Miksi niin monet juuri vauvan saaneet parit eroavat?

Siinäpä vasta kysymys. Miksi halutaan tehdä lapsia ja erotaan samantien? Eikö olisi parempi erota ensin ja jättää lapset tekemättä TAI tehdä ne sellaisen ihmisen kanssa jonka kanssa haluaa todella olla.. Luuleeko ihmiset että lapsi on jo rikki olevan suhteen jokin ihmeparantaja??

Minun tuttavapiirissäni tällaisia tapauksia ei ole montakaan. Mutta kun noita mietin, niin ylipäätään olen ollut kummissani jo siitä yhteen menosta.

Tyyliin: päälle kolmekymppinen uranainen menee yhteen 20-vuotiaan wannabe-rokkarin kanssa ja kertovat kaulatusten miten aloittavat vauvan yrittämisen heti, koska yolo.

Ehkä vauva-arki yllättää? Oma kokemus on että suurin eropiikki on siinä kun on hankittu kaksi lasta ja nuorempi saatu 3-4-vuotiaaksi. Kaitpa se useamman vuoden vauva/taaperovuosien putki vie ajan ja energian parisuhteelta ja sitten kun yhteistä aikaa alkaisi hetkittäin olemaan, parisuhteen heikko tila paljastuu ja siitä alkaa lähtölaskenta kohti eroa.

Elämä ei olekaan romattinen elokuva<3

Ero on tullut niille pareilla, joiden kohdalla ollaan jo ennen perheen perustamista mietitty miksi nuo oikein on yhdessä.

Vauva arki tulee yllätyksenä ja muutenkin se, ettei arki vauvan kanssa ole kuin elokuvissa. Itse tiedän sellasen tapauksen että pari halunnu yhdessä lapsen, no sen saivat ja kun lapsi oli noin 3kuukauden ikäinen niin isä lähti lätkimään koska kalja alkoi maistua liian hyvin ja ikävöi kaljan kittaamista viikonloppuisin ilman vastuuta mistään..

Hermot kiristyvät äärimmileen. 

Minä ajoin lapseni isän pois kun vauva oli puolivuotias. Tarkoitukseni oli olla sen kanssa saman katon alla, kunnes lapsi yli vuoden, että saisi apua arjessa, mutta en vaan kestänyt enempää, kun hermot oli muutenkin loppu vähäunisten öiden takia. Annoin kenkää jo ennemmin. 

Mies oli siis holtiton, ei osallistunut ollenkaan laskujen maksamiseen, pelasi vain konsolipelejä tai häipyi päiviksi, tullessa oli ostanut aina uuden mallisen kännykän ja konsolipelilaitteen... väitti toki ettei hänelle ollut tullut koskaan tilille rahaa, sai kaverilta. En jaksanut tätä mieslasta yhtään kauempaa, apu oli niin vähäistä.

Auttoi lapsen hoidossa paljon enemmän kun asui toisaalla, ja sillon minäkin sain huilata.

Naimisissa ei sentään oltu, en ole tyhmä.

Monesti erot tapahtuvat, kun tapahtuu suuria elämänmuutoksia.

Vauva-arki oli itsellekin silloin parikymmentä vuotta sitten iso muutos. Meillä oli toki vaimon kanssa se tilanne, että lapset oli todella toivottuja ja olin kasvanut perheessä, jossa isäkin teki kotitöitä. 

Voin kuvitella, että jos mies ei siinä vaiheessa ota omaa vastuutaan perheestä, niin väsyneenä toisen lasikottelu on todella rasittavaa.

Toinen selkeä eropiikkihän tulee, kun viimeinenkin lapsi muuttaa kotoa pois.

Vierailija kirjoitti:

Hermot kiristyvät äärimmileen. 

Minä ajoin lapseni isän pois kun vauva oli puolivuotias. Tarkoitukseni oli olla sen kanssa saman katon alla, kunnes lapsi yli vuoden, että saisi apua arjessa, mutta en vaan kestänyt enempää, kun hermot oli muutenkin loppu vähäunisten öiden takia. Annoin kenkää jo ennemmin. 

