Tukiverkottoman lapsiperheen suurin ongelma ei ole parisuhdeajan puute tai väsymys, vaan yksinäisyys

Tutustu aloittaja johonkin ikäsiisi naisiin, rohkeasti, esim facebookissa tai pistämällä vain viestiä. Kyllä monet sinkku naiset joilla on aikaa, yhtälailla yksinäistä heillä voi olla. Olen itse sinkku nainen ja ystävilläni on lapsia ja ei se minua haittaa, menen usein heille ihan kahville. Tai voitte vaikka ihan käydä yksinkertaisesti kahvilla /teellä kahvilassa. Se on halpaa ja helppoa tekemistä. 

Myös hyviä tekemisiä ovat.. aikuiselle... kun rahaa ei ole.. Kävelyllä käyminen, leipominen(opettele uusia ruokia), pitäkää leffa iltoja ja tehkää vaikka hyvää ruokaa kotona esim vihanneksia ja hornett.kanoja uunissa, opettele uusia kieliä kun tylsää, mene jonnekkin harrastukseen esim työväenopistossa halpoja kursseja :), kesällä käykää kotieläinpuistoissa, luonnossa seikkailemassa, grillatkaa, käykää uimarannalla missä lapsikin saisi siinä viltillä loikoilla kivasti ja mennä uimaan, huvipuistossa käyminen tai menkää lapsen kanssa akvaarioon katsomaan kaloja esimerkiksi, lautta tai laiva ajelulle tai ihan laivareissulle sekin olisi hyvä kokemus lapselle ja virkistäisi teitä..paljon puuhaa laivassa lapsille ja viihdykettä!

Olisipa joku kaveri jonka kans naureskella vauva-keskusteluille. Mut ei oo ketään. Sensijaan olen täysin yksinäinen kaveri joka kirjoittaa tänne yksinäisyydestään. Tästä en unelmoinut lapsena, nuorena, viisi vuotta sitten, koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä on näitä valintakysymyksiä. Miksi ihmiset ovat näin uusavuttomia kaikessa? Jos kaipaatte perhettä ja ystäviä, muuttakaa takaisin kotipaikkakunnalle ja etsikää töitä sieltä. Jos taas työt ovat tärkeämpiä, niin sitten joko aktivoidutte itse sosiaalisesti tai keksitte jotain tekemistä ihan keskenänne. Sosiaalisesti pitää myös itse tarjota muille jotain, ei kukaan jaksa passiivisten ihmisten seurassa. Päätä mitä haluat ja toimi sen mukaisesti. 

Ei se auta muuttaa lähelle vanhempia kun ei me pidä yhtään sen enempää yhteyttä (ei ollenkaan). Eivät välitä tipan vertaa lapsistaan ja lastensa perheistä. Eivät halua kyläillä tai soitella tai nähdä. Siis koskaan.

Se juurien kaipuu ja suvun kaipuu on tätä. Ei sitä että ”asun 300km päässä mutta silti vanhemmat mua rakastaa”. Suvuton ja juureton on yksin ilman vanhempia ja sukua.

Sama. Oma suku vain on tuollaista. Tuntuu aidosti pahalta.

Jep. Ja tätä aspektia ne hyvän tukiverkon ja rakastavat vanhemmat ei vaan ymmärrä. Ei vaikka miten selittäisit ja kuvailisit, ei ne vaan voi ymmärtää. Koska heillä ei ole tunntasolla sekunninkaan kokemusta siitä millaista on elää ilman vanhempien rakkautta ja vankkumatonta tukea. Niille se on kuin ilma mitä hengittää eikä ne osaa kuvitellakaan millaista olisi olla ilman sitä.

Tämän takia on täysin hedelmätöntä tukiverkottoman yrittää saada tukiverkolliset ymmärtämään se ”miltä tuntuu” se yksinäisyys. Emme puhu samaa kieltä, eikä käsitteet ole samat. Aivan turhaa, enää en jaksa alkaa tällaisesta aiheesta keskustelemaan kenenkään tuttuni kanssa jolla on hyvä lapsuudenkoti.

Miksi pitäisikään saada ymmärtämään? Tuohan on tilanne, jolle ei voi yhtään mitään. Se vaan on fakta, jolle et voi yhtään mitään. Eikä kukaan muukaan voi sille yhtään mitään. Kaksijalkainen ei voi ymmärtää, millaista on olla yksijalkainen. Eikä kaksijalkainen voi muuttaa yksijalkaista kaksijalkaiseksi, vaikka miten yrittäisi ymmärtää. 

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaa-a, itsekin olen saanut ihmisiä tulemaan kylään. Yleensä vastakutsua ei kuitenkaan ole tullut. Joskus olen saattanut useamman kerrankin kutsua jotain kylään, kun olen kokenut meidän tulleen hyvin juttuun.

Olen ajatellut, että kyllä toinen sitten jossain vaiheessa minutkin rohkaistuu kutsumaan vierailulle. Välttämättä näin ei ole käynyt, joten olen sitten lopettanut omalta osaltani yhteydenpidon. Kaipaisin ihmissuhteisiin vastavuoroisuutta. En minä niin hirveästi nauti kodin laittamisesta vieraita varten, että pelkästään huvittaisi olla se, joka kutsuu muita kylään, mutta jää itse ilman kutsuja.

Mitä ihme laittamista siinä kodissa on? Ja jos kutsut ihmisiä sillä asenteella, että muut ovat sen jälkeen sinulle kutsun velkaa, niin älä kutsu ollenkaan.

Kutsutko sinä ystävyydeksi sellaista ihmissuhdetta, jossa ainoastaan toinen osapuoli näkee vaivaa sen eteen, jotta välillä tavattaisiin? Minä en.

Minä en hakua kutsua ihmisiä kotiini, koska häpeän kotiani ja tuntuu nololta pyytää tänne istumasn iltaa. Tämä ei ole sellainen koti, jollaisesta haaveilin. Sattuneesta syystä tähän on vaan ollut tyytyminen. On tilanteita, jolloin olen kutsunut tänne tuttuja, mutta ne ovat olleet tyyliin ristiäiset, lasten synttärit ja valmistujaiset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä taas en kaipaa muiden seuraa oman perheen lisäksi. Ehkä useimmat muut lapsiperheen vanhemmat ovat yhtä ”epäsosiaalisia”, joten siksi seuran löytäminen on hankalaa. Mun mielestä paras viikonloppu on just sellainen, ettei ole mitään suunniteltua ohjelmaa vaan voi vaan lennosta päättää mitä tehdään. Useimmiten kun arki-illat ja viikonloput menee lasten harrastuksissa/turnauksissa/peleissä.

Tämä.

Piti juuri tulla kirjoittamaan, että vaikka meillä on ystäväperheitä, niin en todellakaan jaksa tavata heitä kiireisen arjen keskellä. Töiden jälkeen alkaa kotona toinen työpäivä ruoanlaittoineen, pyykkihuoltoineen, lasten kouluasioiden setvimisineen ja harrastuskuskauksineen. Viikonloppuna on niin väsynyt, että toivon vain saavani nukkua univelat pois ja olla rauhassa kotona ilman ylimääräisiä aktiviteetteja tai menoja. Usein silloinkin on lapsilla kisoja, pelejä tai esityksiä.

Kavereita tai kaveriperheitä yritän tavata edes kerran tai kaksi vuodessa, mutta aina sekään ei onnistu. Vastaavat ruuhkavuodet tai muuten vaan kiireinen elämänvaihe menossa kaikilla ja vaatii aina erikoisjärjestelyjä ja etukäteen suunnittelua, että saadaan tapaamiset onnistumaan.

Nii-in, tämäpä juuri. Ja sitten täälläkin taas silmät suurina hämmästellään monin viestein, että miksi ette osallistui siihen ja tähän toimintaan ja kutsu vaan ihmisiä kylään ja senkun vaan tutustu ihmisiin, kyllä niitä kavereita saa! Mutta tuo yllä oleva on just se tilanne mihin törmäät aina ja kaikkialla: perheillä on jo omat piirit, joita niitäkään ei ehdi ja jaksa tavata. On isovanhemmat (ym sukulaisia), jotka tarpeen tullen rientävät apuun. On työt ja muut velvollisuudet. Ei ole tarvetta, aikaa ja voimia uusille tuttavuuksille. Ei voisi vähempää kiinnostaa joku tukiverkoton perhe Pöntinen, kun ne omat verkostot on kunnossa ja tarvetta niidenkään käytölle ei välttämättä ole.

Olen tutustunut useisiin tuollaisiin perheenäiteihin vuosien varrella. On treffailtu puistoissa ja kerhoissa ja joskus satunnaisesti kahviteltu ja oltu lasten synttäreillä, mutta eivät he tarvitse meistä lastenvahteja tai seuraa aikuisten menoihin, joten ei voi edes ehdottaa että he toimisivat meille sellaisina koska -- tuo viesti yllä. Enkä minä heitä mistään syytä, vaan näitä mustavalkoisia ihmettelyjä ja syyllistäviä kommentteja, että senkus vaan menee hankkimaan ne tukiverkot. Tuolla niitä suunnilleen jaellaan ympäri kyliä!

Some on keksitty. Tukiverkostottomat perheet voivat etsiä toisia tukiverkostottomia perheitä sieltä. Ei muuta kuin Facebook-ryhmiä pystyyn. Ihmiset ovat oppineet tutustumaan muihin ja käymään treffeillä Tinderin ja deittipalstojen avulla, mutta lapsiperheet mieluummin valittaa tukiverkostojen puutteesta kuin alkaisivat etsimään toisia samassa tilanteessa olevia netin kautta. Sama koskee muitakin yksinäisiä.

Kiitos vaan vinkistä, mutta tulee tapauksessani 5-10 v liian myöhään. Lapset ovat nyt jo melkein teinejä.

Hmmm... siksi toiseksi täällä pikkukaupungissa (paino sanalla pikku) tuli aika lailla tutuiksi muut samassa elämäntilanteessa olevat perheet ja heidän elämänpiirinsä. Itse ollaan työn perässä muualta muuttaneita ja tästä syystä arjessa tukiverkottomia.

Mutta kyllä, se joita asia vielä koskettaa, somen voimaa varmaan kannattaa kokeilla. Mutta ei se edelleenkään mene noin mustavalkoisesti; vaikka löytyisikin muita perheitä vailla apua, ei kemiat ja elämänarvot välttämättä kohtaa (tähänkin olen etsintäreissuillani törmännyt). Ja kun on kyse lapsista ja vapaa-ajan vietosta, niin ei kukaan muukaan sitä halua viettää kenen tahansa kanssa ja etenkään halua antaa lapsiaan kenen tahansa hoidettavaksi.

Kyllä minäkin kaverustuin moniin, mutta ei heidän kanssaan syntynyt sellaista yhteisöllisyyttä, mistä tässä nyt on kyse. +30-vuotiaana ystävien löytäminen on melkoista lottoamista.

Tässä on suurin syy monen suomalaisen yksinäisyyteen ja tukiverkostottomuuteen. Pitää olla samanlainen kuin itsekin on, muuten ei kelpaa. 

t. Ateisti, jolle tulee sunnuntaina muslimiperhe päivälliselle

Tulkitsit väärin. Ei siihen tarvita samaa uskontoa tai edes samaa elämäntilannetta, että voi olla mukavaa yhdessä, mutta kyllähän se vaatii sen, että henkilökemiat kohtaa, keskusteltavaa riittää ja toisen seurassa tuntee olon hyväksi. Jos toisen osapuolen seurassa on epämiellyttävää olla - syitä voi olla monia - niin ihan oikeastiko olet sitä mieltä, että yksinäisten on vain tyydyttävä siihen mitä on tarjolla?

