Lue keskustelun säännöt.
Tukiverkottoman lapsiperheen suurin ongelma ei ole parisuhdeajan puute tai väsymys, vaan yksinäisyys
Sanon tämän omasta kokemuksesta.
Ilman parisuhdeaikaakin selviää ja väsymys on kestettävissä. Kumpikin helpottaa, kun lapset kasvavat.
Mutta jatkuva yksinäisyys - yhteisön puute - varjostaa perhearkeamme raskaammin kuin mikään muu.
Asumme yhdessä Suomen suurimmissa kaupungeista kaukana molempien suvuista. Perheelliset ystävät ovat hajaantuneet ympäri maan. Töistä saadut ystävyydet ovat pinnallisia - kumpikaan ei vietä aikaa työkavereiden kanssa vapaa-ajalla. Monilla on omat menot, ystävät ja sukulaiset. Joitain koulun ja päiväkodin kautta tuttuja vanhempia on, mutta heidän kanssaan ystävyys on jäänyt leikkitreffien asteelle.
Ei ole ketään, ketä kutsua saunailtaan. Ei ketään, kuka kutsuisi kahville näin sunnuntain ratoksi. Ei ketään, kuka pääsisi kuskaamaan lapsia harrastuksiin tms. jos me vanhemmat vaikka sairastumme. Ei ketään kutsumassa lapsia yökylään - tai päinvastoin.
Meillä ei ole ketään, kenen kanssa viettää aikaa perheenä ja keneen tukeutua arjessa. Kaiken huipuksi lapsemmekin ovat sellaisia tyyppejä, ettei heillä ole paljoa kavereita eikä varsinkaan sellaisia, jotka olisivat aktiivisia kyläilemään koulun ulkopuolella.
Näin talvella vietämme kaiken ajan keskenämme kerrostaloasunnon seinien sisällä. Ei ole rahaa eikä järkeäkään lähteä joka viikonloppu Hoploppiin tai Superparkiin tai ostoksille tai muihin rahaa vaativiin paikkoihin. Pihalle voi mennä, mutta mäenlasku, luistelu ja hiihto on poissa kuvioista lumettomuuden vuoksi. Meillä ei ole mitään syytä poistua kotoa, kun loskassa ja kurassa tarpominen ei kiinnosta ketään.
Ja en kaipaa mitään muuta niin paljoa, kuin ihmisiä ympärille ja oman perheen/suvun verkostoa. Yhteisöllisyyttä. Sitä ei täällä kaupungissa ole, vaikka olen yrittänyt rakentaa.
Olen niin väsynyt tähän tukiverkoston puutteeseen. Ihmistä ei ole tarkoitettu kasvattamaan lapsia yksin betonikuution sisällä. Mikään yhteiskunnan tarjoama tuki ei korvaa satojen kilometrien päässä asuvia vanhempia ja sisaruksia perheineen. Ainoastaan tiivis ystäväverkko voisi korvata vähän, mutta meillä ei yksinkertaisesti ole perheellisiä ystäviä, joiden kanssa olisi mahdollista.
Muita kokemuksia?
Kommentit (454)
Jos olette jo 10v käyneet metsäretkillä kasten kanssa, ovat lapsenne koululaisia, ehkä jo teinejäkin. Miksei lapset ole kavereidensa kanssa? Oudolta kuulostaa tuo teidän kuvio. Varamummoja teineille syystä että...?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teillä on vaan liian suuret vaatimukset. Haluaisitte tutustua pariskuntaan, jolla on suunnilleen samanikäiset lapset kuin teilläkin. Lisäksi perheen äitien pitäisi ystävystyä keskenään, isien keskenään ja vielä lastenkin keskenään. Ennenkuin kenenkään kanssa ystävystyy kunnolla, pitää tavata ja tutustua näihin ihmisiin pitkän aikaa. Valitettavasti vaan tilanne on usein se, että vaikka äideillä natsaisikin, iseillä ei. Tai päinvastoin. Eikä lapsetkaan ole ystäviensä suhteen "kaikkiruokaisia" eli että kuka vaan kelpaa ystäväksi.
En ymmärrä, miksi sinkkua, lapsetonta pariskuntaa tai yksinhuoltajaa lapsineen ei muka voisi kutsua sunnuntaipäivälliselle. Ai niin, kun sitten ei olekaan kaikille teidän perheessä sopivaa ystävää. Haluatte kaiken tai ei mitään.
