Miksi niin monet juuri vauvan saaneet parit eroavat?

Vierailija kirjoitti:

Hermot kiristyvät äärimmileen. 

Minä ajoin lapseni isän pois kun vauva oli puolivuotias. Tarkoitukseni oli olla sen kanssa saman katon alla, kunnes lapsi yli vuoden, että saisi apua arjessa, mutta en vaan kestänyt enempää, kun hermot oli muutenkin loppu vähäunisten öiden takia. Annoin kenkää jo ennemmin. 

Mies oli siis holtiton, ei osallistunut ollenkaan laskujen maksamiseen, pelasi vain konsolipelejä tai häipyi päiviksi, tullessa oli ostanut aina uuden mallisen kännykän ja konsolipelilaitteen... väitti toki ettei hänelle ollut tullut koskaan tilille rahaa, sai kaverilta. En jaksanut tätä mieslasta yhtään kauempaa, apu oli niin vähäistä.

Auttoi lapsen hoidossa paljon enemmän kun asui toisaalla, ja sillon minäkin sain huilata.

Naimisissa ei sentään oltu, en ole tyhmä.

Sellaiset angstiset miesvihat siellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja justiin oli lehdissä laajalti esillä tutkimus, jonka mukaan pikkulasten vanhemmat on onnellisimpia. Heti perään Keskisuomalaisessa juttu, että pikkulasten vanhemmat eroaa entistä useammin. Ehkä se onni onkin kuvittelua, ja kun ei kuvitelmat kohtaa todellisuuden kanssa, pitää erota?

Onnellisuus tutkimuksen otanta oli vajaa 800 perhettä, joista kaikki ei ollut edes lasten vanhempia vaan heidän kanssa eläviä eli uusperheitä.

Mikä on otanta Keskisuomalaisten jutussa?

Vierailija kirjoitti:

No kun on lukenunu tätä palsaa, niin aika monelle -yleensä naselle- tulee yllätyksenä, että ei kumppanin (yleensä miehen) käytös muutu miksikään lapsen tulon myötä. Kahden aikuisen suhteessa tämän vielä kesti mutta ei enää, eikä vähiten siksi, että toinen ei tunnu lainkaan ymmärtävän, että myös hänen tulisi osallistua yhteisen arjen pyörittämiseen ja ymmärtää, ettei hän ole jatkuvasti kumppanin ensimmäisenä huomion ja ihailun kohteena. Ja että toinen voi olla päivän jälkeen, niin väsyny  vaikka on ollut vaan lapsen kanssa kotona, ettei seksi oikein nappaa. Ja jostain syystä ei jaksa keskueella kovin syällisiä kun edellisenä yönä herännyt  ainakin viisi kertaa niin kuin aina siitä asti kun lapsi tuli kotiin. Seuraavana aamuna aloittaa päivänsä täyttämällä tiskikonetta ja pyörittämällä koneellisen pyykkiä. Iltapäivällä kun pitäisi syödä yhdessä, niin kumppani aloittaa ihmetelemällä, että miksi pitää syödä yhtä aikaa ja vielä samaa mitä oli eilen kun ihan hyvin kotona oleva kumppani olisi voinut laittaa jotain uutta.  

Sellaista uusfeministä uhriutumispaskaa siellä.

Ne minun tuntemani parit, jotka saivat lapsia nopean yhteenmuuton jälkeen 1-3 vuoden sisällä, ovat jo eronneet. Ne, joilla oli takana esim. 8-10 yhteistä vuotta ennen naimisiinmenoa ja lapsia (tässä järjestyksessä) ovat yhä yhdessä. Ehkä sattumaa, ehkä ei. Itsekin kuulun näihin jälkimmäisiin. Nyt on avioliittoa 17 vuotta takana.

Miehet jättävät naisen ja lapset. Niin se vaan on

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hermot kiristyvät äärimmileen. 

Minä ajoin lapseni isän pois kun vauva oli puolivuotias. Tarkoitukseni oli olla sen kanssa saman katon alla, kunnes lapsi yli vuoden, että saisi apua arjessa, mutta en vaan kestänyt enempää, kun hermot oli muutenkin loppu vähäunisten öiden takia. Annoin kenkää jo ennemmin. 

Mies oli siis holtiton, ei osallistunut ollenkaan laskujen maksamiseen, pelasi vain konsolipelejä tai häipyi päiviksi, tullessa oli ostanut aina uuden mallisen kännykän ja konsolipelilaitteen... väitti toki ettei hänelle ollut tullut koskaan tilille rahaa, sai kaverilta. En jaksanut tätä mieslasta yhtään kauempaa, apu oli niin vähäistä.

