Masennuksen vuoksi terapiassa käyneet - oivalluksista

Se että betonilaatat ovat vain kokoonpuristettua kiveä.

En saanut mitään suurta oivallusta. Tai no, ehkä se oli sitten se, että puhumalla kipeistä asioista säännöllisesti jonkun kanssa, paranin lopulta.

Onko sellaisia? Savatko ihmiset sellaisia oivalluksia?

Kun olin nuori, luulin, että masennukseni johtuu jostain traumasta. Mutta traumoja tulee kaikille, joten miksi kaikki eivät masennu?

Nyt olen alkanut uskoa, että masennus perustuu biologiaan ja perimään. Nykyään kai uskotaan, että suolistobakteeritkin vaikuttaisivat siihen.

Vierailija kirjoitti:

Onko sellaisia? Savatko ihmiset sellaisia oivalluksia?

Kun olin nuori, luulin, että masennukseni johtuu jostain traumasta. Mutta traumoja tulee kaikille, joten miksi kaikki eivät masennu?

Nyt olen alkanut uskoa, että masennus perustuu biologiaan ja perimään. Nykyään kai uskotaan, että suolistobakteeritkin vaikuttaisivat siihen.

Jos masennus perustuu biologiaan ja perimään, niin onko järkeä taistella sitä vastaan? Olisiko parempi hyväksyä, että minun elämäni on tällaista, masentunutta? Ja tavallaan, kun hyväksyy sen, niin voinee sitten sitä kautta ehkä voida jollakin tavalla paremmin.

Se, että kyse on valinnoista.

Se, että voin valita ajatukseni, ihmisuhteeni, arvoni, tekoni ja kaikkeni. Voin valita paljon. Voin valita rajani ja pitää niistä kiinni.

Ahdistus pahenee, jos juoksen sitä pakoon. Sen sijaan voi valita elää sen kanssa ja antautua kuuntelemaan mistä se johtuu. Ajan kanssa se väheni ja nyt on kuin vanha tuttu, joka hetkellisesti vaikeissa tilanteissa piipahtaa muistuttamaan millaisia valintoja kannattaa siinä tilanteessa tehdä.

Miten ihmeessä pelkän masennuksen takia voi saada terapiaa? Minä en ole oikeutettu kelan korvaamaan psykoterapiaa vaikka mulla on taustalla seksuaalinen hyväksikäyttö lapsena, väkivaltaa kohdannut aikuisena, on pitkäaikaissairauksia ja läheisten kuolintapauksia. Olen kävelevä trauma.

Vierailija kirjoitti:

Se, että kyse on valinnoista.

Se, että voin valita ajatukseni, ihmisuhteeni, arvoni, tekoni ja kaikkeni. Voin valita paljon. Voin valita rajani ja pitää niistä kiinni.

Ahdistus pahenee, jos juoksen sitä pakoon. Sen sijaan voi valita elää sen kanssa ja antautua kuuntelemaan mistä se johtuu. Ajan kanssa se väheni ja nyt on kuin vanha tuttu, joka hetkellisesti vaikeissa tilanteissa piipahtaa muistuttamaan millaisia valintoja kannattaa siinä tilanteessa tehdä.

Tämän oivalluksen myötä loin nahkani uudelleen ja muutoksen tuulet puhalsivat. Elämäni muuttui radikaalisti myös konkreettisesti ja hyvä kierre lähti käyntiin. Uskalsin vihdoin ottaa vastuun itsestäni ja elämästäni.

Oivalsin että masennus on terveen ihmisen tapa reagoida mahdottomaan tilanteeseen. Se mitä en voi muuttaa täytyy hyväksyä ja loppu on kiinni itsestä.

Vierailija kirjoitti:

Onko sellaisia? Savatko ihmiset sellaisia oivalluksia?

Kun olin nuori, luulin, että masennukseni johtuu jostain traumasta. Mutta traumoja tulee kaikille, joten miksi kaikki eivät masennu?

Nyt olen alkanut uskoa, että masennus perustuu biologiaan ja perimään. Nykyään kai uskotaan, että suolistobakteeritkin vaikuttaisivat siihen.

Ei kaikille tule traumoja. On lisäksi eroa, onko lapsuuden pahin tapahtuma vaikkapa jäätelön putoaminen katukivelle vs vanhempien kuolema.

Valintoja minäkin komppaan. Valitsee ilon puolelta asioita. Liikkuu, harrastaa, tapaa ystäviä. Elää, ei ajattele liikaa.

Vierailija kirjoitti:

Valintoja minäkin komppaan. Valitsee ilon puolelta asioita. Liikkuu, harrastaa, tapaa ystäviä. Elää, ei ajattele liikaa.

Tähän pitäisi löytää se keino, millä ylittää alkukynnys. Eli tietää kyllä, että jotkin asiat ovat hyviä ja voimaannuttavia, mutta ei meinaa saada tai ei saa tehtyä niitä, kun ei jaksa.

Vierailija kirjoitti:

Oivalsin että masennus on terveen ihmisen tapa reagoida mahdottomaan tilanteeseen. Se mitä en voi muuttaa täytyy hyväksyä ja loppu on kiinni itsestä.

Entä tilanteet, joissa masennus toistuu tai on käytännössä aika lailla jatkuvaa?

Vierailija kirjoitti:

Miten ihmeessä pelkän masennuksen takia voi saada terapiaa? Minä en ole oikeutettu kelan korvaamaan psykoterapiaa vaikka mulla on taustalla seksuaalinen hyväksikäyttö lapsena, väkivaltaa kohdannut aikuisena, on pitkäaikaissairauksia ja läheisten kuolintapauksia. Olen kävelevä trauma.

