Lue keskustelun säännöt.
Työkyvyttömyyseläkeläiset - vertaistukea kaivataan
19.01.2020 |
Kiinnostaisi kuulla kuinka olette sopeutuneet sairaseläkeläisen elämään, työelämästä poisjäämiseen ja pienillä tuloilla elämiseen. Mitä olette keksineet työn tilalle, mistä asioista saatte sisältöä elämään? Häpeättekö eläkkeelläoloa? Tuo häpeä taitaa liittyä enemmän psyykkisistä syistä eläkkeellä oloon, psyykkiset sairaudet ovat yhä tänä päivänä tietynlainen tabu. Helpompi sanoa sairastavansa reumaa kuin masennusta tai kaksisuuntaista mielialahäiriötä.
Itse en ole sopeutunut tähän tilanteeseen vaikka olen ollut eläkkeellä jo vuosia.
Kommentit (95)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole soputunut, vaikka en edes muista, monta vuotta olen eläkkeellä tarkalleen ottaen ollut. Jonkinlaisen hoidon piiriin jouduin 2006, ja siitä sitten kuntoutustuen kautta eläkkeelle. Ehkä 2012? 2014? En muista. Olin pätkiä ollut työelämässä, joten eläke ei ole pienin mahdollinen, vaikka ei myöskään suuri: 1200€/kk.
Olen naimisissa ja perheellinen. En ole koskaan hyväksynyt tätä, että minä olen tällainen. Taustani on traumaattinen, ja vaikka olen säästynyt esim päihteiden väärinkäytöltä ja syömishäiriöitä, en voi jotenkin uskoa että minusta ei tullutkaan mitään. Minulla oli unelmia. Oli niin paljon kaikkea mitä halusin, ja sitten olenkin neuroottinen ja masentunut ja ahdistushäiriöinen estynyt persoona. Ilmeisesti olen myös ihan ok, koska olen naimisissa ja tunnen ihmisiä jotka tuntevat minut. Ja koska kukaan ei ole koskaan tehnyt lasua minusta.
En ole hoidon piirissä, ja vain harva tietää tilanteeni. Olen mieluummin kotiäiti tai työtön, kuin hullu ja eläkkeellä.
Minulla on juuri tuo sama "en voi jotenkin uskoa että minusta ei tullutkaan mitään". En voi uskoa, että elämä meni näin. Kaikki mahdollisuudet ovat jo minun ulottumattomissa. En olisi uskonut 20- vuotiaana, jos joku olisi kertonut, miten tulee käymään.
Luulin pitkän, että jotenkin viekö pääsen johonkin. Että joku ottaa kopin minusta, ja myöhemmin että ihmeellisesti paranen tai ainakin jaksan. Mutta mikään ei ole muuttunut siitä, kun aloin oireilla. Tiedän että en ole tyhmä, ja iän myötä alan tiedostaa mihin kaikkeen olisin sopinut. Suututtaa kun katson elämääni taaksepäin varsinkin lapsuuteen: miten se pilattiin muiden toimesta ja kukaan ei auttanut. Nyt kun olen tällainen, syyllistetään siitä että en ole saanut mitään aikaiseksi.
Onneksi päiväni kuluvat nopeasti ja yöt nukun hyvin. Kerran tai kaksi vuodessa pääsen matkustamaan ja kokemaan itseni jotenkin normaaliksi, turistiksi turistien seassa. Nimetön ja menneisyydetön minä, joka voin olla kuten muutkin yhden ohikiitävän hetken.
Koskettavasti ja hienosti kirjoitettu. Kuin minun elämästäni. Myös minun elämäni pilattiin jo lapsena muiden toimesta. Psyykkisissä sairauksissa on jotain traagisempaa kuin fyysisissä. Fyysinen sairaus voi tulla kenelle tahansa, psyykkinen sairaus on usein läheisten ihmisten kaltoinkohtelun tulosta. Mitenkään väheksymättä fyysisiä sairauksia.
Eli ensin vertaat ja vähättelet fyysisiä sairauksia ja sitten sanot, että mitenkään väheksymättä. "Ei millään pahalla", mutta ei mene läpi. Kaikella rakkaudella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen hyväksynyt tilanteeni. Psyykkisistä syistä eläkkeellä ja päivät vaihtelevat. Välillä koen surua menetetyistä mahdollisuuksista ja puolivaloilla elämisestä. Se menee pois suremalla ja itkemällä. Ei se eläke hävetä, vaan enemmän se mielisairaaksi leimautuminen ja eläkkeelle jääminen tekee siitä lopullista. Helpottavaakin se on, kun kukaan ei odota enempää mihin kykenen. Ei tarvitse todistella mitään kenellekään. On se silti yksinäistä ja surullista...