Auttoi lapsen hoidossa paljon enemmän kun asui toisaalla, ja sillon minäkin sain huilata.

Naimisissa ei sentään oltu, en ole tyhmä.

Sellaiset angstiset miesvihat siellä.

Sellaset psykoosit tulilla siellä.

Mulla ei ole mitään miehiä vastaan, en vain halua asua sellaisen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Ja justiin oli lehdissä laajalti esillä tutkimus, jonka mukaan pikkulasten vanhemmat on onnellisimpia. Heti perään Keskisuomalaisessa juttu, että pikkulasten vanhemmat eroaa entistä useammin. Ehkä se onni onkin kuvittelua, ja kun ei kuvitelmat kohtaa todellisuuden kanssa, pitää erota?

Nuo kaksi asiaa voivat olla olemassa yhtä aikaa. Ehkäpä ne pikkulasten vanhemmat jotka osaavat sopeuttaa parisuhteensa lapsiperheen arkeen ovat varsin onnellisia. Ne taas jotka eivät sitä osaa, eroavat.

Täällä mies vastaa. Itse otin eron vaimosta esikoisemme synnyttyä, koska sukua on nyt jatkettu. Eli geenit ovat siirtyneet eteenpäin, mutta en jaksa vauva-arkea ja isän roolia. Nyt tapailen söpöä itseäni nuorempaa opiskelijaa. Itse 28 v.

Vierailija kirjoitti:

Hermot kiristyvät äärimmileen. 

Minä ajoin lapseni isän pois kun vauva oli puolivuotias. Tarkoitukseni oli olla sen kanssa saman katon alla, kunnes lapsi yli vuoden, että saisi apua arjessa, mutta en vaan kestänyt enempää, kun hermot oli muutenkin loppu vähäunisten öiden takia. Annoin kenkää jo ennemmin. 

Mies oli siis holtiton, ei osallistunut ollenkaan laskujen maksamiseen, pelasi vain konsolipelejä tai häipyi päiviksi, tullessa oli ostanut aina uuden mallisen kännykän ja konsolipelilaitteen... väitti toki ettei hänelle ollut tullut koskaan tilille rahaa, sai kaverilta. En jaksanut tätä mieslasta yhtään kauempaa, apu oli niin vähäistä.

Auttoi lapsen hoidossa paljon enemmän kun asui toisaalla, ja sillon minäkin sain huilata.

Naimisissa ei sentään oltu, en ole tyhmä.

Kyllä sä tyhmältä vaikutat, kun tollasen typeryksen kanssa menit lisääntymään. 😂😂

Lapsrn hankintaan ajaudutaan yleensä naisen hormonien vetämänä, mies antaa periksi. Sitten nainen pöyristyy, kun miehellä ei olekaan valtavaa hoivaviettiä ja motivaatiota keskittyä vauvaan.

Mies reppanoilla on vaan yksi tehtävä tässä maailmassa; siittää lapset ja sit ne voi heivata pois.

Tekevät lapsia liian nopeasti. Ei ole tutustuttu kunnolla eikä ehditty elää elämää tarpeeksi. Ensin pitäisi tuntea itsensä hyvin, sitten se kumppani, ja olisipa hyvä jos olisi ehditty yhdessä matkustella, elää dinkkuelämää ja harrastaa kaikenlaista.

Jos tutustumisesta siirrytään liian pian kotileikkiin, ennuste on huono.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hermot kiristyvät äärimmileen. 

Minä ajoin lapseni isän pois kun vauva oli puolivuotias. Tarkoitukseni oli olla sen kanssa saman katon alla, kunnes lapsi yli vuoden, että saisi apua arjessa, mutta en vaan kestänyt enempää, kun hermot oli muutenkin loppu vähäunisten öiden takia. Annoin kenkää jo ennemmin. 

Mies oli siis holtiton, ei osallistunut ollenkaan laskujen maksamiseen, pelasi vain konsolipelejä tai häipyi päiviksi, tullessa oli ostanut aina uuden mallisen kännykän ja konsolipelilaitteen... väitti toki ettei hänelle ollut tullut koskaan tilille rahaa, sai kaverilta. En jaksanut tätä mieslasta yhtään kauempaa, apu oli niin vähäistä.

Auttoi lapsen hoidossa paljon enemmän kun asui toisaalla, ja sillon minäkin sain huilata.