Yksi osa aikuisuutta on opetella viihtymään niiden seurassa, jotka ovat tarjolla. Nuorena, kun tapasi poikaystävänsä, tällä oli kavereita ja kavereilla tyttöystäviä. Eivät nämä läheskään aina olleet sellaisia ihmisiä, joiden kanssa olisi ennen poikaystävän tapaamista ystävystynyt. Kuitenkin heidän seurassaan opetteli viihtymään, koska he nyt sattuivat olemaan tarjolla. Sama tilanne kuin puolison vanhempien, puolison sisarusten ja puolison sisarusten puolisoiden kanssa: saattavat olla aivan erilaisia ihmisiä erilaisine elämänarvoineen ja kiinnostuksenkohteineen, mutta heidän seurassaan on opetellut viihtymään. 

Eivät kaikki opettele. Miehen veljen vaimo katkaisi kaiken yhteydenpidon meihin ja anoppiinsa. Ilmeisesti olemme niin mahdotonta porukkaa.

Vierailija kirjoitti:

Miksi vain perheelliset ystävät kelpaavat? Anna kun arvaan, olette molemmat seurustelemaan alkaessanne hylänneet ystävät täysin, antaneet mukaystävällisiä neuvoja sinkkukavereille puolison löytämiseksi samalla vähän naureskellen ja kieltäytyneet kaikista kaverimenoista "kun meitä väsyttää ja me halutaan herätä aamulla prismaan". Nyt sitten ihmetellään, kun yhtäkkiä ei olekaan enää ihmisiä ympärillä. Omia kavereita on myös kadonnut tuohon perhekuplaan, ja se on ihan ok ja ymmärrettävää, good riddance, mutta sitten on turha valittaa yksinäisyyttä, kun kukaan ei enää kyläile tai soittele.🤷‍♀️ Sitä saa mitä tilaa.

Lisäisin tuohon luetteloon huonot tai katkaistut välit appivanhempien kanssa. Samoin jotkut ihmiset jotka toivovat ystäviä, mutta kun ne täytyy olla oman toivotun laisia. Arvosta kaikkia, saat ystäviä vois sopia tähän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä taas en kaipaa muiden seuraa oman perheen lisäksi. Ehkä useimmat muut lapsiperheen vanhemmat ovat yhtä ”epäsosiaalisia”, joten siksi seuran löytäminen on hankalaa. Mun mielestä paras viikonloppu on just sellainen, ettei ole mitään suunniteltua ohjelmaa vaan voi vaan lennosta päättää mitä tehdään. Useimmiten kun arki-illat ja viikonloput menee lasten harrastuksissa/turnauksissa/peleissä.

Tämä.

Piti juuri tulla kirjoittamaan, että vaikka meillä on ystäväperheitä, niin en todellakaan jaksa tavata heitä kiireisen arjen keskellä. Töiden jälkeen alkaa kotona toinen työpäivä ruoanlaittoineen, pyykkihuoltoineen, lasten kouluasioiden setvimisineen ja harrastuskuskauksineen. Viikonloppuna on niin väsynyt, että toivon vain saavani nukkua univelat pois ja olla rauhassa kotona ilman ylimääräisiä aktiviteetteja tai menoja. Usein silloinkin on lapsilla kisoja, pelejä tai esityksiä.

Kavereita tai kaveriperheitä yritän tavata edes kerran tai kaksi vuodessa, mutta aina sekään ei onnistu. Vastaavat ruuhkavuodet tai muuten vaan kiireinen elämänvaihe menossa kaikilla ja vaatii aina erikoisjärjestelyjä ja etukäteen suunnittelua, että saadaan tapaamiset onnistumaan.

Nii-in, tämäpä juuri. Ja sitten täälläkin taas silmät suurina hämmästellään monin viestein, että miksi ette osallistui siihen ja tähän toimintaan ja kutsu vaan ihmisiä kylään ja senkun vaan tutustu ihmisiin, kyllä niitä kavereita saa! Mutta tuo yllä oleva on just se tilanne mihin törmäät aina ja kaikkialla: perheillä on jo omat piirit, joita niitäkään ei ehdi ja jaksa tavata. On isovanhemmat (ym sukulaisia), jotka tarpeen tullen rientävät apuun. On työt ja muut velvollisuudet. Ei ole tarvetta, aikaa ja voimia uusille tuttavuuksille. Ei voisi vähempää kiinnostaa joku tukiverkoton perhe Pöntinen, kun ne omat verkostot on kunnossa ja tarvetta niidenkään käytölle ei välttämättä ole.

Olen tutustunut useisiin tuollaisiin perheenäiteihin vuosien varrella. On treffailtu puistoissa ja kerhoissa ja joskus satunnaisesti kahviteltu ja oltu lasten synttäreillä, mutta eivät he tarvitse meistä lastenvahteja tai seuraa aikuisten menoihin, joten ei voi edes ehdottaa että he toimisivat meille sellaisina koska -- tuo viesti yllä. Enkä minä heitä mistään syytä, vaan näitä mustavalkoisia ihmettelyjä ja syyllistäviä kommentteja, että senkus vaan menee hankkimaan ne tukiverkot. Tuolla niitä suunnilleen jaellaan ympäri kyliä!

Some on keksitty. Tukiverkostottomat perheet voivat etsiä toisia tukiverkostottomia perheitä sieltä. Ei muuta kuin Facebook-ryhmiä pystyyn. Ihmiset ovat oppineet tutustumaan muihin ja käymään treffeillä Tinderin ja deittipalstojen avulla, mutta lapsiperheet mieluummin valittaa tukiverkostojen puutteesta kuin alkaisivat etsimään toisia samassa tilanteessa olevia netin kautta. Sama koskee muitakin yksinäisiä.

Kiitos vaan vinkistä, mutta tulee tapauksessani 5-10 v liian myöhään. Lapset ovat nyt jo melkein teinejä.

Hmmm... siksi toiseksi täällä pikkukaupungissa (paino sanalla pikku) tuli aika lailla tutuiksi muut samassa elämäntilanteessa olevat perheet ja heidän elämänpiirinsä. Itse ollaan työn perässä muualta muuttaneita ja tästä syystä arjessa tukiverkottomia.

Mutta kyllä, se joita asia vielä koskettaa, somen voimaa varmaan kannattaa kokeilla. Mutta ei se edelleenkään mene noin mustavalkoisesti; vaikka löytyisikin muita perheitä vailla apua, ei kemiat ja elämänarvot välttämättä kohtaa (tähänkin olen etsintäreissuillani törmännyt). Ja kun on kyse lapsista ja vapaa-ajan vietosta, niin ei kukaan muukaan sitä halua viettää kenen tahansa kanssa ja etenkään halua antaa lapsiaan kenen tahansa hoidettavaksi.

Kyllä minäkin kaverustuin moniin, mutta ei heidän kanssaan syntynyt sellaista yhteisöllisyyttä, mistä tässä nyt on kyse. +30-vuotiaana ystävien löytäminen on melkoista lottoamista.

Tässä on suurin syy monen suomalaisen yksinäisyyteen ja tukiverkostottomuuteen. Pitää olla samanlainen kuin itsekin on, muuten ei kelpaa. 

t. Ateisti, jolle tulee sunnuntaina muslimiperhe päivälliselle

Tulkitsit väärin. Ei siihen tarvita samaa uskontoa tai edes samaa elämäntilannetta, että voi olla mukavaa yhdessä, mutta kyllähän se vaatii sen, että henkilökemiat kohtaa, keskusteltavaa riittää ja toisen seurassa tuntee olon hyväksi. Jos toisen osapuolen seurassa on epämiellyttävää olla - syitä voi olla monia - niin ihan oikeastiko olet sitä mieltä, että yksinäisten on vain tyydyttävä siihen mitä on tarjolla?

Yksi osa aikuisuutta on opetella viihtymään niiden seurassa, jotka ovat tarjolla. Nuorena, kun tapasi poikaystävänsä, tällä oli kavereita ja kavereilla tyttöystäviä. Eivät nämä läheskään aina olleet sellaisia ihmisiä, joiden kanssa olisi ennen poikaystävän tapaamista ystävystynyt. Kuitenkin heidän seurassaan opetteli viihtymään, koska he nyt sattuivat olemaan tarjolla. Sama tilanne kuin puolison vanhempien, puolison sisarusten ja puolison sisarusten puolisoiden kanssa: saattavat olla aivan erilaisia ihmisiä erilaisine elämänarvoineen ja kiinnostuksenkohteineen, mutta heidän seurassaan on opetellut viihtymään. 

Eivät kaikki opettele. Miehen veljen vaimo katkaisi kaiken yhteydenpidon meihin ja anoppiinsa. Ilmeisesti olemme niin mahdotonta porukkaa.

Niin, se oli hänen oma valintansa ja hän tuskin kokee tarvetta valittaa asiasta. Jokainen vastaa omasta opettelemisestaan ihan itse. Jos on yksinäinen sen vuoksi, että ei oikein tule toimeen kenenkään kanssa tai ei viihdy kenenkään seurassa, sitten pitää vaan opetella tulemaan toimeen muiden kanssa ja viihtymään muiden seurassa. Tai katsoa peiliin ja todeta, että en halua tulla toimeen muiden kanssa enkä viihtyä muiden seurassa vaan olen mieluummin yksinäinen. Kukaan muu ei voi tehdä sitä yksinäisen puolesta vaan ainoastaan yksinäinen itse. 

On väärin kuvitella, että ihmisillä, joilla on paljon sosiaalista elämää, kaikki sosiaaliset kontaktit olisivat jotain sydänystäviä tai edes samanhenkisiä. Osa ihmisistä joutuu jo ihan työnkin puolesta tulemaan toimeen hyvin erilaisten ihmisten kanssa. Pystymään keskustelemaan erilaisten ihmisten kanssa ja hyvin erilaisista aiheista. Viihtymään toisen ihmisen seurassa, vaikka toinen olisikin hyvin erilainen kuin mitä itse on. Nämä kaikki ovat ihan opittavissa olevia asioita. Oleellista on vain haluaako opetella. Ja sen valinnan saa jokainen tehdä ihan itse.  Ei ole pakko, jos ei halua, mutta sitten on ihan itse vastuussa siitä, mitä haluttomuudesta mahdollisesti seuraa. Muille ihmisillehän siitä ei seuraa yhtään mitään vaan ainoastaan itselle, joten sikälikin päätös on varsin helppo tehdä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä taas en kaipaa muiden seuraa oman perheen lisäksi. Ehkä useimmat muut lapsiperheen vanhemmat ovat yhtä ”epäsosiaalisia”, joten siksi seuran löytäminen on hankalaa. Mun mielestä paras viikonloppu on just sellainen, ettei ole mitään suunniteltua ohjelmaa vaan voi vaan lennosta päättää mitä tehdään. Useimmiten kun arki-illat ja viikonloput menee lasten harrastuksissa/turnauksissa/peleissä.

Tämä.

Piti juuri tulla kirjoittamaan, että vaikka meillä on ystäväperheitä, niin en todellakaan jaksa tavata heitä kiireisen arjen keskellä. Töiden jälkeen alkaa kotona toinen työpäivä ruoanlaittoineen, pyykkihuoltoineen, lasten kouluasioiden setvimisineen ja harrastuskuskauksineen. Viikonloppuna on niin väsynyt, että toivon vain saavani nukkua univelat pois ja olla rauhassa kotona ilman ylimääräisiä aktiviteetteja tai menoja. Usein silloinkin on lapsilla kisoja, pelejä tai esityksiä.