Minua ei harmita. Minä olen psyykkisistä syistä työkyvyttömyyseläkkeellä koska minua on vanhempani, sisarukseni, moni ystäväni ja kaikki menneet puolisoni pahoinpidelleet joko fyysisesti tai psyykkisesti, monesti kumpaakin. Vuosikymmenien jälkeen siitä seuraa vaikeasti traumatisoitunut, työkyvytön ihminen. Oikeastaan nautin siitä, että yhteiskunta maksaa puuttumattomuudestaan, ympäröivän maailman ihmiset laiminlyönneistään ja siitä kun passivisina mahdollistivat henkisen kiduttamiseni. He joutuvat aamulla värjöttelemään bussipysäkeillään, raapimaan jäätä autojensa ikkunoista tai olemaan pelko perseessä meneekö työ, tuleeko karenssi ja mistä tuloja. Elävät väsyineinä odotellen että saisi elää viikonloppuisin. Se on heille oikein. Minulla on ihan kohtuullinen eläke, säästän osakkeisiin ja rahastoihin, pärjään hyvin ja olen fyysisesti ja henkisesti terve kun pidän etäisyyden näihin ihmiskunnan saastoihin. Minulla on kaunis koti, aikaa, mukavia ihmisiä elämässä, eikä ole stressiä, ellen itse itselleni sitä kehitä. Kaikki päätyi lopulta ihan hyvin ja kaikille oikein.
Vierailija kirjoitti:
Minua ei harmita. Minä olen psyykkisistä syistä työkyvyttömyyseläkkeellä koska minua on vanhempani, sisarukseni, moni ystäväni ja kaikki menneet puolisoni pahoinpidelleet joko fyysisesti tai psyykkisesti, monesti kumpaakin. Vuosikymmenien jälkeen siitä seuraa vaikeasti traumatisoitunut, työkyvytön ihminen. Oikeastaan nautin siitä, että yhteiskunta maksaa puuttumattomuudestaan, ympäröivän maailman ihmiset laiminlyönneistään ja siitä kun passivisina mahdollistivat henkisen kiduttamiseni. He joutuvat aamulla värjöttelemään bussipysäkeillään, raapimaan jäätä autojensa ikkunoista tai olemaan pelko perseessä meneekö työ, tuleeko karenssi ja mistä tuloja. Elävät väsyineinä odotellen että saisi elää viikonloppuisin. Se on heille oikein. Minulla on ihan kohtuullinen eläke, säästän osakkeisiin ja rahastoihin, pärjään hyvin ja olen fyysisesti ja henkisesti terve kun pidän etäisyyden näihin ihmiskunnan saastoihin. Minulla on kaunis koti, aikaa, mukavia ihmisiä elämässä, eikä ole stressiä, ellen itse itselleni sitä kehitä. Kaikki päätyi lopulta ihan hyvin ja kaikille oikein.
Eli itsessäsi ei ikinä mitään vikaa, kaikki vaan "kiduttivat" sinua ihan huvin vuoksi. Ei maailma sulle mitään velkaa ole, toisaalta itsepä kannat katkeroitumisesi, oli osakkeita tai ei. Kaltaisesi uhriutujat ja marttyyrit kyllä osaavat ottaa, mutteivät antaa. Mitäköhän se sun kiusaamisesi sitten lienee ollut? Joku ei sanonut sulle aamulla huomenta? Vai tuliko turpaan aamuin illoin? Niin, et kerro. Koska on niin helppoa huudella sieltä yhteiskunnan siiveltä ja losottaa vuosikymmenet toisten rahoilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua ei harmita. Minä olen psyykkisistä syistä työkyvyttömyyseläkkeellä koska minua on vanhempani, sisarukseni, moni ystäväni ja kaikki menneet puolisoni pahoinpidelleet joko fyysisesti tai psyykkisesti, monesti kumpaakin. Vuosikymmenien jälkeen siitä seuraa vaikeasti traumatisoitunut, työkyvytön ihminen. Oikeastaan nautin siitä, että yhteiskunta maksaa puuttumattomuudestaan, ympäröivän maailman ihmiset laiminlyönneistään ja siitä kun passivisina mahdollistivat henkisen kiduttamiseni. He joutuvat aamulla värjöttelemään bussipysäkeillään, raapimaan jäätä autojensa ikkunoista tai olemaan pelko perseessä meneekö työ, tuleeko karenssi ja mistä tuloja. Elävät väsyineinä odotellen että saisi elää viikonloppuisin. Se on heille oikein. Minulla on ihan kohtuullinen eläke, säästän osakkeisiin ja rahastoihin, pärjään hyvin ja olen fyysisesti ja henkisesti terve kun pidän etäisyyden näihin ihmiskunnan saastoihin. Minulla on kaunis koti, aikaa, mukavia ihmisiä elämässä, eikä ole stressiä, ellen itse itselleni sitä kehitä. Kaikki päätyi lopulta ihan hyvin ja kaikille oikein.
