Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Sivut

Kommentit (381)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä taas en kaipaa muiden seuraa oman perheen lisäksi. Ehkä useimmat muut lapsiperheen vanhemmat ovat yhtä ”epäsosiaalisia”, joten siksi seuran löytäminen on hankalaa. Mun mielestä paras viikonloppu on just sellainen, ettei ole mitään suunniteltua ohjelmaa vaan voi vaan lennosta päättää mitä tehdään. Useimmiten kun arki-illat ja viikonloput menee lasten harrastuksissa/turnauksissa/peleissä.

Tämä.

Piti juuri tulla kirjoittamaan, että vaikka meillä on ystäväperheitä, niin en todellakaan jaksa tavata heitä kiireisen arjen keskellä. Töiden jälkeen alkaa kotona toinen työpäivä ruoanlaittoineen, pyykkihuoltoineen, lasten kouluasioiden setvimisineen ja harrastuskuskauksineen. Viikonloppuna on niin väsynyt, että toivon vain saavani nukkua univelat pois ja olla rauhassa kotona ilman ylimääräisiä aktiviteetteja tai menoja. Usein silloinkin on lapsilla kisoja, pelejä tai esityksiä.

Kavereita tai kaveriperheitä yritän tavata edes kerran tai kaksi vuodessa, mutta aina sekään ei onnistu. Vastaavat ruuhkavuodet tai muuten vaan kiireinen elämänvaihe menossa kaikilla ja vaatii aina erikoisjärjestelyjä ja etukäteen suunnittelua, että saadaan tapaamiset onnistumaan.

Nii-in, tämäpä juuri. Ja sitten täälläkin taas silmät suurina hämmästellään monin viestein, että miksi ette osallistui siihen ja tähän toimintaan ja kutsu vaan ihmisiä kylään ja senkun vaan tutustu ihmisiin, kyllä niitä kavereita saa! Mutta tuo yllä oleva on just se tilanne mihin törmäät aina ja kaikkialla: perheillä on jo omat piirit, joita niitäkään ei ehdi ja jaksa tavata. On isovanhemmat (ym sukulaisia), jotka tarpeen tullen rientävät apuun. On työt ja muut velvollisuudet. Ei ole tarvetta, aikaa ja voimia uusille tuttavuuksille. Ei voisi vähempää kiinnostaa joku tukiverkoton perhe Pöntinen, kun ne omat verkostot on kunnossa ja tarvetta niidenkään käytölle ei välttämättä ole.

Olen tutustunut useisiin tuollaisiin perheenäiteihin vuosien varrella. On treffailtu puistoissa ja kerhoissa ja joskus satunnaisesti kahviteltu ja oltu lasten synttäreillä, mutta eivät he tarvitse meistä lastenvahteja tai seuraa aikuisten menoihin, joten ei voi edes ehdottaa että he toimisivat meille sellaisina koska -- tuo viesti yllä. Enkä minä heitä mistään syytä, vaan näitä mustavalkoisia ihmettelyjä ja syyllistäviä kommentteja, että senkus vaan menee hankkimaan ne tukiverkot. Tuolla niitä suunnilleen jaellaan ympäri kyliä!

Some on keksitty. Tukiverkostottomat perheet voivat etsiä toisia tukiverkostottomia perheitä sieltä. Ei muuta kuin Facebook-ryhmiä pystyyn. Ihmiset ovat oppineet tutustumaan muihin ja käymään treffeillä Tinderin ja deittipalstojen avulla, mutta lapsiperheet mieluummin valittaa tukiverkostojen puutteesta kuin alkaisivat etsimään toisia samassa tilanteessa olevia netin kautta. Sama koskee muitakin yksinäisiä.

Kiitos vaan vinkistä, mutta tulee tapauksessani 5-10 v liian myöhään. Lapset ovat nyt jo melkein teinejä.

Hmmm... siksi toiseksi täällä pikkukaupungissa (paino sanalla pikku) tuli aika lailla tutuiksi muut samassa elämäntilanteessa olevat perheet ja heidän elämänpiirinsä. Itse ollaan työn perässä muualta muuttaneita ja tästä syystä arjessa tukiverkottomia.

Mutta kyllä, se joita asia vielä koskettaa, somen voimaa varmaan kannattaa kokeilla. Mutta ei se edelleenkään mene noin mustavalkoisesti; vaikka löytyisikin muita perheitä vailla apua, ei kemiat ja elämänarvot välttämättä kohtaa (tähänkin olen etsintäreissuillani törmännyt). Ja kun on kyse lapsista ja vapaa-ajan vietosta, niin ei kukaan muukaan sitä halua viettää kenen tahansa kanssa ja etenkään halua antaa lapsiaan kenen tahansa hoidettavaksi.

Kyllä minäkin kaverustuin moniin, mutta ei heidän kanssaan syntynyt sellaista yhteisöllisyyttä, mistä tässä nyt on kyse. +30-vuotiaana ystävien löytäminen on melkoista lottoamista.

Tässä on suurin syy monen suomalaisen yksinäisyyteen ja tukiverkostottomuuteen. Pitää olla samanlainen kuin itsekin on, muuten ei kelpaa. 
t. Ateisti, jolle tulee sunnuntaina muslimiperhe päivälliselle

Tulkitsit väärin. Ei siihen tarvita samaa uskontoa tai edes samaa elämäntilannetta, että voi olla mukavaa yhdessä, mutta kyllähän se vaatii sen, että henkilökemiat kohtaa, keskusteltavaa riittää ja toisen seurassa tuntee olon hyväksi. Jos toisen osapuolen seurassa on epämiellyttävää olla - syitä voi olla monia - niin ihan oikeastiko olet sitä mieltä, että yksinäisten on vain tyydyttävä siihen mitä on tarjolla?