Kavereita tai kaveriperheitä yritän tavata edes kerran tai kaksi vuodessa, mutta aina sekään ei onnistu. Vastaavat ruuhkavuodet tai muuten vaan kiireinen elämänvaihe menossa kaikilla ja vaatii aina erikoisjärjestelyjä ja etukäteen suunnittelua, että saadaan tapaamiset onnistumaan.

Nii-in, tämäpä juuri. Ja sitten täälläkin taas silmät suurina hämmästellään monin viestein, että miksi ette osallistui siihen ja tähän toimintaan ja kutsu vaan ihmisiä kylään ja senkun vaan tutustu ihmisiin, kyllä niitä kavereita saa! Mutta tuo yllä oleva on just se tilanne mihin törmäät aina ja kaikkialla: perheillä on jo omat piirit, joita niitäkään ei ehdi ja jaksa tavata. On isovanhemmat (ym sukulaisia), jotka tarpeen tullen rientävät apuun. On työt ja muut velvollisuudet. Ei ole tarvetta, aikaa ja voimia uusille tuttavuuksille. Ei voisi vähempää kiinnostaa joku tukiverkoton perhe Pöntinen, kun ne omat verkostot on kunnossa ja tarvetta niidenkään käytölle ei välttämättä ole.

Olen tutustunut useisiin tuollaisiin perheenäiteihin vuosien varrella. On treffailtu puistoissa ja kerhoissa ja joskus satunnaisesti kahviteltu ja oltu lasten synttäreillä, mutta eivät he tarvitse meistä lastenvahteja tai seuraa aikuisten menoihin, joten ei voi edes ehdottaa että he toimisivat meille sellaisina koska -- tuo viesti yllä. Enkä minä heitä mistään syytä, vaan näitä mustavalkoisia ihmettelyjä ja syyllistäviä kommentteja, että senkus vaan menee hankkimaan ne tukiverkot. Tuolla niitä suunnilleen jaellaan ympäri kyliä!

Some on keksitty. Tukiverkostottomat perheet voivat etsiä toisia tukiverkostottomia perheitä sieltä. Ei muuta kuin Facebook-ryhmiä pystyyn. Ihmiset ovat oppineet tutustumaan muihin ja käymään treffeillä Tinderin ja deittipalstojen avulla, mutta lapsiperheet mieluummin valittaa tukiverkostojen puutteesta kuin alkaisivat etsimään toisia samassa tilanteessa olevia netin kautta. Sama koskee muitakin yksinäisiä.

Kiitos vaan vinkistä, mutta tulee tapauksessani 5-10 v liian myöhään. Lapset ovat nyt jo melkein teinejä.

Hmmm... siksi toiseksi täällä pikkukaupungissa (paino sanalla pikku) tuli aika lailla tutuiksi muut samassa elämäntilanteessa olevat perheet ja heidän elämänpiirinsä. Itse ollaan työn perässä muualta muuttaneita ja tästä syystä arjessa tukiverkottomia.

Mutta kyllä, se joita asia vielä koskettaa, somen voimaa varmaan kannattaa kokeilla. Mutta ei se edelleenkään mene noin mustavalkoisesti; vaikka löytyisikin muita perheitä vailla apua, ei kemiat ja elämänarvot välttämättä kohtaa (tähänkin olen etsintäreissuillani törmännyt). Ja kun on kyse lapsista ja vapaa-ajan vietosta, niin ei kukaan muukaan sitä halua viettää kenen tahansa kanssa ja etenkään halua antaa lapsiaan kenen tahansa hoidettavaksi.

Kyllä minäkin kaverustuin moniin, mutta ei heidän kanssaan syntynyt sellaista yhteisöllisyyttä, mistä tässä nyt on kyse. +30-vuotiaana ystävien löytäminen on melkoista lottoamista.

Tässä on suurin syy monen suomalaisen yksinäisyyteen ja tukiverkostottomuuteen. Pitää olla samanlainen kuin itsekin on, muuten ei kelpaa. 

t. Ateisti, jolle tulee sunnuntaina muslimiperhe päivälliselle

Tulkitsit väärin. Ei siihen tarvita samaa uskontoa tai edes samaa elämäntilannetta, että voi olla mukavaa yhdessä, mutta kyllähän se vaatii sen, että henkilökemiat kohtaa, keskusteltavaa riittää ja toisen seurassa tuntee olon hyväksi. Jos toisen osapuolen seurassa on epämiellyttävää olla - syitä voi olla monia - niin ihan oikeastiko olet sitä mieltä, että yksinäisten on vain tyydyttävä siihen mitä on tarjolla?

Kannattaa varmaan vähän tutkailla omia asenteitaan, jos on monia syitä, miksi toisen osapuolen seurassa on epämiellyttävää. Mulle on epämiellyttävää olla toisen ihmisen seurassa vain, jos toisella on paskat housussa, se oksentaa tai se käyttäytyy aggressiivisesti. Mutta enpä ole koskaan ollut yksinäinenkään. 

- eri

Oletko sinä kasvanut perheessä, jossa vanhempien kaikki huomio on ollut pelkästään omissa ongelmissaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä taas en kaipaa muiden seuraa oman perheen lisäksi. Ehkä useimmat muut lapsiperheen vanhemmat ovat yhtä ”epäsosiaalisia”, joten siksi seuran löytäminen on hankalaa. Mun mielestä paras viikonloppu on just sellainen, ettei ole mitään suunniteltua ohjelmaa vaan voi vaan lennosta päättää mitä tehdään. Useimmiten kun arki-illat ja viikonloput menee lasten harrastuksissa/turnauksissa/peleissä.

Tämä.

Piti juuri tulla kirjoittamaan, että vaikka meillä on ystäväperheitä, niin en todellakaan jaksa tavata heitä kiireisen arjen keskellä. Töiden jälkeen alkaa kotona toinen työpäivä ruoanlaittoineen, pyykkihuoltoineen, lasten kouluasioiden setvimisineen ja harrastuskuskauksineen. Viikonloppuna on niin väsynyt, että toivon vain saavani nukkua univelat pois ja olla rauhassa kotona ilman ylimääräisiä aktiviteetteja tai menoja. Usein silloinkin on lapsilla kisoja, pelejä tai esityksiä.

Kavereita tai kaveriperheitä yritän tavata edes kerran tai kaksi vuodessa, mutta aina sekään ei onnistu. Vastaavat ruuhkavuodet tai muuten vaan kiireinen elämänvaihe menossa kaikilla ja vaatii aina erikoisjärjestelyjä ja etukäteen suunnittelua, että saadaan tapaamiset onnistumaan.

Nii-in, tämäpä juuri. Ja sitten täälläkin taas silmät suurina hämmästellään monin viestein, että miksi ette osallistui siihen ja tähän toimintaan ja kutsu vaan ihmisiä kylään ja senkun vaan tutustu ihmisiin, kyllä niitä kavereita saa! Mutta tuo yllä oleva on just se tilanne mihin törmäät aina ja kaikkialla: perheillä on jo omat piirit, joita niitäkään ei ehdi ja jaksa tavata. On isovanhemmat (ym sukulaisia), jotka tarpeen tullen rientävät apuun. On työt ja muut velvollisuudet. Ei ole tarvetta, aikaa ja voimia uusille tuttavuuksille. Ei voisi vähempää kiinnostaa joku tukiverkoton perhe Pöntinen, kun ne omat verkostot on kunnossa ja tarvetta niidenkään käytölle ei välttämättä ole.

Olen tutustunut useisiin tuollaisiin perheenäiteihin vuosien varrella. On treffailtu puistoissa ja kerhoissa ja joskus satunnaisesti kahviteltu ja oltu lasten synttäreillä, mutta eivät he tarvitse meistä lastenvahteja tai seuraa aikuisten menoihin, joten ei voi edes ehdottaa että he toimisivat meille sellaisina koska -- tuo viesti yllä. Enkä minä heitä mistään syytä, vaan näitä mustavalkoisia ihmettelyjä ja syyllistäviä kommentteja, että senkus vaan menee hankkimaan ne tukiverkot. Tuolla niitä suunnilleen jaellaan ympäri kyliä!

Some on keksitty. Tukiverkostottomat perheet voivat etsiä toisia tukiverkostottomia perheitä sieltä. Ei muuta kuin Facebook-ryhmiä pystyyn. Ihmiset ovat oppineet tutustumaan muihin ja käymään treffeillä Tinderin ja deittipalstojen avulla, mutta lapsiperheet mieluummin valittaa tukiverkostojen puutteesta kuin alkaisivat etsimään toisia samassa tilanteessa olevia netin kautta. Sama koskee muitakin yksinäisiä.

Kiitos vaan vinkistä, mutta tulee tapauksessani 5-10 v liian myöhään. Lapset ovat nyt jo melkein teinejä.

Hmmm... siksi toiseksi täällä pikkukaupungissa (paino sanalla pikku) tuli aika lailla tutuiksi muut samassa elämäntilanteessa olevat perheet ja heidän elämänpiirinsä. Itse ollaan työn perässä muualta muuttaneita ja tästä syystä arjessa tukiverkottomia.

Mutta kyllä, se joita asia vielä koskettaa, somen voimaa varmaan kannattaa kokeilla. Mutta ei se edelleenkään mene noin mustavalkoisesti; vaikka löytyisikin muita perheitä vailla apua, ei kemiat ja elämänarvot välttämättä kohtaa (tähänkin olen etsintäreissuillani törmännyt). Ja kun on kyse lapsista ja vapaa-ajan vietosta, niin ei kukaan muukaan sitä halua viettää kenen tahansa kanssa ja etenkään halua antaa lapsiaan kenen tahansa hoidettavaksi.

Kyllä minäkin kaverustuin moniin, mutta ei heidän kanssaan syntynyt sellaista yhteisöllisyyttä, mistä tässä nyt on kyse. +30-vuotiaana ystävien löytäminen on melkoista lottoamista.

Tässä on suurin syy monen suomalaisen yksinäisyyteen ja tukiverkostottomuuteen. Pitää olla samanlainen kuin itsekin on, muuten ei kelpaa. 

t. Ateisti, jolle tulee sunnuntaina muslimiperhe päivälliselle

Tulkitsit väärin. Ei siihen tarvita samaa uskontoa tai edes samaa elämäntilannetta, että voi olla mukavaa yhdessä, mutta kyllähän se vaatii sen, että henkilökemiat kohtaa, keskusteltavaa riittää ja toisen seurassa tuntee olon hyväksi. Jos toisen osapuolen seurassa on epämiellyttävää olla - syitä voi olla monia - niin ihan oikeastiko olet sitä mieltä, että yksinäisten on vain tyydyttävä siihen mitä on tarjolla?

Kannattaa varmaan vähän tutkailla omia asenteitaan, jos on monia syitä, miksi toisen osapuolen seurassa on epämiellyttävää. Mulle on epämiellyttävää olla toisen ihmisen seurassa vain, jos toisella on paskat housussa, se oksentaa tai se käyttäytyy aggressiivisesti. Mutta enpä ole koskaan ollut yksinäinenkään. 

- eri

Oletko sinä kasvanut perheessä, jossa vanhempien kaikki huomio on ollut pelkästään omissa ongelmissaan?

Ohis...minä olen ja juuri sen vuoksi en halua olla samanlainen kuin vanhempani. Itseään ja omia asenteitaan  voi muuttaa, ei muita eikä muiden asenteita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä taas en kaipaa muiden seuraa oman perheen lisäksi. Ehkä useimmat muut lapsiperheen vanhemmat ovat yhtä ”epäsosiaalisia”, joten siksi seuran löytäminen on hankalaa. Mun mielestä paras viikonloppu on just sellainen, ettei ole mitään suunniteltua ohjelmaa vaan voi vaan lennosta päättää mitä tehdään. Useimmiten kun arki-illat ja viikonloput menee lasten harrastuksissa/turnauksissa/peleissä.

