Lue keskustelun säännöt.
Tukiverkottoman lapsiperheen suurin ongelma ei ole parisuhdeajan puute tai väsymys, vaan yksinäisyys
Sanon tämän omasta kokemuksesta.
Ilman parisuhdeaikaakin selviää ja väsymys on kestettävissä. Kumpikin helpottaa, kun lapset kasvavat.
Mutta jatkuva yksinäisyys - yhteisön puute - varjostaa perhearkeamme raskaammin kuin mikään muu.
Asumme yhdessä Suomen suurimmissa kaupungeista kaukana molempien suvuista. Perheelliset ystävät ovat hajaantuneet ympäri maan. Töistä saadut ystävyydet ovat pinnallisia - kumpikaan ei vietä aikaa työkavereiden kanssa vapaa-ajalla. Monilla on omat menot, ystävät ja sukulaiset. Joitain koulun ja päiväkodin kautta tuttuja vanhempia on, mutta heidän kanssaan ystävyys on jäänyt leikkitreffien asteelle.
Ei ole ketään, ketä kutsua saunailtaan. Ei ketään, kuka kutsuisi kahville näin sunnuntain ratoksi. Ei ketään, kuka pääsisi kuskaamaan lapsia harrastuksiin tms. jos me vanhemmat vaikka sairastumme. Ei ketään kutsumassa lapsia yökylään - tai päinvastoin.
Meillä ei ole ketään, kenen kanssa viettää aikaa perheenä ja keneen tukeutua arjessa. Kaiken huipuksi lapsemmekin ovat sellaisia tyyppejä, ettei heillä ole paljoa kavereita eikä varsinkaan sellaisia, jotka olisivat aktiivisia kyläilemään koulun ulkopuolella.
Näin talvella vietämme kaiken ajan keskenämme kerrostaloasunnon seinien sisällä. Ei ole rahaa eikä järkeäkään lähteä joka viikonloppu Hoploppiin tai Superparkiin tai ostoksille tai muihin rahaa vaativiin paikkoihin. Pihalle voi mennä, mutta mäenlasku, luistelu ja hiihto on poissa kuvioista lumettomuuden vuoksi. Meillä ei ole mitään syytä poistua kotoa, kun loskassa ja kurassa tarpominen ei kiinnosta ketään.
Ja en kaipaa mitään muuta niin paljoa, kuin ihmisiä ympärille ja oman perheen/suvun verkostoa. Yhteisöllisyyttä. Sitä ei täällä kaupungissa ole, vaikka olen yrittänyt rakentaa.
Olen niin väsynyt tähän tukiverkoston puutteeseen. Ihmistä ei ole tarkoitettu kasvattamaan lapsia yksin betonikuution sisällä. Mikään yhteiskunnan tarjoama tuki ei korvaa satojen kilometrien päässä asuvia vanhempia ja sisaruksia perheineen. Ainoastaan tiivis ystäväverkko voisi korvata vähän, mutta meillä ei yksinkertaisesti ole perheellisiä ystäviä, joiden kanssa olisi mahdollista.
Muita kokemuksia?
Kommentit (454)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjastot
Leikkipuistot
Museot (museokortti)
Ilmaiset tapahtumat, näitä on jokaisessa kaupungissa, kun vaan etsii tietoa.
Käykää kävelyllä
Tehkää yhdessä pieniä retkiä, lapsista on ollut mukavaa kun on pakattu eväät mukaan ja menty vaikka satamaan syömään niitä.
Etsi itsellesi ystäviä vaikka Facebookissa on ryhmiä tähän
Pyydä lapsen ystäviä vanhempineen kylään
Pyydä naapurit kahvilleHei, kiitos vinkeistä. Ongelma on siinä, että olemme tehneet näitä asioita jo sen kymmenen vuotta eikä innostusta enää ole omalla perheellä. Ap
On teillä tylsä sakki, kun olette noin elämään kyllästyneitä.