Eli itsessäsi ei ikinä mitään vikaa, kaikki vaan "kiduttivat" sinua ihan huvin vuoksi. Ei maailma sulle mitään velkaa ole, toisaalta itsepä kannat katkeroitumisesi, oli osakkeita tai ei. Kaltaisesi uhriutujat ja marttyyrit kyllä osaavat ottaa, mutteivät antaa. Mitäköhän se sun kiusaamisesi sitten lienee ollut? Joku ei sanonut sulle aamulla huomenta? Vai tuliko turpaan aamuin illoin? Niin, et kerro. Koska on niin helppoa huudella sieltä yhteiskunnan siiveltä ja losottaa vuosikymmenet toisten rahoilla.
Jonota sinä vaan bussiin elukka. Työvuosiesi jälkeen, raihnaisena, saat eläkepäiviksi parhaassa tapauksessa karmastasi syövän. Kuolema korjaa vuodessa ”työuran” jälkeen. Taivaanporteilla kysellään empatiakyvystäsi. Minä olen laittanut sinne tämän yllä olevan viestisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuinka te saatte aikaiseksi ongelmia työkyvyttömyyseläkkeelle pääsemisestä/joutumisesta?
Monien kirjoittajien elämää tuntuu vaivaavan katk eruus, ha rhaiset käsityksen muiden tuomitsemisesta (poistakaa elämästänne kusip äät) tai jonkinlainen häpeä työkyvyttömyydestä.
En ymmärrä, sillä yli kymmenen vuotta työkyvyttömyyseläkkeelläoloa on omalla kohdallani aiheuttanut vain hyvää elämääni, elämänlaadun huomattavaa kohenemista ja tyytyväisyyttä yhteiskuntaan jossa tämänkaltainen järjestelmä on mahdollista.
Eläkkeeni on pieni, vaikka parikymmentä vuotta ehdinkin tehdä matalapalkkaista työtä, mutta säästäväisesti eläen se riittää perustarpeisiin ja asumiseen.
Se vapaus ja mahdollisuuksien määrä joka eläkkeelle jäämisen jälkeen elämääni tuli, on suorastaan huikaiseva.
Voin tehdä aamusta iltaan aivan mitä tahdon, enkä koskaan ole joutunut kenenkään taholta aliarvostetuksi tai kaltoinkohdelluksi eläkkeellä oloni vuoksi.
Syöpääni olen saanut ensiluokkaista hoitoa, kuten myös sydänsairauteeni.
Ehkä tilanteesta kokemani onnellisuus johtuu siitä, etten koskaan ole arvostanut rahaa, eikä "köyhyyteni" tuota minulle ongelmia nytkään.
Itse tehden, vanhasta korjaten, olen hommaillut itselleni autot ja muut kulkuneuvot, moottoripyörät ja sähköfillarit ja vaikka olenkin ns, syrjäytynyt elämästä, olen syrjäytynyt siitä itse saadakseni itselleni rauhallisen ja stressivapaan elämän.