Mies oli siis holtiton, ei osallistunut ollenkaan laskujen maksamiseen, pelasi vain konsolipelejä tai häipyi päiviksi, tullessa oli ostanut aina uuden mallisen kännykän ja konsolipelilaitteen... väitti toki ettei hänelle ollut tullut koskaan tilille rahaa, sai kaverilta. En jaksanut tätä mieslasta yhtään kauempaa, apu oli niin vähäistä.

Auttoi lapsen hoidossa paljon enemmän kun asui toisaalla, ja sillon minäkin sain huilata.

Naimisissa ei sentään oltu, en ole tyhmä.

Ajattele, että hirveän monen kohdalla esim. nuo miehen holtittomat piirteet tulee esille jo seurusteluvaihessa, mutta silti naiset perustavat näiden miesten kanssa perheitä. Kuten tuolla aiemmin on jo kerrottu eroja on tullut niiden kohdalla, joiden kohdalla on jo mietitty miksi nuo on edes yhdessä,  kun toinen menee menojaan, jättää laskut toisen harteille, ei osallistu kodinhoitoon, haukkuu/rajoitaa toista, jne...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hermot kiristyvät äärimmileen. 

Minä ajoin lapseni isän pois kun vauva oli puolivuotias. Tarkoitukseni oli olla sen kanssa saman katon alla, kunnes lapsi yli vuoden, että saisi apua arjessa, mutta en vaan kestänyt enempää, kun hermot oli muutenkin loppu vähäunisten öiden takia. Annoin kenkää jo ennemmin. 

Mies oli siis holtiton, ei osallistunut ollenkaan laskujen maksamiseen, pelasi vain konsolipelejä tai häipyi päiviksi, tullessa oli ostanut aina uuden mallisen kännykän ja konsolipelilaitteen... väitti toki ettei hänelle ollut tullut koskaan tilille rahaa, sai kaverilta. En jaksanut tätä mieslasta yhtään kauempaa, apu oli niin vähäistä.

Auttoi lapsen hoidossa paljon enemmän kun asui toisaalla, ja sillon minäkin sain huilata.

Naimisissa ei sentään oltu, en ole tyhmä.

Ajattele, että hirveän monen kohdalla esim. nuo miehen holtittomat piirteet tulee esille jo seurusteluvaihessa, mutta silti naiset perustavat näiden miesten kanssa perheitä. Kuten tuolla aiemmin on jo kerrottu eroja on tullut niiden kohdalla, joiden kohdalla on jo mietitty miksi nuo on edes yhdessä,  kun toinen menee menojaan, jättää laskut toisen harteille, ei osallistu kodinhoitoon, haukkuu/rajoitaa toista, jne...

No minä olin tuon exäni kanssa pari vuotta, ihan sen vuoksi että biologinen kello kilkatti, halusin äidiksi. Tarkoitukseni olikin olla yksinhuoiltaja, en ole koskaan halunnut edes elää parisuhteessa. Mutta suunnitelmani oli, että se olisi asunut luonani koko vauva-ajan, ja vasta sen jälkeen olis erottu. 

Toki yleensä ihmiset kai asuvat yhdessä rakkaudesta, ja halusta perustaa ydinperhe. Minä en ole koskaan haaveillut ydinperheestä.

Onneksi äitini asui/asuu lähellä ja on aina auttanut karikkojen yli ja lapsen kanssa.

Yhden lapsen yksinhuoltajuus on osottautunut ihan mukavaksi asiaksi. Nyt on jo suru puserossa, kun lapsi alkaa olla kohta aikuinen.

Monilla miehillä tulee raskauden ja syntymän aikana se vaihe, kun pelästytään että nuoruus on ohi ja on pakko päästä vielä vapaana liihottamaan. Jos pettämistä ei tapahdu niin vähintään lennetään kavereiden kanssa baarista toiseen. Säikähdetään kun vauva tuo mukanaan vastuuta ja sitoutumista.

Naiset joko katselevat sitä ja hoitavat lapsen lisäksi kiukuttelevan miehen tai sit potkaisee sen pellolle.

Ja justiin oli lehdissä laajalti esillä tutkimus, jonka mukaan pikkulasten vanhemmat on onnellisimpia. Heti perään Keskisuomalaisessa juttu, että pikkulasten vanhemmat eroaa entistä useammin. Ehkä se onni onkin kuvittelua, ja kun ei kuvitelmat kohtaa todellisuuden kanssa, pitää erota?

