Lue keskustelun säännöt.
Parisuhde vaativan persoonan kanssa
17.01.2020 |
Voiko suhde vaativan persoonallisuushäiriön omaavan ihmisen kanssa teidän mielestänne onnistua? Me saimme diagnoosin miehelle vasta melkein 10v jälkeen ja se selitti niin kamalasti arjessamme olevia ongelmia. Miehen tarve äärimmäisen siistiin kotiin (kahden pienen lapsen kanssa....), oman ajan tarve, jääräpäisyys asioiden suhteen esim se että edelleen täyttää tiskikoneen perässäni uusiksi ellen ole sitä ehtinyt laittamaan päälle.
Kokemuksia, mielipiteitä?
Kommentit (61)
Vierailija kirjoitti:
Te, joilla on diagnosoitu vaativa persoonallisuus: miten se tapahtui? Jos ette olisi itse vielä asiasta tietoisia, miten haluaisitte, että kumppani ottaisi sen puheeksi, jotta se ei tuntuisi henkilökohtaiselta hyökkäykseltä?
Psykiatri huomasi sen olevan masennuksen ja työuupumuksen taustalla ja teki testit. Persoonallisuushäiriöt todetaan testeillä, ei kotipsykologialla.
Edellinen ope
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ex-appeni onnistui rikkomaan ex-mieheni jo lapsesta alkaen juuri tällä vaativalla persoonallisuushäiriöllään. Sittemmin tietenkin ex-miehelleni kehittyi sama. Saimme kaksi lasta. Jaksoin tätä helvettiä (joka suisti minut kirjaimellisesti itsemurhan partaalle) 9 vuotta, minkä jälkeen menimme pariterapiaan.
Puolen vuoden terapian jälkeen terapeutti totesi että ellei mieheni suostu henkilökohtaiseen terapiaan ei meillä ole edellytyksiä jatkaa eikä hän siihen ammattilaisen kannusta.
Mieheni ei suostunut, erosimme.
Nyt lapset ovat vuoroviikoittain hänen luona, ja aina kun tulevat minun luokseni sanovat monta kertaa ääneen miten hyvä on olla turvallisessa ja iloisessa kodissa.
Toivottavasti ex-mieheni ei siirrä tätä kaikentappavaa piirrettä myös lapsiimme.
Miksi lapset ovat puolet ajasta isänsä luona?
Olin parisuhteessa vuosia miehen kanssa, jolla oli vaativa persoonallisuushäiriödiagnoosi. Diagnoosi tuli päälle parikymppisenä. Hän kävi vuosien terapiat muutaman eri terapeutin kanssa, mutta merkittävää edistymistä ei tullut. Joidenkin yksittäisten oireiden suhteen tuli kyllä helpotusta.
Parisuhde oli raskas, mutta hän ei varsinaisesti minuun kohdistanut vaativuuttaan, ei olisi ikinä vaatinut esim. minulta jotakin tapaa tehdä kotitöitä tai harrastaa liikuntaa ankarasti. Sen sijaan itseltään hän vaati ihan mahdottomia ja pienikin epäonnistuminen tai virhe saattoi kaataa koko projektin. Esim. jos hän treenasi maratonia varten ja ei jostain syystä pystynyt yhtenä viikonloppuna suorittamaan täydellisesti treeniohjelmaa esim rasitusvamman takia, hän perui koko maratonille osallistumisen. Aikataulut, kalenteroinnit ja listaamiset hallitsivat elämää. Jos vaikka sukulaisen ylioppilasjuhliin tuli kutsu päivälle, jonka hän oli kalenteroinut opiskelulle, ei juhliin voinut osallistua. Tai jos häneltä vaati juhliin osallistumista, niin se oli valtava henkinen ponnistus ja samalla opiskeluprojekti meni vaakalaudalle. Toisten tunteiden huomioiminen jäi monesti sivurooliin, kun hän oli keskittynyt näihin omiin projekteihin.
Hän jätti jossain vaiheessa minutkin siitä syystä, että parisuhde ei sopinut hänen aikatauluun. Tosin totesi itsekin menneensä silloin liian pitkälle. Hän kyllä pyyteli anteeksi ylilyöntejä ja pystyimme puhumaan kaikesta, luotimme toisiimme kaikessa. Yhdessä asuminen oli täysin mahdotonta ja hän totesi itsekin olevansa onnellisempi kun sai omassa asunnossaan toteuttaa rauhassa projektejaan ja aikatauluttaminen toi hänelle turvallisuudentunnetta, kun minua se ahdisti.
Täällä oli yksi kirjoitus, jossa mies käyttäytyy hyvin narsistisesti. Parisuhteenne suurin ongelma on mittava henkinen väkivalta. Älä alistu siihen, vaikka miehellä olisi mikä tahansa diagnoosi. Hän ei todennäköisesti ole kykenevä välittämään ja rakastamaan, se ei johdu sinusta. Pelasta ensisijassa itsesi ja lapsesi.
