Lue keskustelun säännöt.
Työkyvyttömyyseläkeläiset - vertaistukea kaivataan
19.01.2020 |
Kiinnostaisi kuulla kuinka olette sopeutuneet sairaseläkeläisen elämään, työelämästä poisjäämiseen ja pienillä tuloilla elämiseen. Mitä olette keksineet työn tilalle, mistä asioista saatte sisältöä elämään? Häpeättekö eläkkeelläoloa? Tuo häpeä taitaa liittyä enemmän psyykkisistä syistä eläkkeellä oloon, psyykkiset sairaudet ovat yhä tänä päivänä tietynlainen tabu. Helpompi sanoa sairastavansa reumaa kuin masennusta tai kaksisuuntaista mielialahäiriötä.
Itse en ole sopeutunut tähän tilanteeseen vaikka olen ollut eläkkeellä jo vuosia.
Kommentit (95)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole soputunut, vaikka en edes muista, monta vuotta olen eläkkeellä tarkalleen ottaen ollut. Jonkinlaisen hoidon piiriin jouduin 2006, ja siitä sitten kuntoutustuen kautta eläkkeelle. Ehkä 2012? 2014? En muista. Olin pätkiä ollut työelämässä, joten eläke ei ole pienin mahdollinen, vaikka ei myöskään suuri: 1200€/kk.
Olen naimisissa ja perheellinen. En ole koskaan hyväksynyt tätä, että minä olen tällainen. Taustani on traumaattinen, ja vaikka olen säästynyt esim päihteiden väärinkäytöltä ja syömishäiriöitä, en voi jotenkin uskoa että minusta ei tullutkaan mitään. Minulla oli unelmia. Oli niin paljon kaikkea mitä halusin, ja sitten olenkin neuroottinen ja masentunut ja ahdistushäiriöinen estynyt persoona. Ilmeisesti olen myös ihan ok, koska olen naimisissa ja tunnen ihmisiä jotka tuntevat minut. Ja koska kukaan ei ole koskaan tehnyt lasua minusta.
En ole hoidon piirissä, ja vain harva tietää tilanteeni. Olen mieluummin kotiäiti tai työtön, kuin hullu ja eläkkeellä.
Minulla on juuri tuo sama "en voi jotenkin uskoa että minusta ei tullutkaan mitään". En voi uskoa, että elämä meni näin. Kaikki mahdollisuudet ovat jo minun ulottumattomissa. En olisi uskonut 20- vuotiaana, jos joku olisi kertonut, miten tulee käymään.
Luulin pitkän, että jotenkin viekö pääsen johonkin. Että joku ottaa kopin minusta, ja myöhemmin että ihmeellisesti paranen tai ainakin jaksan. Mutta mikään ei ole muuttunut siitä, kun aloin oireilla. Tiedän että en ole tyhmä, ja iän myötä alan tiedostaa mihin kaikkeen olisin sopinut. Suututtaa kun katson elämääni taaksepäin varsinkin lapsuuteen: miten se pilattiin muiden toimesta ja kukaan ei auttanut. Nyt kun olen tällainen, syyllistetään siitä että en ole saanut mitään aikaiseksi.
Onneksi päiväni kuluvat nopeasti ja yöt nukun hyvin. Kerran tai kaksi vuodessa pääsen matkustamaan ja kokemaan itseni jotenkin normaaliksi, turistiksi turistien seassa. Nimetön ja menneisyydetön minä, joka voin olla kuten muutkin yhden ohikiitävän hetken.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmistä syyllistetään koska syyttäjä tuntee syyllisyyttä.
En minäkään aina saata uskoa tätä todeksi. Nuorempana oli virtaa ja intoa, uskoa että elämä tulee antamaan täyttymyksiä. Mikään ole juuri onnistunut ja viikosta toiseen tietty kooma. Miettii paljonkin mitä järkeä tässä enää on.
Lääkkeet eivät erikoisemmin pitkään toimi.
Mutta voisi olla huonomminkin. Hävettää välillä ja erakoituttaa, toisaalta olen tyytyväinen. Ei tartte juosta enää virastoissa, varma perustulo joka työkkäripenniä parempi. Jatkuvat karenssit ohitse.
Voimia Teille!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole soputunut, vaikka en edes muista, monta vuotta olen eläkkeellä tarkalleen ottaen ollut. Jonkinlaisen hoidon piiriin jouduin 2006, ja siitä sitten kuntoutustuen kautta eläkkeelle. Ehkä 2012? 2014? En muista. Olin pätkiä ollut työelämässä, joten eläke ei ole pienin mahdollinen, vaikka ei myöskään suuri: 1200€/kk.
Olen naimisissa ja perheellinen. En ole koskaan hyväksynyt tätä, että minä olen tällainen. Taustani on traumaattinen, ja vaikka olen säästynyt esim päihteiden väärinkäytöltä ja syömishäiriöitä, en voi jotenkin uskoa että minusta ei tullutkaan mitään. Minulla oli unelmia. Oli niin paljon kaikkea mitä halusin, ja sitten olenkin neuroottinen ja masentunut ja ahdistushäiriöinen estynyt persoona. Ilmeisesti olen myös ihan ok, koska olen naimisissa ja tunnen ihmisiä jotka tuntevat minut. Ja koska kukaan ei ole koskaan tehnyt lasua minusta.