Vierailija kirjoitti:

Ja justiin oli lehdissä laajalti esillä tutkimus, jonka mukaan pikkulasten vanhemmat on onnellisimpia. Heti perään Keskisuomalaisessa juttu, että pikkulasten vanhemmat eroaa entistä useammin. Ehkä se onni onkin kuvittelua, ja kun ei kuvitelmat kohtaa todellisuuden kanssa, pitää erota?

Kyllä sitä vanhempi on vanhempi yhä sen eron jälkeen, sehän vain lisää onnellisuutta jos pääsee riipasta eroon.

Olen päälle viisikymppinen ja en tunne yhtään paria, joka olisi eronnut vauvan saatuaan. Suurin erobuumi oli 40v ja 50v erot, kun lapset oli saatu isoiksi

Äidin huomio siirtyy vauvaan täysin (mikä on ihan luonnollista toki). Liikaa kuormitusta ja väsymystä, hermot kiristyvät. Varmaan pitäisi antaa jotain psykologista valmennusta etukäteen. Monet tuskin tajuaa mitä on edessä.

No kun on lukenunu tätä palsaa, niin aika monelle -yleensä naselle- tulee yllätyksenä, että ei kumppanin (yleensä miehen) käytös muutu miksikään lapsen tulon myötä. Kahden aikuisen suhteessa tämän vielä kesti mutta ei enää, eikä vähiten siksi, että toinen ei tunnu lainkaan ymmärtävän, että myös hänen tulisi osallistua yhteisen arjen pyörittämiseen ja ymmärtää, ettei hän ole jatkuvasti kumppanin ensimmäisenä huomion ja ihailun kohteena. Ja että toinen voi olla päivän jälkeen, niin väsyny  vaikka on ollut vaan lapsen kanssa kotona, ettei seksi oikein nappaa. Ja jostain syystä ei jaksa keskueella kovin syällisiä kun edellisenä yönä herännyt  ainakin viisi kertaa niin kuin aina siitä asti kun lapsi tuli kotiin. Seuraavana aamuna aloittaa päivänsä täyttämällä tiskikonetta ja pyörittämällä koneellisen pyykkiä. Iltapäivällä kun pitäisi syödä yhdessä, niin kumppani aloittaa ihmetelemällä, että miksi pitää syödä yhtä aikaa ja vielä samaa mitä oli eilen kun ihan hyvin kotona oleva kumppani olisi voinut laittaa jotain uutta.  

Minä petyin mieheen ihan suunnattomasti lapsen saamisen jälkeen. Lapsi oli yhdessä tehty mutta yhtäkkiä mies ei halunnutkaan kantaa vastuuta, täysin huolimatta minun voinnistani kaatoi kaiken minun niskaani. Miten tuollaisesta voi päästä yli kun tiukalla hetkellä sinun ”kalliosi” pettää sinut niin täysin?

Jotkut tekevät vauvan korjatakseen suhteensa, tai ylipäänsä saadakseen huomiota ja arvostusta kun eivät sitä millään muulla saa. EI TOIMI!

Vierailija kirjoitti:

Vauva arki tulee yllätyksenä ja muutenkin se, ettei arki vauvan kanssa ole kuin elokuvissa. Itse tiedän sellasen tapauksen että pari halunnu yhdessä lapsen, no sen saivat ja kun lapsi oli noin 3kuukauden ikäinen niin isä lähti lätkimään koska kalja alkoi maistua liian hyvin ja ikävöi kaljan kittaamista viikonloppuisin ilman vastuuta mistään..

Vasta kuudennessa kommentissa alkoi miesviha pirskahtelemaan. Palstalla päivystävien miesvihaajien reagointiajat pidentyneet?

Mun kaveri just eilen pohti mulle, että on päättänyt erota, mutta haluaa ensin tehdä vielä aviomiehensä kanssa lapsen. Syynä siis se, että mies on varmaan ihan hyvä isä ja muuten lapsi voi jäädä tekemättä.

Sanoin, että ei ole mielestäni reilua jos mies ei ole tilanteesta tietoinen, mutta tuskinpa mielipiteeni vaikuttaa.. :(