En ymmärrä kuinka joku voisi pitää tätä vapautta negatiivisena asiana?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua ei harmita. Minä olen psyykkisistä syistä työkyvyttömyyseläkkeellä koska minua on vanhempani, sisarukseni, moni ystäväni ja kaikki menneet puolisoni pahoinpidelleet joko fyysisesti tai psyykkisesti, monesti kumpaakin. Vuosikymmenien jälkeen siitä seuraa vaikeasti traumatisoitunut, työkyvytön ihminen. Oikeastaan nautin siitä, että yhteiskunta maksaa puuttumattomuudestaan, ympäröivän maailman ihmiset laiminlyönneistään ja siitä kun passivisina mahdollistivat henkisen kiduttamiseni. He joutuvat aamulla värjöttelemään bussipysäkeillään, raapimaan jäätä autojensa ikkunoista tai olemaan pelko perseessä meneekö työ, tuleeko karenssi ja mistä tuloja. Elävät väsyineinä odotellen että saisi elää viikonloppuisin. Se on heille oikein. Minulla on ihan kohtuullinen eläke, säästän osakkeisiin ja rahastoihin, pärjään hyvin ja olen fyysisesti ja henkisesti terve kun pidän etäisyyden näihin ihmiskunnan saastoihin. Minulla on kaunis koti, aikaa, mukavia ihmisiä elämässä, eikä ole stressiä, ellen itse itselleni sitä kehitä. Kaikki päätyi lopulta ihan hyvin ja kaikille oikein.
Eli itsessäsi ei ikinä mitään vikaa, kaikki vaan "kiduttivat" sinua ihan huvin vuoksi. Ei maailma sulle mitään velkaa ole, toisaalta itsepä kannat katkeroitumisesi, oli osakkeita tai ei. Kaltaisesi uhriutujat ja marttyyrit kyllä osaavat ottaa, mutteivät antaa. Mitäköhän se sun kiusaamisesi sitten lienee ollut? Joku ei sanonut sulle aamulla huomenta? Vai tuliko turpaan aamuin illoin? Niin, et kerro. Koska on niin helppoa huudella sieltä yhteiskunnan siiveltä ja losottaa vuosikymmenet toisten rahoilla.
Jonota sinä vaan bussiin elukka. Työvuosiesi jälkeen, raihnaisena, saat eläkepäiviksi parhaassa tapauksessa karmastasi syövän. Kuolema korjaa vuodessa ”työuran” jälkeen. Taivaanporteilla kysellään empatiakyvystäsi. Minä olen laittanut sinne tämän yllä olevan viestisi.
Ei tarvi jonottaa, töihin kävelen 10 minuutissa. Miksi olisin raihnainen nyt tai jatkossa? Syöpä voi iskeä sinullekin, loiseläjä, se ei tee eroa hyvän, pahan tai keskinkertaisen välillä. En usko taivaanportteihin, joten senkun vaan harhoissasi lähettelet viestejä minne ikinä kerkiät. Ja kuolema se vasta varma onkin. Itse todnäk kupsahdat tuohon ylenpalttiseen katkeruuteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua ei harmita. Minä olen psyykkisistä syistä työkyvyttömyyseläkkeellä koska minua on vanhempani, sisarukseni, moni ystäväni ja kaikki menneet puolisoni pahoinpidelleet joko fyysisesti tai psyykkisesti, monesti kumpaakin. Vuosikymmenien jälkeen siitä seuraa vaikeasti traumatisoitunut, työkyvytön ihminen. Oikeastaan nautin siitä, että yhteiskunta maksaa puuttumattomuudestaan, ympäröivän maailman ihmiset laiminlyönneistään ja siitä kun passivisina mahdollistivat henkisen kiduttamiseni. He joutuvat aamulla värjöttelemään bussipysäkeillään, raapimaan jäätä autojensa ikkunoista tai olemaan pelko perseessä meneekö työ, tuleeko karenssi ja mistä tuloja. Elävät väsyineinä odotellen että saisi elää viikonloppuisin. Se on heille oikein. Minulla on ihan kohtuullinen eläke, säästän osakkeisiin ja rahastoihin, pärjään hyvin ja olen fyysisesti ja henkisesti terve kun pidän etäisyyden näihin ihmiskunnan saastoihin. Minulla on kaunis koti, aikaa, mukavia ihmisiä elämässä, eikä ole stressiä, ellen itse itselleni sitä kehitä. Kaikki päätyi lopulta ihan hyvin ja kaikille oikein.
Eli itsessäsi ei ikinä mitään vikaa, kaikki vaan "kiduttivat" sinua ihan huvin vuoksi. Ei maailma sulle mitään velkaa ole, toisaalta itsepä kannat katkeroitumisesi, oli osakkeita tai ei. Kaltaisesi uhriutujat ja marttyyrit kyllä osaavat ottaa, mutteivät antaa. Mitäköhän se sun kiusaamisesi sitten lienee ollut? Joku ei sanonut sulle aamulla huomenta? Vai tuliko turpaan aamuin illoin? Niin, et kerro. Koska on niin helppoa huudella sieltä yhteiskunnan siiveltä ja losottaa vuosikymmenet toisten rahoilla.