Tämä.

Piti juuri tulla kirjoittamaan, että vaikka meillä on ystäväperheitä, niin en todellakaan jaksa tavata heitä kiireisen arjen keskellä. Töiden jälkeen alkaa kotona toinen työpäivä ruoanlaittoineen, pyykkihuoltoineen, lasten kouluasioiden setvimisineen ja harrastuskuskauksineen. Viikonloppuna on niin väsynyt, että toivon vain saavani nukkua univelat pois ja olla rauhassa kotona ilman ylimääräisiä aktiviteetteja tai menoja. Usein silloinkin on lapsilla kisoja, pelejä tai esityksiä.

Kavereita tai kaveriperheitä yritän tavata edes kerran tai kaksi vuodessa, mutta aina sekään ei onnistu. Vastaavat ruuhkavuodet tai muuten vaan kiireinen elämänvaihe menossa kaikilla ja vaatii aina erikoisjärjestelyjä ja etukäteen suunnittelua, että saadaan tapaamiset onnistumaan.

Nii-in, tämäpä juuri. Ja sitten täälläkin taas silmät suurina hämmästellään monin viestein, että miksi ette osallistui siihen ja tähän toimintaan ja kutsu vaan ihmisiä kylään ja senkun vaan tutustu ihmisiin, kyllä niitä kavereita saa! Mutta tuo yllä oleva on just se tilanne mihin törmäät aina ja kaikkialla: perheillä on jo omat piirit, joita niitäkään ei ehdi ja jaksa tavata. On isovanhemmat (ym sukulaisia), jotka tarpeen tullen rientävät apuun. On työt ja muut velvollisuudet. Ei ole tarvetta, aikaa ja voimia uusille tuttavuuksille. Ei voisi vähempää kiinnostaa joku tukiverkoton perhe Pöntinen, kun ne omat verkostot on kunnossa ja tarvetta niidenkään käytölle ei välttämättä ole.

Olen tutustunut useisiin tuollaisiin perheenäiteihin vuosien varrella. On treffailtu puistoissa ja kerhoissa ja joskus satunnaisesti kahviteltu ja oltu lasten synttäreillä, mutta eivät he tarvitse meistä lastenvahteja tai seuraa aikuisten menoihin, joten ei voi edes ehdottaa että he toimisivat meille sellaisina koska -- tuo viesti yllä. Enkä minä heitä mistään syytä, vaan näitä mustavalkoisia ihmettelyjä ja syyllistäviä kommentteja, että senkus vaan menee hankkimaan ne tukiverkot. Tuolla niitä suunnilleen jaellaan ympäri kyliä!

Some on keksitty. Tukiverkostottomat perheet voivat etsiä toisia tukiverkostottomia perheitä sieltä. Ei muuta kuin Facebook-ryhmiä pystyyn. Ihmiset ovat oppineet tutustumaan muihin ja käymään treffeillä Tinderin ja deittipalstojen avulla, mutta lapsiperheet mieluummin valittaa tukiverkostojen puutteesta kuin alkaisivat etsimään toisia samassa tilanteessa olevia netin kautta. Sama koskee muitakin yksinäisiä.

Kiitos vaan vinkistä, mutta tulee tapauksessani 5-10 v liian myöhään. Lapset ovat nyt jo melkein teinejä.

Hmmm... siksi toiseksi täällä pikkukaupungissa (paino sanalla pikku) tuli aika lailla tutuiksi muut samassa elämäntilanteessa olevat perheet ja heidän elämänpiirinsä. Itse ollaan työn perässä muualta muuttaneita ja tästä syystä arjessa tukiverkottomia.

Mutta kyllä, se joita asia vielä koskettaa, somen voimaa varmaan kannattaa kokeilla. Mutta ei se edelleenkään mene noin mustavalkoisesti; vaikka löytyisikin muita perheitä vailla apua, ei kemiat ja elämänarvot välttämättä kohtaa (tähänkin olen etsintäreissuillani törmännyt). Ja kun on kyse lapsista ja vapaa-ajan vietosta, niin ei kukaan muukaan sitä halua viettää kenen tahansa kanssa ja etenkään halua antaa lapsiaan kenen tahansa hoidettavaksi.

Kyllä minäkin kaverustuin moniin, mutta ei heidän kanssaan syntynyt sellaista yhteisöllisyyttä, mistä tässä nyt on kyse. +30-vuotiaana ystävien löytäminen on melkoista lottoamista.

Tässä on suurin syy monen suomalaisen yksinäisyyteen ja tukiverkostottomuuteen. Pitää olla samanlainen kuin itsekin on, muuten ei kelpaa. 

t. Ateisti, jolle tulee sunnuntaina muslimiperhe päivälliselle

Tulkitsit väärin. Ei siihen tarvita samaa uskontoa tai edes samaa elämäntilannetta, että voi olla mukavaa yhdessä, mutta kyllähän se vaatii sen, että henkilökemiat kohtaa, keskusteltavaa riittää ja toisen seurassa tuntee olon hyväksi. Jos toisen osapuolen seurassa on epämiellyttävää olla - syitä voi olla monia - niin ihan oikeastiko olet sitä mieltä, että yksinäisten on vain tyydyttävä siihen mitä on tarjolla?

Kannattaa varmaan vähän tutkailla omia asenteitaan, jos on monia syitä, miksi toisen osapuolen seurassa on epämiellyttävää. Mulle on epämiellyttävää olla toisen ihmisen seurassa vain, jos toisella on paskat housussa, se oksentaa tai se käyttäytyy aggressiivisesti. Mutta enpä ole koskaan ollut yksinäinenkään. 

- eri

Oletko sinä kasvanut perheessä, jossa vanhempien kaikki huomio on ollut pelkästään omissa ongelmissaan?

Ohis...minä olen ja juuri sen vuoksi en halua olla samanlainen kuin vanhempani. Itseään ja omia asenteitaan  voi muuttaa, ei muita eikä muiden asenteita.

Koitko lapsena tuosta johtuen yksinäisyyttä perheessäsi? Mikä on mielestäsi tasapainoisten ihmissuhteiden salaisuus?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä taas en kaipaa muiden seuraa oman perheen lisäksi. Ehkä useimmat muut lapsiperheen vanhemmat ovat yhtä ”epäsosiaalisia”, joten siksi seuran löytäminen on hankalaa. Mun mielestä paras viikonloppu on just sellainen, ettei ole mitään suunniteltua ohjelmaa vaan voi vaan lennosta päättää mitä tehdään. Useimmiten kun arki-illat ja viikonloput menee lasten harrastuksissa/turnauksissa/peleissä.

Tämä.

Piti juuri tulla kirjoittamaan, että vaikka meillä on ystäväperheitä, niin en todellakaan jaksa tavata heitä kiireisen arjen keskellä. Töiden jälkeen alkaa kotona toinen työpäivä ruoanlaittoineen, pyykkihuoltoineen, lasten kouluasioiden setvimisineen ja harrastuskuskauksineen. Viikonloppuna on niin väsynyt, että toivon vain saavani nukkua univelat pois ja olla rauhassa kotona ilman ylimääräisiä aktiviteetteja tai menoja. Usein silloinkin on lapsilla kisoja, pelejä tai esityksiä.

Kavereita tai kaveriperheitä yritän tavata edes kerran tai kaksi vuodessa, mutta aina sekään ei onnistu. Vastaavat ruuhkavuodet tai muuten vaan kiireinen elämänvaihe menossa kaikilla ja vaatii aina erikoisjärjestelyjä ja etukäteen suunnittelua, että saadaan tapaamiset onnistumaan.

Nii-in, tämäpä juuri. Ja sitten täälläkin taas silmät suurina hämmästellään monin viestein, että miksi ette osallistui siihen ja tähän toimintaan ja kutsu vaan ihmisiä kylään ja senkun vaan tutustu ihmisiin, kyllä niitä kavereita saa! Mutta tuo yllä oleva on just se tilanne mihin törmäät aina ja kaikkialla: perheillä on jo omat piirit, joita niitäkään ei ehdi ja jaksa tavata. On isovanhemmat (ym sukulaisia), jotka tarpeen tullen rientävät apuun. On työt ja muut velvollisuudet. Ei ole tarvetta, aikaa ja voimia uusille tuttavuuksille. Ei voisi vähempää kiinnostaa joku tukiverkoton perhe Pöntinen, kun ne omat verkostot on kunnossa ja tarvetta niidenkään käytölle ei välttämättä ole.

Olen tutustunut useisiin tuollaisiin perheenäiteihin vuosien varrella. On treffailtu puistoissa ja kerhoissa ja joskus satunnaisesti kahviteltu ja oltu lasten synttäreillä, mutta eivät he tarvitse meistä lastenvahteja tai seuraa aikuisten menoihin, joten ei voi edes ehdottaa että he toimisivat meille sellaisina koska -- tuo viesti yllä. Enkä minä heitä mistään syytä, vaan näitä mustavalkoisia ihmettelyjä ja syyllistäviä kommentteja, että senkus vaan menee hankkimaan ne tukiverkot. Tuolla niitä suunnilleen jaellaan ympäri kyliä!

Some on keksitty. Tukiverkostottomat perheet voivat etsiä toisia tukiverkostottomia perheitä sieltä. Ei muuta kuin Facebook-ryhmiä pystyyn. Ihmiset ovat oppineet tutustumaan muihin ja käymään treffeillä Tinderin ja deittipalstojen avulla, mutta lapsiperheet mieluummin valittaa tukiverkostojen puutteesta kuin alkaisivat etsimään toisia samassa tilanteessa olevia netin kautta. Sama koskee muitakin yksinäisiä.

Kiitos vaan vinkistä, mutta tulee tapauksessani 5-10 v liian myöhään. Lapset ovat nyt jo melkein teinejä.

Hmmm... siksi toiseksi täällä pikkukaupungissa (paino sanalla pikku) tuli aika lailla tutuiksi muut samassa elämäntilanteessa olevat perheet ja heidän elämänpiirinsä. Itse ollaan työn perässä muualta muuttaneita ja tästä syystä arjessa tukiverkottomia.

Mutta kyllä, se joita asia vielä koskettaa, somen voimaa varmaan kannattaa kokeilla. Mutta ei se edelleenkään mene noin mustavalkoisesti; vaikka löytyisikin muita perheitä vailla apua, ei kemiat ja elämänarvot välttämättä kohtaa (tähänkin olen etsintäreissuillani törmännyt). Ja kun on kyse lapsista ja vapaa-ajan vietosta, niin ei kukaan muukaan sitä halua viettää kenen tahansa kanssa ja etenkään halua antaa lapsiaan kenen tahansa hoidettavaksi.

Kyllä minäkin kaverustuin moniin, mutta ei heidän kanssaan syntynyt sellaista yhteisöllisyyttä, mistä tässä nyt on kyse. +30-vuotiaana ystävien löytäminen on melkoista lottoamista.

Tässä on suurin syy monen suomalaisen yksinäisyyteen ja tukiverkostottomuuteen. Pitää olla samanlainen kuin itsekin on, muuten ei kelpaa. 

t. Ateisti, jolle tulee sunnuntaina muslimiperhe päivälliselle

Tulkitsit väärin. Ei siihen tarvita samaa uskontoa tai edes samaa elämäntilannetta, että voi olla mukavaa yhdessä, mutta kyllähän se vaatii sen, että henkilökemiat kohtaa, keskusteltavaa riittää ja toisen seurassa tuntee olon hyväksi. Jos toisen osapuolen seurassa on epämiellyttävää olla - syitä voi olla monia - niin ihan oikeastiko olet sitä mieltä, että yksinäisten on vain tyydyttävä siihen mitä on tarjolla?

