Parempi syntyä vai olla syntymättä "viallisena"?

Vierailija kirjoitti:

Meidän perheessä eniten elämästään nauttii "viallisena" syntynyt, ei ole huolta huomisesta ja osaa elää elämäänsä tässä ja nyt. Me muut murehdimme tulevaa ja suunnittelemme jo seuraavaa päivää, mutta emme osaa elää tässä hetkessä ja nauttia saavutuksistamme.

Tuo hetkessä eläminenkin on taito jonka voi oppia/opella sitä. "Lasten kaltaisten on taivasten valtakunta" aforismi tähän liittyen, miettikää elämäänne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen asperger ja en olisi halunnut syntyä. Tämä tuottaa niin paljon kärsimystä minulle ja läheisilleni.

Isän puolen suvussa kaikilla on jotain autisminkirjon tai mielenterveyden ongelmia. Vaikka elettiin 80-lukua, niin tiedettiin että negatiiviset asiat periytyvät vahvimmin.

Äitini on sanonut, että usein tuntui että teki minut väärän miehen kanssa. Isäni on tyypillinen ahdistunut epäsosiaalinen assi, tosin ilman diagnoosia. Mutta tuohon aikaan lapsia piti tehdä, se kuului asiaan muuten joutui yhteiskunnassa hylkiöksi. 

Kohtalotoveri täällä. Usein mietin että itsemrha olisi helpotus perheelleni ja miehelleni. Olen akateeminen työtön, joka sattui myös puolisokseen saamaan amk-koulutetun pitkäaikaistyöttömän assin. Eli meillä on myös älyttömät rahahuolet päällä. Miehen perhe on onneksi ihana, hyväksyvät miehensä ja minun aspergerin, mutta omilla vanhemmilla on ollut vaikeuksia hyväksyä. Äiti varsinkin on katkera ja minusta tuntuu, että hän ei näe minussa mitään hyvää. Pienessä kunnassa hän häpesi minua koska en ollut kuin muut lapset ja nuoret. En rellestänyt, vaan viihdyin kotona lukemassa ja harrastin lintubongausta. Sitten minua vielä koulukiusattiin. 

Minulla on myös mieletön sukurasite autismiin, sekä äidin että isän puolella on useampi syvästi autistinen ihminen. 

Osaan jossain määrin samaistua tuohon vanhempien hyväksyntään. Itse olen töissä normaalisti, mutta vaimo on akateeminen työkyvytön. Vanhemmillaan, etenkin isällään, kesti pitkään hyväksyä asia, että toinen on oikeasti työkyvytön. Suhtautuminen ei ole ollut koskaan ilkeää, mutta sanattomat odotukset ovat aina olleet ilmassa. Tragikoomisena esimerkkinä, hankimme vaimolle pienen koiran seuraksi, kun hän on päivät kotona. Tähän appi joskus tokaisi, että "nythän NN voi mennä töihin, kun on tuo koirakin"... Ehkä pahin kommentti apelta oli (ei ihan näillä sanoilla) "ihailtavaa sinulta, kun jaksat tuollaista katella..." Olin sanaton, enkä tietenkään kertonut kommentista vaimolle, ennenkuin vuosien päästä, kun suhtautuminen oli muuttunut.

Vierailija kirjoitti:

Nooh, noita "vikoja" löytyy aika moneen lähtöön.

Jotkut eivät haittaa ratkaisevasti elämää, jotkut haittaavat.

Näin ei varmaan saisi edes ajatella, mutta joskus tavatessani erittäin vaikeasti kehityshäiriöisiä henkilöitä (mikään raaja/aisti ei toimi kunnolla, mitään itseilmaisun mahdollisuutta ei ole, silmin nähden kovia kipuja) käy mielessä että jumalalla on todella paska huumorintaju.

Tällaisten kohdalla itsestäkin tuntuu pahalta. Jos odottaisin vammautunutta lasta, haluaisin abortin, sillä herkkänä ihmisenä en kestäisi sitä surua, huolta ja toisen tuskaa. Ylipäätään aborttia ei saa rajoittaa, sillä myös ei toivottuna tai kaltoinkohdeltuna elämästä tulee usein kovaa ja karua. Itse olen kärsinyt nuoresta asti ja toivonut, etten olisi koskaan syntynytkään, mutta itsemurhan tekeminenkään ei ole kovin helppoa. Kaikilla tänne syntyneillä on kuitenkin ehdoton ihmisarvo ja jokaisesta on pyrittävä pitämään hyvää huolta.