Miksi nykyään on niin paljon sosiaalisten tilanteiden pelosta ja ahdistuksesta kärsiviä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysymys teille, joilla on sosiaalisten tilanteiden pelko on omakohtaista. Miten lähipiirissä olevana voisin tukea tällaista nuorta parhaiten? Mitä sanoa tilanteissa, kun huomaan, että toista ahdistaa muiden läsnäolo tai meneminen jonnekin ja kuitenkin on mentävä? Mikä teitä on auttanut?

Itselläni nousee aina tilanteissa, joissa huomaan jonkun jännittävän, voimakkaat sympatiat tätä henkilöä kohtaan ja saman olen havainnut tapahtuvan monella muullakin. Haluaisinkin sosiaalisia tilanteita pelkäävien tiedostavan, että meitä, ihan tuiki tuntemattomiakin on varmasti paljon, jotka ajattelevat näin niissä tilanteissa, kun itse tunnet olevasi jännittynyt, epävarma ja ahdistunut esim. kaupassa, yleisissä kulkuneuvoissa tai missä vain, mutta sitä on varmastikin ahdistuneen itse vaikea uskoa. Lähipiirini nuorikin ajattelee sen olevan sääliä muilta ihmisiltä vaikka asia ei niin ole.

Ap

Omasta puolestani voin vastata, että juttelet normaalisti hänelle. Ikäänkuin et huomaisikaan mitään ongelmaa, vaan hyväksyt hänet omana itsenään ja otat mukaan. Kaikista masentavinta on, kun kaikki kääntävät selkänsä ja sulkevat ulkopuolelle. Juttelevat keskenään ja epävarmasta tulee outolintu, joka on lähes näkymätön ja mitätön.

Samaa mieltä. Varmuus ei todellakaan lisäänny siitä, että ongelmaa alleviivataan.

Pidin pari vuotta sitten esitelmän kansainvälisessä konferenssissa. Jännitin. Esitelmän jäljeen vanhempi amerikkalainen tutkija tuli supisten ja kädet harteilleni laittaen kysymään ryhnässä, joko voin paremmin ja olenko rauhoittunut. Hän varmasti tarkoitti eleen ystävälliseksi ja kannustavaksi, mutta lähinnä se tuntui siinä tilanteessa v×ttuilulta. Ei tuntunut hyvältä, kun vajaavaisuuttani alleviivattiin. Tuli lähinnä sellainen olo, että se ei taaskaan riittänyt, että menin mukavuusalueeni ulkopuolelle ja yritin. :(

Pinnallinen ja menestys-painotteinen yhteiskunta.

Media ja internet aiheuttaa suuria paineita millainen ihmisen tulee olla luonteeltaan ja ulkonäöltään ja antaa ymmärtää että on huonompi ellei täytä näitä ihanteita.

Yheiskunta myös hyvin menestyspainottainen ja ihmisten ostovoima heikentynyt, tuloerot kasvaneet. Tässäkin somella on osansa kun pitää kehua menestystään, mutta muutenkin ihmisen mahdollisuudet ovat selvästi heikentyneet ellei rahaa löydy.

En syytä ahdistuksesta kärsiviä, oikeat syylliset ovat ne jotka arvostelee ihmisiä pinnallisuuden ja menestyksen perusteella. Esim moni ei huoli kaverikseen jos ei täytä ulkonäköihanteita tai ei ole menestynyt.

Sosiaalisten tilanteiden pelko on epävarmuutta omasta itsestä muiden edessä.

Vierailija kirjoitti:

Pinnallinen ja menestys-painotteinen yhteiskunta.

Media ja internet aiheuttaa suuria paineita millainen ihmisen tulee olla luonteeltaan ja ulkonäöltään ja antaa ymmärtää että on huonompi ellei täytä näitä ihanteita.

Yheiskunta myös hyvin menestyspainottainen ja ihmisten ostovoima heikentynyt, tuloerot kasvaneet. Tässäkin somella on osansa kun pitää kehua menestystään, mutta muutenkin ihmisen mahdollisuudet ovat selvästi heikentyneet ellei rahaa löydy.