Kannattaa varmaan vähän tutkailla omia asenteitaan, jos on monia syitä, miksi toisen osapuolen seurassa on epämiellyttävää. Mulle on epämiellyttävää olla toisen ihmisen seurassa vain, jos toisella on paskat housussa, se oksentaa tai se käyttäytyy aggressiivisesti. Mutta enpä ole koskaan ollut yksinäinenkään. 
- eri

Oletko sinä kasvanut perheessä, jossa vanhempien kaikki huomio on ollut pelkästään omissa ongelmissaan?


Minä olen ja pidin kulisseja kaksin käsin yllä. Muutinkin kotoa pois huokaisten helpotuksesta 15 vuotiaana. Mutta sen vuoksi olen rakentanut itse itselleni ne vertaistukiverkot ja kasvanut myös vahvaksi selviämään yksin, koska tukea ei ole koskaan tullut.
Minulla oli vain kaksi tietä, joko ui tai huku. Päätin uida ja selvitä. Suvustani ei ollut mitään tukiverkkoja, mutta päätin tehdä omasta perheestäni sen, mitä itse en ollut saanut, eli olen aikuisille lapsilleni se hyvä tukiverkko.
Helposti olisin voinut sortua myös toisenlaiseen elämään ja jäädä suremaan sitä, mitä en saanut. Mutta päätin, ettei lapsuus minua lannista, vaan luon oman elämäni itse ja oman tulevaisuuteni itse. Pikkulapsiaikaan ei ollut hoitopaikkoja eikä parisuhdeaikaa. Mutta tiedostin sen, että tämä oli jo etukäteen tiedossa, joten eletään sitten nyt perhe-elämää täysillä. Hommasin muutaman hyvän tuttavan henkireiäksi, että oli muutakin elämää, kuin lapset. En vaatinut näiltä tuttavilta pitään parasta ystävyyttä, koska tiesin, että heilläkin oli kädet täynnä oman elämänsä kanssa. Mutta se riitti, että soittelimme joskus ja purimme ajatuksiamme tai kävimme lenkillä tai joskus kylässä toistemme luona. Kenestäkään ei siten tuntunut, että olisi joutunut sitomaan itsensä johonkin tai vastavuoroisuuteen. Vaan vastuusta vapaata tuttavuutta, joiden avulla selvisimme ne härdellivuodet lävitse.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nämä on näitä valintakysymyksiä. Miksi ihmiset ovat näin uusavuttomia kaikessa? Jos kaipaatte perhettä ja ystäviä, muuttakaa takaisin kotipaikkakunnalle ja etsikää töitä sieltä. Jos taas työt ovat tärkeämpiä, niin sitten joko aktivoidutte itse sosiaalisesti tai keksitte jotain tekemistä ihan keskenänne. Sosiaalisesti pitää myös itse tarjota muille jotain, ei kukaan jaksa passiivisten ihmisten seurassa. Päätä mitä haluat ja toimi sen mukaisesti. 

Ei se auta muuttaa lähelle vanhempia kun ei me pidä yhtään sen enempää yhteyttä (ei ollenkaan). Eivät välitä tipan vertaa lapsistaan ja lastensa perheistä. Eivät halua kyläillä tai soitella tai nähdä. Siis koskaan.

Se juurien kaipuu ja suvun kaipuu on tätä. Ei sitä että ”asun 300km päässä mutta silti vanhemmat mua rakastaa”. Suvuton ja juureton on yksin ilman vanhempia ja sukua.

Sama. Oma suku vain on tuollaista. Tuntuu aidosti pahalta.


Jep. Ja tätä aspektia ne hyvän tukiverkon ja rakastavat vanhemmat ei vaan ymmärrä. Ei vaikka miten selittäisit ja kuvailisit, ei ne vaan voi ymmärtää. Koska heillä ei ole tunntasolla sekunninkaan kokemusta siitä millaista on elää ilman vanhempien rakkautta ja vankkumatonta tukea. Niille se on kuin ilma mitä hengittää eikä ne osaa kuvitellakaan millaista olisi olla ilman sitä.
Tämän takia on täysin hedelmätöntä tukiverkottoman yrittää saada tukiverkolliset ymmärtämään se ”miltä tuntuu” se yksinäisyys. Emme puhu samaa kieltä, eikä käsitteet ole samat. Aivan turhaa, enää en jaksa alkaa tällaisesta aiheesta keskustelemaan kenenkään tuttuni kanssa jolla on hyvä lapsuudenkoti.

Minä en ymmärrä, millaista on, kun vanhemmat ovat kuolleet. Vaikka ymmärtäisinkin eli omat  vanhempanikin olisivat kuolleet, ymmärtämiseni ei silti toisi kenenkään vanhempia takaisin elävien kirjoihin. On tottakai surullista, jos vanhempia ei ole, mutta mikään ymmärrys ei tuo kenellekään vanhempansa syystä tai toisesta menettäneelle heitä takaisin. Jotkut asiat vaan ovat täysin mahdottomia eikä tilannetta muuta miksikään, vaikka kuinka kaipaisi mahdotonta. Kun jotain asiaa on mahdotonta saada, kannattaa keskittyä niihin asioihin, jotka ovat vielä mahdollisia. Joskus menneestä irtautumiseen voi tarvita ammattiapua, mutta on hyödytöntä käyttää aikaansa ja energiaansa asoihin, jotka eivät voi toteutua. 

Loogisesti tarkasteltuna tuo olisi noin, mutta tunne ei vain yleensä tottele järkeä. Vaille jäämisen kokemus ei järkeilemällä poistu, ei välttämättä edes pitkällä terapialla. Olisi ihan kohtuullista, jos paremmat kortit saaneet edes yrittäisivät asettua niiden asemaan, joilla on haastavampaa.