Kannattaa varmaan vähän tutkailla omia asenteitaan, jos on monia syitä, miksi toisen osapuolen seurassa on epämiellyttävää. Mulle on epämiellyttävää olla toisen ihmisen seurassa vain, jos toisella on paskat housussa, se oksentaa tai se käyttäytyy aggressiivisesti. Mutta enpä ole koskaan ollut yksinäinenkään. 

- eri

Oletko sinä kasvanut perheessä, jossa vanhempien kaikki huomio on ollut pelkästään omissa ongelmissaan?

Ohis...minä olen ja juuri sen vuoksi en halua olla samanlainen kuin vanhempani. Itseään ja omia asenteitaan  voi muuttaa, ei muita eikä muiden asenteita.

Koitko lapsena tuosta johtuen yksinäisyyttä perheessäsi? Mikä on mielestäsi tasapainoisten ihmissuhteiden salaisuus?

Miten olet onnistunut välttämään yksinäisyyttä ja / tai yksipuolisia ihmissuhteita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä taas en kaipaa muiden seuraa oman perheen lisäksi. Ehkä useimmat muut lapsiperheen vanhemmat ovat yhtä ”epäsosiaalisia”, joten siksi seuran löytäminen on hankalaa. Mun mielestä paras viikonloppu on just sellainen, ettei ole mitään suunniteltua ohjelmaa vaan voi vaan lennosta päättää mitä tehdään. Useimmiten kun arki-illat ja viikonloput menee lasten harrastuksissa/turnauksissa/peleissä.

Tämä.

Piti juuri tulla kirjoittamaan, että vaikka meillä on ystäväperheitä, niin en todellakaan jaksa tavata heitä kiireisen arjen keskellä. Töiden jälkeen alkaa kotona toinen työpäivä ruoanlaittoineen, pyykkihuoltoineen, lasten kouluasioiden setvimisineen ja harrastuskuskauksineen. Viikonloppuna on niin väsynyt, että toivon vain saavani nukkua univelat pois ja olla rauhassa kotona ilman ylimääräisiä aktiviteetteja tai menoja. Usein silloinkin on lapsilla kisoja, pelejä tai esityksiä.

Kavereita tai kaveriperheitä yritän tavata edes kerran tai kaksi vuodessa, mutta aina sekään ei onnistu. Vastaavat ruuhkavuodet tai muuten vaan kiireinen elämänvaihe menossa kaikilla ja vaatii aina erikoisjärjestelyjä ja etukäteen suunnittelua, että saadaan tapaamiset onnistumaan.

Nii-in, tämäpä juuri. Ja sitten täälläkin taas silmät suurina hämmästellään monin viestein, että miksi ette osallistui siihen ja tähän toimintaan ja kutsu vaan ihmisiä kylään ja senkun vaan tutustu ihmisiin, kyllä niitä kavereita saa! Mutta tuo yllä oleva on just se tilanne mihin törmäät aina ja kaikkialla: perheillä on jo omat piirit, joita niitäkään ei ehdi ja jaksa tavata. On isovanhemmat (ym sukulaisia), jotka tarpeen tullen rientävät apuun. On työt ja muut velvollisuudet. Ei ole tarvetta, aikaa ja voimia uusille tuttavuuksille. Ei voisi vähempää kiinnostaa joku tukiverkoton perhe Pöntinen, kun ne omat verkostot on kunnossa ja tarvetta niidenkään käytölle ei välttämättä ole.

Olen tutustunut useisiin tuollaisiin perheenäiteihin vuosien varrella. On treffailtu puistoissa ja kerhoissa ja joskus satunnaisesti kahviteltu ja oltu lasten synttäreillä, mutta eivät he tarvitse meistä lastenvahteja tai seuraa aikuisten menoihin, joten ei voi edes ehdottaa että he toimisivat meille sellaisina koska -- tuo viesti yllä. Enkä minä heitä mistään syytä, vaan näitä mustavalkoisia ihmettelyjä ja syyllistäviä kommentteja, että senkus vaan menee hankkimaan ne tukiverkot. Tuolla niitä suunnilleen jaellaan ympäri kyliä!

Some on keksitty. Tukiverkostottomat perheet voivat etsiä toisia tukiverkostottomia perheitä sieltä. Ei muuta kuin Facebook-ryhmiä pystyyn. Ihmiset ovat oppineet tutustumaan muihin ja käymään treffeillä Tinderin ja deittipalstojen avulla, mutta lapsiperheet mieluummin valittaa tukiverkostojen puutteesta kuin alkaisivat etsimään toisia samassa tilanteessa olevia netin kautta. Sama koskee muitakin yksinäisiä.

Kiitos vaan vinkistä, mutta tulee tapauksessani 5-10 v liian myöhään. Lapset ovat nyt jo melkein teinejä.

Hmmm... siksi toiseksi täällä pikkukaupungissa (paino sanalla pikku) tuli aika lailla tutuiksi muut samassa elämäntilanteessa olevat perheet ja heidän elämänpiirinsä. Itse ollaan työn perässä muualta muuttaneita ja tästä syystä arjessa tukiverkottomia.

Mutta kyllä, se joita asia vielä koskettaa, somen voimaa varmaan kannattaa kokeilla. Mutta ei se edelleenkään mene noin mustavalkoisesti; vaikka löytyisikin muita perheitä vailla apua, ei kemiat ja elämänarvot välttämättä kohtaa (tähänkin olen etsintäreissuillani törmännyt). Ja kun on kyse lapsista ja vapaa-ajan vietosta, niin ei kukaan muukaan sitä halua viettää kenen tahansa kanssa ja etenkään halua antaa lapsiaan kenen tahansa hoidettavaksi.

Kyllä minäkin kaverustuin moniin, mutta ei heidän kanssaan syntynyt sellaista yhteisöllisyyttä, mistä tässä nyt on kyse. +30-vuotiaana ystävien löytäminen on melkoista lottoamista.

Tässä on suurin syy monen suomalaisen yksinäisyyteen ja tukiverkostottomuuteen. Pitää olla samanlainen kuin itsekin on, muuten ei kelpaa. 

t. Ateisti, jolle tulee sunnuntaina muslimiperhe päivälliselle

Tulkitsit väärin. Ei siihen tarvita samaa uskontoa tai edes samaa elämäntilannetta, että voi olla mukavaa yhdessä, mutta kyllähän se vaatii sen, että henkilökemiat kohtaa, keskusteltavaa riittää ja toisen seurassa tuntee olon hyväksi. Jos toisen osapuolen seurassa on epämiellyttävää olla - syitä voi olla monia - niin ihan oikeastiko olet sitä mieltä, että yksinäisten on vain tyydyttävä siihen mitä on tarjolla?

Kannattaa varmaan vähän tutkailla omia asenteitaan, jos on monia syitä, miksi toisen osapuolen seurassa on epämiellyttävää. Mulle on epämiellyttävää olla toisen ihmisen seurassa vain, jos toisella on paskat housussa, se oksentaa tai se käyttäytyy aggressiivisesti. Mutta enpä ole koskaan ollut yksinäinenkään. 

- eri

Oletko sinä kasvanut perheessä, jossa vanhempien kaikki huomio on ollut pelkästään omissa ongelmissaan?

Ohis...minä olen ja juuri sen vuoksi en halua olla samanlainen kuin vanhempani. Itseään ja omia asenteitaan  voi muuttaa, ei muita eikä muiden asenteita.

Koitko lapsena tuosta johtuen yksinäisyyttä perheessäsi? Mikä on mielestäsi tasapainoisten ihmissuhteiden salaisuus?

En tuntenut yksinäisyyttä perheessäni. Lapsena pidin tilannetta ihan normaalina, koska eihän mulla ollut kokemusta muustakaan. Olin jo lapsena läheinen sisarusteni kanssa ja lisäksi meillä oli varsin paljon ystäviä ja kavereita. Toisaalta opin jo varhain, että jos haluan jotain saavuttaa, mun on hankittava se itse. En voinut mennä pyytämään vanhemmiltani, että he järjestäisivät haluamani asian. Kuten esim kaverit. En voinut odottaa, että vanhempani huolehtisivat mun sosiaalisten taitojeni kehittymisestä tai ylipäätään sosiaalisista suhteistani vaan ne oli opeteltava ja hankittava ihan itse. 

Mun mielestä tasapainoisten ihmissuhteiden salaisuus on tiedostaa, mitä itse haluaa ihmissuhteiltaan, ja pyrkiä sitä kohti. Huomioida toinen siten, että antaa toisellekin mahdollisuuden olla oma itsensä ja toimia omia tarpeitaan ja toiveitaan vastaavalla tavalla. Löytää sihteessa sellainen kompromissi, joka tuntuu molemmista hyvältä. Ymmärtää ja hyväksyä, että ihmiset ovat erilaisia ja heillä on oikeus olla erilaisia. Ymmärtää ja hyväksyä, että kaikki ihmissuhteet eivät voi olla samanlaisia ja että kaikkien kanssa ei edes synny mitään varsinaista ihmissuhdetta.

Nuorena mulla oli hyvä kaveri, jonka kanssa vietin paljon aikaa. Ainoa, mitä en hänen kanssaan tehnyt, oli baarit. Siksi, että kännissä hän muuttui ihan eri ihmiseksi. Riitaa haastavaksi sössöttäjäksi. Ei todellakaan mitään mukavaa seuraa silloin.  Muutaman kerran kävin ja sain hävetä silmät päästäni. Selvinpäin hän oli oikein ihana ihminen, joten hänen kanssaan tein asioita, joissa alkoholi ei ollut mukana kuviioissa. Mulla oli sitten muita kavereita, joiden kanssa kävin baareissa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä on näitä valintakysymyksiä. Miksi ihmiset ovat näin uusavuttomia kaikessa? Jos kaipaatte perhettä ja ystäviä, muuttakaa takaisin kotipaikkakunnalle ja etsikää töitä sieltä. Jos taas työt ovat tärkeämpiä, niin sitten joko aktivoidutte itse sosiaalisesti tai keksitte jotain tekemistä ihan keskenänne. Sosiaalisesti pitää myös itse tarjota muille jotain, ei kukaan jaksa passiivisten ihmisten seurassa. Päätä mitä haluat ja toimi sen mukaisesti. 

Ei se auta muuttaa lähelle vanhempia kun ei me pidä yhtään sen enempää yhteyttä (ei ollenkaan). Eivät välitä tipan vertaa lapsistaan ja lastensa perheistä. Eivät halua kyläillä tai soitella tai nähdä. Siis koskaan.

Se juurien kaipuu ja suvun kaipuu on tätä. Ei sitä että ”asun 300km päässä mutta silti vanhemmat mua rakastaa”. Suvuton ja juureton on yksin ilman vanhempia ja sukua.

Sama. Oma suku vain on tuollaista. Tuntuu aidosti pahalta.

Jep. Ja tätä aspektia ne hyvän tukiverkon ja rakastavat vanhemmat ei vaan ymmärrä. Ei vaikka miten selittäisit ja kuvailisit, ei ne vaan voi ymmärtää. Koska heillä ei ole tunntasolla sekunninkaan kokemusta siitä millaista on elää ilman vanhempien rakkautta ja vankkumatonta tukea. Niille se on kuin ilma mitä hengittää eikä ne osaa kuvitellakaan millaista olisi olla ilman sitä.

Tämän takia on täysin hedelmätöntä tukiverkottoman yrittää saada tukiverkolliset ymmärtämään se ”miltä tuntuu” se yksinäisyys. Emme puhu samaa kieltä, eikä käsitteet ole samat. Aivan turhaa, enää en jaksa alkaa tällaisesta aiheesta keskustelemaan kenenkään tuttuni kanssa jolla on hyvä lapsuudenkoti.