En syytä ahdistuksesta kärsiviä, oikeat syylliset ovat ne jotka arvostelee ihmisiä pinnallisuuden ja menestyksen perusteella. Esim moni ei huoli kaverikseen jos ei täytä ulkonäköihanteita tai ei ole menestynyt.

Todennäköisesti nämäkin asiat vaikuttavat suuresti.

Ja surullistahan tässä on myös se, että näissä sosiaalisesti pelokkaissa on valtava potentiaali mitä ihanimpiin ystävyys- ja parisuhteisiin, jos he vain uskaltaisivat luoda helpommin suhteita. Toki kaikki ei haluakaan, eikä tarvitsekaan haluta, mutta kuinka moni jää yksinäiseksi tämän pelon vuoksi... Kaikki tietämäni ovat kahden kesken mitä parhaimpaa ystäväainesta.

UP

Kun se naama on siinä lätyssä koko hereilläoloajan, missä välissä voisi opetella sosiaalisia taitoja?

Minä olin yläasteikäisenä sellainen, että pelkäsin puhelinsoittoja, pelkäsin kassalla käymistä ja muita "sosiaalisia suoritteita" ja katsekontaktia. Lisäksi punastuin/punastun tosi helposti vaikkei tilanne olisi millään tavalla hämmentävä. Esimerkiksi yhtäkkinen huomio ihmiseltä kenestä en ole edes kiinnostunut saattaa aiheuttaa sen, esimerkiksi joku herttainen mummo pysäyttää ja kysyy missä on vessa.

Kasvoin kuitenkin jostain syystä x ekstrovertiksi joka rakastaa tarinan kerrontaa ja olen aina ollut työpaikan kuin työpaikan ns. edistäjä ja kehittäjä. Nautin sosiaalisuudesta. Sinkkuaikoina rakastin tutustua uusiin ihmisiin jne.

Minä ymmärrän kaikkia ihmisiä ja miehenikin on äärimmäinen introvertti, piirre, joka hänessä viehätti ensimmäisenä. Minulla on paljon sekä ekstro- että introverttejä ystäviä.

Lähes kaikki tuntemani ekstrovertit hyväksyvät (aikuisina, teininä ei ehkä niin hyvin) esimerkiksi hiljaisemmat ja aremmat ihmiset osaksi harrastusporukkaa, työpaikkaa, keksivät sitten itse puhumista jos toisesta ei heti irtoa. Lämpimiä ihmisiä.

Siskoni jäi tällaiseksi vältteleväksi, samoin äitini. He kumpikin pelkäävät epäonnistumista ja nolaantumista, niin kuin minäkin aiemmin. He eivät ymmärrä että juuri kukaan muu ei välitä siitä, onnistuuko vai epäonnistuuko toinen arjen kohtaamisissa, jos joku menee "pieleen" kumpikin miettii ihan yhtä paljon, olikohan tunnelma minun vikani.

Vierailija kirjoitti:

Minä olin yläasteikäisenä sellainen, että pelkäsin puhelinsoittoja, pelkäsin kassalla käymistä ja muita "sosiaalisia suoritteita" ja katsekontaktia. Lisäksi punastuin/punastun tosi helposti vaikkei tilanne olisi millään tavalla hämmentävä. Esimerkiksi yhtäkkinen huomio ihmiseltä kenestä en ole edes kiinnostunut saattaa aiheuttaa sen, esimerkiksi joku herttainen mummo pysäyttää ja kysyy missä on vessa.

Kasvoin kuitenkin jostain syystä x ekstrovertiksi joka rakastaa tarinan kerrontaa ja olen aina ollut työpaikan kuin työpaikan ns. edistäjä ja kehittäjä. Nautin sosiaalisuudesta. Sinkkuaikoina rakastin tutustua uusiin ihmisiin jne.

Minä ymmärrän kaikkia ihmisiä ja miehenikin on äärimmäinen introvertti, piirre, joka hänessä viehätti ensimmäisenä. Minulla on paljon sekä ekstro- että introverttejä ystäviä.

Lähes kaikki tuntemani ekstrovertit hyväksyvät (aikuisina, teininä ei ehkä niin hyvin) esimerkiksi hiljaisemmat ja aremmat ihmiset osaksi harrastusporukkaa, työpaikkaa, keksivät sitten itse puhumista jos toisesta ei heti irtoa. Lämpimiä ihmisiä.