Miksi? Mitä se hyödyttää? Mulla on ystävä joka syntyi elämän valttikortit kädessä. Hän on todella hyvä ystävä enkä edes halua että hän alkaisi säälimään mua vain siksi että mä sain surkeat kortit. Tai edes miettimään miten paskaa mun elämä on ollut alusta lähtien.  Itse olen valinnut väärät miehet, tehnyt typerää velkaa, menettänyt luottotietoni ja olen ulosotossa. En edes kouluttautunut hyvin ja nyt olen ollut jo pitkään työkyvyttömyyseläkkeellä vaikka ikää on vasta 45 v. On mulla kavereita ja sukulaisia joiden kanssa kärvistellä itsesäälissä. Tän ystäväni kanssa voin tuntea oloni normaaliksi.

Niin totta! Vain hyväosaiset kuvittelevat, että olisi jotenkin hienoa asettua huono-osaisten asemaan.  Humblebrag! Totuus on, että ei me tarvita sääliä eikä ymmärrystä. Riittää, kun meitä kohdellaan kuin vertaisia.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä taas en kaipaa muiden seuraa oman perheen lisäksi. Ehkä useimmat muut lapsiperheen vanhemmat ovat yhtä ”epäsosiaalisia”, joten siksi seuran löytäminen on hankalaa. Mun mielestä paras viikonloppu on just sellainen, ettei ole mitään suunniteltua ohjelmaa vaan voi vaan lennosta päättää mitä tehdään. Useimmiten kun arki-illat ja viikonloput menee lasten harrastuksissa/turnauksissa/peleissä.

Tämä.

Piti juuri tulla kirjoittamaan, että vaikka meillä on ystäväperheitä, niin en todellakaan jaksa tavata heitä kiireisen arjen keskellä. Töiden jälkeen alkaa kotona toinen työpäivä ruoanlaittoineen, pyykkihuoltoineen, lasten kouluasioiden setvimisineen ja harrastuskuskauksineen. Viikonloppuna on niin väsynyt, että toivon vain saavani nukkua univelat pois ja olla rauhassa kotona ilman ylimääräisiä aktiviteetteja tai menoja. Usein silloinkin on lapsilla kisoja, pelejä tai esityksiä.

Kavereita tai kaveriperheitä yritän tavata edes kerran tai kaksi vuodessa, mutta aina sekään ei onnistu. Vastaavat ruuhkavuodet tai muuten vaan kiireinen elämänvaihe menossa kaikilla ja vaatii aina erikoisjärjestelyjä ja etukäteen suunnittelua, että saadaan tapaamiset onnistumaan.

Nii-in, tämäpä juuri. Ja sitten täälläkin taas silmät suurina hämmästellään monin viestein, että miksi ette osallistui siihen ja tähän toimintaan ja kutsu vaan ihmisiä kylään ja senkun vaan tutustu ihmisiin, kyllä niitä kavereita saa! Mutta tuo yllä oleva on just se tilanne mihin törmäät aina ja kaikkialla: perheillä on jo omat piirit, joita niitäkään ei ehdi ja jaksa tavata. On isovanhemmat (ym sukulaisia), jotka tarpeen tullen rientävät apuun. On työt ja muut velvollisuudet. Ei ole tarvetta, aikaa ja voimia uusille tuttavuuksille. Ei voisi vähempää kiinnostaa joku tukiverkoton perhe Pöntinen, kun ne omat verkostot on kunnossa ja tarvetta niidenkään käytölle ei välttämättä ole.

Olen tutustunut useisiin tuollaisiin perheenäiteihin vuosien varrella. On treffailtu puistoissa ja kerhoissa ja joskus satunnaisesti kahviteltu ja oltu lasten synttäreillä, mutta eivät he tarvitse meistä lastenvahteja tai seuraa aikuisten menoihin, joten ei voi edes ehdottaa että he toimisivat meille sellaisina koska -- tuo viesti yllä. Enkä minä heitä mistään syytä, vaan näitä mustavalkoisia ihmettelyjä ja syyllistäviä kommentteja, että senkus vaan menee hankkimaan ne tukiverkot. Tuolla niitä suunnilleen jaellaan ympäri kyliä!

Some on keksitty. Tukiverkostottomat perheet voivat etsiä toisia tukiverkostottomia perheitä sieltä. Ei muuta kuin Facebook-ryhmiä pystyyn. Ihmiset ovat oppineet tutustumaan muihin ja käymään treffeillä Tinderin ja deittipalstojen avulla, mutta lapsiperheet mieluummin valittaa tukiverkostojen puutteesta kuin alkaisivat etsimään toisia samassa tilanteessa olevia netin kautta. Sama koskee muitakin yksinäisiä.

Kiitos vaan vinkistä, mutta tulee tapauksessani 5-10 v liian myöhään. Lapset ovat nyt jo melkein teinejä.

Hmmm... siksi toiseksi täällä pikkukaupungissa (paino sanalla pikku) tuli aika lailla tutuiksi muut samassa elämäntilanteessa olevat perheet ja heidän elämänpiirinsä. Itse ollaan työn perässä muualta muuttaneita ja tästä syystä arjessa tukiverkottomia.

Mutta kyllä, se joita asia vielä koskettaa, somen voimaa varmaan kannattaa kokeilla. Mutta ei se edelleenkään mene noin mustavalkoisesti; vaikka löytyisikin muita perheitä vailla apua, ei kemiat ja elämänarvot välttämättä kohtaa (tähänkin olen etsintäreissuillani törmännyt). Ja kun on kyse lapsista ja vapaa-ajan vietosta, niin ei kukaan muukaan sitä halua viettää kenen tahansa kanssa ja etenkään halua antaa lapsiaan kenen tahansa hoidettavaksi.

Kyllä minäkin kaverustuin moniin, mutta ei heidän kanssaan syntynyt sellaista yhteisöllisyyttä, mistä tässä nyt on kyse. +30-vuotiaana ystävien löytäminen on melkoista lottoamista.