Vierailija kirjoitti:
Jos olette jo 10v käyneet metsäretkillä kasten kanssa, ovat lapsenne koululaisia, ehkä jo teinejäkin. Miksei lapset ole kavereidensa kanssa? Oudolta kuulostaa tuo teidän kuvio. Varamummoja teineille syystä että...?
- Siksi kun ap niitä sukulaisia kaipaa. Eikä hän kertonut minkä ikäisiä lapset ovat voihan kuopus ollakin vielä "mummoiässä".
Vierailija kirjoitti:
Ap miten olisi ne varamummot- ja papat? Jossain paikkakunnillahan sellaisia on saatavilla olisiko teilläpäin?
Sellaisia ei ole oikeasti, vuosikausia yritin tällaisita etsiä, olen yrittänyt seurakunnan, kunnan ja yhdistysten kautta. Aikoa mitä löytyi oli varamummo care.com -sivustolta 30eur/tunti. Tuli sitten niin kalliiksi esim leivontahetki varamummon kanssa että emme jatkaneet tätä. Ja huom. emme lastenhoitoa edes odottaneet vaan yhdessäoloa. Ihmiset tänäpäivänä tekee tällaista vain rahaa vastaan. Ihan turhaa siis ehdotella varamummoja - sellaisia on vain saduissa ja tarinoissa.
Vierailija kirjoitti:
Jos olette jo 10v käyneet metsäretkillä kasten kanssa, ovat lapsenne koululaisia, ehkä jo teinejäkin. Miksei lapset ole kavereidensa kanssa? Oudolta kuulostaa tuo teidän kuvio. Varamummoja teineille syystä että...?
En ole ap mutta mulla on lapset 10, 10, 8, 3, 1 eli samassa perheessä voi olla hyvin eri-ikäisiä lapsia
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kumpihan on yksinäisempi, lapsiperhe vai vanhus tai sinkku`?
Kyllä lapsiperheet jaksavat valittaa joka asiasta.
Jos kaipaa kaukana olevaa dukua, pitää matkustaa tai soitella heille. Mikä ihmeen ongelma tässä on? Mun mielestä suku on kamala, ripustautuva ja rasittava, en halua olla sukuni kanssa missään tekemisissä. Oletko, ap, varma, että suku haliaa olla kanssanne tekemisissä? Kuulostat rasittavalta ripustautujalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kumpihan on yksinäisempi, lapsiperhe vai vanhus tai sinkku`?
Kyllä lapsiperheet jaksavat valittaa joka asiasta.
Aivan! Veit jalat suustani. AP:n lapsiperhe on saanut yhteiskunnalta jo kaiken mahdollisen, mikä saatavissa on ja vielä lisää pitäisi saada! Tietysti omien vaatimusten mukaisesti. Eikö mikään riitä? Olisiko aika jo tukea välillä muitakin? Omaa saamattomuuttasi sinä siellä vikiset.
Vierailija kirjoitti:
Mä taas en kaipaa muiden seuraa oman perheen lisäksi. Ehkä useimmat muut lapsiperheen vanhemmat ovat yhtä ”epäsosiaalisia”, joten siksi seuran löytäminen on hankalaa. Mun mielestä paras viikonloppu on just sellainen, ettei ole mitään suunniteltua ohjelmaa vaan voi vaan lennosta päättää mitä tehdään. Useimmiten kun arki-illat ja viikonloput menee lasten harrastuksissa/turnauksissa/peleissä.
Tämä.
Piti juuri tulla kirjoittamaan, että vaikka meillä on ystäväperheitä, niin en todellakaan jaksa tavata heitä kiireisen arjen keskellä. Töiden jälkeen alkaa kotona toinen työpäivä ruoanlaittoineen, pyykkihuoltoineen, lasten kouluasioiden setvimisineen ja harrastuskuskauksineen. Viikonloppuna on niin väsynyt, että toivon vain saavani nukkua univelat pois ja olla rauhassa kotona ilman ylimääräisiä aktiviteetteja tai menoja. Usein silloinkin on lapsilla kisoja, pelejä tai esityksiä.