Löytyisikö apu psykiatrin vastaanotolta?
Mulla on joskus ollut kavereita, joita ei huvittanut mikään. Jäi lyhyeksi kaverisuhteiksi.
Soita ittelles apua - 112
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Allekirjoitan tuon mitä ap sanoi, olemme totaalitukiverkottomia ja suurin rasite on meilläkin se YHTEISÖN PUUTE. Meillä ei ole ollut yhtäkään yötä lapsivapaata 13 vuoteen ja kukaan ei ole auttanut 13 vuoden aikana kertaakaan lapsenhoidossa. Tämä ei silti ole se pahin. Se on pahin ettei ole sukua, yhteisöä, juuria. Kummatkin isovanhemmat ei ole elämässämme mukana, heillä on omia ongelmiaan ja vajavaisuuksiaan (Mt-ongelmaa ym) ja kummatkaan ei pysty normaaliin turvalliseen vuorovaikutukseen. Eli ei ole ollenkaan mummolaa tai isovanhempia. Olemme aina myös yksin juhlat, kukaan sukulainen ei soita tai käy, lasten synttäreillä tai ristiäisissä ei yhden yhtä sukulaista. Tämä eristäytyneisyys (joka ei ole minun valitsemaa) ja yksinäisyys on rankinta.
Mutta - jos näin on, niin silloin pitää tarkkaan huolehtia että omat lapset eivät peri sitä. Tästä syystä tuen lasten kaveruutta, kuskaan ja huolehdin, kavereita käy paljon, annan tulla yökylään jne eli lapset ovat onneksi sosiaalisia ja heillä on runsaasti kavereita. Lisäksi opetan lapsille että se mitä suku tekee (eli on piittaamaton ja välinpitämätön) on väärin, ja aikuisena heidän tulee pitää yhteyksiä toisiinsa ja huolehtia että suvussa säilyy yhteys ja välittäminen.
Mun ”ratkaisu” on se että koska sukuni minua edeltävästi on paska, välinpitämätön ja kylmä, olen itse nyt perustanut uuden suvun minkä kantaäiti olen ja missä toimitaan toisin. Kasvatan lapseni välittämään, pitämään yhteyttä, auttamaan, tulemaan, vaalimaan ihmissuhteita ja olemaan sosiaalisia. Mielestäni suvuttoman/tukiverkottoman pitäisi kiinnittää paljon huomiota tähän asiaan.
Vierailija kirjoitti:
Miksi vain perheelliset ystävät kelpaavat? Anna kun arvaan, olette molemmat seurustelemaan alkaessanne hylänneet ystävät täysin, antaneet mukaystävällisiä neuvoja sinkkukavereille puolison löytämiseksi samalla vähän naureskellen ja kieltäytyneet kaikista kaverimenoista "kun meitä väsyttää ja me halutaan herätä aamulla prismaan". Nyt sitten ihmetellään, kun yhtäkkiä ei olekaan enää ihmisiä ympärillä. Omia kavereita on myös kadonnut tuohon perhekuplaan, ja se on ihan ok ja ymmärrettävää, good riddance, mutta sitten on turha valittaa yksinäisyyttä, kun kukaan ei enää kyläile tai soittele.🤷♀️ Sitä saa mitä tilaa.
Älä ap välitä ilkeiden lapsettomien kommenteista. He eivät voi tajuta, heillä kun ei niitä omia lapsia ole. Mutta eivät osaa pitää suutaan kiinni nettipalstoilla kun on mahdollisuus kiusata yksinäisyydestään kertovia lapsiperheellisiä. Alhaista, niin alhaista! Itsekin olen kärsinyt lapsiperheellisenä yksinäisyydestä. Lapsettomille kavereilleni kelpaisin ystäväksi vain jos en IKINÄ mainitsekaan lapsiani! Ja mitä ystävyyttä se on, jos joutuu täysin vaikenemaan isoimmasta osasta elämäänsä? Pienikin maininta jostain lasten hassusta arkisattumuksesta on heille liikaa! Kun haluavat elää elämää jossa lapset don't exist, niin mikä tahansa lapsiin ja perheeseen liittyvä asia aiheuttaa just ton "prisma kamalaa yök" -marinan.