En ole hoidon piirissä, ja vain harva tietää tilanteeni. Olen mieluummin kotiäiti tai työtön, kuin hullu ja eläkkeellä.
Minulla on juuri tuo sama "en voi jotenkin uskoa että minusta ei tullutkaan mitään". En voi uskoa, että elämä meni näin. Kaikki mahdollisuudet ovat jo minun ulottumattomissa. En olisi uskonut 20- vuotiaana, jos joku olisi kertonut, miten tulee käymään.
Luulin pitkän, että jotenkin viekö pääsen johonkin. Että joku ottaa kopin minusta, ja myöhemmin että ihmeellisesti paranen tai ainakin jaksan. Mutta mikään ei ole muuttunut siitä, kun aloin oireilla. Tiedän että en ole tyhmä, ja iän myötä alan tiedostaa mihin kaikkeen olisin sopinut. Suututtaa kun katson elämääni taaksepäin varsinkin lapsuuteen: miten se pilattiin muiden toimesta ja kukaan ei auttanut. Nyt kun olen tällainen, syyllistetään siitä että en ole saanut mitään aikaiseksi.
Onneksi päiväni kuluvat nopeasti ja yöt nukun hyvin. Kerran tai kaksi vuodessa pääsen matkustamaan ja kokemaan itseni jotenkin normaaliksi, turistiksi turistien seassa. Nimetön ja menneisyydetön minä, joka voin olla kuten muutkin yhden ohikiitävän hetken.
Koskettavasti ja hienosti kirjoitettu. Kuin minun elämästäni. Myös minun elämäni pilattiin jo lapsena muiden toimesta. Psyykkisissä sairauksissa on jotain traagisempaa kuin fyysisissä. Fyysinen sairaus voi tulla kenelle tahansa, psyykkinen sairaus on usein läheisten ihmisten kaltoinkohtelun tulosta. Mitenkään väheksymättä fyysisiä sairauksia.
Hyvä ketju, vertaistukea tarvitaan. Itsellä on se kokemus että ihmiset joilla ei ole omakohtaista kokemusta työkyvyttömyydestä näkevät että elämämme on jotenkin helppoa kun ei tarvitse mennä töihin. He eivät ymmärrä sitä henkistä taakkaa joka tästä aiheutuu. Itse olen vuosikaudet herännyt joka aamu siihen ristiriitaan että elämäni ei ole sellaista kuin toivoisin sen olevan. Pahinta on se että mitään ei ole enää tehtävissä.
Sairaseläkkeelle joutuminen merkitsee myös aina tulojen romahdusta. Ei riitä että sairastut, myös tulosi ja sitä kautta elämänlaatusi kärsivät. Voi tulla katkeruutta yhteiskuntaa kohtaan sillä onhan se arvovalinta että on päätetty että sairaseläkeläinen eläköön köyhyydessä. Työttömällä on vielä mahdollisuus ponnistaa takaisin työelämään ja kohentaa näin talouttaan, sairaseläkeläisellä tätä mahdollisuutta ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Hyvä ketju, vertaistukea tarvitaan. Itsellä on se kokemus että ihmiset joilla ei ole omakohtaista kokemusta työkyvyttömyydestä näkevät että elämämme on jotenkin helppoa kun ei tarvitse mennä töihin. He eivät ymmärrä sitä henkistä taakkaa joka tästä aiheutuu. Itse olen vuosikaudet herännyt joka aamu siihen ristiriitaan että elämäni ei ole sellaista kuin toivoisin sen olevan. Pahinta on se että mitään ei ole enää tehtävissä.
Sairaseläkkeelle joutuminen merkitsee myös aina tulojen romahdusta. Ei riitä että sairastut, myös tulosi ja sitä kautta elämänlaatusi kärsivät. Voi tulla katkeruutta yhteiskuntaa kohtaan sillä onhan se arvovalinta että on päätetty että sairaseläkeläinen eläköön köyhyydessä. Työttömällä on vielä mahdollisuus ponnistaa takaisin työelämään ja kohentaa näin talouttaan, sairaseläkeläisellä tätä mahdollisuutta ei ole.
Tämä! Usein puhutaan vanhuuseläkeläisten köyhyydestä mutta unohdetaan että monet heistä ovat työssäollessaan kerryttäneet säästöjä ja omaisuutta. Tai sitten ovat käyttäneet rahansa muutoin erilaisiin elämyksiin, matkoihin, palveluihin, harrastuksiin. Kuka mihinkin. Keskeistä on se että heillä on ollut rahaa ja mahdollisuus valita miten sen käyttävät. Sairaseläkeläinen joutuu elämään vuosikymmeniä pienillä tuloilla, monet jo parikymppisestä asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä oon sairastunut psyykkisesti fyysisen elinikäisen sairauteni takia. Olen huonompi kuin muut, minusta ei koskaan tule mitään, en voi edes harrastaa niin kuin haluaisin. Edes käydä lenkillä. Arjen itsestäänselvyydet on mulle mahdottomia. Just sitä haluaisi mitä ei voi saada; elämälle tarkoituksen, arvostusta, mielekkään harrastuksen..