Kavereita tai kaveriperheitä yritän tavata edes kerran tai kaksi vuodessa, mutta aina sekään ei onnistu. Vastaavat ruuhkavuodet tai muuten vaan kiireinen elämänvaihe menossa kaikilla ja vaatii aina erikoisjärjestelyjä ja etukäteen suunnittelua, että saadaan tapaamiset onnistumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan outo ongelma.
Vanhemmillani ei ollut tuollaisia ystäväperheitä, meillä ei ole tuollaisia ystäväperheitä ja ihan kummasti sitä on tultu toimeen ilman heitäkin. Jos haluan jonkun pullakahviseuraksi, niin voi kysellä mummoa naapurista tai yläkerran yh-äitiä, en minä tänne ystäväperhettä seuraksi tarvitse.
Nykypäivän yhteisöllisyydessä jaotellaan aika rankasti sitä, kenen kanssa halutaan olla ja silloin mielessä on joku kiiltokuvamainen kaveriporukka, joka yhdessä hoitaa ruuanlaitot ja lapset ja lähtee Leville laskettelemaan. Tosielämässä se porukka asuu hajallaan pitkin maata ja tapaa kahdesti vuodessa, lapset riitelee ja ruoka on pahaa.
On se porukka johon kuuluu kiiltokuvamainen tai ei on mukava viettää esim. uutta vuotta, juhannusta,vappua, syntymäpäiviä ja tehdä lomareissuja porukassa.
Lapset tykkäävät ja sosiaalistuvat. Aikuinenkinkin viihtyy paremmin, kun on tuttavapiiria.
Eli kannattaa pitää yhteyttä vanhoihin lapsuuskavereihin, opiskelukavereihin ja sukulaisiin. Ei se välimatka ole este.
Ap joku aikaisemmin sanoi että sinulla on liian suuret vaatimukset niille ketkä voisivat olla tukiverkkonne, pitää olla ystävä sinulle ja isälle ja vielä lapsillekin. Minusta sinun pitäisi lähteä liikkeelle pienemmillä toiveilla eikä toivoa yhteistä ajanviettoa ja ruuanlaittoa. Miksei perheetön kelpaa, kuten naapurin yksinäinen vanhus tai sinkku tai perhe keillä on jo aikuiset lapset? Oletan että silloin tehdään ruokaa yhdessä kun vieraat tulevat kaukaa ja ovat yötä, mutta muuten kahvittelu riittää, joko kotona tai kahvilassa.
En tarkoita Ap väheksyä huoltasi, mutta tuntuu vaan että asetat riman liian korkealle. Voihan olla että kun ystävystyt sen kanssa jota nyt pidät epäkelpona seurana teille, niin hänen kauttaan löytyykin se ystäväperhe ja yhteisollisyys jota kaipaat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos olette jo 10v käyneet metsäretkillä kasten kanssa, ovat lapsenne koululaisia, ehkä jo teinejäkin. Miksei lapset ole kavereidensa kanssa? Oudolta kuulostaa tuo teidän kuvio. Varamummoja teineille syystä että...?
En ole ap mutta mulla on lapset 10, 10, 8, 3, 1 eli samassa perheessä voi olla hyvin eri-ikäisiä lapsia
Juuri näin. Ja niillä koululaisilla ei aina ole ystäviä... Ihme oletuksia täällä ihmisillä.
Menkää johonkin lahkoon, niissä on yhteisöllisyyttä kaiken ikäisille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin tuttua! Mekin olemme muuttaneet pois ystävien ja sukulaisten luota työn perässä ylläriylläri pääkaupunkiseudulle ja eipä sitä enää tällä iällä mitään ystäviä löydä... Tuntuu, että ei kukaan edes halua tutustua. Mutta rehellisesti olen sitä mieltä, että täällä ihmiset on paljon vaikeammin lähestyttäviä ja eivät niin välitä tutustua uusiin ihmisiin mitä pohjoisessa. Mua huvittaa, kun oon käynyt meidän lähimmässä avoimessa päiväkodissa ja tuntuu, että äidit tulee sinne vain leikkimään omien lasten kanssa, ei mitään mielenkiintoa tutustua toisiin äiteihin...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan outo ongelma.
Vanhemmillani ei ollut tuollaisia ystäväperheitä, meillä ei ole tuollaisia ystäväperheitä ja ihan kummasti sitä on tultu toimeen ilman heitäkin. Jos haluan jonkun pullakahviseuraksi, niin voi kysellä mummoa naapurista tai yläkerran yh-äitiä, en minä tänne ystäväperhettä seuraksi tarvitse.