Valitettavasti lapsiperheellinen voi löytää myötätuntoa ja ystävyyttä vain toisista lapsiperheellisistä. Ehkä se on kupla, mutta mikä sen vaihtoehto sitten olisi? Esittää lapsetonta, jotta voisi hengata lapsettomien kaverien kanssa niin etteivät he vain saa yököttymiskohtausta lasten takia?!
minä olen se ihminen, joka on "hylännyt" lapsia tehneet kaverinsa. syynä ei ole heidän lapsensa, vaan se, että kun aloittivat parisuhteen ja lapsen yrittämisen, heillä ei yhtäkkiä ollutkaan aikaa mihinkään "varmaan ymmärrät" ja muut tekosyyt tulivat hyvin tutuiksi. Toki ymmärsin ja siivosin heidät sitten omista yhteystiedoistani pois, sillä olen aina ajatellut ja ajattelen edelleen, että jos ollaan ystäviä ja halutaan pitää ystävät elämässä, silloin ystävyyssuhdetta hoidetaan.
Ei sen tarvitse tarkoittaa sitä, että valvotaan kaksi yötä putkeen yhdessä tai että ollaan tuntikausia toisten kodeissa, vaan yksinkertaisesti sitä, että ystävät pidetään mukana elämässä.
itse en hylännyt ystäviäni kun muutin kumppanin kanssa yhteen. sovin kumppanin kanssa, että haluan pitää myös ystävät elämässäni (niin kumppaninikin), joten meillä sitten oli kalentereissa frendiaikaa ja oltiin sovittu sekin milloin toinen lähtee kotoa evakkoon, jotta toisen kaverit voi tulla ja voivat viettää kaveriaikaa, milloin sitten vietettiin aikaa molempien kaveriporukoiden kanssa samassa tilassa. näin kaveritkin tutustuivat toisiinsa. ei ole koskaan ollut mitään ongelmia saada kavereita auttamaan vaikka lapsenvahdin muodossa. meillä on niin sinkkuja, perheellisiä kuin lapsettomiakin kavereita, kaikki osaavat yhtä hyvin hoitaa lapsia. lapsettomat ehkä parhaimpia.
ei siis pidä itse jäädä passiiviseksi, vaan jos tiedostaa, että on kiva pitää kaveritkin mukana parisuhteenkin solmimisen jälkeen, silloin pitää itse aktiivisesti järjestää aikaa kavereille ettei löydä itseään siitä tilanteesta että kaverit ovat kadonneet jonnekin. ei suomessakaan niin pitkät välimatkat ole, että ei voisi käydä toisella paikkakunnalla asuvan kaverin luona edes joskus.
Ihan outo ongelma.
Vanhemmillani ei ollut tuollaisia ystäväperheitä, meillä ei ole tuollaisia ystäväperheitä ja ihan kummasti sitä on tultu toimeen ilman heitäkin. Jos haluan jonkun pullakahviseuraksi, niin voi kysellä mummoa naapurista tai yläkerran yh-äitiä, en minä tänne ystäväperhettä seuraksi tarvitse.
Nykypäivän yhteisöllisyydessä jaotellaan aika rankasti sitä, kenen kanssa halutaan olla ja silloin mielessä on joku kiiltokuvamainen kaveriporukka, joka yhdessä hoitaa ruuanlaitot ja lapset ja lähtee Leville laskettelemaan. Tosielämässä se porukka asuu hajallaan pitkin maata ja tapaa kahdesti vuodessa, lapset riitelee ja ruoka on pahaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samoja fiiliksiä täälläkin. Ja kyllä on kutsuttu lasten kavereiden vanhempia kahville, ja yleensä ovat tulleetkin. Vastavuoroisuutta vaan ei ole tullut, enkä jaksa olla se, kuka aina pyytää ja järjestää. Onhan tuo ymmärrettävää, että jos on jo olemassa perhettä ja ystäviä, niin ei ole aikaa uusille tuttavuuksille.
