Miksi nykyään on niin paljon sosiaalisten tilanteiden pelosta ja ahdistuksesta kärsiviä?

Vierailija kirjoitti:

Söin vaivaan bentsoja isojakin annoksia päivittäin 20 vuotta.

Päätin, että minä saan kelvata sellaisena kuin olen, lopetin lääkkeet ja paranin.

M. 54

Bentsoja ei nykyään määrätä kovin helposti, varsinkaan isoina annoksina. Miten onnistuit saamaa vahvoja bentsoja 20 vuoden ajan?

mitä haittaa noistakaan muka on kenellekkään?

Up

Vierailija kirjoitti:

1. Koska monet lapset laitetaan jo alle 3v tarhaan, eikä lapsi saa tällöin ikätasolleen sopivaa toimintaa. Tällä tarkoitan rauhallista ja oman vanhemman kanssa turvattua arkea ihmetellä uusia asioita. Alle 3v stressinsietokyky on olematon, ja päiväkodin melu ja hälinä+muuttuvat tilanteet laskee tätä tutkitusti. Tästä syystä lapsista kasvaa (ei siis kaikista, vaan heistä joilla siihen taipumusta: herkkä, ujo jne) ahdistuneita ja pelokkaita.

2. Sitten vanhemmat antavat vielä näiden arkojen lastensa viettää vapaa-aikansa ruutujen äärellä yksin.

No miten se vapaa-aika pitäs viettää, pakkososiaalistamalla? Hyvä jos saa levätä vapaa ajan edes.

Itse olin kotona 6-vuotiaaksi, ei ollut hyvä.

Mulla ainakin sosiaalisista tilanteista ahdistuminen, esiintymisjännitys jne johtuvat nähdäkseni siitä, ettei niihin ole ikinä opastettu. Eikä niitä ole ymmärretty. Sinne vaan esiintymään, niin ne muutkin tekee ja ennenkin on selvitty! Olen luonteeltani arka ja ujo, ja olen hirveän epävarma siitä, miten erilaisissa tilanteissa tulisi käyttäytyä. Lapsena piti olla hiljaa ja huomaamaton, eivätkä vanhemmat tai koulussakaan ei opetettu mitään sosiaalisia taitoja. Sitten kun on persoonaltaan tällainen vetäytyvä ja epävarma, ei oikein pystykään suoriutumaan ja oppimaan niitä tilanteita itsekseen.

Nyt oma lapseni on ekaluokkalainen ja minusta sosiaalisten taitojen opettelu on nykyään aivan eri tasolla kuin ennen. Se alkoi jo päiväkodissa ja nyt koulussakin opetellaan kaveritaitoja sun muuta. Jos meidänkin aikaan olisi ollut tuollaista, niin ehkä tulos olisi ollut vähän erilainen.

Kysymys teille, joilla on sosiaalisten tilanteiden pelko on omakohtaista. Miten lähipiirissä olevana voisin tukea tällaista nuorta parhaiten? Mitä sanoa tilanteissa, kun huomaan, että toista ahdistaa muiden läsnäolo tai meneminen jonnekin ja kuitenkin on mentävä? Mikä teitä on auttanut?

Itselläni nousee aina tilanteissa, joissa huomaan jonkun jännittävän, voimakkaat sympatiat tätä henkilöä kohtaan ja saman olen havainnut tapahtuvan monella muullakin. Haluaisinkin sosiaalisia tilanteita pelkäävien tiedostavan, että meitä, ihan tuiki tuntemattomiakin on varmasti paljon, jotka ajattelevat näin niissä tilanteissa, kun itse tunnet olevasi jännittynyt, epävarma ja ahdistunut esim. kaupassa, yleisissä kulkuneuvoissa tai missä vain, mutta sitä on varmastikin ahdistuneen itse vaikea uskoa. Lähipiirini nuorikin ajattelee sen olevan sääliä muilta ihmisiltä vaikka asia ei niin ole.

Ap

Mietin ihan samaa. Mun kaveripiirissä on mun lisäksi 2, joilla ei ole jotain henkisen puolen lääkitystä ja diagnoosia.

En usko, että sosiaalisia tilanteita pelkäävien määrä on kasvanut, mutta nykyään siitä puhutaan enemmän ja on saatavilla apua. Itse olen ollut aina perusluonteeltani ujo, mutta kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta 12-13-vuotiaasta lähtien. Siihen aikaan ei puhuttu mistään avun hakemisesta. En edes tiennyt, että tämä on hoidettavissa oleva vaiva.