Sairaus ei näy heti päälle päin, joten inva-kortin hyöty mitätöityy terveiden paheksuvissa katseissa, he mulkoilevat ja tulevat kertomaan etten saa pysäköidä. Vaikka näytän korttia niin paha mieli on jo tullut. Välillä en uskalla ajaa inva-paikalle kun pelottaa tuomitsijat jo etukäteen.
Vierailija kirjoitti:
Mä oon sairastunut psyykkisesti fyysisen elinikäisen sairauteni takia. Olen huonompi kuin muut, minusta ei koskaan tule mitään, en voi edes harrastaa niin kuin haluaisin. Edes käydä lenkillä. Arjen itsestäänselvyydet on mulle mahdottomia. Just sitä haluaisi mitä ei voi saada; elämälle tarkoituksen, arvostusta, mielekkään harrastuksen..
Sairaus ei näy heti päälle päin, joten inva-kortin hyöty mitätöityy terveiden paheksuvissa katseissa, he mulkoilevat ja tulevat kertomaan etten saa pysäköidä. Vaikka näytän korttia niin paha mieli on jo tullut. Välillä en uskalla ajaa inva-paikalle kun pelottaa tuomitsijat jo etukäteen.
Tässä juuri näkyy se ristiriita. Yhteiskunta arvostaa työssäkäyviä, pärjääjiä, veronmaksajia. Se näkyy mm. siinä että sairaseläke on pieni vaikka monen pitää elää sen varassa vuosikymmeniä. Ja siinä että työkyvytön ei voi saada kelan tukemaa terapiaa. Tämä arvostuksen puute sitten siirtyy ihmisen sisäiseksi kokemukseksi. Keskeistä onkin miten oppia arvostamaan itseään työkyvyttömän roolissa. Tässä tullaan eettisesti kestävien arvojen äärelle. Ja nimenomaan sen äärelle miten ihminen löytää oman arvonsa ja omat arvonsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon sairastunut psyykkisesti fyysisen elinikäisen sairauteni takia. Olen huonompi kuin muut, minusta ei koskaan tule mitään, en voi edes harrastaa niin kuin haluaisin. Edes käydä lenkillä. Arjen itsestäänselvyydet on mulle mahdottomia. Just sitä haluaisi mitä ei voi saada; elämälle tarkoituksen, arvostusta, mielekkään harrastuksen..
Sairaus ei näy heti päälle päin, joten inva-kortin hyöty mitätöityy terveiden paheksuvissa katseissa, he mulkoilevat ja tulevat kertomaan etten saa pysäköidä. Vaikka näytän korttia niin paha mieli on jo tullut. Välillä en uskalla ajaa inva-paikalle kun pelottaa tuomitsijat jo etukäteen.Tässä juuri näkyy se ristiriita. Yhteiskunta arvostaa työssäkäyviä, pärjääjiä, veronmaksajia. Se näkyy mm. siinä että sairaseläke on pieni vaikka monen pitää elää sen varassa vuosikymmeniä. Ja siinä että työkyvytön ei voi saada kelan tukemaa terapiaa. Tämä arvostuksen puute sitten siirtyy ihmisen sisäiseksi kokemukseksi. Keskeistä onkin miten oppia arvostamaan itseään työkyvyttömän roolissa. Tässä tullaan eettisesti kestävien arvojen äärelle. Ja nimenomaan sen äärelle miten ihminen löytää oman arvonsa ja omat arvonsa.
Tätä tarkoitetaan kun sanotaan että sairaseläkkeelle jäädessä arvomaailma muuttuu. Koska sen on kriisin seurauksena pakko muuttua. Oma arvo ja uudet arvot on pakko löytyä muuten elämää on vaikea mielekkäästi jatkaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon sairastunut psyykkisesti fyysisen elinikäisen sairauteni takia. Olen huonompi kuin muut, minusta ei koskaan tule mitään, en voi edes harrastaa niin kuin haluaisin. Edes käydä lenkillä. Arjen itsestäänselvyydet on mulle mahdottomia. Just sitä haluaisi mitä ei voi saada; elämälle tarkoituksen, arvostusta, mielekkään harrastuksen..
Sairaus ei näy heti päälle päin, joten inva-kortin hyöty mitätöityy terveiden paheksuvissa katseissa, he mulkoilevat ja tulevat kertomaan etten saa pysäköidä. Vaikka näytän korttia niin paha mieli on jo tullut. Välillä en uskalla ajaa inva-paikalle kun pelottaa tuomitsijat jo etukäteen.Tässä juuri näkyy se ristiriita. Yhteiskunta arvostaa työssäkäyviä, pärjääjiä, veronmaksajia. Se näkyy mm. siinä että sairaseläke on pieni vaikka monen pitää elää sen varassa vuosikymmeniä. Ja siinä että työkyvytön ei voi saada kelan tukemaa terapiaa. Tämä arvostuksen puute sitten siirtyy ihmisen sisäiseksi kokemukseksi. Keskeistä onkin miten oppia arvostamaan itseään työkyvyttömän roolissa. Tässä tullaan eettisesti kestävien arvojen äärelle. Ja nimenomaan sen äärelle miten ihminen löytää oman arvonsa ja omat arvonsa.