Mutta miten sitä sitten onnistuisi kohtaamaan niitä, ketkä ovat samassa tilanteessa?
Miten voi olla yksinäinen jos on puoliso ja lapsia? En ymmärrä. Ymmärtäisin jos olisit pienen lapsen YH.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystävät pitää itse hankkia! Yhteiskunnan tarjoama ystäväpalvelu on minusta surullisin mahdollinen asia, jos perheessä on 2 tervettä aikuista.
Olemme yrittäneet siinä onnistumatta. Valitettavasti. Ystäviä on, mutta ei perheystäviä. Yhä useammat ovat täällä kaupungissa lapsettomia. Ap
Meille ainakin ne perheystävät ovat muodostuneet lasten kavereiden perheistä ja vanhemmista. Miksi ihmeessä ette kutsuisi joskus lasten kavereita vanhempineen saunailtaan/kahville/laittamaan yhdessä ruokaa tms. ? Siitähän se lähtee.
Samoin lasten harrastuksiin, urheiluseura, partio tms. voi ilmoittautua vapaaehtoiseksi. Siellä kaivataan aina aktiivisia vapaaehtoisia vanhempia järjestämään varainkeruuta kahvilan muodossa tai leirejä tai kisamatkoja järjestämään. Siinä tutustuu luonnollisesti muihin vanhempiin ja saa mukavaa tekemistä koko perheelle.
Mut hei, työn perässä on muutettava. Ei perhe-elämä ja mielenterveys meitä kiinnosta.
T: Juhana
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Etsitään ystävää-palstalta voi löytää ystäviä :) Ainakin MLL:lla on ollut sellainen.
Meillä sama.
Lasten kavereiden vanhemmilla on jo omat kaverit, suvut, menemiset ja tekemiset. Eivät kaipaa uusia tuttavuuksia.
Suurin osa omista ystävistä on lapsettomia. Nähdään kodin ulkopuolella paljon ilman lapsia, mutta lasten kanssa ajatuskin on mahdoton. Eivät he halua hengailla lasteni kanssa.
Perheellistyneet ystävät ovat muuttaneet useimmat lähemmäksi omia vanhempiaan tai perhettään. Ymmärrän hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Heeeeetkinen!!! Eikös niitä lapsia nimenomaan tehdä siksi, ettei sitten ikinä koskaan elämässä enää olla yksin? Ja vain velat on ikuisessa yksinäisyydessä kituvia? Näinhän sitä lasten tekemistä jatkuvasti perustellaan. Eli ei ole mahdollista.
Tiedän tunteen! Minulla on vain yksi lapsi, mutta tämän kuluneen vauvavuoden aikana olisin kyllä tosiaan tarvinnut jotakin yhteisöä. Siis sellaista, että tosi matalalla kynnyksellä ja lyhyellä varoitusajalla voisi kyläillä puolin ja toisin. Vauva kainaloon ja ovesta sisään välittämättä, ovatko hiukset hiukan pörrössä ja paidassa tahra. Sellaista.
Minulla on kyllä yksi oikein hyvä ystävä, jonka sain edellisestä työpaikastani. Lisäksi pari muuta muista yhteyksistä. Äitiystäviä olen saanut laittamalla Facebookin puskaradioon ilmoituksen, ottamalla yhteyttä perhevalvennuksessa tapaamaani samanikäiseen naiseen (kysyin heti häneltä numeron) ja pyytämällä yhdeltä naapuruston äidiltä yhteystiedot. Nämä tosiaan on pinnallisempia ystävyyksiä, mutta toisaalta, jos haluan niitä syventää, voin tehdä aloitteen ja vaikka kutsua meille syömään. Pitää vain itse rohkaistua ehdottamaan.