Nykyaikana tunnutaan vaativan enemmän. Joka paikassa korostetaan sosiaalisuutta ja puheliaisuutta. Varmasti somellakin on oma vaikutuksensa nuorten elämään. Omassa lapsuudessani ja nuoruudessani vielä pärjäsi joten kuten olemalla hiljainen tyttö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mummoni on aina kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta. Ei ole uskaltanut lähteä "isolle kylälle" kauppoihin, jutella tuntemattomille yms. Vasta kun itselle aukeni nämä käsitteet oman ahdistuksen myötä niin tajusi että sitähän se hänelläkin on, hänellä on vain ollut helpompaa siellä maalla missä on tasan yksi kauppa ja kaikki ihmiset jollain tapaa tuttuja, kun itse asun kaupungissa missä väkeä on huomattavasti enemmän. Ahdistun helposti vilkkaissa ympäristöissä ja paikoissa missä on paljon ihmisiä, mutta pyrin silti haastamaan itseäni ja esimerkiksi matkustelemaan suurkaupungeissa, koska en halua piilotella neljän seinän sisällä niinkuin mummoni.

Mitä järkeä on ''haastaa'' itseään menemällä paikkoihin kun siellä ei kuitenkaan pysty tuntemaan nautintoa? Mä olen siedättänyt itseäni eli en tunne enää ahdistusta mutta en kyllä mitään nautintoakaan. Ihan turha matkustella jos on parempi olo omalla sohvalla. Youtubesta videokuvaa jostain eurooppalaisista kaupungeista tai vuorista, siinä on tarpeeksi matkustelua. Loppujenlopuksi tuolla ei ole mitään.

Ei mun ole parempi olo sohvallakaan, vaan usein siellä ahdistaa taas se että tuhlaan arvokasta elämääni piileksimällä sisällä. Nimenomaan haluan mennä ja kokea asioita, mutta koen sosiaaliset tilanteet ja suuret ihmisjoukot haastaviksi. Eikä mikään kuva esimerkiksi Rooman kaduista voi millään tuoda kaikkia tuoksuja, ääniä yms tuntemuksia itselle. Omalla kohdalla onneksi usein ajatus jonnekin menemisestä on vaikeampi kuin se itse tilanne, ja paikanpäällä onkin helpompi keskittyä vaikka katselemaan rakennuksia ja viedä huomiota ympäröivistä ihmisistä pois (samoin vaikka juhlissa jonne jännittää ja ahdistaa lähteä, mutta kun pääsee perille niin siellä onkin mukavaa). Ja tilanteista pääsee aina kuitenkin jotenkin pois, jos alkaa ahdistamaan niin ettei tilanteesta löydä enää mitään mielekästä voi mennä vaikka jonnekin puistoon istumaan ja kokoamaan itsensä. Ymmärrän etteivät kaikkia halua matkustella, mutta minä haluan, ja silloin on vain kestettävä se muiden ihmisten tuoma epämukavuus.

Nykyinen urbaani elämäntyyli jatkuvine ärsykkeineen vaatii ihmistä haastamaan itsensä koko ajan, siksi on vaikea jaksaa, ennen oli tosiaan helpompi kätkeä sosiaalinen ahdistus.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta koko ikäni, olen yli 50v. Olen todennut että en siitä parane, ja hyväksyn sen. Minulla on ystäviä ja työkavereita, en ole epäsosiaalinen mutta toisten edessä esiintyminen on mulle liikaa. Jopa tarinan kertominen kun muutama ihminen kuuntelee minua keskittyneesti, on vaikeaa.

Olin koulussa hyvä, elämänurani olisi voinut olla muutakin kuin on ollut. Ujous on selkeästi vaikuttanut. Mutta olen myös huomannut että selkeästi viihdyn työssä yksikseni. En kuluta päiviäni pohtimalla hukkaan menneitä mahdollisuuksia. Uskon että jos olisin kuollakseni halunnut johonkin sosiaalisuutta ja esiintymiskykyä vaativaan työhön olisin hankkiutunut terapioihin. Näinkin on mennyt hyvin. Ahdistusta en ole kokenut kuin joskus satunnaisesti.

Mitä työtä teet?

Up

Up

Tuskin kukaan pelkäisi sosiaalisia tilanteita, jos ne tilanteet aina olisivat miellyttäviä ja toiset ihmiset ystävällisiä. Mutta jos toiset ovat tylyjä tai heidän käytöksestään ei saa mitään selvää...