Nykypäivän yhteisöllisyydessä jaotellaan aika rankasti sitä, kenen kanssa halutaan olla ja silloin mielessä on joku kiiltokuvamainen kaveriporukka, joka yhdessä hoitaa ruuanlaitot ja lapset ja lähtee Leville laskettelemaan. Tosielämässä se porukka asuu hajallaan pitkin maata ja tapaa kahdesti vuodessa, lapset riitelee ja ruoka on pahaa.On se porukka johon kuuluu kiiltokuvamainen tai ei on mukava viettää esim. uutta vuotta, juhannusta,vappua, syntymäpäiviä ja tehdä lomareissuja porukassa.
Lapset tykkäävät ja sosiaalistuvat. Aikuinenkinkin viihtyy paremmin, kun on tuttavapiiria.Eli kannattaa pitää yhteyttä vanhoihin lapsuuskavereihin, opiskelukavereihin ja sukulaisiin. Ei se välimatka ole este.
Ohis.....tutustuin aikoinaan aloittajan kaltaiseen naiseen. Hänellekin perhe ja perheystävät oli tärkeä juttu. En sano, että ei saisi olla. Mä olin kuitenkin jäänyt nuorena leskeksi eli mulla ei ollut miestä. Kelpasin lapsineni tälle ihmiselle ja hänen lapsilleen kaveriksi silloin, kun hänen miehensä oli töissä. Mutta en koskaan muulloin. En koskaan iltaisin enkä viikonloppuisin. Kierrän kaukaa tällaiset ihmiset, joille on olemassa vain silloin, kun joko on täydellinen paketti tai heillä ei ole parempaakaan seuraa.
Mulla on aina ollut yhteisö, jollaista aloittajakin ilmeisesti kaipaa. Mutta hei, ei siitä yhteisöstä dumpata ketään pois eron tai leskeyden vuoksi. Ei dumpata pois sen vuoksi, että on sinkku tai lapseton. Yhteisöön on tullut ja mennyt tyttö/poikaystäviä, seurustelumppaneita, avopuolisoita ja aviopuolisoita. Osa manan majoille, osa jonnekin muualle. Ydinporukka kuitenkin on ja pysyy, vaikka vanhimmat porukasta alkavat jo lähestyä 100 vuotta. Yhteisössä on hyväksytty erilaiset elämäntilanteet, elämänkatsomukset, poliittiset näkemykset, seksuaaliset suuntautumiset, kulttuurit, sosiaaliset statukset jne. Uusilla tulijoilla (eli niillä, jotka eivät ole syntyneet yhteisöön) on aina mennyt useampi vuosi ennenkuin ovat tunteneet yhteisön omakseen.
On ihan normaalia, että ensimmäisinä vuosia uudet ihmissuhteet tuntuvat pinnallisilta. Ihan normaalia tuntea olevansa ulkopuolinen tai porukassa "ulkokehällä". Silti on osallistuttava erilaisiin kissanristiäisiin, vaikka oikeastaan ei aina edes huvittaisi, jos haluaa päästä osaksi yhteisöä. On pidettävä yhteyttä näihin ihmisiin eikä vain puolisonsa kautta vaan suoraan itsekin. On jaksettava kuunnella, miten isoisä kertoo ties kuinka monennetta kertaa samaa tapahtumaa jostain nuoruusvuosiltaan. On jaksettava kuunnella, kun muut nauravat jollekin tapahtumalle, josta itsellä ei ole hajuakaan. Uudestaan ja uudestaan.
Mun mielestä eräs yksinäisyyden sekä yhteisöllisyyden puutteen perimmäinen syy on kärsimättömyys. Haluttaisiin juuri omiin tarpeisiin räätälöityjä ihmissuhteita ja yhteisöjä. Valitettavasti ei ole olemassa mitään verkkokauppaa, josta voisi tilata itselleen mieluisen ystävän tai yhteisön ja Posti toimittaisi sen kotiinkuljetuksella parissa päivässä. Ihmissuhteet kehittyvät hitaasti, usein vuosien kuluessa. Ei meille yhteisöön syntyneillekään aina ole niin superhienoa ja innostavaa lähteä johonkin kissanristiäisiin. Mieluummin laiskottelisi vaan kotona Netflixin ääressä. Eikä vuorostamme itse järjestää jotain yhteisön muille jäsenille. Mitään yhteisöllisyyttä ei kuitenkaan synny, jos jokainen tekee mitä itse huvittaa ja milloin itseä huvittaa. Eihän silloin saada edes porukkaa kasaan ja jokainen oppii, ettei mitään kannata edes järjestää.