Sitten nuoruuden ajan pitkäaikaisesta kesätyöpaikasta on ihana ystävöporukka, mutta he asuvat toisella paikkakunnalla.
Mutta aikuisena on kyllä paljon vaikeampaa solmia syvällisiä ja tiiviitä ystävyyssuhteita kuin lapsena tai nuorena opiskelijana. Se on totta. Aikuisena ja etenkin perheellisenä pitäisi olla jo jokin pohja ystävyydelle valmiiksi rakennettuna, kun elämä on muuten niin kiireistä, ettei ehdi niin nopeasti uusiin ihmisiin tutustua tarpeeksi hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Heeeeetkinen!!! Eikös niitä lapsia nimenomaan tehdä siksi, ettei sitten ikinä koskaan elämässä enää olla yksin? Ja vain velat on ikuisessa yksinäisyydessä kituvia? Näinhän sitä lasten tekemistä jatkuvasti perustellaan. Eli ei ole mahdollista.
Ei. Kukaan ei tee tuon takia lapsia vaikka sinä niin luulet.
Mulla on tosi sosiaalinen työ. Vapaa-ajalla haluan olla yksin tai perheeni kanssa, välillä tapaan omia rakkaita ystävini ja vietetään tyttöjen iltaa. Lapset on teinejä ja heillä omat kaverinsa. En jaksa/halua yhtään lisää ihmisiä elämääni, en kertakaikkiaan jaksa tutustua uusiin ihmisiin. Kaltaisiani on varmaan paljon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjastot
Leikkipuistot
Museot (museokortti)
Ilmaiset tapahtumat, näitä on jokaisessa kaupungissa, kun vaan etsii tietoa.
Käykää kävelyllä
Tehkää yhdessä pieniä retkiä, lapsista on ollut mukavaa kun on pakattu eväät mukaan ja menty vaikka satamaan syömään niitä.
Etsi itsellesi ystäviä vaikka Facebookissa on ryhmiä tähän
Pyydä lapsen ystäviä vanhempineen kylään
Pyydä naapurit kahvilleHei, kiitos vinkeistä. Ongelma on siinä, että olemme tehneet näitä asioita jo sen kymmenen vuotta eikä innostusta enää ole omalla perheellä. Ap
On se kumma kun ei ihmisille nykyään mikään riitä. Mitä luulet muiden elämän olevan? No juuri sitä tappavan tylsää arkea vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Hyvin harvalla se on jatkuvaa ilotulitusta, vaan pääasiassa juurikin sitä rutiinien toistoa.
Ongelmanne ei tosiaankaan ole mikään tukiverkkojen puute, vaan arjen sietokyky.
Osittain samaistun, osittain en. Tukiverkot puuttuvat meiltäkin, ja tuon yhteisön kaipuun tunnistan.
Toisaalta sitten olen kokenut kavereiden saamisen lasten kautta tosi helpoksi, meidän vanhin lapsi on vasta neljä, ja hänen kauttaan on tullut useampia tuttavaäitejä ja perheitä, joille nytkin voisin laittaa viestin jos kaipaisimme seuraa. 2 naapurista, ja yksi perhe päiväkodista ja loput ihan vaan leikkipuistossa tavattuja ihmisiä joiden kanssa juttelu on käynnistynyt koska lapset olivat samanikäisiä. Pari näistä on aika läheisiäkin, ollaan käyty esim risteilyllä.
Se merkittävä ero näissä tuttavissa on niihin sukulaisiin, ja siihen omaan ”yhteisöön” tai laumaan, että heitä nähdään aina ns. iloisissa merkeissä, eikä auttaminen tai tukeminen kuulu kuvioon (paitsi normaali vertaistuki viestein nje).