Up

Koska lamasta alkaen vauvat ovat ehkä traumatisoituneempia vanhempiensä stressistä ja hylkäämisistä.

Mulla sosiaalisten tilanteiden pelko oli ihan suora seuraus huonosta itsetunnosta. Esiintyminen, uusien ihmisten tapaaminen ja asioiden hoito pelotti ihan hirveästi, koska yksikertaisesti vaan pelkäsin mokaavani itseni.

Vierailija kirjoitti:

Se, että on sosiaalisten tilanteiden pelko, on eri asia kuin nykynuorten kyvyttömyys päästä edes kouluun. Olen ollut 25 v opena ja on ujoja nuoria ollut aina. Mutta he tulivat kouluun joka päivä, löysivät itselleen paikan yhteiskunnassa. Nyt nämä nuoret eivät voi enää edes istua samassa koululuokassa muiden kanssa. Heitä käydään opettamassa kotona tai he tekevät lyhennettyä kouluviikkoa erityisluokassa. Mistä tämä johtuu? Minusta siitä, että syystä tai toisesta lapset on jätetty yksin nettinsä, puhelimensa kanssa, heitä ei ole pakotettu ulos kavereiden kanssa pienenä vaan annettu olla , kun ovat "epäsosiaalisia' niin ei sen meidän lapsen tarvitse. Annettu periksi, suojeltu liikaa, ei ole osattu rohkaista,

Minä 82 syntynyt jäin ylä-asteella käytännössä heitteille kun sairastuin ensin sosiaalisiin pelkotiloihin ja sitten anoreksiaan. En ole koskaan siitä toipunut. En saanut apua. Koulusta sai vain jäädä pois, ketään ei kiinnostanut miten voin.

Vierailija kirjoitti:

Tämä nykyinen pakkososiaalisuuteen pakottaminen jo lapsesta asti tekee ihmisestä pelokkaan. Jos ihminen on introvertti jo syntyessään, ei hänestä saa sosiaalista sitten tekemälläkään. Tämä johtaa paniikkihäiriöön ja sosiaalisten tilanteitten pelkoon kuten itsellänikin. Onneksi olen jo sen ikäinen, että pääsen kohta eläkkeelle joten ei tarvitse teeskennellä yltiösosiaalista multitatskaaja-tiimipelaajaa.

Tuo on varmasti yksi syy. Jotkut selviävät noista koitoksista rimaa hipoen ja saattavat saada siten lisää itseluottamusta, mutta moni taas vaipuu pahempaan ahdistuneisuuteen. Se on vaikeaa olla, kun ei hyväksytä sellaisena kuin on. Joka paikalla toitotetaan suvaitsevaisuutta, mutta silti et saa olla sellainen kuin olet.

Vierailija kirjoitti:

Kysymys teille, joilla on sosiaalisten tilanteiden pelko on omakohtaista. Miten lähipiirissä olevana voisin tukea tällaista nuorta parhaiten? Mitä sanoa tilanteissa, kun huomaan, että toista ahdistaa muiden läsnäolo tai meneminen jonnekin ja kuitenkin on mentävä? Mikä teitä on auttanut?

Itselläni nousee aina tilanteissa, joissa huomaan jonkun jännittävän, voimakkaat sympatiat tätä henkilöä kohtaan ja saman olen havainnut tapahtuvan monella muullakin. Haluaisinkin sosiaalisia tilanteita pelkäävien tiedostavan, että meitä, ihan tuiki tuntemattomiakin on varmasti paljon, jotka ajattelevat näin niissä tilanteissa, kun itse tunnet olevasi jännittynyt, epävarma ja ahdistunut esim. kaupassa, yleisissä kulkuneuvoissa tai missä vain, mutta sitä on varmastikin ahdistuneen itse vaikea uskoa. Lähipiirini nuorikin ajattelee sen olevan sääliä muilta ihmisiltä vaikka asia ei niin ole.

Ap

Omasta puolestani voin vastata, että juttelet normaalisti hänelle. Ikäänkuin et huomaisikaan mitään ongelmaa, vaan hyväksyt hänet omana itsenään ja otat mukaan. Kaikista masentavinta on, kun kaikki kääntävät selkänsä ja sulkevat ulkopuolelle. Juttelevat keskenään ja epävarmasta tulee outolintu, joka on lähes näkymätön ja mitätön.