Jonota sinä vaan bussiin elukka. Työvuosiesi jälkeen, raihnaisena, saat eläkepäiviksi parhaassa tapauksessa karmastasi syövän. Kuolema korjaa vuodessa ”työuran” jälkeen. Taivaanporteilla kysellään empatiakyvystäsi. Minä olen laittanut sinne tämän yllä olevan viestisi.
Ei tarvi jonottaa, töihin kävelen 10 minuutissa. Miksi olisin raihnainen nyt tai jatkossa? Syöpä voi iskeä sinullekin, loiseläjä, se ei tee eroa hyvän, pahan tai keskinkertaisen välillä. En usko taivaanportteihin, joten senkun vaan harhoissasi lähettelet viestejä minne ikinä kerkiät. Ja kuolema se vasta varma onkin. Itse todnäk kupsahdat tuohon ylenpalttiseen katkeruuteen.
Minä en kyllä ollut kirjoittanut tuota edellistä viestiä, mutta selkeästi suututit jonkun ja ihan aiheesta kyllä. Minua ei haittaa jonkun kiusaajasielun kommentoinnit, ne tulee aina katkeruudesta ja kateudesta, omasta riittämättömyydestä. Aurinkoista päivää sinullekin :) Älä kiusaa tänään ketään. Kaikille työkyvyttömyyseläkeläisille oikein hyvää alkuviikkoa. Te ette ole syyllisiä eläkkeellä oloonne ja työ ei ole ihmisyyden mitta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua ei harmita. Minä olen psyykkisistä syistä työkyvyttömyyseläkkeellä koska minua on vanhempani, sisarukseni, moni ystäväni ja kaikki menneet puolisoni pahoinpidelleet joko fyysisesti tai psyykkisesti, monesti kumpaakin. Vuosikymmenien jälkeen siitä seuraa vaikeasti traumatisoitunut, työkyvytön ihminen. Oikeastaan nautin siitä, että yhteiskunta maksaa puuttumattomuudestaan, ympäröivän maailman ihmiset laiminlyönneistään ja siitä kun passivisina mahdollistivat henkisen kiduttamiseni. He joutuvat aamulla värjöttelemään bussipysäkeillään, raapimaan jäätä autojensa ikkunoista tai olemaan pelko perseessä meneekö työ, tuleeko karenssi ja mistä tuloja. Elävät väsyineinä odotellen että saisi elää viikonloppuisin. Se on heille oikein. Minulla on ihan kohtuullinen eläke, säästän osakkeisiin ja rahastoihin, pärjään hyvin ja olen fyysisesti ja henkisesti terve kun pidän etäisyyden näihin ihmiskunnan saastoihin. Minulla on kaunis koti, aikaa, mukavia ihmisiä elämässä, eikä ole stressiä, ellen itse itselleni sitä kehitä. Kaikki päätyi lopulta ihan hyvin ja kaikille oikein.
Eli itsessäsi ei ikinä mitään vikaa, kaikki vaan "kiduttivat" sinua ihan huvin vuoksi. Ei maailma sulle mitään velkaa ole, toisaalta itsepä kannat katkeroitumisesi, oli osakkeita tai ei. Kaltaisesi uhriutujat ja marttyyrit kyllä osaavat ottaa, mutteivät antaa. Mitäköhän se sun kiusaamisesi sitten lienee ollut? Joku ei sanonut sulle aamulla huomenta? Vai tuliko turpaan aamuin illoin? Niin, et kerro. Koska on niin helppoa huudella sieltä yhteiskunnan siiveltä ja losottaa vuosikymmenet toisten rahoilla.
Jonota sinä vaan bussiin elukka. Työvuosiesi jälkeen, raihnaisena, saat eläkepäiviksi parhaassa tapauksessa karmastasi syövän. Kuolema korjaa vuodessa ”työuran” jälkeen. Taivaanporteilla kysellään empatiakyvystäsi. Minä olen laittanut sinne tämän yllä olevan viestisi.
Ei tarvi jonottaa, töihin kävelen 10 minuutissa. Miksi olisin raihnainen nyt tai jatkossa? Syöpä voi iskeä sinullekin, loiseläjä, se ei tee eroa hyvän, pahan tai keskinkertaisen välillä. En usko taivaanportteihin, joten senkun vaan harhoissasi lähettelet viestejä minne ikinä kerkiät. Ja kuolema se vasta varma onkin. Itse todnäk kupsahdat tuohon ylenpalttiseen katkeruuteen.
