Parempi syntyä vai olla syntymättä "viallisena"?

Meidän perheessä eniten elämästään nauttii "viallisena" syntynyt, ei ole huolta huomisesta ja osaa elää elämäänsä tässä ja nyt. Me muut murehdimme tulevaa ja suunnittelemme jo seuraavaa päivää, mutta emme osaa elää tässä hetkessä ja nauttia saavutuksistamme.

Nooh, noita "vikoja" löytyy aika moneen lähtöön.

Jotkut eivät haittaa ratkaisevasti elämää, jotkut haittaavat.

Näin ei varmaan saisi edes ajatella, mutta joskus tavatessani erittäin vaikeasti kehityshäiriöisiä henkilöitä (mikään raaja/aisti ei toimi kunnolla, mitään itseilmaisun mahdollisuutta ei ole, silmin nähden kovia kipuja) käy mielessä että jumalalla on todella paska huumorintaju.

Vierailija kirjoitti:

Meidän perheessä eniten elämästään nauttii "viallisena" syntynyt, ei ole huolta huomisesta ja osaa elää elämäänsä tässä ja nyt. Me muut murehdimme tulevaa ja suunnittelemme jo seuraavaa päivää, mutta emme osaa elää tässä hetkessä ja nauttia saavutuksistamme.

Onko hän siis normaaliälyinen vai älyllisesti kehitysvammainen? Älyllisesti kehitysvammaisethan eivät tajua samalla tavallaan sitä "viallisuuttaan", mutta jos on älyllisesti normaali niin on kyllä hyvin tietoinen "viastaan" ja sen tuomista rajoitteista, toki sitä voi siitä huolimatta olla onnellinen ja nauttia elämästä.

Tämä maailma vaatii täydellisyyttä. Jos et ole täydellinen joka suhteessa, parempi olisi kun et olisi syntynytkään.

Minä olen tullut syrjityksi sekä rankasti kiusatuksi neurologisen erilaisuuteni ja kroonisen sairauden vuoksi. Ne ovat tuottaneet sadistiselle ”normaalille” vuosikymmenen nautinnon - olenhan ollut heikompi ja helppo kohde. Ehkä tämä sitten oli minun ”tehtäväni” elämässä; vaurioitua jo ennestään heikkona lopullisesti, ja joku toinen hankki kauttani ikuisesi helvetin liekeissä palavan karman. En tiedä. Vaikeaa on ollut.

Kärsin kroonisesta sairaudesta ja olen saanut sen vasta aikuisuudessa. Mieluummin olisin kuollut kuin jäänyt tällaisena elämään, en ole vaan uskaltanut nyt poistua. Sekin harmittaa, että pitikin sairastua niin, että siihen ei menehdy vaan itse joutuu silti päättämään päivistään tai odottamaan lopullista lähtöä kauan.

Jos olisin syntynyt kuurona tai sokeana, olisin varmaan ihan tyytyväinen. Olen käsittänyt, että jos joku aisti puuttuu alunperin, niin sen kanssa on melko helppo olla sinut, kun se on aina ollut osa itseä. Tietenkin voi olla silti vaikea toimia ihmisten kanssa, joista suurin osa näkee tai kuulee ja maailmassa, joka on varusteltu ns normaaleja varten.

Eihän kaikki viat näy ennen syntymää. Ja jotkut viat kuten narsismi kehittyy vasta myöhemmin.

Vaikea kehitysvamma on kyllä järkyttävä taakka vanhemmille ja yhteiskunnalle. Kernaasti soisi, että nämä raskaudet spontaanisti keskeytyisivät tai keskeytettäisiin. Jonkinlaista ihmsarvoista elämää pitäisi voida elää.

Parempi olla syntymättä.

Mulla on fyysinen vamma jonka vuoksi kärsin kivuista ja särystä päivittäin. Tein pitkään hanttihommia ja se oli raskasta. Pää taas ei riitä kouluttautua pidemmälle.

Luojan kiitos avioliiton myötä olen nykyään varakas ja elän elämää sen mukaan miten kroppa jaksaa. Itse siis päätän, eikö joku lääkäri. Voin olla ilman lääkkeitä kun taas työelämässä mun olisi pitänyt kiskoa pakettitolkulla buranaa.

Eli sanotaanko vaikka näin, että köyhänä en olisi välttämättä jaksanut. Nyt on välillä raskasta, mutta koen elämäni olevan hyvä perheen ja harrastusten parissa.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen tullut syrjityksi sekä rankasti kiusatuksi neurologisen erilaisuuteni ja kroonisen sairauden vuoksi. Ne ovat tuottaneet sadistiselle ”normaalille” vuosikymmenen nautinnon - olenhan ollut heikompi ja helppo kohde. Ehkä tämä sitten oli minun ”tehtäväni” elämässä; vaurioitua jo ennestään heikkona lopullisesti, ja joku toinen hankki kauttani ikuisesi helvetin liekeissä palavan karman. En tiedä. Vaikeaa on ollut.