Minä en ymmärrä, millaista on, kun vanhemmat ovat kuolleet. Vaikka ymmärtäisinkin eli omat  vanhempanikin olisivat kuolleet, ymmärtämiseni ei silti toisi kenenkään vanhempia takaisin elävien kirjoihin. On tottakai surullista, jos vanhempia ei ole, mutta mikään ymmärrys ei tuo kenellekään vanhempansa syystä tai toisesta menettäneelle heitä takaisin. Jotkut asiat vaan ovat täysin mahdottomia eikä tilannetta muuta miksikään, vaikka kuinka kaipaisi mahdotonta. Kun jotain asiaa on mahdotonta saada, kannattaa keskittyä niihin asioihin, jotka ovat vielä mahdollisia. Joskus menneestä irtautumiseen voi tarvita ammattiapua, mutta on hyödytöntä käyttää aikaansa ja energiaansa asoihin, jotka eivät voi toteutua. 

Meillä ollut ap:n kanssa sama ongelma, olisin kovasti kaivannut kavereita lapsiperhearjen keskelle. Yrityksiä ja virityksiä on ollut, mutta ei mitään kovin pitkäkestoista.

So it goes.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä taas en kaipaa muiden seuraa oman perheen lisäksi. Ehkä useimmat muut lapsiperheen vanhemmat ovat yhtä ”epäsosiaalisia”, joten siksi seuran löytäminen on hankalaa. Mun mielestä paras viikonloppu on just sellainen, ettei ole mitään suunniteltua ohjelmaa vaan voi vaan lennosta päättää mitä tehdään. Useimmiten kun arki-illat ja viikonloput menee lasten harrastuksissa/turnauksissa/peleissä.

Tämä.

Piti juuri tulla kirjoittamaan, että vaikka meillä on ystäväperheitä, niin en todellakaan jaksa tavata heitä kiireisen arjen keskellä. Töiden jälkeen alkaa kotona toinen työpäivä ruoanlaittoineen, pyykkihuoltoineen, lasten kouluasioiden setvimisineen ja harrastuskuskauksineen. Viikonloppuna on niin väsynyt, että toivon vain saavani nukkua univelat pois ja olla rauhassa kotona ilman ylimääräisiä aktiviteetteja tai menoja. Usein silloinkin on lapsilla kisoja, pelejä tai esityksiä.

Kavereita tai kaveriperheitä yritän tavata edes kerran tai kaksi vuodessa, mutta aina sekään ei onnistu. Vastaavat ruuhkavuodet tai muuten vaan kiireinen elämänvaihe menossa kaikilla ja vaatii aina erikoisjärjestelyjä ja etukäteen suunnittelua, että saadaan tapaamiset onnistumaan.

Nii-in, tämäpä juuri. Ja sitten täälläkin taas silmät suurina hämmästellään monin viestein, että miksi ette osallistui siihen ja tähän toimintaan ja kutsu vaan ihmisiä kylään ja senkun vaan tutustu ihmisiin, kyllä niitä kavereita saa! Mutta tuo yllä oleva on just se tilanne mihin törmäät aina ja kaikkialla: perheillä on jo omat piirit, joita niitäkään ei ehdi ja jaksa tavata. On isovanhemmat (ym sukulaisia), jotka tarpeen tullen rientävät apuun. On työt ja muut velvollisuudet. Ei ole tarvetta, aikaa ja voimia uusille tuttavuuksille. Ei voisi vähempää kiinnostaa joku tukiverkoton perhe Pöntinen, kun ne omat verkostot on kunnossa ja tarvetta niidenkään käytölle ei välttämättä ole.

Olen tutustunut useisiin tuollaisiin perheenäiteihin vuosien varrella. On treffailtu puistoissa ja kerhoissa ja joskus satunnaisesti kahviteltu ja oltu lasten synttäreillä, mutta eivät he tarvitse meistä lastenvahteja tai seuraa aikuisten menoihin, joten ei voi edes ehdottaa että he toimisivat meille sellaisina koska -- tuo viesti yllä. Enkä minä heitä mistään syytä, vaan näitä mustavalkoisia ihmettelyjä ja syyllistäviä kommentteja, että senkus vaan menee hankkimaan ne tukiverkot. Tuolla niitä suunnilleen jaellaan ympäri kyliä!

Some on keksitty. Tukiverkostottomat perheet voivat etsiä toisia tukiverkostottomia perheitä sieltä. Ei muuta kuin Facebook-ryhmiä pystyyn. Ihmiset ovat oppineet tutustumaan muihin ja käymään treffeillä Tinderin ja deittipalstojen avulla, mutta lapsiperheet mieluummin valittaa tukiverkostojen puutteesta kuin alkaisivat etsimään toisia samassa tilanteessa olevia netin kautta. Sama koskee muitakin yksinäisiä.

Kiitos vaan vinkistä, mutta tulee tapauksessani 5-10 v liian myöhään. Lapset ovat nyt jo melkein teinejä.

Hmmm... siksi toiseksi täällä pikkukaupungissa (paino sanalla pikku) tuli aika lailla tutuiksi muut samassa elämäntilanteessa olevat perheet ja heidän elämänpiirinsä. Itse ollaan työn perässä muualta muuttaneita ja tästä syystä arjessa tukiverkottomia.

Mutta kyllä, se joita asia vielä koskettaa, somen voimaa varmaan kannattaa kokeilla. Mutta ei se edelleenkään mene noin mustavalkoisesti; vaikka löytyisikin muita perheitä vailla apua, ei kemiat ja elämänarvot välttämättä kohtaa (tähänkin olen etsintäreissuillani törmännyt). Ja kun on kyse lapsista ja vapaa-ajan vietosta, niin ei kukaan muukaan sitä halua viettää kenen tahansa kanssa ja etenkään halua antaa lapsiaan kenen tahansa hoidettavaksi.

Kyllä minäkin kaverustuin moniin, mutta ei heidän kanssaan syntynyt sellaista yhteisöllisyyttä, mistä tässä nyt on kyse. +30-vuotiaana ystävien löytäminen on melkoista lottoamista.

Tässä on suurin syy monen suomalaisen yksinäisyyteen ja tukiverkostottomuuteen. Pitää olla samanlainen kuin itsekin on, muuten ei kelpaa. 

t. Ateisti, jolle tulee sunnuntaina muslimiperhe päivälliselle

Tulkitsit väärin. Ei siihen tarvita samaa uskontoa tai edes samaa elämäntilannetta, että voi olla mukavaa yhdessä, mutta kyllähän se vaatii sen, että henkilökemiat kohtaa, keskusteltavaa riittää ja toisen seurassa tuntee olon hyväksi. Jos toisen osapuolen seurassa on epämiellyttävää olla - syitä voi olla monia - niin ihan oikeastiko olet sitä mieltä, että yksinäisten on vain tyydyttävä siihen mitä on tarjolla?

Kannattaa varmaan vähän tutkailla omia asenteitaan, jos on monia syitä, miksi toisen osapuolen seurassa on epämiellyttävää. Mulle on epämiellyttävää olla toisen ihmisen seurassa vain, jos toisella on paskat housussa, se oksentaa tai se käyttäytyy aggressiivisesti. Mutta enpä ole koskaan ollut yksinäinenkään. 

- eri

Oletko sinä kasvanut perheessä, jossa vanhempien kaikki huomio on ollut pelkästään omissa ongelmissaan?

Ohis...minä olen ja juuri sen vuoksi en halua olla samanlainen kuin vanhempani. Itseään ja omia asenteitaan  voi muuttaa, ei muita eikä muiden asenteita.

Koitko lapsena tuosta johtuen yksinäisyyttä perheessäsi? Mikä on mielestäsi tasapainoisten ihmissuhteiden salaisuus?

En tuntenut yksinäisyyttä perheessäni. Lapsena pidin tilannetta ihan normaalina, koska eihän mulla ollut kokemusta muustakaan. Olin jo lapsena läheinen sisarusteni kanssa ja lisäksi meillä oli varsin paljon ystäviä ja kavereita. Toisaalta opin jo varhain, että jos haluan jotain saavuttaa, mun on hankittava se itse. En voinut mennä pyytämään vanhemmiltani, että he järjestäisivät haluamani asian. Kuten esim kaverit. En voinut odottaa, että vanhempani huolehtisivat mun sosiaalisten taitojeni kehittymisestä tai ylipäätään sosiaalisista suhteistani vaan ne oli opeteltava ja hankittava ihan itse. 

Mun mielestä tasapainoisten ihmissuhteiden salaisuus on tiedostaa, mitä itse haluaa ihmissuhteiltaan, ja pyrkiä sitä kohti. Huomioida toinen siten, että antaa toisellekin mahdollisuuden olla oma itsensä ja toimia omia tarpeitaan ja toiveitaan vastaavalla tavalla. Löytää sihteessa sellainen kompromissi, joka tuntuu molemmista hyvältä. Ymmärtää ja hyväksyä, että ihmiset ovat erilaisia ja heillä on oikeus olla erilaisia. Ymmärtää ja hyväksyä, että kaikki ihmissuhteet eivät voi olla samanlaisia ja että kaikkien kanssa ei edes synny mitään varsinaista ihmissuhdetta.

Nuorena mulla oli hyvä kaveri, jonka kanssa vietin paljon aikaa. Ainoa, mitä en hänen kanssaan tehnyt, oli baarit. Siksi, että kännissä hän muuttui ihan eri ihmiseksi. Riitaa haastavaksi sössöttäjäksi. Ei todellakaan mitään mukavaa seuraa silloin.  Muutaman kerran kävin ja sain hävetä silmät päästäni. Selvinpäin hän oli oikein ihana ihminen, joten hänen kanssaan tein asioita, joissa alkoholi ei ollut mukana kuviioissa. Mulla oli sitten muita kavereita, joiden kanssa kävin baareissa. 

Meillä oli kotona todella inhottavaa. Likaista ja vanhemmat käyttäytyivät väkivaltaisesti. Oli vaikea jaksaa ja usein lähdin jonnekin itsekseni itkemään, kun kotona sitä ei uskaltanut tehdä. En tiedä mitä viestiä alitajuisesti oikein välitän ihmisille, mutta yleensä minulle halutaan uskoutua vaikka mistä ongelmista. Vähitellen on tullut sellainen olo, etten tasapainoisia ihmissuhteita taida tulla löytämään. Nykyään en enää edes yritä hakeutua muiden seuraan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä on näitä valintakysymyksiä. Miksi ihmiset ovat näin uusavuttomia kaikessa? Jos kaipaatte perhettä ja ystäviä, muuttakaa takaisin kotipaikkakunnalle ja etsikää töitä sieltä. Jos taas työt ovat tärkeämpiä, niin sitten joko aktivoidutte itse sosiaalisesti tai keksitte jotain tekemistä ihan keskenänne. Sosiaalisesti pitää myös itse tarjota muille jotain, ei kukaan jaksa passiivisten ihmisten seurassa. Päätä mitä haluat ja toimi sen mukaisesti. 

Ei se auta muuttaa lähelle vanhempia kun ei me pidä yhtään sen enempää yhteyttä (ei ollenkaan). Eivät välitä tipan vertaa lapsistaan ja lastensa perheistä. Eivät halua kyläillä tai soitella tai nähdä. Siis koskaan.

Se juurien kaipuu ja suvun kaipuu on tätä. Ei sitä että ”asun 300km päässä mutta silti vanhemmat mua rakastaa”. Suvuton ja juureton on yksin ilman vanhempia ja sukua.