Tätä tarkoitetaan kun sanotaan että sairaseläkkeelle jäädessä arvomaailma muuttuu. Koska sen on kriisin seurauksena pakko muuttua. Oma arvo ja uudet arvot on pakko löytyä muuten elämää on vaikea mielekkäästi jatkaa.
Ja ainakin minulle se oman itsen arvostaminen on todella vaikeaa. Se vaatii aika paljon, että voi mennä pystyssä päin toisten eteen vielä sen jälkeen, kun on kertonut totuuden itsestään ja elämäntilanteestaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon sairastunut psyykkisesti fyysisen elinikäisen sairauteni takia. Olen huonompi kuin muut, minusta ei koskaan tule mitään, en voi edes harrastaa niin kuin haluaisin. Edes käydä lenkillä. Arjen itsestäänselvyydet on mulle mahdottomia. Just sitä haluaisi mitä ei voi saada; elämälle tarkoituksen, arvostusta, mielekkään harrastuksen..
Sairaus ei näy heti päälle päin, joten inva-kortin hyöty mitätöityy terveiden paheksuvissa katseissa, he mulkoilevat ja tulevat kertomaan etten saa pysäköidä. Vaikka näytän korttia niin paha mieli on jo tullut. Välillä en uskalla ajaa inva-paikalle kun pelottaa tuomitsijat jo etukäteen.Tässä juuri näkyy se ristiriita. Yhteiskunta arvostaa työssäkäyviä, pärjääjiä, veronmaksajia. Se näkyy mm. siinä että sairaseläke on pieni vaikka monen pitää elää sen varassa vuosikymmeniä. Ja siinä että työkyvytön ei voi saada kelan tukemaa terapiaa. Tämä arvostuksen puute sitten siirtyy ihmisen sisäiseksi kokemukseksi. Keskeistä onkin miten oppia arvostamaan itseään työkyvyttömän roolissa. Tässä tullaan eettisesti kestävien arvojen äärelle. Ja nimenomaan sen äärelle miten ihminen löytää oman arvonsa ja omat arvonsa.
Tätä tarkoitetaan kun sanotaan että sairaseläkkeelle jäädessä arvomaailma muuttuu. Koska sen on kriisin seurauksena pakko muuttua. Oma arvo ja uudet arvot on pakko löytyä muuten elämää on vaikea mielekkäästi jatkaa.
Omien arvojen kanssa voi tulla ristiriitaa johtuen yhteiskunnan viestistä työkyvyttömälle. Esim. jo mainittu KELAn kuntoutus(psyko)terapian epääminen työkyvyttömiltä eläkeläisiltä viestittää, ettei heillä ja heidän terveydellään ole samaa arvoa kuin työtä tekevien.
Olen ollut vuosia kuntoutustuella. Mun tarina ehkä eroaa osasta ketjulaisista koska ehdin tehdä 15v töitä ja opiskella pari tutkintoa. Jouduin tapaturmaan pyöräillessä ja sain niin pahoja vammoja että en ole kuntoutunut niistä. Nauratti tuo jonkun viesti että sehän on vaan hyvä kun työkyvytön nainen siivoaa ja laittaa ruokaa. Joopa joo, en pysty puristamaan kunnolla tiskirättiä ja imurointi on niin kivuliasta että teen sen max kerran viikossa, en pysty kuorimaan edes omenaa ilman hirveää kipua. Siinäpä kivat odotukset mieheltä. Onneksi mies oli jo ajalta ennen tapaturmaa ja kaksi lastakin. Pahinta on se että menetin työkyvyn lisäksi kaikki harrastukseni, en pysty soittamaan enää pianoa tai tekemään käsitöitä (neulomaan jne). Olen alkanut masentua. En keksi mitään työtä mitä voisin tehdä, jotain täytyy kuitenkin kokeilla ennen kuin voi lopulliselle eläkkeelle päästä. En sinänsä häpeä tätä koska tiedän että näin voi käydä kenelle tahansa, mulle vaan nyt sattui huono tuuri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensin olin kuntoutustuella vuosia, nyt kohta vuoden ollut toistaiseksi eläke. Työuraa ehti jonkun verran kertyä, niin ei onneksi minimieläke ole ja ilmeisesti saan vielä kertakorotuksenkin ensi vuoden alkuun, kun tänä vuonna tulee kuluneeksi 5 vuotta siitä kun kuntoutustuki alkoi. Tämä oli positiivinen tieto.
Häpeää koen minäkin eläkkeellä olosta. Tässähän saisi tienatakin vähän lisää ja olen paljon miettinyt, pitäisikö yrittää ihan pienimuotoisesti jotain osa-aika työtä lisäksi. Toisaalta, taas iskee häpeä kun pitäisi työnantajalle kertoa olevansa eläkkeellä. Käykö kukaan töissä eläkkeen päälle, kertokaa kokemuksia?Tämä minuakin kiinnostaa millaisia kokemuksia ihmisillä on työnteosta eläkkeellä. Ja erityisesti paljonko veroprosentti on? Minulla ei ole varmaa tietoa mutta kuulemma 40-50. Se on paljon mutta jäähän siitä edes jotain käteen.