Vaasastakin osallistutaan keskusteluun. Kiusaajasetämiehet etunenässä, kakaransa perässä. Nämä tunnetaan!
”Meillä on kaikilla rajoitteemme!”
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuinka te saatte aikaiseksi ongelmia työkyvyttömyyseläkkeelle pääsemisestä/joutumisesta?
Monien kirjoittajien elämää tuntuu vaivaavan katk eruus, ha rhaiset käsityksen muiden tuomitsemisesta (poistakaa elämästänne kusip äät) tai jonkinlainen häpeä työkyvyttömyydestä.
En ymmärrä, sillä yli kymmenen vuotta työkyvyttömyyseläkkeelläoloa on omalla kohdallani aiheuttanut vain hyvää elämääni, elämänlaadun huomattavaa kohenemista ja tyytyväisyyttä yhteiskuntaan jossa tämänkaltainen järjestelmä on mahdollista.
Eläkkeeni on pieni, vaikka parikymmentä vuotta ehdinkin tehdä matalapalkkaista työtä, mutta säästäväisesti eläen se riittää perustarpeisiin ja asumiseen.
Se vapaus ja mahdollisuuksien määrä joka eläkkeelle jäämisen jälkeen elämääni tuli, on suorastaan huikaiseva.
Voin tehdä aamusta iltaan aivan mitä tahdon, enkä koskaan ole joutunut kenenkään taholta aliarvostetuksi tai kaltoinkohdelluksi eläkkeellä oloni vuoksi.
Syöpääni olen saanut ensiluokkaista hoitoa, kuten myös sydänsairauteeni.
Ehkä tilanteesta kokemani onnellisuus johtuu siitä, etten koskaan ole arvostanut rahaa, eikä "köyhyyteni" tuota minulle ongelmia nytkään.
Itse tehden, vanhasta korjaten, olen hommaillut itselleni autot ja muut kulkuneuvot, moottoripyörät ja sähköfillarit ja vaikka olenkin ns, syrjäytynyt elämästä, olen syrjäytynyt siitä itse saadakseni itselleni rauhallisen ja stressivapaan elämän.
En ymmärrä kuinka joku voisi pitää tätä vapautta negatiivisena asiana?
Kirjoittelin jo aiemmin ketjuun tapaturmastani. Voin sanoa että itse vaihtaisin heti nykyisen elämäni elämääni ennen tapaturmaa vaikka se olikin silloin kiireistä. Itse en voi entisöidä vanhaa, pyörällä en voi ajaa paria kilometria pitempiä matkoja kivun vuoksi ja autoa on koko ajan vaikeampi ajaa (pahat murtumat aiheuttivat oikeaan käteen vaikean nivelrikon, juuri se vaihdekäsi), on melkein pakko ostaa kohta automaattivaihteinen auto että pystyisin viemään lapsia harrastuksiinsa. En muutenkaan pysty tekemään asioita joista nautin ennen koska kaikki harrastukset ja sellainen toiminta josta pidän vaatisivat toimivat kädet. Tietysti tämä vetää mielenkin jo matalaksi. Ole onnellinen kun pystyt tekemään noita mainitsemasi asioita ja mieti miltä tuntuisi jos ne "vietäisiin" sinulta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole soputunut, vaikka en edes muista, monta vuotta olen eläkkeellä tarkalleen ottaen ollut. Jonkinlaisen hoidon piiriin jouduin 2006, ja siitä sitten kuntoutustuen kautta eläkkeelle. Ehkä 2012? 2014? En muista. Olin pätkiä ollut työelämässä, joten eläke ei ole pienin mahdollinen, vaikka ei myöskään suuri: 1200€/kk.
Olen naimisissa ja perheellinen. En ole koskaan hyväksynyt tätä, että minä olen tällainen. Taustani on traumaattinen, ja vaikka olen säästynyt esim päihteiden väärinkäytöltä ja syömishäiriöitä, en voi jotenkin uskoa että minusta ei tullutkaan mitään. Minulla oli unelmia. Oli niin paljon kaikkea mitä halusin, ja sitten olenkin neuroottinen ja masentunut ja ahdistushäiriöinen estynyt persoona. Ilmeisesti olen myös ihan ok, koska olen naimisissa ja tunnen ihmisiä jotka tuntevat minut. Ja koska kukaan ei ole koskaan tehnyt lasua minusta.
En ole hoidon piirissä, ja vain harva tietää tilanteeni. Olen mieluummin kotiäiti tai työtön, kuin hullu ja eläkkeellä.