Sama. Oma suku vain on tuollaista. Tuntuu aidosti pahalta.

Jep. Ja tätä aspektia ne hyvän tukiverkon ja rakastavat vanhemmat ei vaan ymmärrä. Ei vaikka miten selittäisit ja kuvailisit, ei ne vaan voi ymmärtää. Koska heillä ei ole tunntasolla sekunninkaan kokemusta siitä millaista on elää ilman vanhempien rakkautta ja vankkumatonta tukea. Niille se on kuin ilma mitä hengittää eikä ne osaa kuvitellakaan millaista olisi olla ilman sitä.

Tämän takia on täysin hedelmätöntä tukiverkottoman yrittää saada tukiverkolliset ymmärtämään se ”miltä tuntuu” se yksinäisyys. Emme puhu samaa kieltä, eikä käsitteet ole samat. Aivan turhaa, enää en jaksa alkaa tällaisesta aiheesta keskustelemaan kenenkään tuttuni kanssa jolla on hyvä lapsuudenkoti.

Minä en ymmärrä, millaista on, kun vanhemmat ovat kuolleet. Vaikka ymmärtäisinkin eli omat  vanhempanikin olisivat kuolleet, ymmärtämiseni ei silti toisi kenenkään vanhempia takaisin elävien kirjoihin. On tottakai surullista, jos vanhempia ei ole, mutta mikään ymmärrys ei tuo kenellekään vanhempansa syystä tai toisesta menettäneelle heitä takaisin. Jotkut asiat vaan ovat täysin mahdottomia eikä tilannetta muuta miksikään, vaikka kuinka kaipaisi mahdotonta. Kun jotain asiaa on mahdotonta saada, kannattaa keskittyä niihin asioihin, jotka ovat vielä mahdollisia. Joskus menneestä irtautumiseen voi tarvita ammattiapua, mutta on hyödytöntä käyttää aikaansa ja energiaansa asoihin, jotka eivät voi toteutua. 

Loogisesti tarkasteltuna tuo olisi noin, mutta tunne ei vain yleensä tottele järkeä. Vaille jäämisen kokemus ei järkeilemällä poistu, ei välttämättä edes pitkällä terapialla. Olisi ihan kohtuullista, jos paremmat kortit saaneet edes yrittäisivät asettua niiden asemaan, joilla on haastavampaa.

Vierailija kirjoitti:

Faith kirjoitti:

Käykää lauantaisin koko perhe vaikka kirjastossa, se on ilmaista. Sitä paitsi, jos te vanhemmat kerran olette töissä (kuten päättelin aloituksesta), niin kai teillä on varaa käydä vaikka viikonloppuiltana jossain maksullisessakin huvituksessa, vaikka ravintolassa syömässä?

5 ehdotti retkiä. Kevään tullen metsäretket ovat ihania! Ottakaa eväät mukaan, ja jos ei ole metsää lähellä, menkää omalla autolla tai bussilla meno- ja tulomatkat.

Ystävien puute on kyllä harmi, mutta ei silti tarvitse aina kököttää neljän seinän sisällä. 

Meille kirjasto on ihan osa normaalia arkea. Vaan sielläkin ollaan yksin. Kaikkia maksuttomia mahdollisuuksia käytetään muutenkin, mutta vuosien mittaan niihin on jo kyllästytty.

Olemme valitettavasti pienituloisia, mutta joskus päästään teatteriin, ravintolaan tms. Sielläkin ollaan sitten omalla perheellä, ilman muiden aikuisten tai lasten seuraa. Ap

Entäpä kun on töissä siellä paljon mainitussa kirjastossa, tai muussa ilta- ja viikonlopputyössä ja yhteistä vapaa-aikaa ei ole. Kun toinen vanhempi on kotona, on toinen työssä, ettei lapsen tarvitse olla yksin. Työpaikkoja ei ole täällä vaihdettaviksi asti. Eli missään noista ei voi käydä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä on näitä valintakysymyksiä. Miksi ihmiset ovat näin uusavuttomia kaikessa? Jos kaipaatte perhettä ja ystäviä, muuttakaa takaisin kotipaikkakunnalle ja etsikää töitä sieltä. Jos taas työt ovat tärkeämpiä, niin sitten joko aktivoidutte itse sosiaalisesti tai keksitte jotain tekemistä ihan keskenänne. Sosiaalisesti pitää myös itse tarjota muille jotain, ei kukaan jaksa passiivisten ihmisten seurassa. Päätä mitä haluat ja toimi sen mukaisesti. 

Ei se auta muuttaa lähelle vanhempia kun ei me pidä yhtään sen enempää yhteyttä (ei ollenkaan). Eivät välitä tipan vertaa lapsistaan ja lastensa perheistä. Eivät halua kyläillä tai soitella tai nähdä. Siis koskaan.

Se juurien kaipuu ja suvun kaipuu on tätä. Ei sitä että ”asun 300km päässä mutta silti vanhemmat mua rakastaa”. Suvuton ja juureton on yksin ilman vanhempia ja sukua.

Sama. Oma suku vain on tuollaista. Tuntuu aidosti pahalta.

Jep. Ja tätä aspektia ne hyvän tukiverkon ja rakastavat vanhemmat ei vaan ymmärrä. Ei vaikka miten selittäisit ja kuvailisit, ei ne vaan voi ymmärtää. Koska heillä ei ole tunntasolla sekunninkaan kokemusta siitä millaista on elää ilman vanhempien rakkautta ja vankkumatonta tukea. Niille se on kuin ilma mitä hengittää eikä ne osaa kuvitellakaan millaista olisi olla ilman sitä.

Tämän takia on täysin hedelmätöntä tukiverkottoman yrittää saada tukiverkolliset ymmärtämään se ”miltä tuntuu” se yksinäisyys. Emme puhu samaa kieltä, eikä käsitteet ole samat. Aivan turhaa, enää en jaksa alkaa tällaisesta aiheesta keskustelemaan kenenkään tuttuni kanssa jolla on hyvä lapsuudenkoti.

Minä en ymmärrä, millaista on, kun vanhemmat ovat kuolleet. Vaikka ymmärtäisinkin eli omat  vanhempanikin olisivat kuolleet, ymmärtämiseni ei silti toisi kenenkään vanhempia takaisin elävien kirjoihin. On tottakai surullista, jos vanhempia ei ole, mutta mikään ymmärrys ei tuo kenellekään vanhempansa syystä tai toisesta menettäneelle heitä takaisin. Jotkut asiat vaan ovat täysin mahdottomia eikä tilannetta muuta miksikään, vaikka kuinka kaipaisi mahdotonta. Kun jotain asiaa on mahdotonta saada, kannattaa keskittyä niihin asioihin, jotka ovat vielä mahdollisia. Joskus menneestä irtautumiseen voi tarvita ammattiapua, mutta on hyödytöntä käyttää aikaansa ja energiaansa asoihin, jotka eivät voi toteutua. 

Loogisesti tarkasteltuna tuo olisi noin, mutta tunne ei vain yleensä tottele järkeä. Vaille jäämisen kokemus ei järkeilemällä poistu, ei välttämättä edes pitkällä terapialla. Olisi ihan kohtuullista, jos paremmat kortit saaneet edes yrittäisivät asettua niiden asemaan, joilla on haastavampaa.

Ei se mitään auta, vaikka yrittäisivätkin asettua heidän asemaansa. Ihan sama menneisyys ja samat traumat näillä ihmisillä on. Ei ne poistu sillä, että joku muu yrittää kuvitella, millaista heillä on. Ei kenenkään syöpäkään poistu sillä, että joku yrittää asettua syöpää sairastavan asemaan. Eikä kukaan halvaantunut pysty kävelemään, vaikka miljoona ihmistä yrittäisi asettua hänen asemaansa. Kukaan lapsensa menettänyt ei saa lastaan takaisin, vaikka muut miten yrittäisivät asettua hänen asemaansa. 

Mulla on ystäviä, joilla on ollut traumaattinen lapsuus. Ei heidän traumansa ole sillä poistunut, että olen yrittänyt ymmärtää heitä. Ihan samat vaikeudet heillä on edelleen. Joitain tosiaan auttaa terapia, mutta ei kaikkia. Ainoa mitä voin tehdä, on kuunnella. Kuunnella silloin, kun he haluavat asiasta puhua. En kuitenkaan voi muuttaa heidän menneisyyttään enkä edes nykyisyyttä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä on näitä valintakysymyksiä. Miksi ihmiset ovat näin uusavuttomia kaikessa? Jos kaipaatte perhettä ja ystäviä, muuttakaa takaisin kotipaikkakunnalle ja etsikää töitä sieltä. Jos taas työt ovat tärkeämpiä, niin sitten joko aktivoidutte itse sosiaalisesti tai keksitte jotain tekemistä ihan keskenänne. Sosiaalisesti pitää myös itse tarjota muille jotain, ei kukaan jaksa passiivisten ihmisten seurassa. Päätä mitä haluat ja toimi sen mukaisesti. 

Ei se auta muuttaa lähelle vanhempia kun ei me pidä yhtään sen enempää yhteyttä (ei ollenkaan). Eivät välitä tipan vertaa lapsistaan ja lastensa perheistä. Eivät halua kyläillä tai soitella tai nähdä. Siis koskaan.

Se juurien kaipuu ja suvun kaipuu on tätä. Ei sitä että ”asun 300km päässä mutta silti vanhemmat mua rakastaa”. Suvuton ja juureton on yksin ilman vanhempia ja sukua.

Sama. Oma suku vain on tuollaista. Tuntuu aidosti pahalta.

Jep. Ja tätä aspektia ne hyvän tukiverkon ja rakastavat vanhemmat ei vaan ymmärrä. Ei vaikka miten selittäisit ja kuvailisit, ei ne vaan voi ymmärtää. Koska heillä ei ole tunntasolla sekunninkaan kokemusta siitä millaista on elää ilman vanhempien rakkautta ja vankkumatonta tukea. Niille se on kuin ilma mitä hengittää eikä ne osaa kuvitellakaan millaista olisi olla ilman sitä.

Tämän takia on täysin hedelmätöntä tukiverkottoman yrittää saada tukiverkolliset ymmärtämään se ”miltä tuntuu” se yksinäisyys. Emme puhu samaa kieltä, eikä käsitteet ole samat. Aivan turhaa, enää en jaksa alkaa tällaisesta aiheesta keskustelemaan kenenkään tuttuni kanssa jolla on hyvä lapsuudenkoti.

Minä en ymmärrä, millaista on, kun vanhemmat ovat kuolleet. Vaikka ymmärtäisinkin eli omat  vanhempanikin olisivat kuolleet, ymmärtämiseni ei silti toisi kenenkään vanhempia takaisin elävien kirjoihin. On tottakai surullista, jos vanhempia ei ole, mutta mikään ymmärrys ei tuo kenellekään vanhempansa syystä tai toisesta menettäneelle heitä takaisin. Jotkut asiat vaan ovat täysin mahdottomia eikä tilannetta muuta miksikään, vaikka kuinka kaipaisi mahdotonta. Kun jotain asiaa on mahdotonta saada, kannattaa keskittyä niihin asioihin, jotka ovat vielä mahdollisia. Joskus menneestä irtautumiseen voi tarvita ammattiapua, mutta on hyödytöntä käyttää aikaansa ja energiaansa asoihin, jotka eivät voi toteutua. 

Loogisesti tarkasteltuna tuo olisi noin, mutta tunne ei vain yleensä tottele järkeä. Vaille jäämisen kokemus ei järkeilemällä poistu, ei välttämättä edes pitkällä terapialla. Olisi ihan kohtuullista, jos paremmat kortit saaneet edes yrittäisivät asettua niiden asemaan, joilla on haastavampaa.