Kiusaavatko aikuiset ihmisetkin?

Mä olen asperger ja en olisi halunnut syntyä. Tämä tuottaa niin paljon kärsimystä minulle ja läheisilleni.

Isän puolen suvussa kaikilla on jotain autisminkirjon tai mielenterveyden ongelmia. Vaikka elettiin 80-lukua, niin tiedettiin että negatiiviset asiat periytyvät vahvimmin.

Äitini on sanonut, että usein tuntui että teki minut väärän miehen kanssa. Isäni on tyypillinen ahdistunut epäsosiaalinen assi, tosin ilman diagnoosia. Mutta tuohon aikaan lapsia piti tehdä, se kuului asiaan muuten joutui yhteiskunnassa hylkiöksi. 

Syntymäni jälkeen mummu oli kuulemma ollut sitä mieltä, että "olis saanu kuolla". Ilmeisesti hänen asenteensa kuitenkin muuttui hänen huomattuaan, että olin aivan normaali lapsi siinä missä muutkin. Kyllä lapset vaistoavat, jos heistä ei pidetä tai jos heitä inhotaan, enkä mitään tällaista mummuni taholta koskaan havainnut, pikemminkin päinvastoin.

Olen syntymäsokko, en siis ole ikinä nähnyt mitään. Näössäni ei ole koskaan ollut vikaa, koska sitä ei ole ollut. :)

Suomen väestöstä 19 % eli noin miljoona syö kelan korvaamia psyykenlääkkeitä mielisairauteen.

Olisiko suomen budjetti ylijäämäinen tai peräti enemmän alijäämäinen ilman näitä miljoonaa?

Vierailija kirjoitti:

Vaikea kehitysvamma on kyllä järkyttävä taakka vanhemmille ja yhteiskunnalle. Kernaasti soisi, että nämä raskaudet spontaanisti keskeytyisivät tai keskeytettäisiin. Jonkinlaista ihmsarvoista elämää pitäisi voida elää.

Ja luonnolle! Tarkoitan tällä sitä muovin määrää, joka esimerkiksi hoitovälineistä kertyy. Kuinka on mahdollista, että suurin osa näistä on vielä tänä päivänä kertakäyttöisiä? Heitän päivittäin kilotolkulla muovivahvisteisia pesu-ruoka-ja aluslappuja roskiin. Monen ruokaletkuja käytetään vain kerran (hygieniasyyt, mutta on se kumma että kuuhun mennään mutta noita ei muka voi millään konstein desinfioida uuteen käyttöön). Melkein kaikkea muuta jo kierrätetään, mutta tällaista käsittämätöntä jätemäärää ei muka saada vähennettyä? Suuri voitto viime vuonna oli saada muutamalle tyypille pestävät, froteiset kuola/ruokalaput. Miksi nämä eivät ole yleisemmässä käytössä? Kertakäyttöiselle on tarvetta tietyissä yhteyksissä toki, mutta KAIKESSA?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen tullut syrjityksi sekä rankasti kiusatuksi neurologisen erilaisuuteni ja kroonisen sairauden vuoksi. Ne ovat tuottaneet sadistiselle ”normaalille” vuosikymmenen nautinnon - olenhan ollut heikompi ja helppo kohde. Ehkä tämä sitten oli minun ”tehtäväni” elämässä; vaurioitua jo ennestään heikkona lopullisesti, ja joku toinen hankki kauttani ikuisesi helvetin liekeissä palavan karman. En tiedä. Vaikeaa on ollut.

Kiusaavatko aikuiset ihmisetkin?

Aikuiset ihmiset ovat kaikkein julmimpia. Minua kiusannut ihminen oli reilusti keski-ikäinen mies, jolla oli elämässä (ulkoisesti) kaikki. Vain sadistinen narsismi saa tuollaista demonista käytöstä aikaiseksi - toivon.

Rumana naisena sitä toivoisi ettei olisi syntynytkään, olen 26-vuotiaana seksuaalisesti kokematon enkä ole koskaan seurustellut. Opiskelut jäi nuorena kesken, koska sosiaalisten tilanteiden pelko ja ahdistuneisuus estivät minua käymästä kouluja (ensimmäinen alavalinta tosin oli täysin väärä).