Tässä on suurin syy monen suomalaisen yksinäisyyteen ja tukiverkostottomuuteen. Pitää olla samanlainen kuin itsekin on, muuten ei kelpaa. 
t. Ateisti, jolle tulee sunnuntaina muslimiperhe päivälliselle

Tulkitsit väärin. Ei siihen tarvita samaa uskontoa tai edes samaa elämäntilannetta, että voi olla mukavaa yhdessä, mutta kyllähän se vaatii sen, että henkilökemiat kohtaa, keskusteltavaa riittää ja toisen seurassa tuntee olon hyväksi. Jos toisen osapuolen seurassa on epämiellyttävää olla - syitä voi olla monia - niin ihan oikeastiko olet sitä mieltä, että yksinäisten on vain tyydyttävä siihen mitä on tarjolla?

Kannattaa varmaan vähän tutkailla omia asenteitaan, jos on monia syitä, miksi toisen osapuolen seurassa on epämiellyttävää. Mulle on epämiellyttävää olla toisen ihmisen seurassa vain, jos toisella on paskat housussa, se oksentaa tai se käyttäytyy aggressiivisesti. Mutta enpä ole koskaan ollut yksinäinenkään. 
- eri

Oletko sinä kasvanut perheessä, jossa vanhempien kaikki huomio on ollut pelkästään omissa ongelmissaan?


Minä olen ja pidin kulisseja kaksin käsin yllä. Muutinkin kotoa pois huokaisten helpotuksesta 15 vuotiaana. Mutta sen vuoksi olen rakentanut itse itselleni ne vertaistukiverkot ja kasvanut myös vahvaksi selviämään yksin, koska tukea ei ole koskaan tullut.
Minulla oli vain kaksi tietä, joko ui tai huku. Päätin uida ja selvitä. Suvustani ei ollut mitään tukiverkkoja, mutta päätin tehdä omasta perheestäni sen, mitä itse en ollut saanut, eli olen aikuisille lapsilleni se hyvä tukiverkko.
Helposti olisin voinut sortua myös toisenlaiseen elämään ja jäädä suremaan sitä, mitä en saanut. Mutta päätin, ettei lapsuus minua lannista, vaan luon oman elämäni itse ja oman tulevaisuuteni itse. Pikkulapsiaikaan ei ollut hoitopaikkoja eikä parisuhdeaikaa. Mutta tiedostin sen, että tämä oli jo etukäteen tiedossa, joten eletään sitten nyt perhe-elämää täysillä. Hommasin muutaman hyvän tuttavan henkireiäksi, että oli muutakin elämää, kuin lapset. En vaatinut näiltä tuttavilta pitään parasta ystävyyttä, koska tiesin, että heilläkin oli kädet täynnä oman elämänsä kanssa. Mutta se riitti, että soittelimme joskus ja purimme ajatuksiamme tai kävimme lenkillä tai joskus kylässä toistemme luona. Kenestäkään ei siten tuntunut, että olisi joutunut sitomaan itsensä johonkin tai vastavuoroisuuteen. Vaan vastuusta vapaata tuttavuutta, joiden avulla selvisimme ne härdellivuodet lävitse.

"Mutta se riitti, että soittelimme joskus ja purimme ajatuksiamme tai kävimme lenkillä tai joskus kylässä toistemme luona." Aika monelle tämä on juuri se saavuttamaton unelma, jota toivottaisiin.

Vierailija

Kylläpä täällä heitetään lokaa niskaan. Pitäisi siis olla vain hiljaa omista vaikeista tunteista? Mutta hei, tämä onkin suomalainen yhteiskunta, joka ei hyväksy vaikeita tunteita. Jokainen pärjätköön yksinään. Niinhän täällä halutaan ajatella.

Miltä tuntuisi asettua toisen asemaan? Jos toisen tarpeet ovat erilaiset kuin sinun, ne eivät ole silti vääriä. Vaikka itse pärjäisit yksinäsi koko loppu elämäsi, toinen saattaa tarvita ympärilleen ihmisiä. Tämä ei ole väärin. Jos haluaa helpottaa toisen oloa, paras tapa on kuunnella ja olla ystävällinen.

Vierailija

Meillä on kaksi pientä lasta. Sukulaiset eivät asu paikkakunnalla, tai ovat kuolleita. Mitään muuta en niin paljoa kaipaa kuin yhteisöä ympärille. Tuntemillamme muilla lapsiperheillä ei ole tarvetta lähentyä kanssamme, koska heillä on suku turvanaan. Olen yrittänyt löytää varamummoa eri järjestöjen kautta, mutta se on todellakin täysi vitsi. Naapureiden kanssa olen jutellut, mutta ei. Mistään ei löydy ketään. Joku joskus jotain puolittain luvannut, mutta ei toteudu. Suuria pettymyksiä nämä ovat olleet.

Tiedoksi vielä näille, jotka ehdottavat verkostoitumista jossain hiekkalaatikon reunalla tms, että silloin kun voimat ovat vähissä, ei ihminen kykene verkostoitumaan. Myös se, kun yrittää ja yrittää, mutta aina tulee torjuntoja, uuvuttaa helposti ihmisen.

Itse teen vapaaehtoistyötä eri järjestöissä ja autan esim. kummilapsieni perheitä. Koen nämä asiat tärkeiksi. Jospa joku auttaisi meitäkin joskus olemalla läsnä elämässämme.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä taas en kaipaa muiden seuraa oman perheen lisäksi. Ehkä useimmat muut lapsiperheen vanhemmat ovat yhtä ”epäsosiaalisia”, joten siksi seuran löytäminen on hankalaa. Mun mielestä paras viikonloppu on just sellainen, ettei ole mitään suunniteltua ohjelmaa vaan voi vaan lennosta päättää mitä tehdään. Useimmiten kun arki-illat ja viikonloput menee lasten harrastuksissa/turnauksissa/peleissä.

Tämä.