Miksi? Mitä se hyödyttää? Mulla on ystävä joka syntyi elämän valttikortit kädessä. Hän on todella hyvä ystävä enkä edes halua että hän alkaisi säälimään mua vain siksi että mä sain surkeat kortit. Tai edes miettimään miten paskaa mun elämä on ollut alusta lähtien.  Itse olen valinnut väärät miehet, tehnyt typerää velkaa, menettänyt luottotietoni ja olen ulosotossa. En edes kouluttautunut hyvin ja nyt olen ollut jo pitkään työkyvyttömyyseläkkeellä vaikka ikää on vasta 45 v. On mulla kavereita ja sukulaisia joiden kanssa kärvistellä itsesäälissä. Tän ystäväni kanssa voin tuntea oloni normaaliksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä taas en kaipaa muiden seuraa oman perheen lisäksi. Ehkä useimmat muut lapsiperheen vanhemmat ovat yhtä ”epäsosiaalisia”, joten siksi seuran löytäminen on hankalaa. Mun mielestä paras viikonloppu on just sellainen, ettei ole mitään suunniteltua ohjelmaa vaan voi vaan lennosta päättää mitä tehdään. Useimmiten kun arki-illat ja viikonloput menee lasten harrastuksissa/turnauksissa/peleissä.

Tämä.

Piti juuri tulla kirjoittamaan, että vaikka meillä on ystäväperheitä, niin en todellakaan jaksa tavata heitä kiireisen arjen keskellä. Töiden jälkeen alkaa kotona toinen työpäivä ruoanlaittoineen, pyykkihuoltoineen, lasten kouluasioiden setvimisineen ja harrastuskuskauksineen. Viikonloppuna on niin väsynyt, että toivon vain saavani nukkua univelat pois ja olla rauhassa kotona ilman ylimääräisiä aktiviteetteja tai menoja. Usein silloinkin on lapsilla kisoja, pelejä tai esityksiä.

Kavereita tai kaveriperheitä yritän tavata edes kerran tai kaksi vuodessa, mutta aina sekään ei onnistu. Vastaavat ruuhkavuodet tai muuten vaan kiireinen elämänvaihe menossa kaikilla ja vaatii aina erikoisjärjestelyjä ja etukäteen suunnittelua, että saadaan tapaamiset onnistumaan.

Nii-in, tämäpä juuri. Ja sitten täälläkin taas silmät suurina hämmästellään monin viestein, että miksi ette osallistui siihen ja tähän toimintaan ja kutsu vaan ihmisiä kylään ja senkun vaan tutustu ihmisiin, kyllä niitä kavereita saa! Mutta tuo yllä oleva on just se tilanne mihin törmäät aina ja kaikkialla: perheillä on jo omat piirit, joita niitäkään ei ehdi ja jaksa tavata. On isovanhemmat (ym sukulaisia), jotka tarpeen tullen rientävät apuun. On työt ja muut velvollisuudet. Ei ole tarvetta, aikaa ja voimia uusille tuttavuuksille. Ei voisi vähempää kiinnostaa joku tukiverkoton perhe Pöntinen, kun ne omat verkostot on kunnossa ja tarvetta niidenkään käytölle ei välttämättä ole.

Olen tutustunut useisiin tuollaisiin perheenäiteihin vuosien varrella. On treffailtu puistoissa ja kerhoissa ja joskus satunnaisesti kahviteltu ja oltu lasten synttäreillä, mutta eivät he tarvitse meistä lastenvahteja tai seuraa aikuisten menoihin, joten ei voi edes ehdottaa että he toimisivat meille sellaisina koska -- tuo viesti yllä. Enkä minä heitä mistään syytä, vaan näitä mustavalkoisia ihmettelyjä ja syyllistäviä kommentteja, että senkus vaan menee hankkimaan ne tukiverkot. Tuolla niitä suunnilleen jaellaan ympäri kyliä!

Some on keksitty. Tukiverkostottomat perheet voivat etsiä toisia tukiverkostottomia perheitä sieltä. Ei muuta kuin Facebook-ryhmiä pystyyn. Ihmiset ovat oppineet tutustumaan muihin ja käymään treffeillä Tinderin ja deittipalstojen avulla, mutta lapsiperheet mieluummin valittaa tukiverkostojen puutteesta kuin alkaisivat etsimään toisia samassa tilanteessa olevia netin kautta. Sama koskee muitakin yksinäisiä.

Kiitos vaan vinkistä, mutta tulee tapauksessani 5-10 v liian myöhään. Lapset ovat nyt jo melkein teinejä.

Hmmm... siksi toiseksi täällä pikkukaupungissa (paino sanalla pikku) tuli aika lailla tutuiksi muut samassa elämäntilanteessa olevat perheet ja heidän elämänpiirinsä. Itse ollaan työn perässä muualta muuttaneita ja tästä syystä arjessa tukiverkottomia.

Mutta kyllä, se joita asia vielä koskettaa, somen voimaa varmaan kannattaa kokeilla. Mutta ei se edelleenkään mene noin mustavalkoisesti; vaikka löytyisikin muita perheitä vailla apua, ei kemiat ja elämänarvot välttämättä kohtaa (tähänkin olen etsintäreissuillani törmännyt). Ja kun on kyse lapsista ja vapaa-ajan vietosta, niin ei kukaan muukaan sitä halua viettää kenen tahansa kanssa ja etenkään halua antaa lapsiaan kenen tahansa hoidettavaksi.

Kyllä minäkin kaverustuin moniin, mutta ei heidän kanssaan syntynyt sellaista yhteisöllisyyttä, mistä tässä nyt on kyse. +30-vuotiaana ystävien löytäminen on melkoista lottoamista.

Tässä on suurin syy monen suomalaisen yksinäisyyteen ja tukiverkostottomuuteen. Pitää olla samanlainen kuin itsekin on, muuten ei kelpaa. 

t. Ateisti, jolle tulee sunnuntaina muslimiperhe päivälliselle

Tulkitsit väärin. Ei siihen tarvita samaa uskontoa tai edes samaa elämäntilannetta, että voi olla mukavaa yhdessä, mutta kyllähän se vaatii sen, että henkilökemiat kohtaa, keskusteltavaa riittää ja toisen seurassa tuntee olon hyväksi. Jos toisen osapuolen seurassa on epämiellyttävää olla - syitä voi olla monia - niin ihan oikeastiko olet sitä mieltä, että yksinäisten on vain tyydyttävä siihen mitä on tarjolla?

Yksi osa aikuisuutta on opetella viihtymään niiden seurassa, jotka ovat tarjolla. Nuorena, kun tapasi poikaystävänsä, tällä oli kavereita ja kavereilla tyttöystäviä. Eivät nämä läheskään aina olleet sellaisia ihmisiä, joiden kanssa olisi ennen poikaystävän tapaamista ystävystynyt. Kuitenkin heidän seurassaan opetteli viihtymään, koska he nyt sattuivat olemaan tarjolla. Sama tilanne kuin puolison vanhempien, puolison sisarusten ja puolison sisarusten puolisoiden kanssa: saattavat olla aivan erilaisia ihmisiä erilaisine elämänarvoineen ja kiinnostuksenkohteineen, mutta heidän seurassaan on opetellut viihtymään. 

Eivät kaikki opettele. Miehen veljen vaimo katkaisi kaiken yhteydenpidon meihin ja anoppiinsa. Ilmeisesti olemme niin mahdotonta porukkaa.

Niin, se oli hänen oma valintansa ja hän tuskin kokee tarvetta valittaa asiasta. Jokainen vastaa omasta opettelemisestaan ihan itse. Jos on yksinäinen sen vuoksi, että ei oikein tule toimeen kenenkään kanssa tai ei viihdy kenenkään seurassa, sitten pitää vaan opetella tulemaan toimeen muiden kanssa ja viihtymään muiden seurassa. Tai katsoa peiliin ja todeta, että en halua tulla toimeen muiden kanssa enkä viihtyä muiden seurassa vaan olen mieluummin yksinäinen. Kukaan muu ei voi tehdä sitä yksinäisen puolesta vaan ainoastaan yksinäinen itse. 

On väärin kuvitella, että ihmisillä, joilla on paljon sosiaalista elämää, kaikki sosiaaliset kontaktit olisivat jotain sydänystäviä tai edes samanhenkisiä. Osa ihmisistä joutuu jo ihan työnkin puolesta tulemaan toimeen hyvin erilaisten ihmisten kanssa. Pystymään keskustelemaan erilaisten ihmisten kanssa ja hyvin erilaisista aiheista. Viihtymään toisen ihmisen seurassa, vaikka toinen olisikin hyvin erilainen kuin mitä itse on. Nämä kaikki ovat ihan opittavissa olevia asioita. Oleellista on vain haluaako opetella. Ja sen valinnan saa jokainen tehdä ihan itse.  Ei ole pakko, jos ei halua, mutta sitten on ihan itse vastuussa siitä, mitä haluttomuudesta mahdollisesti seuraa. Muille ihmisillehän siitä ei seuraa yhtään mitään vaan ainoastaan itselle, joten sikälikin päätös on varsin helppo tehdä. 

Olipa hyvin kirjoitettu.

Olen aina ajatellut suuressa työyhteisössä, että kaikista ei tarvite tykätä, mutta kaikkien kanssa pitää pystyä asiallisesti tekemään töitä. Tämä on pätenyt sitten muihinkin ihmisiin. Kaikkien ei tarvitse ajatella, kuten minä, mutta kohtelias voin olla kaikille.

Jo nuorena huomasin, että tuttavapiirini oli todella laaja. Oli kaupunkimme rikkaita, mutta oli myös joku kriminaalinalkukin. Oli ihmisiä laidasta laitaan ja jokaisen kanssa löytyi juttua, kun en vaatinut, että ihmisten pitää olla samanlaisia, kuin minä.

Sama nyt vanhempana. Pystyn juttelemaan täysin eri tyyppisten ihmisten kanssa, vaikka en edes tiedä kyseisestä asiasta mitään. Tuttavia on laidasta laitaan. Mitään sydänystäviä toisiimme liimautuneena en enää edes halua. Tässä iässä minusta on jo muuta hommaa, kun supatella bestisten kanssa.

Mutta tämä ei ole tarkoitettu alentuvaksi neuvoksi, kun sanotaan, että aukaiskaa silmänne ja tutustukaa erilaisiin ihmisiin. Antakaa niiden erilaisten ihmisten tutustua teihin.

Ehkä säälittävin kontaktiyritys minulta oli, kun muutimme uudelle paikkakunnalle ja olin kotona lasten kanssa. Ensimäinen ihminen, kehen aloin luomaan suhdetta oli samalla kadulla asuva eläkeläinen. Hän kävi joka päivä samaan aikaan postilaatikolla. Tungin itseni lasten kanssa ulos ja tervehdin ja esittelin itseni kadun uudeksi asukkaaksi. Mummo olikin kova "raataamaan". Ja niin oli ensimäinen ihmiskontakti solmittu. Kun menin lasten kanssa pihalle, monesti tuli mummeli juttelemaan ja hänellä oli ihan hauskoja juttuja. Ärsyttäviäkin välillä, mutta annoin niiden mennä korvasta sisään ja toisesta ulos. Tärkeää oli, että oli yksi ihmiskontakti solmittu uudella paikkakunnalla.

Tästä sitten sinnikkäästi eteen päin ja kohta huomasin, että juttukavereita oli tullutkin jo aika monta ja jonkun äitylinkin opin tuntemaan ja sain hiekkalaatikkojuttuseuraa.

Ihmisiä laidasta laitaan ja erilaisia. Antakaa niiden tutustua teihin.