Olen ymmärtänyt, että saat tienata eläkkeesi verran rahaa, ilman että se vaikuttaa etuuksiisi.
ohis
Täh? Mihin etuuksiin tulot eivät muka vaikuta? Lippujen eläkealennukseen, jos niitä saa. Mutta kaikkeen muuhun vaikuttaa. Toinen ohis
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon sairastunut psyykkisesti fyysisen elinikäisen sairauteni takia. Olen huonompi kuin muut, minusta ei koskaan tule mitään, en voi edes harrastaa niin kuin haluaisin. Edes käydä lenkillä. Arjen itsestäänselvyydet on mulle mahdottomia. Just sitä haluaisi mitä ei voi saada; elämälle tarkoituksen, arvostusta, mielekkään harrastuksen..
Sairaus ei näy heti päälle päin, joten inva-kortin hyöty mitätöityy terveiden paheksuvissa katseissa, he mulkoilevat ja tulevat kertomaan etten saa pysäköidä. Vaikka näytän korttia niin paha mieli on jo tullut. Välillä en uskalla ajaa inva-paikalle kun pelottaa tuomitsijat jo etukäteen.Tässä juuri näkyy se ristiriita. Yhteiskunta arvostaa työssäkäyviä, pärjääjiä, veronmaksajia. Se näkyy mm. siinä että sairaseläke on pieni vaikka monen pitää elää sen varassa vuosikymmeniä. Ja siinä että työkyvytön ei voi saada kelan tukemaa terapiaa. Tämä arvostuksen puute sitten siirtyy ihmisen sisäiseksi kokemukseksi. Keskeistä onkin miten oppia arvostamaan itseään työkyvyttömän roolissa. Tässä tullaan eettisesti kestävien arvojen äärelle. Ja nimenomaan sen äärelle miten ihminen löytää oman arvonsa ja omat arvonsa.
Tätä tarkoitetaan kun sanotaan että sairaseläkkeelle jäädessä arvomaailma muuttuu. Koska sen on kriisin seurauksena pakko muuttua. Oma arvo ja uudet arvot on pakko löytyä muuten elämää on vaikea mielekkäästi jatkaa.
Omien arvojen kanssa voi tulla ristiriitaa johtuen yhteiskunnan viestistä työkyvyttömälle. Esim. jo mainittu KELAn kuntoutus(psyko)terapian epääminen työkyvyttömiltä eläkeläisiltä viestittää, ettei heillä ja heidän terveydellään ole samaa arvoa kuin työtä tekevien.
Itselläni on juuri näin. Omat arvoni ovat ristiriidassa yhteiskunnan arvojen kanssa koska työkyvyttömänä olen joutunut kokemaan syrjintää yhteiskunnan taholta useaan otteeseen.
Tämä on pärjääjien ja vahvojen yhteiskunta, meitä heikkoja kohdellaan kuin paskaa. Mutta puolustan omia arvojani niin kauan kuin henki pihisee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon sairastunut psyykkisesti fyysisen elinikäisen sairauteni takia. Olen huonompi kuin muut, minusta ei koskaan tule mitään, en voi edes harrastaa niin kuin haluaisin. Edes käydä lenkillä. Arjen itsestäänselvyydet on mulle mahdottomia. Just sitä haluaisi mitä ei voi saada; elämälle tarkoituksen, arvostusta, mielekkään harrastuksen..
Sairaus ei näy heti päälle päin, joten inva-kortin hyöty mitätöityy terveiden paheksuvissa katseissa, he mulkoilevat ja tulevat kertomaan etten saa pysäköidä. Vaikka näytän korttia niin paha mieli on jo tullut. Välillä en uskalla ajaa inva-paikalle kun pelottaa tuomitsijat jo etukäteen.Tässä juuri näkyy se ristiriita. Yhteiskunta arvostaa työssäkäyviä, pärjääjiä, veronmaksajia. Se näkyy mm. siinä että sairaseläke on pieni vaikka monen pitää elää sen varassa vuosikymmeniä. Ja siinä että työkyvytön ei voi saada kelan tukemaa terapiaa. Tämä arvostuksen puute sitten siirtyy ihmisen sisäiseksi kokemukseksi. Keskeistä onkin miten oppia arvostamaan itseään työkyvyttömän roolissa. Tässä tullaan eettisesti kestävien arvojen äärelle. Ja nimenomaan sen äärelle miten ihminen löytää oman arvonsa ja omat arvonsa.
Tätä tarkoitetaan kun sanotaan että sairaseläkkeelle jäädessä arvomaailma muuttuu. Koska sen on kriisin seurauksena pakko muuttua. Oma arvo ja uudet arvot on pakko löytyä muuten elämää on vaikea mielekkäästi jatkaa.
Omien arvojen kanssa voi tulla ristiriitaa johtuen yhteiskunnan viestistä työkyvyttömälle. Esim. jo mainittu KELAn kuntoutus(psyko)terapian epääminen työkyvyttömiltä eläkeläisiltä viestittää, ettei heillä ja heidän terveydellään ole samaa arvoa kuin työtä tekevien.