Siskoni jäi tällaiseksi vältteleväksi, samoin äitini. He kumpikin pelkäävät epäonnistumista ja nolaantumista, niin kuin minäkin aiemmin. He eivät ymmärrä että juuri kukaan muu ei välitä siitä, onnistuuko vai epäonnistuuko toinen arjen kohtaamisissa, jos joku menee "pieleen" kumpikin miettii ihan yhtä paljon, olikohan tunnelma minun vikani.

Pahoittelut termien väärinkäytöstä, sopii vain paremmin näin lyhyesti kun yrittää tuoda jotain ilmi. Tarkoitin synnynäisiä ekstroverttejä jotka ovat lannistuneet pelkojen ja esteiden alle jotka siis kuitenkin haluaisivat olla yhteydessä ja sosiaalisia mutta pelot estävät. Introverttihän ei välttämättä ole lainkaan ujo, häntä ei vaan välttämättä kiinnosta olla osa isompia yhteisöjä.

Vierailija kirjoitti:

Minä olin yläasteikäisenä sellainen, että pelkäsin puhelinsoittoja, pelkäsin kassalla käymistä ja muita "sosiaalisia suoritteita" ja katsekontaktia. Lisäksi punastuin/punastun tosi helposti vaikkei tilanne olisi millään tavalla hämmentävä. Esimerkiksi yhtäkkinen huomio ihmiseltä kenestä en ole edes kiinnostunut saattaa aiheuttaa sen, esimerkiksi joku herttainen mummo pysäyttää ja kysyy missä on vessa.

Kasvoin kuitenkin jostain syystä x ekstrovertiksi joka rakastaa tarinan kerrontaa ja olen aina ollut työpaikan kuin työpaikan ns. edistäjä ja kehittäjä. Nautin sosiaalisuudesta. Sinkkuaikoina rakastin tutustua uusiin ihmisiin jne.

Minä ymmärrän kaikkia ihmisiä ja miehenikin on äärimmäinen introvertti, piirre, joka hänessä viehätti ensimmäisenä. Minulla on paljon sekä ekstro- että introverttejä ystäviä.

Lähes kaikki tuntemani ekstrovertit hyväksyvät (aikuisina, teininä ei ehkä niin hyvin) esimerkiksi hiljaisemmat ja aremmat ihmiset osaksi harrastusporukkaa, työpaikkaa, keksivät sitten itse puhumista jos toisesta ei heti irtoa. Lämpimiä ihmisiä.

Siskoni jäi tällaiseksi vältteleväksi, samoin äitini. He kumpikin pelkäävät epäonnistumista ja nolaantumista, niin kuin minäkin aiemmin. He eivät ymmärrä että juuri kukaan muu ei välitä siitä, onnistuuko vai epäonnistuuko toinen arjen kohtaamisissa, jos joku menee "pieleen" kumpikin miettii ihan yhtä paljon, olikohan tunnelma minun vikani.

Ihanan rohkaiseva teksti ja tärkeä huomio tämä kohta; "Lähes kaikki tuntemani ekstrovertit hyväksyvät (aikuisina, teininä ei ehkä niin hyvin) esimerkiksi hiljaisemmat ja aremmat ihmiset osaksi harrastusporukkaa, työpaikkaa, keksivät sitten itse puhumista jos toisesta ei heti irtoa. Lämpimiä ihmisiä." tämän toivoisi arkojen tiedostavan. Suurin osa aikuisista ajattelee todennäköisimmin juurikin näin.

Kotikasvatus. Tai lähinnä sen puute aiheuttaa suurimman osan kaikista ongelmista ja luonnevioista.

Vierailija kirjoitti:

Kotikasvatus. Tai lähinnä sen puute aiheuttaa suurimman osan kaikista ongelmista ja luonnevioista.

Niitä huonoja sosiaalisia kokemuksia moni saa kyllä ihan muualta kuin kotoaan. Persoonallisuustekijöilläkin oma vaikutuksensa. Liian usein haetaan pääasiallisinta syytä kotikasvatuksesta.