En ole koskaan uskaltautunut hakemaan opiskelemaan sellaista, alaa joka minua saattaisi kiinnostaa. Minulla ei ole juurikaan sosiaalista elämää, ei ollut paljon teininäkään. Minulta on jäänyt elämässä kokematta niin paljon, muut ikäryhmässäni ovat eläneet paljon tapahtumarikkaampaa elämää kuin minä ja monet heistä ovat jo perheellisiä. Itse olen ihan ummikko monissa asioissa, ihan kuin en koskaan päässyt edes aloittamaan elämää kunnolla. Saada kokea niitä virstanpylväitä, mitä kuuluu ihmiselämään mm. opiskelujen, työn, sosialisoinnin, parisuhteen muodostamisen ja perheen perustamisen muodossa. Kaikesta olen jäänyt muita ihmisiä jälkeen. Kaikki pitäisi alkaa opetella tässä iässä, tuntuu että sitä ei enää opi samalla tavalla ja yhtä luontevasti kuin nuorempana.

Muut ovat jo menneet elämässään paljon pidemmälle. Minulle ei ulkonäköni takia avaudu niitä mahdollisuuksia, kuin tavallisen tai kauniin näköisille ihmisille. Oma äitinikin on todennut minun olevan "persoonallisen näköinen" ja hän aina arvosteli ulkonäköäni, kuten myös sisarukseni. Tämä ei ole vain huonoa itsetuntoa, sillä samanlaista kohtelua olen saanut koko ikäni ja niin monissa eri tilanteissa. Olen sulkeutunut ja ahdistunut, estynyt ja sosiaalisesti taitamaton. En usko että elämällä on minulle mitään tarjottavaa.

Olen "vain" hyvin ruma ja sosiaalisten tilanteiden kammoinen, mutta toivon etten oliisi koskaan syntynytkään. Omia lapsia en ole luonnollisesti hankkinut, kun en kerran itsekään haluaisi elää.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen asperger ja en olisi halunnut syntyä. Tämä tuottaa niin paljon kärsimystä minulle ja läheisilleni.

Isän puolen suvussa kaikilla on jotain autisminkirjon tai mielenterveyden ongelmia. Vaikka elettiin 80-lukua, niin tiedettiin että negatiiviset asiat periytyvät vahvimmin.

Äitini on sanonut, että usein tuntui että teki minut väärän miehen kanssa. Isäni on tyypillinen ahdistunut epäsosiaalinen assi, tosin ilman diagnoosia. Mutta tuohon aikaan lapsia piti tehdä, se kuului asiaan muuten joutui yhteiskunnassa hylkiöksi. 

Kohtalotoveri täällä. Usein mietin että itsemrha olisi helpotus perheelleni ja miehelleni. Olen akateeminen työtön, joka sattui myös puolisokseen saamaan amk-koulutetun pitkäaikaistyöttömän assin. Eli meillä on myös älyttömät rahahuolet päällä. Miehen perhe on onneksi ihana, hyväksyvät miehensä ja minun aspergerin, mutta omilla vanhemmilla on ollut vaikeuksia hyväksyä. Äiti varsinkin on katkera ja minusta tuntuu, että hän ei näe minussa mitään hyvää. Pienessä kunnassa hän häpesi minua koska en ollut kuin muut lapset ja nuoret. En rellestänyt, vaan viihdyin kotona lukemassa ja harrastin lintubongausta. Sitten minua vielä koulukiusattiin. 

Minulla on myös mieletön sukurasite autismiin, sekä äidin että isän puolella on useampi syvästi autistinen ihminen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikea kehitysvamma on kyllä järkyttävä taakka vanhemmille ja yhteiskunnalle. Kernaasti soisi, että nämä raskaudet spontaanisti keskeytyisivät tai keskeytettäisiin. Jonkinlaista ihmsarvoista elämää pitäisi voida elää.

Ja luonnolle! Tarkoitan tällä sitä muovin määrää, joka esimerkiksi hoitovälineistä kertyy. Kuinka on mahdollista, että suurin osa näistä on vielä tänä päivänä kertakäyttöisiä? Heitän päivittäin kilotolkulla muovivahvisteisia pesu-ruoka-ja aluslappuja roskiin. Monen ruokaletkuja käytetään vain kerran (hygieniasyyt, mutta on se kumma että kuuhun mennään mutta noita ei muka voi millään konstein desinfioida uuteen käyttöön). Melkein kaikkea muuta jo kierrätetään, mutta tällaista käsittämätöntä jätemäärää ei muka saada vähennettyä? Suuri voitto viime vuonna oli saada muutamalle tyypille pestävät, froteiset kuola/ruokalaput. Miksi nämä eivät ole yleisemmässä käytössä? Kertakäyttöiselle on tarvetta tietyissä yhteyksissä toki, mutta KAIKESSA?

Mitenköhän sitä on ennen muovia pärjätty? Hygieniataso on toki muuttunut aikain saatossa, mutta ymmärtäisin että puhtauden päälle on sairaaloissa jo jotain tajuttu ennen kertakäyttövälineitäkin.