Aika äskettäin yksi tälläinen kaveriperhe muutti, ja heidän apunaan oli molempien isovanhemmat ja sisarukset. Yleisestikin ihmisten tarinoissa kuulee, kuinka hädän hetkellä on se oma yhteisö, tukiverkot, jotka rientävät apuun.
Meidän perheellä ei ole ketään. Sairaudet, muutot, suursiivoukset, remontit, kuten myös ne perhejuhlat kuten joulu, hoidetaan oman ydinperheen voimin.
Kavereita ja tuttavia on mielestäni aika helppo saada, mutta sitä omaa yhteisöä kaipaan minäkin.
Tosi harvalle aikuisiällä ilmestyy niitä ystäviä ihan noin vaan, saa käydä tosi hyvä tuuri että esim töistä löytyy ystävä jonka kanssa tulee viettäneeksi aikaa töiden ulkopuolellakin. Mutta ei se auta kun yrittää ap, aloita niistä tuttavaperheistä keitä teillä jo on. Pyydä niitä kylään tai ehdota että viette lapset yhdessä jonnekin. Ja pyydä toistekin. Unohda se, että olisi kiva kun joku muu pyytäisi kun sinä olet se joka sitä seuraa kaipaa.
Mene lähipuistoon ja ala juttusille sinne tulevien perheiden kanssa. Kysy naapurilta haluaisiko se joskus tulla kahville. Liity lapsen koulun vanhempainyhdistykseen tai osallistu muuhun vapaaehtoistoimintaan. Tai mene vaikka baariin ja istu jonkun pöytään ja aloita juttelu. Pointti on että sinun on itse oltava aloitteellinen ja todennäköisesti joudut olemaan sitä useammin kuin kerran.
Mitä se haittaa että kaverit ovat hajaantuneet ympäri Suomea? Niin minunkin mutta silti tapaamme ajoittain. Ei tietenkään kovin usein pitkän välimatkan takia mutta kyllä siitä ympäri vuoden riittää vierailuja jos tapaa edes kerran vuodessa ja on vaikkapa kymmenen ystävää.
Miksi työkaverien kanssa ei voi viettää vapaa-aikaa? Meillä on paljuiltaa, keilausta, syömistä, yhteisiä matkija jne. Ei minulla työpaikalla mitään läheisiä ystäviä ole, siltI ihan mukavaa on yhdessä.
Harrastuksiin jos tarvitsee kyytiä niin tietenkin ensimmäisenä kysyn harrastuskaverin vanhempia. Olen luullut tämän olevan ihan normaali käytäntö? Hekin pyytävät meiltä kyytiä, ei siinä ole mitään noloa. Kimppakyydit ovat muutenkin järkevä vaihtoehto.
Mielestäni monessa kohtaa tuo yksinäisyys on ihan itse aiheutettua.
Kyllä se väsymys ja parisuhdeajan puute on suurimmat ongelmat meidän perheessä. Meillä asuu yksi isovanhempi reilun 100km päässä, mutta hän on vielä työelämässä vahvasti mukana joten ei häntäkään koko ajan viitsi vaivata. Muita isovanhempia ei ole. Yksi kuollut ja kaksi ovat omalla käytöksellään/ongelmillaan siinä pisteessä ja toisella puolen Suomea, ettei heistä ole tueksi.
Kotona on kiva oleskella ihan vain perheen kesken, vanhemmalla lapsella on jo omia kavereita joiden luona kyläilee. Mutta ehkä meidän molempien ammatit on jo semmoisia, että kaipaakin sitä latautumisaikaa ja ihan vaan sisällä köllöttelyä. Me kyllä käydään sitten lasten kanssa myös noissa maksullisissa jutuissa ja ravintoloissa, koska onneksi on sen verran ylimääräistä kertynyt vuosien saatossa.