Minulla on juuri tuo sama "en voi jotenkin uskoa että minusta ei tullutkaan mitään". En voi uskoa, että elämä meni näin. Kaikki mahdollisuudet ovat jo minun ulottumattomissa. En olisi uskonut 20- vuotiaana, jos joku olisi kertonut, miten tulee käymään.
Luulin pitkän, että jotenkin viekö pääsen johonkin. Että joku ottaa kopin minusta, ja myöhemmin että ihmeellisesti paranen tai ainakin jaksan. Mutta mikään ei ole muuttunut siitä, kun aloin oireilla. Tiedän että en ole tyhmä, ja iän myötä alan tiedostaa mihin kaikkeen olisin sopinut. Suututtaa kun katson elämääni taaksepäin varsinkin lapsuuteen: miten se pilattiin muiden toimesta ja kukaan ei auttanut. Nyt kun olen tällainen, syyllistetään siitä että en ole saanut mitään aikaiseksi.
Onneksi päiväni kuluvat nopeasti ja yöt nukun hyvin. Kerran tai kaksi vuodessa pääsen matkustamaan ja kokemaan itseni jotenkin normaaliksi, turistiksi turistien seassa. Nimetön ja menneisyydetön minä, joka voin olla kuten muutkin yhden ohikiitävän hetken.
Koskettavasti ja hienosti kirjoitettu. Kuin minun elämästäni. Myös minun elämäni pilattiin jo lapsena muiden toimesta. Psyykkisissä sairauksissa on jotain traagisempaa kuin fyysisissä. Fyysinen sairaus voi tulla kenelle tahansa, psyykkinen sairaus on usein läheisten ihmisten kaltoinkohtelun tulosta. Mitenkään väheksymättä fyysisiä sairauksia.
Eli ensin vertaat ja vähättelet fyysisiä sairauksia ja sitten sanot, että mitenkään väheksymättä. "Ei millään pahalla", mutta ei mene läpi. Kaikella rakkaudella.
On siinä eroa siksi että sairauden syntytapa on erilainen. Silloin kun läheinen ihminen kaltoinkohtelullaan aiheuttaa psyykkisen sairastumisen, siinä on jotain syvästi traagista ja äärimmäisen satuttavaa. Kun ihminen sairastuu fyysisesti, hän voi parhaassa tapauksessa tukeutua rakastavaan perheeseen ja sukuun. Psyykkisesti sairastuneella tätä mahdollisuutta ei ole ellei halua kokea lisää hylkäämistä ja kaltoinkohtelua.
Hyvä lapsuus ja terve psyyke antavat pohjan ja voimia kestää fyysisen sairauden aiheuttaman kriisin. Toki ihmisellä voi olla sekä psyykkisiä että fyysisiä sairauksia.
Sairastuminen on aina kriisi mutta sairauksilla on silti eroja. Psyykkiset sairaudet ovat edelleen tänä päivänä tietynlainen tabu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuinka te saatte aikaiseksi ongelmia työkyvyttömyyseläkkeelle pääsemisestä/joutumisesta?
Monien kirjoittajien elämää tuntuu vaivaavan katk eruus, ha rhaiset käsityksen muiden tuomitsemisesta (poistakaa elämästänne kusip äät) tai jonkinlainen häpeä työkyvyttömyydestä.
En ymmärrä, sillä yli kymmenen vuotta työkyvyttömyyseläkkeelläoloa on omalla kohdallani aiheuttanut vain hyvää elämääni, elämänlaadun huomattavaa kohenemista ja tyytyväisyyttä yhteiskuntaan jossa tämänkaltainen järjestelmä on mahdollista.
Eläkkeeni on pieni, vaikka parikymmentä vuotta ehdinkin tehdä matalapalkkaista työtä, mutta säästäväisesti eläen se riittää perustarpeisiin ja asumiseen.
Se vapaus ja mahdollisuuksien määrä joka eläkkeelle jäämisen jälkeen elämääni tuli, on suorastaan huikaiseva.
Voin tehdä aamusta iltaan aivan mitä tahdon, enkä koskaan ole joutunut kenenkään taholta aliarvostetuksi tai kaltoinkohdelluksi eläkkeellä oloni vuoksi.
Syöpääni olen saanut ensiluokkaista hoitoa, kuten myös sydänsairauteeni.
Ehkä tilanteesta kokemani onnellisuus johtuu siitä, etten koskaan ole arvostanut rahaa, eikä "köyhyyteni" tuota minulle ongelmia nytkään.