Piti juuri tulla kirjoittamaan, että vaikka meillä on ystäväperheitä, niin en todellakaan jaksa tavata heitä kiireisen arjen keskellä. Töiden jälkeen alkaa kotona toinen työpäivä ruoanlaittoineen, pyykkihuoltoineen, lasten kouluasioiden setvimisineen ja harrastuskuskauksineen. Viikonloppuna on niin väsynyt, että toivon vain saavani nukkua univelat pois ja olla rauhassa kotona ilman ylimääräisiä aktiviteetteja tai menoja. Usein silloinkin on lapsilla kisoja, pelejä tai esityksiä.

Kavereita tai kaveriperheitä yritän tavata edes kerran tai kaksi vuodessa, mutta aina sekään ei onnistu. Vastaavat ruuhkavuodet tai muuten vaan kiireinen elämänvaihe menossa kaikilla ja vaatii aina erikoisjärjestelyjä ja etukäteen suunnittelua, että saadaan tapaamiset onnistumaan.

Nii-in, tämäpä juuri. Ja sitten täälläkin taas silmät suurina hämmästellään monin viestein, että miksi ette osallistui siihen ja tähän toimintaan ja kutsu vaan ihmisiä kylään ja senkun vaan tutustu ihmisiin, kyllä niitä kavereita saa! Mutta tuo yllä oleva on just se tilanne mihin törmäät aina ja kaikkialla: perheillä on jo omat piirit, joita niitäkään ei ehdi ja jaksa tavata. On isovanhemmat (ym sukulaisia), jotka tarpeen tullen rientävät apuun. On työt ja muut velvollisuudet. Ei ole tarvetta, aikaa ja voimia uusille tuttavuuksille. Ei voisi vähempää kiinnostaa joku tukiverkoton perhe Pöntinen, kun ne omat verkostot on kunnossa ja tarvetta niidenkään käytölle ei välttämättä ole.

Olen tutustunut useisiin tuollaisiin perheenäiteihin vuosien varrella. On treffailtu puistoissa ja kerhoissa ja joskus satunnaisesti kahviteltu ja oltu lasten synttäreillä, mutta eivät he tarvitse meistä lastenvahteja tai seuraa aikuisten menoihin, joten ei voi edes ehdottaa että he toimisivat meille sellaisina koska -- tuo viesti yllä. Enkä minä heitä mistään syytä, vaan näitä mustavalkoisia ihmettelyjä ja syyllistäviä kommentteja, että senkus vaan menee hankkimaan ne tukiverkot. Tuolla niitä suunnilleen jaellaan ympäri kyliä!

Some on keksitty. Tukiverkostottomat perheet voivat etsiä toisia tukiverkostottomia perheitä sieltä. Ei muuta kuin Facebook-ryhmiä pystyyn. Ihmiset ovat oppineet tutustumaan muihin ja käymään treffeillä Tinderin ja deittipalstojen avulla, mutta lapsiperheet mieluummin valittaa tukiverkostojen puutteesta kuin alkaisivat etsimään toisia samassa tilanteessa olevia netin kautta. Sama koskee muitakin yksinäisiä.

Kiitos vaan vinkistä, mutta tulee tapauksessani 5-10 v liian myöhään. Lapset ovat nyt jo melkein teinejä.

Hmmm... siksi toiseksi täällä pikkukaupungissa (paino sanalla pikku) tuli aika lailla tutuiksi muut samassa elämäntilanteessa olevat perheet ja heidän elämänpiirinsä. Itse ollaan työn perässä muualta muuttaneita ja tästä syystä arjessa tukiverkottomia.

Mutta kyllä, se joita asia vielä koskettaa, somen voimaa varmaan kannattaa kokeilla. Mutta ei se edelleenkään mene noin mustavalkoisesti; vaikka löytyisikin muita perheitä vailla apua, ei kemiat ja elämänarvot välttämättä kohtaa (tähänkin olen etsintäreissuillani törmännyt). Ja kun on kyse lapsista ja vapaa-ajan vietosta, niin ei kukaan muukaan sitä halua viettää kenen tahansa kanssa ja etenkään halua antaa lapsiaan kenen tahansa hoidettavaksi.

Kyllä minäkin kaverustuin moniin, mutta ei heidän kanssaan syntynyt sellaista yhteisöllisyyttä, mistä tässä nyt on kyse. +30-vuotiaana ystävien löytäminen on melkoista lottoamista.

Tässä on suurin syy monen suomalaisen yksinäisyyteen ja tukiverkostottomuuteen. Pitää olla samanlainen kuin itsekin on, muuten ei kelpaa. 
t. Ateisti, jolle tulee sunnuntaina muslimiperhe päivälliselle

Tulkitsit väärin. Ei siihen tarvita samaa uskontoa tai edes samaa elämäntilannetta, että voi olla mukavaa yhdessä, mutta kyllähän se vaatii sen, että henkilökemiat kohtaa, keskusteltavaa riittää ja toisen seurassa tuntee olon hyväksi. Jos toisen osapuolen seurassa on epämiellyttävää olla - syitä voi olla monia - niin ihan oikeastiko olet sitä mieltä, että yksinäisten on vain tyydyttävä siihen mitä on tarjolla?

Kannattaa varmaan vähän tutkailla omia asenteitaan, jos on monia syitä, miksi toisen osapuolen seurassa on epämiellyttävää. Mulle on epämiellyttävää olla toisen ihmisen seurassa vain, jos toisella on paskat housussa, se oksentaa tai se käyttäytyy aggressiivisesti. Mutta enpä ole koskaan ollut yksinäinenkään. 
- eri

Oletko sinä kasvanut perheessä, jossa vanhempien kaikki huomio on ollut pelkästään omissa ongelmissaan?