Tämä on minusta surullista, että terapiaa ei saa tällaisissa tilanteissa. Voimia sinulle!

Terapian tärkein konkreettinen anti on minulle rakentunut itsetunto. Sen varassa saan tehtyä isojakin päätöksiä hyvinvointini eteen. 

Oivalluksista suurin ehkä oli se, että en tule "parantumaan" koskaan mielenterveysongelmistani. Kyse on siitä, kuinka hyvin opin elämään niiden kanssa. Itsetunnon ohella, häpeän hälveneminen, on ollut isoimpia saavutuksia pärjätä tämän kanssa. Välillä sinnittelen synkkien ajatuksien kanssa, mutta tiedostan ne sairaudeksi, ei tosiasioiksi asioiden tilasta. 

Vierailija kirjoitti:

Valintoja minäkin komppaan. Valitsee ilon puolelta asioita. Liikkuu, harrastaa, tapaa ystäviä. Elää, ei ajattele liikaa.

Kyllä. Älä valita, ALA valita.

Niin. Terapia ja Suuri Oivallus. Tämä läppä se jaksaa elää vuodesta toiseen. Masentuneet haluavat, että löytäisivät terapiasta jonkun taikanapin, jota painamalla kaikki ratkeaa.

Minäpä kerron mikä terapian Suuri Oivallus oli: se, että mitään oivallusta ei ole olemassakaan ja terapian teho ei ole sataprosenttinen. Kyllä, olen pahoillani. Terapian apu perustuu lähinnä toistoon ja siihen, että se kuuntelija on ammattilainen. Mutta ei siellä mitään mullistavia oivalluksia tehdä ja terapian teho alkaa muutenkin vähenemään heti kun terapia loppuu. Niin se vain on. Lohdullista on kuitenkin se, että ellet nyt ole täysin kaheli, opit olemaan ja elämään sen masennuksesi kanssa. Ikä auttaa. Eläväthän monet sokeina ja kuuroina, kun on pakko sopeutua.

Pahoittelen, jos kirjoitin kärjekkäästi. Kerran olin itsekin sen Suuren Oivalluksen etsijä ja kävin vuosien terapiarumban. Terapiasta oli apua osittain, kyllä, se oli hyvä juttu. Mutta vain osittain. Minä luulin, että kaikki ratkeaa terapiassa ja sitten voi taas jatkaa puhtaalta pöydältä. Vähänpä tiesin.

Mulla olisi paljonkin oivalluksia, mutta en pysty luettelemaan niitä, tai välttämättä osaa edes sanoiksi pukea.

Tärkeintä omassa toipumisessa on ollut tehdä töitä mielensä eteen. Halu ihan oikeasti parantua. Löytää ne kohdat itsessä ja omassa elämässä mitkä vievät sinne masennukseen. Eivätkä ne pelkällä puhumisella lähde vaan niinkuin sanoin, niiden eteen täytyy tehdä töitä. Treenata kuin lihaksia. Tässä tapauksessa aivoja ja ajatuksia. Aikaa se vie monta vuotta että kykenee omaksumaan uusia tapoja, luomaan uusia aivosoluja (tai mitä lie hermoratoja, en tiedä mitä siellä päässä ihan konkreettisesti tapahtuu)

Opin käymään sisäistä vuoropuhelua itseni kanssa. Mikä on tämä tunne ja mistä se johtuu? En pidä siitä että asiat ovat näin, miksi? Miten haluaisin niiden olevan ja kuinka voisin sen saavuttaa? Opin hyväksymään asioita, joita en voi muuttaa. Kun pikkuhiljaa siirryin omassa elämässäni takakontista kuskin paikalle, masennus laantui. Poistin elämästäni ihmisiä, jotka sitä vaikeuttivat. Aloin ohjata elämääni haluamaani suuntaan. Muistelin vaikeita masennus- ja ahdistusjaksoja ja totesin, että koska noistakin selvisin, selviän mistä vaan. Sain välit kuntoon vanhempieni kanssa ja ymmärsin, että he olivat vaikeassa tilanteessa kun olin lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oivalsin että masennus on terveen ihmisen tapa reagoida mahdottomaan tilanteeseen. Se mitä en voi muuttaa täytyy hyväksyä ja loppu on kiinni itsestä.

Entä tilanteet, joissa masennus toistuu tai on käytännössä aika lailla jatkuvaa?

Oma masennukseni toistui toistamiseen ja tunsin olevani kriisistä kriisiin joutuva heittopussi, kunnes siskoni kuolema sysäsi minut pohjalle jota en tiennyt olevankaan. Kaikki muuttui minulle merkityksettömäksi, josta vähitellen aloin kasata elämääni uudelleen. Olin aiemmin luullut että en voi muuttaa tiettyjä asioita ja uskonut olevani olosuhteiden ja traumojen uhri. Siskon kuolema avasi silmäni sille, että voin muuttaa kaiken tai heittää kaiken menemään. Minulla on vain yksi elämä ja vastuullani on tehdä siitä juuri sellainen kuin haluan. Se vaati paljon työtä, aikaa ja terapiaa, mutta kannatti.

Eikös masennus yleensä johdu siitä, että on jokin ongelmainen asia, jolle ei kykene tekemään mitään. Eli se voimattomuus ja avuttomuus ikävässä tilassa vie meidät masennukseen.

Ja tämä voi olla hyvin yksinkertainenkin asia, josta on ajan saatossa muodostunut iso möykky eikä ole koskaa oppinut tai löytänyt keinoa selviytyä siitä.