Itselläni on juuri näin. Omat arvoni ovat ristiriidassa yhteiskunnan arvojen kanssa koska työkyvyttömänä olen joutunut kokemaan syrjintää yhteiskunnan taholta useaan otteeseen.
Tämä on pärjääjien ja vahvojen yhteiskunta, meitä heikkoja kohdellaan kuin paskaa. Mutta puolustan omia arvojani niin kauan kuin henki pihisee.
Itse koen samoin. Yhteiskunta kohtelee jäseniään eriarvoisesti, sen olen joutunut karvaasti kokemaan monta kertaa. Juhlapuheissa hehkutetaan kuinka kaikki pidetään mukana ja kuinka me kaikki yhdessä rakennetaan tätä yhteiskuntaa. Todellisuus on jotain ihan muuta. Ei vaan haluta ihmisten näkevän sitä eikä haluta että heidän uskonsa yhteiskuntaan horjuu.
Pitäisi vaan kiitollisena hyristä että "hyvinhän mun asiat on kun yhteiskunta huolehtii". Jos valitat sanotaan että muualla (yleensä Afrikassa) on huonommin. Tähän turvaudutaan ettei tarvitse nähdä eriarvoisuutta oman yhteiskunnan sisällä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole soputunut, vaikka en edes muista, monta vuotta olen eläkkeellä tarkalleen ottaen ollut. Jonkinlaisen hoidon piiriin jouduin 2006, ja siitä sitten kuntoutustuen kautta eläkkeelle. Ehkä 2012? 2014? En muista. Olin pätkiä ollut työelämässä, joten eläke ei ole pienin mahdollinen, vaikka ei myöskään suuri: 1200€/kk.
Olen naimisissa ja perheellinen. En ole koskaan hyväksynyt tätä, että minä olen tällainen. Taustani on traumaattinen, ja vaikka olen säästynyt esim päihteiden väärinkäytöltä ja syömishäiriöitä, en voi jotenkin uskoa että minusta ei tullutkaan mitään. Minulla oli unelmia. Oli niin paljon kaikkea mitä halusin, ja sitten olenkin neuroottinen ja masentunut ja ahdistushäiriöinen estynyt persoona. Ilmeisesti olen myös ihan ok, koska olen naimisissa ja tunnen ihmisiä jotka tuntevat minut. Ja koska kukaan ei ole koskaan tehnyt lasua minusta.
En ole hoidon piirissä, ja vain harva tietää tilanteeni. Olen mieluummin kotiäiti tai työtön, kuin hullu ja eläkkeellä.
Minulla on juuri tuo sama "en voi jotenkin uskoa että minusta ei tullutkaan mitään". En voi uskoa, että elämä meni näin. Kaikki mahdollisuudet ovat jo minun ulottumattomissa. En olisi uskonut 20- vuotiaana, jos joku olisi kertonut, miten tulee käymään.
Luulin pitkän, että jotenkin viekö pääsen johonkin. Että joku ottaa kopin minusta, ja myöhemmin että ihmeellisesti paranen tai ainakin jaksan. Mutta mikään ei ole muuttunut siitä, kun aloin oireilla. Tiedän että en ole tyhmä, ja iän myötä alan tiedostaa mihin kaikkeen olisin sopinut. Suututtaa kun katson elämääni taaksepäin varsinkin lapsuuteen: miten se pilattiin muiden toimesta ja kukaan ei auttanut. Nyt kun olen tällainen, syyllistetään siitä että en ole saanut mitään aikaiseksi.
Onneksi päiväni kuluvat nopeasti ja yöt nukun hyvin. Kerran tai kaksi vuodessa pääsen matkustamaan ja kokemaan itseni jotenkin normaaliksi, turistiksi turistien seassa. Nimetön ja menneisyydetön minä, joka voin olla kuten muutkin yhden ohikiitävän hetken.
Koskettavasti ja hienosti kirjoitettu. Kuin minun elämästäni. Myös minun elämäni pilattiin jo lapsena muiden toimesta. Psyykkisissä sairauksissa on jotain traagisempaa kuin fyysisissä. Fyysinen sairaus voi tulla kenelle tahansa, psyykkinen sairaus on usein läheisten ihmisten kaltoinkohtelun tulosta. Mitenkään väheksymättä fyysisiä sairauksia.
Kyllä fyysinenkin sairaus voi olla toisten kaltoinkohtelun tulosta. Esim. lääkärin tai kumppanin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole soputunut, vaikka en edes muista, monta vuotta olen eläkkeellä tarkalleen ottaen ollut. Jonkinlaisen hoidon piiriin jouduin 2006, ja siitä sitten kuntoutustuen kautta eläkkeelle. Ehkä 2012? 2014? En muista. Olin pätkiä ollut työelämässä, joten eläke ei ole pienin mahdollinen, vaikka ei myöskään suuri: 1200€/kk.