Minä olen ja pidin kulisseja kaksin käsin yllä. Muutinkin kotoa pois huokaisten helpotuksesta 15 vuotiaana. Mutta sen vuoksi olen rakentanut itse itselleni ne vertaistukiverkot ja kasvanut myös vahvaksi selviämään yksin, koska tukea ei ole koskaan tullut.
Minulla oli vain kaksi tietä, joko ui tai huku. Päätin uida ja selvitä. Suvustani ei ollut mitään tukiverkkoja, mutta päätin tehdä omasta perheestäni sen, mitä itse en ollut saanut, eli olen aikuisille lapsilleni se hyvä tukiverkko.
Helposti olisin voinut sortua myös toisenlaiseen elämään ja jäädä suremaan sitä, mitä en saanut. Mutta päätin, ettei lapsuus minua lannista, vaan luon oman elämäni itse ja oman tulevaisuuteni itse. Pikkulapsiaikaan ei ollut hoitopaikkoja eikä parisuhdeaikaa. Mutta tiedostin sen, että tämä oli jo etukäteen tiedossa, joten eletään sitten nyt perhe-elämää täysillä. Hommasin muutaman hyvän tuttavan henkireiäksi, että oli muutakin elämää, kuin lapset. En vaatinut näiltä tuttavilta pitään parasta ystävyyttä, koska tiesin, että heilläkin oli kädet täynnä oman elämänsä kanssa. Mutta se riitti, että soittelimme joskus ja purimme ajatuksiamme tai kävimme lenkillä tai joskus kylässä toistemme luona. Kenestäkään ei siten tuntunut, että olisi joutunut sitomaan itsensä johonkin tai vastavuoroisuuteen. Vaan vastuusta vapaata tuttavuutta, joiden avulla selvisimme ne härdellivuodet lävitse.

"Mutta se riitti, että soittelimme joskus ja purimme ajatuksiamme tai kävimme lenkillä tai joskus kylässä toistemme luona." Aika monelle tämä on juuri se saavuttamaton unelma, jota toivottaisiin.


Luit varmaan, että itse päätin luoda sen tukiverkon, mitä minulla ei ollut kotona. Olisin voinut myös hukkua ja jäädä suremaan, että sitä ei ollut ja kukaan ei tule minulle tarjoamaan tuttavuutta ja ihmissuhteita.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Meillä on kaksi pientä lasta. Sukulaiset eivät asu paikkakunnalla, tai ovat kuolleita. Mitään muuta en niin paljoa kaipaa kuin yhteisöä ympärille. Tuntemillamme muilla lapsiperheillä ei ole tarvetta lähentyä kanssamme, koska heillä on suku turvanaan. Olen yrittänyt löytää varamummoa eri järjestöjen kautta, mutta se on todellakin täysi vitsi. Naapureiden kanssa olen jutellut, mutta ei. Mistään ei löydy ketään. Joku joskus jotain puolittain luvannut, mutta ei toteudu. Suuria pettymyksiä nämä ovat olleet.

Tiedoksi vielä näille, jotka ehdottavat verkostoitumista jossain hiekkalaatikon reunalla tms, että silloin kun voimat ovat vähissä, ei ihminen kykene verkostoitumaan. Myös se, kun yrittää ja yrittää, mutta aina tulee torjuntoja, uuvuttaa helposti ihmisen.

Itse teen vapaaehtoistyötä eri järjestöissä ja autan esim. kummilapsieni perheitä. Koen nämä asiat tärkeiksi. Jospa joku auttaisi meitäkin joskus olemalla läsnä elämässämme.


Ehkä ongelma on juuri siinä, että kaipaat apua ihmissuhteilta. Vaikka itsekkin olin tukiverkoton ja paskan lapsuuden kokenut, en koskaa hakenut ihmissuhteita sillä ajatuksella, että he auttaisivat minua. Itsekkin otin etäisyyttä niihin ihmisiin, jotka halusivat tutustua minuun siksi, että auttaisin heitä ja tukisin heidän perhettään. Ei omat voimavarat olisi riittäneet. Sen ymmärsin myös muiden ihmisten elämässä ja siksi en koskaan ole vaatinut heiltä mitään. En lapsenhoitoa, en apua, en tukea, vaan välitöntä vuorovakutusta ja pelkkiä ihmiskontakteja.
Ei keneltäkään voi odottaa, että he elävät meitä varten

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Kylläpä täällä heitetään lokaa niskaan. Pitäisi siis olla vain hiljaa omista vaikeista tunteista? Mutta hei, tämä onkin suomalainen yhteiskunta, joka ei hyväksy vaikeita tunteita. Jokainen pärjätköön yksinään. Niinhän täällä halutaan ajatella.

Miltä tuntuisi asettua toisen asemaan? Jos toisen tarpeet ovat erilaiset kuin sinun, ne eivät ole silti vääriä. Vaikka itse pärjäisit yksinäsi koko loppu elämäsi, toinen saattaa tarvita ympärilleen ihmisiä. Tämä ei ole väärin. Jos haluaa helpottaa toisen oloa, paras tapa on kuunnella ja olla ystävällinen.

En ole ketjussa huomannut, että jonkun mielestä kukaan ei saisi tarvita ihmisiä ympärilleen. Tottakai saa. Sitten pitää vaan hankkia ihmisiä ympärilleen. Mutta mitä enemmän asettaa ehtoja, kuka kelpaa ja kuka ei, sitä vaikeampi on löytää sellaista, joka kelpaisi. Varsinkin, jos itse ei ole niin täydellinen, että kelpaisi kenelle tahansa. Voi käydä niin, että kun kelpuuttaa jonkun itselleen, se toinen ei kelpuutakaan sinua. Ihmissuhde on aina kahden kauppa eikä kukaan voi yksin sanella ehtoja ja toisen pitäisi vain myöntyä. 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Kylläpä täällä heitetään lokaa niskaan. Pitäisi siis olla vain hiljaa omista vaikeista tunteista? Mutta hei, tämä onkin suomalainen yhteiskunta, joka ei hyväksy vaikeita tunteita. Jokainen pärjätköön yksinään. Niinhän täällä halutaan ajatella.