Naimisissa ei sentään oltu, en ole tyhmä.

Kyllä sä tyhmältä vaikutat, kun tollasen typeryksen kanssa menit lisääntymään. 😂😂

Meinaatko että olisin saanut koskaan lasta, jos olisin alkanut odottaa viisasta miestä itseni raskauttajaksi?

Kuka nyt on tyhmä.

Välillä tunuu sille, että lapsiperheessä, jossa vanhemmat (tavallisimmin nainen ja mies) eroavat  on syynä aina jokin miehessä tai miehen tekemisissä  ja tai paremmin tekemättömyydessä/ vastuuttomuudessa. Siis ikäänkuin nainen (lapsen äiti) olisi alati puhdas ja virheetön, jolla ei ikinä olisi mitään osuutta siihen, että mies (lapsen isä) haluaisi erota, uskoen näin mahdollsiavan paremman arjen ja tulevaisuuden sekä lapselle että iselleen. Ja ellei näin tekisi, niin suhde jatkuisi toistaiseksi, - Nainen itse ei eroa hakisi, koska eihän hän olisi tehny mitään väärää ja hänhän toimisi ja eläisi ihan samalla tavoin kuin ennen lapsen tuloa. - Siis aivan samalla avoin kuin monesi annetaan ymmärtää, että mies tekee / toimii lapsen tulon jälkeen.  

Lapsen saanti on iso elämänmuutos ja vauva-arki ihan älyttömän raskasta. Uskallan väittää, että mikä tahansa pari eroaa pikkulapsiaikana jos molemmat ei ole valmiiksi asennoituneet siihen, että nyt mennään YHDESSÄ tästä läpi vaikka hammasta purren.

Kun toinen unohtaa, mikä on päämäärä ja että projekti on yhteinen, ollaan pulassa.

Vierailija kirjoitti:

Lapsen saanti on iso elämänmuutos ja vauva-arki ihan älyttömän raskasta. Uskallan väittää, että mikä tahansa pari eroaa pikkulapsiaikana jos molemmat ei ole valmiiksi asennoituneet siihen, että nyt mennään YHDESSÄ tästä läpi vaikka hammasta purren.

Kun toinen unohtaa, mikä on päämäärä ja että projekti on yhteinen, ollaan pulassa.

Tämä kuullostaa nyt  syyllistävältä ai vainoharhaiselta mutta sanon silti: joiain kertoja on mielessäni käyny, että hyvin pienelle osalle (yleensä naisia)  tärkeintä ja merkitävintä on ollu saada lapsi "keinolla millä hyvänsä".  Ja kun lapsi siten viimein on saatu, niin vikin sitten osoittaa miehelle ovea. -Ja aloittaa mahdollisen kinan lapsen huoltajuudesta. Niinpä ainakin sellaisen miehen, joka on ehdottoman varma, etei hän halua saada lapsia (n.n naisen kanssa) on syytä pitää housunsa jalassa, tai vähinään huolehia ja varmistaa, että hänen oma ehkäisynsä on kunnossa, eikä ainakaan ulista ja vinkua kortsun käytöstä.       

Lukuisat tutkimukset Euroopassa ja Yhdysvalloissa osoittavat, että lapsia hankkineet ihmiset ovat vähemmän onnellisia, tyytymättömämpiä elämäänsä ja parisuhteeseensa sekä voivat henkisesti huonommin kuin lapsettomat ikätoverinsa.

Princetonin yliopiston psykologian tutkija, nobelisti Daniel Kahneman kysyi yli 900 teksasilaisnaiselta, mitkä ovat heidän mielestään mieluisia ja epämieluisia ajanviettotapoja. Kahneman listasi 19 eri ajanviettotapaa ja huomasi, että lasten kanssa puuhastelu oli vasta 16. mieluisin tapa viettää aikaa. Miellyttävämmiksi asioiksi naiset listasivat muun muassa ystävien tapaamisen, tv:n katsomisen, puhelimessa puhumisen, shoppailun, nukkumisen ja jopa kotityöt.

Andrew Oswald, muun muassa Harvardissa ja Oxfordissa työskennellyt ekonomisti, puolestaan tutki kymmenientuhansien brittien onnellisuutta. Tulos: lapset eivät tee ihmisestä onnellisempia. Onnellisuus alkaa pudota erityisesti silloin, kun lapsia ilmestyy kaksi tai enemmän.