Olen naimisissa ja perheellinen. En ole koskaan hyväksynyt tätä, että minä olen tällainen. Taustani on traumaattinen, ja vaikka olen säästynyt esim päihteiden väärinkäytöltä ja syömishäiriöitä, en voi jotenkin uskoa että minusta ei tullutkaan mitään. Minulla oli unelmia. Oli niin paljon kaikkea mitä halusin, ja sitten olenkin neuroottinen ja masentunut ja ahdistushäiriöinen estynyt persoona. Ilmeisesti olen myös ihan ok, koska olen naimisissa ja tunnen ihmisiä jotka tuntevat minut. Ja koska kukaan ei ole koskaan tehnyt lasua minusta.
En ole hoidon piirissä, ja vain harva tietää tilanteeni. Olen mieluummin kotiäiti tai työtön, kuin hullu ja eläkkeellä.
Minulla on juuri tuo sama "en voi jotenkin uskoa että minusta ei tullutkaan mitään". En voi uskoa, että elämä meni näin. Kaikki mahdollisuudet ovat jo minun ulottumattomissa. En olisi uskonut 20- vuotiaana, jos joku olisi kertonut, miten tulee käymään.
Luulin pitkän, että jotenkin viekö pääsen johonkin. Että joku ottaa kopin minusta, ja myöhemmin että ihmeellisesti paranen tai ainakin jaksan. Mutta mikään ei ole muuttunut siitä, kun aloin oireilla. Tiedän että en ole tyhmä, ja iän myötä alan tiedostaa mihin kaikkeen olisin sopinut. Suututtaa kun katson elämääni taaksepäin varsinkin lapsuuteen: miten se pilattiin muiden toimesta ja kukaan ei auttanut. Nyt kun olen tällainen, syyllistetään siitä että en ole saanut mitään aikaiseksi.
Onneksi päiväni kuluvat nopeasti ja yöt nukun hyvin. Kerran tai kaksi vuodessa pääsen matkustamaan ja kokemaan itseni jotenkin normaaliksi, turistiksi turistien seassa. Nimetön ja menneisyydetön minä, joka voin olla kuten muutkin yhden ohikiitävän hetken.
Koskettavasti ja hienosti kirjoitettu. Kuin minun elämästäni. Myös minun elämäni pilattiin jo lapsena muiden toimesta. Psyykkisissä sairauksissa on jotain traagisempaa kuin fyysisissä. Fyysinen sairaus voi tulla kenelle tahansa, psyykkinen sairaus on usein läheisten ihmisten kaltoinkohtelun tulosta. Mitenkään väheksymättä fyysisiä sairauksia.
Kyllä fyysinenkin sairaus voi olla toisten kaltoinkohtelun tulosta. Esim. lääkärin tai kumppanin.
Tuo on totta ja omalla tavallaan tosi satuttavaa ja traagista. Se että kaltoinkohtelijan roolissa on ollut oma perhe ja yhteisö on erityisen traagista siksi että yleensä vaikeuksien keskellä turvaudutaan petheeseen. Ja kammottavaa on se että oma perhe tuhosi mielenterveyden ja elämän. Se taho jonka pitäisi tukea ja olla sun puolella aina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole soputunut, vaikka en edes muista, monta vuotta olen eläkkeellä tarkalleen ottaen ollut. Jonkinlaisen hoidon piiriin jouduin 2006, ja siitä sitten kuntoutustuen kautta eläkkeelle. Ehkä 2012? 2014? En muista. Olin pätkiä ollut työelämässä, joten eläke ei ole pienin mahdollinen, vaikka ei myöskään suuri: 1200€/kk.
Olen naimisissa ja perheellinen. En ole koskaan hyväksynyt tätä, että minä olen tällainen. Taustani on traumaattinen, ja vaikka olen säästynyt esim päihteiden väärinkäytöltä ja syömishäiriöitä, en voi jotenkin uskoa että minusta ei tullutkaan mitään. Minulla oli unelmia. Oli niin paljon kaikkea mitä halusin, ja sitten olenkin neuroottinen ja masentunut ja ahdistushäiriöinen estynyt persoona. Ilmeisesti olen myös ihan ok, koska olen naimisissa ja tunnen ihmisiä jotka tuntevat minut. Ja koska kukaan ei ole koskaan tehnyt lasua minusta.
En ole hoidon piirissä, ja vain harva tietää tilanteeni. Olen mieluummin kotiäiti tai työtön, kuin hullu ja eläkkeellä.
Minulla on juuri tuo sama "en voi jotenkin uskoa että minusta ei tullutkaan mitään". En voi uskoa, että elämä meni näin. Kaikki mahdollisuudet ovat jo minun ulottumattomissa. En olisi uskonut 20- vuotiaana, jos joku olisi kertonut, miten tulee käymään.
Luulin pitkän, että jotenkin viekö pääsen johonkin. Että joku ottaa kopin minusta, ja myöhemmin että ihmeellisesti paranen tai ainakin jaksan. Mutta mikään ei ole muuttunut siitä, kun aloin oireilla. Tiedän että en ole tyhmä, ja iän myötä alan tiedostaa mihin kaikkeen olisin sopinut. Suututtaa kun katson elämääni taaksepäin varsinkin lapsuuteen: miten se pilattiin muiden toimesta ja kukaan ei auttanut. Nyt kun olen tällainen, syyllistetään siitä että en ole saanut mitään aikaiseksi.