Miltä tuntuisi asettua toisen asemaan? Jos toisen tarpeet ovat erilaiset kuin sinun, ne eivät ole silti vääriä. Vaikka itse pärjäisit yksinäsi koko loppu elämäsi, toinen saattaa tarvita ympärilleen ihmisiä. Tämä ei ole väärin. Jos haluaa helpottaa toisen oloa, paras tapa on kuunnella ja olla ystävällinen.


Usko tai älä, mutta ihmisillä on omat murheensa ja ongelmansa ja ei voimia asettua muiden asemaan. Ihan samalla tavalla ne teidän mielestä hyväosaiset ja tukiverkkoja omaavat ihmiset ovat väsyneitä ja kiireisiä. Ei heillä ole voimavaroja asettua asemaanne ja alkaa tukihenkilöiksi. He vain elävät omaa elämää.
Tavallisen suomalaisen elämä on kiirevuosina aika täyttä. Tullaan töistä, haetaan lapset hoidosta ja tehdään ruokaa ja muutama tunti aikaa ja nukkumaan. Viikonloput menee toipumiseen tai siellä mummoloissa käymiseen tai vanhuksien auttamiseen tai kodin remppaan tms.
Jokaisella on omat murheensa ja omat aikasyöppönsä. Turha niitä toisia on kadehtia, kun ei heidän elämästään tiedä tarpeeksi

Vierailija

Mää nin haluaisin,siis todella haluaisin moottoripyörän,vaan ei oo korttia, ja ajokausi ihan liian lyhyt.

sama lasten kans, jos ei oo puitteet kohillaan niin ei niitä sillo tehdä

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Mää nin haluaisin,siis todella haluaisin moottoripyörän,vaan ei oo korttia, ja ajokausi ihan liian lyhyt.

sama lasten kans, jos ei oo puitteet kohillaan niin ei niitä sillo tehdä

🖕

Vierailija

Sosiaalinen media on luonut illuusion, millaista elämän muka pitäisi olla. Helppoa, ylellistä ja vauhdikasta. Sormia napsauttamalla aina tulee joku mummi, kummi tai pummi hoitamaan lapsia, jotta vanhemmat saavat laatuaikaa kattoterassilla shamppanjalasin ääressä. Tai että kaikilla lapsilla olisi aina hulppeat kaverisynttärit, joissa ei rahaa säästellä. Olisi hyvien ystävien kanssa ihania illallisia ja mökkireissuja, joissa kenelläkään ei pala sormi grillissä, kukaan ei juo itseään humalaan eikä yksikään lapsi kaadu pyörällä. Koti on tietenkin aina upea omakotitalo, tyylikkäästi sisusttettu ja kaikilla muilla käy viikkosiivooja, joten siivotakaan ei tarvitse.

Olen syntynyt vuonna 1961. Olihan tuollaista ennenkin naistenlehdissä. Mutta ei ne jutut kertoneet tavis-tiinoista pääkaupunkiseudun lähiöissä  vaan amerikkalaisista filmitähdistä tai muista ökyrikkaista hulppeissa omakotitaloissaan Hollywoodissa tai kerrostaloasunnoissa Manhattanilla. Jokainen ymmärsi, että tuolalinen elämä oli vain harvojen ja valittujen etuoikeus. Ei omaa elämää verrattu heihin vaan siihen naapurirapun tavistiinaan, joka vei aamulla muksut tarhaan, meni töihin, haki lapset tarhasta, kävi kaupassa, laittoi ruokaa, siivosi ja pesi pyykkiä. Perjantain kohokohta oli Dallas telkkarista sekä perunalastuja ja kokista. Kiva, jos lapsi meni joskus kaverilleen yölylään niin, että vanhemmat pääsivät katsomaan HIFK:in lätkämatsia.

Ei silloin ystävyyssuhteita solmittu sen vuoksi, että saataisiin lapsenvahtia, joku pesemään ikkunoita tai laatuaikaa puolison kanssa. Tai kasaan porukka illanistujaisiin, joista saisi upeita valokuvia julkaistavaksi koko maailmalle. Ihan itse hoidettiin arki. Ystävät kävivät joskus lastensa kanssa kahvilla sekä soittelivat  ja se riitti. Naapuruston naisten kanssa käytiin leikkipuistossa ja lapset leikkivät siellä keskenään. Oli vähän juttuseuraa, mutta ei mitään sen syvällisempää. Monilla asui isovanhemmat satojen kilometrien päässä eikä jostain Juupajoelta lähdetty Helsinkiin sitä varten, että lapsi puolisoineen pääsisi rentoutumaan. Valokuvia napsittiin oman perheen lisäksi häistä, hautajaisista, ristiäisistä, rippijuhlista ja yo-juhlista, mutta ei niitäkään missään julkaistu. Laitettiin valokuva-albumiin tulevia sukupolvia varten.

En yhtään ihmettele, miksi aikuisena ystävystyminen on nykyisin niin vaikeaa. Ystävyydeltä ja ystäviltä odotetaan ihan älyttömästi. Kannattaa harkita aupairia, jos tarvitsee paljon lastenhoitajaa. Viikkosiivoojaa, jos siivoaminen tuntuu kohtuuttomalta ponnistukselta. Isommat lapset päiväkotiin, jos pää ei kestä vauvan ja isompien lasten kanssa kotona. Terapeuttia, jos on käsittelemättömiä traumoja. Kodinkaan ei tarvitse näyttää sisustusblogien kodilta, jos sisustaminen ei ole mikään intohimo ja lempiharrastus. 