Minkä helkutin takia oletat, että joku vieras kuskaisi _sun kersaa harrastukseen jos sä sairastut!!!???_
Tämä lause kertoo paljon.
Teille ei kelpaa mikään. Ei tekemiset, ei ihmiset. Olette hyväksikäyttäjiä.
Haluatte ihmisiä täyttämään omaa tylsyyttänne.
Asutte isossa kaupungissa.
Sellaisessa on virikkeitä, ihmisiä, palveluja ja julkinen liikenne.
Jos ei kahden aikuisen elämä suju, niin katse peiliin. Löytyiskö syy sieltä?
Meillä ainakin on juuri se ongelma ettei koskaan 7 vuoteen lapset ole olleet missään hoidossa. Ystäviä ei ole ollenkaan, mutta töissä joutuu olemaan toisten ihmisten seurassa 8 tuntia päivässä. Eihän sitä enää edes jaksaisi viikolla lähteä ystävien luokse tai pyytää kylään, tarpeeksi kun käy kaupassa ja hoitaa kodin ja lapset. Viikonloppuisin jos ulkoilee, siivoaa, käy kaupassa, touhuaa lasten kanssa niin mihin väliin ehtisi ja jaksaisi ketään ulkopuolista edes?
Ihmettelen usein ihmisiä jotka menevät päivät pitkin kyliä ja kaupunkeja kavereiden perässä että koska he ovat lasten kanssa ja koska pitävät itsestään huolta, siivous ja kaupassakäynti, kuka ne tekee?
Vierailija kirjoitti:
Miksi vain perheelliset ystävät kelpaavat? Anna kun arvaan, olette molemmat seurustelemaan alkaessanne hylänneet ystävät täysin, antaneet mukaystävällisiä neuvoja sinkkukavereille puolison löytämiseksi samalla vähän naureskellen ja kieltäytyneet kaikista kaverimenoista "kun meitä väsyttää ja me halutaan herätä aamulla prismaan". Nyt sitten ihmetellään, kun yhtäkkiä ei olekaan enää ihmisiä ympärillä. Omia kavereita on myös kadonnut tuohon perhekuplaan, ja se on ihan ok ja ymmärrettävää, good riddance, mutta sitten on turha valittaa yksinäisyyttä, kun kukaan ei enää kyläile tai soittele.🤷♀️ Sitä saa mitä tilaa.
Tätä ihmettelin itsekin. Miksi ei lapseton ystävä kelpaa, eikö olisi kiva joskus jutella jostain muustakin kuin vain lapsi- ja perhejutuista?
Vierailija kirjoitti:
Meillä ainakin on juuri se ongelma ettei koskaan 7 vuoteen lapset ole olleet missään hoidossa. Ystäviä ei ole ollenkaan, mutta töissä joutuu olemaan toisten ihmisten seurassa 8 tuntia päivässä. Eihän sitä enää edes jaksaisi viikolla lähteä ystävien luokse tai pyytää kylään, tarpeeksi kun käy kaupassa ja hoitaa kodin ja lapset. Viikonloppuisin jos ulkoilee, siivoaa, käy kaupassa, touhuaa lasten kanssa niin mihin väliin ehtisi ja jaksaisi ketään ulkopuolista edes?
Ihmettelen usein ihmisiä jotka menevät päivät pitkin kyliä ja kaupunkeja kavereiden perässä että koska he ovat lasten kanssa ja koska pitävät itsestään huolta, siivous ja kaupassakäynti, kuka ne tekee?
Lapsetkin kasvaa. Kannattaisi jokaisen aikuisen pitää kiinni kaverisuhteistaan. Entäs jos tulee vaikka ero ja se perhekupla puhkeaa?
Ap miten olisi ne varamummot- ja papat? Jossain paikkakunnillahan sellaisia on saatavilla olisiko teilläpäin?