Sosiologi Robin W. Simon Wake Forestin yliopistosta tutki 13 000 yhdysvaltalaista ja havaitsi, että lapsia hankkineet ovat masentuneempia kuin lapsettomat riippumatta lapsien määrästä. ”Ihmiset, joilla on omia alaikäisiä lapsia, ottolapsia, lapsipuolia tai aikuisia kotona asuvia lapsia, ovat masentuneempia kuin ihmiset, joilla ei ole lapsia”, hän kirjoittaa. Masentuneimpia olivat yksinhuoltajat, joilla oli vauva- tai taaperoikäisiä lapsia.

Erityisen myrkyllinen lapsi on parisuhdeonnen kannalta. Tyytyväisyys parisuhteeseen vähenee raskausaikana, ja vuosi synnytyksen jälkeen se on selvästi alempana verrattuna lapsettomien pariskuntien tyytyväisyyteen.

Psykologit Lauren Papp ja E. Mark Cummings tutkivat sataa pariskuntaa, jotka olivat olleet naimisissa vähintään kymmenen vuotta ja joilla oli lapsia. He pyysivät pariskuntia kirjaamaan riitojensa aiheet kahden viikon ajalta. Kävi ilmi, että 40 prosenttia riidoista käsitteli lapsia ja kasvatusta. Tutkijat huomauttivat, että vielä suurempi osa riidoista saattoi olla välillisesti lasten aiheuttamia: lapset aiheuttivat vanhemmilleen stressiä, ja nämä riitelivät ylipäätään herkemmin.

Jos pariskunnalla on ongelmia ennen lapsia, vanhemmuus pahentaa niitä entisestään, osoittaa eräs hollantilaistutkimus.

Kalifornian yliopistossa UCLAssa tehdyssä tutkimuksessa nauhoitettiin yli 1 500 tuntia 32 keskiluokkaisen, vähintään kaksilapsisen perheen elämää. Eräs nauhoja purkaneista tutkijoista totesi The Sunday Times -lehdelle nauhojen olevan ”tehokkain mahdollinen ehkäisykeino”. Nauhat osoittivat, että pariskunnat viettivät kahdestaan alle 10 prosenttia siitä ajasta, jonka olivat kotona ja hereillä. Suurimman osan tuosta 10 prosentista vanhemmat olivat niin poikki, että jaksoivat vain katsoa televisiota.

Harvardin yliopiston psykologian professori Daniel Gilbert summaa tutkimustuloksia kirjassaan Stumbling on Happiness. Hän toteaa kaikkien tutkimusten osoittavan suunnilleen samaa: pariskunnat ovat onnellisimpia ennen lapsia, ja seuraava onnen hetki koittaa lasten muuttaessa kotoa pois omilleen. Yksi suuri syy siihen, miksi lapsia hankkineet pariskunnat ovat lapsettomia onnettomampia, onkin se, että lasten myötä parisuhteen laatu romahtaa.

Sukulaismies halusi jatkaa elämää samalla tavalla kuin ennen vauvaa. Monta iltaa viikossa pois kotoa. Ero tuli, yhteishuoltajuus eli joka toinen viikonloppu isällä. Silloin hän vie lapsen äidilleen.

Ps. En vihaa miehiä. Minulla on hyvä mies ja ihana poika.

No meillä ainakin ollaan pinna kireellä koska väsyttää.

Meillä vauvan syntymän aikoihin tuli luottamuspula. Ei olla vielä erottu mutta kyllä huomaan miettiväni sitä joka päivä, varmaan vähäiset unet ei auta asiaa yhtään. Tämä ongelma on kaiken lisäksi ihan tyhmä: kerroin heti seurustelun aluksi etten halua naimisiin tai tehdä lasta tupakoivan ihmisen kanssa. Mies sitten lopetti tupakoinnin. Raskausaikana jäi kuitenkin monta kertaa kiinni mutta aina puhui itsensä ulos tilanteesta niin että jo kuvittelin näkeväni harhoja jne. Lopulta kun ei valheet menneet läpi sanoi että on pakko polttaa kun on tällänen parisuhde, itse luulin että meillä meni hyvin. Enää ei edes se tupakointi niin haittaa mutta pitkäjänteinen valehtelu ja kiinnijäädessäänkään ei voinut tunnustaa vaan sai minut tuntemaan itseni ihan hulluksi epäilijäksi.. sinänsä niin pieni asia, en tiedä vaikuttaako hormonit vai mikä mua vaivaa mutta tää asia häiritsee niin paljon.