Onneksi päiväni kuluvat nopeasti ja yöt nukun hyvin. Kerran tai kaksi vuodessa pääsen matkustamaan ja kokemaan itseni jotenkin normaaliksi, turistiksi turistien seassa. Nimetön ja menneisyydetön minä, joka voin olla kuten muutkin yhden ohikiitävän hetken.
Koskettavasti ja hienosti kirjoitettu. Kuin minun elämästäni. Myös minun elämäni pilattiin jo lapsena muiden toimesta. Psyykkisissä sairauksissa on jotain traagisempaa kuin fyysisissä. Fyysinen sairaus voi tulla kenelle tahansa, psyykkinen sairaus on usein läheisten ihmisten kaltoinkohtelun tulosta. Mitenkään väheksymättä fyysisiä sairauksia.
Kyllä fyysinenkin sairaus voi olla toisten kaltoinkohtelun tulosta. Esim. lääkärin tai kumppanin.
Tuo on totta ja omalla tavallaan tosi satuttavaa ja traagista. Se että kaltoinkohtelijan roolissa on ollut oma perhe ja yhteisö on erityisen traagista siksi että yleensä vaikeuksien keskellä turvaudutaan petheeseen. Ja kammottavaa on se että oma perhe tuhosi mielenterveyden ja elämän. Se taho jonka pitäisi tukea ja olla sun puolella aina.
Siis "perheeseen"
Olen himpan yli 50, toista kautta määräaikaisella. En häpeä. Minulla on useammanlaista perussairautta ml. nivelreuma, poishoidettu syöpä, yhtä uutta epäillään ja niiden sekä niiden hoidon tai hoitamatta jätön (teekoo siis) mukanaan tuomia vaivoja, toimintarajoitteita, vammoja, kipuja, unettomuutta, aivosumua, muistin ja keskittymiskyvyn surkastumista, lääkkeitä, apuvälinetarpeita. Luultavasti koko elämänikäisen sairastamisen jäljiltä varmastikin päässäkin traumaa henkisesti sen verran kuin olettaa voi osumaa elämässä otetun. Olen muista syistä joskus käynyt pitkän tiiviin terapian, lääkkeetännä kylläkin niistä asioista onneksi. En ole siirtynyt työkyvyttömyyseläkkeelle työelämästä. Sitä ennen en vuosikymmeneen päässyt lähellekään työpaikkaa. Tietenkään. Kuka ihme minut nyt töihin huolisi kun terveitä ja nuorempiakin on?
Miksi ihmeessä ja mitä tulisi hävetä?
Pienillä tuloilla olen ollut niin kauan kuin muistan.
Elämänsisältö on -sairaussyitä miettien - samaa kuin ennenkin paitsi miinustettuna sillä, on niin voimakasta fyysistä kunto-, liikunta-, kulku- ja toimimisrajoitetta joka vaikuttaa peruselämässä toimimiseen ja harrastamiseen esimerkiksi pystynkö tekemään käsitöitä kuten ennen tai pystynkö ottamaan uutta pentua tässä nykykunnossa.
vastausta kirjoitti:
Olen himpan yli 50, toista kautta määräaikaisella. En häpeä. Minulla on useammanlaista perussairautta ml. nivelreuma, poishoidettu syöpä, yhtä uutta epäillään ja niiden sekä niiden hoidon tai hoitamatta jätön (teekoo siis) mukanaan tuomia vaivoja, toimintarajoitteita, vammoja, kipuja, unettomuutta, aivosumua, muistin ja keskittymiskyvyn surkastumista, lääkkeitä, apuvälinetarpeita. Luultavasti koko elämänikäisen sairastamisen jäljiltä varmastikin päässäkin traumaa henkisesti sen verran kuin olettaa voi osumaa elämässä otetun. Olen muista syistä joskus käynyt pitkän tiiviin terapian, lääkkeetännä kylläkin niistä asioista onneksi. En ole siirtynyt työkyvyttömyyseläkkeelle työelämästä. Sitä ennen en vuosikymmeneen päässyt lähellekään työpaikkaa. Tietenkään. Kuka ihme minut nyt töihin huolisi kun terveitä ja nuorempiakin on?
Miksi ihmeessä ja mitä tulisi hävetä?
Pienillä tuloilla olen ollut niin kauan kuin muistan.
Elämänsisältö on -sairaussyitä miettien - samaa kuin ennenkin paitsi miinustettuna sillä, on niin voimakasta fyysistä kunto-, liikunta-, kulku- ja toimimisrajoitetta joka vaikuttaa peruselämässä toimimiseen ja harrastamiseen esimerkiksi pystynkö tekemään käsitöitä kuten ennen tai pystynkö ottamaan uutta pentua tässä nykykunnossa.
Psyykkisiin sairauksiin liittyy enemmän häpeää kuin fyysisiin.
Minulla on juuri tuo sama "en voi jotenkin uskoa että minusta ei tullutkaan mitään". En voi uskoa, että elämä meni näin. Kaikki mahdollisuudet ovat jo minun ulottumattomissa. En olisi uskonut 20- vuotiaana, jos joku olisi kertonut, miten tulee käymään.