Itse tehden, vanhasta korjaten, olen hommaillut itselleni autot ja muut kulkuneuvot, moottoripyörät ja sähköfillarit ja vaikka olenkin ns, syrjäytynyt elämästä, olen syrjäytynyt siitä itse saadakseni itselleni rauhallisen ja stressivapaan elämän.
En ymmärrä kuinka joku voisi pitää tätä vapautta negatiivisena asiana?
On helpompaa kertoa olevansa sairaseläkkeellä fyysisten sairauksien takia kuten sinä, kuin psyykkisten. Psyykkiset sairaudet ovat edelleen tietynlainen tabu yhteiskunnassamme. Ja aiheuttavat häpeää.
Vierailija kirjoitti:
Minua ei harmita. Minä olen psyykkisistä syistä työkyvyttömyyseläkkeellä koska minua on vanhempani, sisarukseni, moni ystäväni ja kaikki menneet puolisoni pahoinpidelleet joko fyysisesti tai psyykkisesti, monesti kumpaakin. Vuosikymmenien jälkeen siitä seuraa vaikeasti traumatisoitunut, työkyvytön ihminen. Oikeastaan nautin siitä, että yhteiskunta maksaa puuttumattomuudestaan, ympäröivän maailman ihmiset laiminlyönneistään ja siitä kun passivisina mahdollistivat henkisen kiduttamiseni. He joutuvat aamulla värjöttelemään bussipysäkeillään, raapimaan jäätä autojensa ikkunoista tai olemaan pelko perseessä meneekö työ, tuleeko karenssi ja mistä tuloja. Elävät väsyineinä odotellen että saisi elää viikonloppuisin. Se on heille oikein. Minulla on ihan kohtuullinen eläke, säästän osakkeisiin ja rahastoihin, pärjään hyvin ja olen fyysisesti ja henkisesti terve kun pidän etäisyyden näihin ihmiskunnan saastoihin. Minulla on kaunis koti, aikaa, mukavia ihmisiä elämässä, eikä ole stressiä, ellen itse itselleni sitä kehitä. Kaikki päätyi lopulta ihan hyvin ja kaikille oikein.
Tässä on jotain mikä sai mietteliääksi. Itse vasta prosessoin sitä mitä minun pitää tehdä kyetäkseni elämään hyvää elämää. Juuri tuo ikävien, kaltoinkohtelevien ihmisten karsiminen elämästä on keskeinen asia.
Suretko koskaan sitä ettet ole työelämässä? Itse suren sitä että toisissa olosuhteissa olisin voinut opiskella mieluista alaa ja saada mielekkään työn. Kaikki se vietiin minulta "läheisten" ihmisten, ympäröivän yhteisön ja yhteiskunnan toimesta. Mutta kuten sanottu vasta prosessoin tätä kaikkea.
Kirjoituksessasi ilahdutti se että tykität suoraan ja kerrot kuinka asiat olivat/ovat. Tässäkin näkee kuinka tärkeää vertaistuki on koska kertomasi kosketti ja pisti miettimään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nostan vanhaa ketjua. Kuinka teidän työkyvyttömien puolisot suhtautuu asiaan? Kaipaisin vertaistukea. Hävettää myöntää oman puolisoni suhtautuminen. Pahimmillaan saan kuulla muistutuksia siitä, kuka maksaa jne. Hän jättää kaikki asiat minun vastuulle. Olen aivan kyllästynyt tähän tilanteeseen!
Tulee olo, kuin joutuisin taistelemaan olemassaolostani, kuin todistelisin tekemällä, etten ole "elätti". Silti en saa arvostusta. Ei puolisoa kiinnosta vointini, ei kysele kuulumisiani.... Omista firman asioistaan jaksaa puhua, suuttuu jos en kuuntele. Sinänsä ironista.
Kun hän perusti firmansa liki kaksikymmentä vuotta sitten, olin vielä terve. Yhteisestä sopimuksesta hän panosti uraan, minä lapsiin ja kotiin. Ei hän silloinkaan herännyt öisin syöttämään vauvaa tms. Ei nykyäänkään osallistu asioiden hoitamiseen vaan pitää itsestäänselvyytenä että minä hoidan ne.
Miten niin? Mieluummin sanoisin sairastavani skitsofreniaa kuin esittelisin rumaa vartaloa ja vammoja, jotka vaikuttaa mm. seksuaalisen toiminnan onnistumiseen.