Vierailija

On paljon ihmisiä, joihin ei pidetä yhteyttä vastavuoroisesti. Vaikka et ripustautuisi toiseen, vaan yhteydenpito olisi hyvin maltillista, niin edes harvakseltaan tulevat yhteydenotot eivät saa toista vuorostaan aktivoitumaan yhteydenottamisessa missään määrin. Ehkä joillain on vain yksinäisyys osanaan.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
On paljon ihmisiä, joihin ei pidetä yhteyttä vastavuoroisesti. Vaikka et ripustautuisi toiseen, vaan yhteydenpito olisi hyvin maltillista, niin edes harvakseltaan tulevat yhteydenotot eivät saa toista vuorostaan aktivoitumaan yhteydenottamisessa missään määrin. Ehkä joillain on vain yksinäisyys osanaan.

Joillain on yksinäisyys osanaan. Se on ihan selvä juttu. Se mikä sitten ei olekaan selvä juttu eikä millään lailla OK on se, että hyvien vanhempien lapset ja hyvät tukiverkot omaavat ovat usein törkeän ylenkatseisia ja ulemmyydentuntoisia niitä kohtaan joilla tällaista ei ole. Ikäänkuin olisi niinsanottu PAREMPI IHMINEN. Empatia ei riitä sille toiselle vaan vielä voi vähän ajatella että se toinen on vaan HUONO IHMINEN ja ansaitsee kurjan tilanteensa... varmaan ihan itse aiheuttanut sen... ihan oikein että kärsii... siinä on varmasti jotain vikaa (tämä sama ajatuksenjuoksu sit jatkuu ja jatkuu).

Parhaimman valaistumisen asian suhteen ovat kokeneet ne joilla on ollut tukiverkko joka sit yhtäkkiä katosi (esim vanhemmat kuoli). Vasta silloin näkevät ja huomaavat minkä halveksunnan ja stigman saa siitä osakseen. Ja vielä kun hetki sitten oltiinkin arvostettua a-luokkaa!

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Voisiko olla että sekin vaikuttaa todella merkittävästi ihmissuhteisiin sattuuko niiden kanssa olemaan onni matkassa vai ei?

Olet asian ytimessä. Se on erittäin paljon tuurikysymys. Se tuuri alkaa jo sieltä että syntyykö kaltoinkohtelijavanhemmille vai hyville vanhemmille, ja jatkuu sitten myöhemmin että kenen kanssa sattuu kohtamaan, olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan jne.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kylläpä täällä heitetään lokaa niskaan. Pitäisi siis olla vain hiljaa omista vaikeista tunteista? Mutta hei, tämä onkin suomalainen yhteiskunta, joka ei hyväksy vaikeita tunteita. Jokainen pärjätköön yksinään. Niinhän täällä halutaan ajatella.

Miltä tuntuisi asettua toisen asemaan? Jos toisen tarpeet ovat erilaiset kuin sinun, ne eivät ole silti vääriä. Vaikka itse pärjäisit yksinäsi koko loppu elämäsi, toinen saattaa tarvita ympärilleen ihmisiä. Tämä ei ole väärin. Jos haluaa helpottaa toisen oloa, paras tapa on kuunnella ja olla ystävällinen.


Usko tai älä, mutta ihmisillä on omat murheensa ja ongelmansa ja ei voimia asettua muiden asemaan. Ihan samalla tavalla ne teidän mielestä hyväosaiset ja tukiverkkoja omaavat ihmiset ovat väsyneitä ja kiireisiä. Ei heillä ole voimavaroja asettua asemaanne ja alkaa tukihenkilöiksi. He vain elävät omaa elämää.
Tavallisen suomalaisen elämä on kiirevuosina aika täyttä. Tullaan töistä, haetaan lapset hoidosta ja tehdään ruokaa ja muutama tunti aikaa ja nukkumaan. Viikonloput menee toipumiseen tai siellä mummoloissa käymiseen tai vanhuksien auttamiseen tai kodin remppaan tms.
Jokaisella on omat murheensa ja omat aikasyöppönsä. Turha niitä toisia on kadehtia, kun ei heidän elämästään tiedä tarpeeksi

Tämä kuulostaakin juuri siltä, mitä kaipaan. Olisi ihanaa, kun voisi auttaa vanhuksia jne. Mutta niitä ei ole.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kylläpä täällä heitetään lokaa niskaan. Pitäisi siis olla vain hiljaa omista vaikeista tunteista? Mutta hei, tämä onkin suomalainen yhteiskunta, joka ei hyväksy vaikeita tunteita. Jokainen pärjätköön yksinään. Niinhän täällä halutaan ajatella.

Miltä tuntuisi asettua toisen asemaan? Jos toisen tarpeet ovat erilaiset kuin sinun, ne eivät ole silti vääriä. Vaikka itse pärjäisit yksinäsi koko loppu elämäsi, toinen saattaa tarvita ympärilleen ihmisiä. Tämä ei ole väärin. Jos haluaa helpottaa toisen oloa, paras tapa on kuunnella ja olla ystävällinen.


Usko tai älä, mutta ihmisillä on omat murheensa ja ongelmansa ja ei voimia asettua muiden asemaan. Ihan samalla tavalla ne teidän mielestä hyväosaiset ja tukiverkkoja omaavat ihmiset ovat väsyneitä ja kiireisiä. Ei heillä ole voimavaroja asettua asemaanne ja alkaa tukihenkilöiksi. He vain elävät omaa elämää.
Tavallisen suomalaisen elämä on kiirevuosina aika täyttä. Tullaan töistä, haetaan lapset hoidosta ja tehdään ruokaa ja muutama tunti aikaa ja nukkumaan. Viikonloput menee toipumiseen tai siellä mummoloissa käymiseen tai vanhuksien auttamiseen tai kodin remppaan tms.
Jokaisella on omat murheensa ja omat aikasyöppönsä. Turha niitä toisia on kadehtia, kun ei heidän elämästään tiedä tarpeeksi

Tämä kuulostaakin juuri siltä, mitä kaipaan. Olisi ihanaa, kun voisi auttaa vanhuksia jne. Mutta niitä ei ole.

Suomessa on vaikka kuinka paljon yksinäisiä vanhuksia. 

Sivut

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla