoössa. Mihin me se esikoinen oltais tungettu jos olisi toisenkin kerran oitänyt laittaa elämä telakalle puoleksi vuodeksi.

Vauvat on kivoja, niitä jaksaisin kyllä. Mutta kun tuo ainokainen täytti 5, niin totesin ettei mun pää kestä moista riippakiveä. Onneksi on vain tämä yksi, kyllä mä sen aikuiseksi saan nun on kerran leikkiin lähdetty.

Erosin aviomiehestäni, kun ainokaisemme oli kaksivuotias. Sen jälkeen ei ole ollut vakavaa parisuhdetta. Olen vielä nuori, joten hedelmällistä aikaa olisi vielä runsaasti jäljellä, mutta mitään erityistä vauvakuumetta minulla ei ole ja viihdyn itse asiassa varsin hyvin sinkkuna. 

Minulla oli helppo raskaus ja synnytys, ja ajatus siitä että lapseni saisi sisaruksen on kieltämättä ihan mukava. Jos sopiva kumppani löytyy, en pistäisi ollenkaan pahakseni mikäli hän tahtoisi hankkia lapsen kanssani. Mutta ellei miestä löydy, niin ei se ole mikään tragedia sekään. Olen mahdottoman onnellinen, kun saan olla äiti tälle lapsukaiselle joka minulla jo on.

Olen itsekin ainokainen ja se on ihan ok, minulla oli lapsena sellainen vaihe jolloin kaipasin kovasti sisarusta mutta se meni nopeasti ohi. Meillä on iso suku, serkkuja ja pikkuserkkuja riittää vaikka muille jakaa, niin joulupöydän ympärille saa aina hyvän porukan kasaan. Ja arki sinkkuvanhempana on huomattavasti helpompaa kun huolehdittavia on vain yksi.

Lapsi on ollut vauvasta pitäen vaativa ja haastava, toisaalta taas tavattoman fiksu ja hauska.

Mutta en ikimaailmassa uskaltaisi ottaa riskiä, että perheeseen tulisi vielä erityisempi lapsi. Sosiaaliset, taloudelliset ja henkiset voimavarat eivät kestäisi edes lasta, joka olisi helppo.

Ei tehnyt mieli toistaa ensimmäisen synnytyksen kauhukokemusta. Osittain oman panikoinnin ja osin osaamattoman henkilökunnan vuoksi miltei kuoltiin sekä minä että vauva.

Ei ole mitään mielenkiintoa käydä tätä kaikkea läpi alusta alkaen. Pikkulapsiaika on karmeaa, karmeaa, karmeaa. Uhmaikä on ihan helvetistä. Ei ikinä enää. Vttu kun tästä edes selviäisi.

Sain ekan 43-vuotiaana ja olin liian vanha saamaan toista. Olisin kyllä halunnut.

Vierailija kirjoitti:

Koska omat henkiset resurssit riittää tähän parhaiten. Olen hiljaisuutta ja rauhaa rakastava mietiskelijätyyppi. Arvostan myös helppoutta elämässä. Jaksan panostaa tähän yhteen 100% kun tiedän että toista ei tule ja kaikki on ainutkertaista. Pikkulapsiaika ja teini-ikä pitää jaksaa vain kerran. Lapsi saa läsnäoloa ja rakkautta ja vanhemmat ehtii lepäämään. Lisäksi ei tarvinnut muuttaa tästä kivasta kolmiosta isompaan, lapsi voi harrastaa mitä haluaa ja pystymme matkustamaan perheenä vaivattomasti varsinkin nyt kun lapsi on jo isompi.

Allekirjoitan tämän täysin. Meille yksi lapsi oli luksusvalinta: saimme perheen, mutta myös pitää elintasomme ja elämäntapamme. Kahden lapsen kanssa olisi huomattavasti vaikeampaa. Nyt kun lapsi on jo teini-iän kynnyksellä, hän saa nauttia matkustelusta ja erilaisista harrastuksista.

En itse olisi välittänyt yhdestäkään erityisesti mutta puoliso halusi kovasti joten on yksi lapsi. Enempää ei tule.