Minulla ei ollut pisteitä ihan tuon diagnoosiin asti, ihan. Ja minun kanssa ei ole tähän asti kukaan pystynyt elämään.
Lupaan aina muuttaa tapoja yms. Hyvin se menee pari viikkoa ja sitte tulee taas se oikea minä esiin.
En edes yritä enää parisuhdetta,tai haaveile perheestä,mutta olen nyt jo 45v joten voin sanoa että on kokeiltu kaikki keinot.
Ja on pari muuta diagnoosia sekottamassa soppaa vielä.
Itse asiassa vaativan persoonallisuushäiriön synty on liki täysin vastakohta esittämällesi. Usein lapseen on kohdistunut paljon mitätöintiä ja arvostelua, josta syystä kehittynyt hauras itsetunto, joka kulminoitunut usein vaativaksi persoonallisuushäiriöksi. Tällaista ihmistä auttaa parhaiten hyväksyvä ja salliva ilmapiiri. Tällaisessa ilmapiirissä vaativa persoonallisuus voi hyvin. Kaikesta arvostelusta, jolle hän on hyvin herkkä, piirteet ja ahdistus eskaloituvat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen alkanut tajuta, että omalla isälläni on paljon näitä piirteitä myös. Minua vaivasi kotoa pois muuttoon asti selittämätön ahdistus siitä, miten en osannut tehdä asioita oikein.
Se oli juuri tuota:
”Miten sinä luet kirjaa, eikö sinulla ole ensi viikolla ruotsin koet”
—> Sain ruotsin kokeesta kympin
”Ok, mutta nyt kyllä pitäisi tsempata sen matikan kanssa”
—> Sain matikan kokeesta kympin
”Olet kyllä jo myöhässä kesätöiden etsinnän kanssa” (tammikuussa)
—> Pääsin hyvään kesätyöhön
”Kuinkas ne pianonsoiton tasosuoritukset edistyy”
—> Saan täydet pisteet seuraavasta tasosuorituksesta
”Koska olet viimeksi kerrannut ruotsin sanastoa”
Ihan loputon kierre. Koskaan ei tullut ”hieno juttu, nyt voitkin levätä vähän ja nauttia joulusta/hiihtolomasta/viikonlopusta”.
Täällä taas tämä, joka on hiljattain tajunnut miehessään näitä piirteitä.
Tuntuu yhä vaikeammalta pitää päätään kiinni tästä asiasta, kun nyt kun langat ovat päässäni yhdistyneet, tajuan mistäpäin tuulee, enkä enää oikein omissa mietteissäni voi vain antaa olla.
Mieheni ylisuorittaminen on ihan sairaalloista. Ollaan ihan koko suhteen ajan keskusteltu esimerkiksi optimoinnista, mitä mies harrastaa hulluuteen asti. Jos vaikka oltaisiin menossa syntymäpäiville pienen lapsen kanssa, mies saattaakin ilmoittaa, että EI mennä autolla 20 minuutin matkaa, koska sinne pääsisi ilmaiseksi julkisilla. Toinen meistä pääsee lastenvaunujen kanssa, ja toinen käyttää bussikorttia, joka menee ylihuomenna vanhaksi. Näin päästään sinne syntymäpäiville ILMAISEKSI, vaikka matka kestää 2 tuntia yhteen suuntaan, ja vaikka meidän pitäisi silloin lähteä sieltä syntymäpäiviltä tunnin jälkeen että ehditään junaan. Sen pienen lapsen kanssa, joka ei yhtään pidä matkustamisesta, ja joka pitää noin pitkän reissun aikana moneen kertaan syöttää ja vaihtaa vaipat. Vaikka lopulta mentäisiin autolla, häntä selvästi ärsyttää ihan hirveästi, on pahalla päällä ja mainitsee vielä illalla, että nyt meni 7 euroa bensaan ihan turhaan. Ja tämä siis hyvätuloisessa perheessä.
Ei siis todellakaan ole kysymys rahasta, vaan siitä että mikään resurssi ei saa koskaan mennä hukkaan. Ei pieninkään voitilkka rasian pohjalta, ei kausikortti, ei mikään.
Hän on ihan lapsen syntymästä asti tehnyt tuota, että omalla hoitovuorollaan ravaa kaikki kauppa-asiat läpi, vaihtaa lamput, soittaa työpuhelut ja siivoaa sydämen kyllyydestä. Jälkeenpäin tyytyväisenä raportoi, mitä kaikkea sai aikaiseksi. Itseäni lähinnä ahdistaa, kun kuulen että hän on taas ollut omien pakkomielteidensä vallassa eikä läsnä lapselle. Koska sitä hän ei ole. Se, että ei tee mitään, on hänelle täysin hukkaan heitettyä aikaa. Minua on alkanut pelottaa, että tulee vielä päivä, jolloin lapsemme esimerkiksi saa ulko-oven auki ja juoksee tielle, eikä mies huomaa mitään koska tyytyväisenä multitaskaa omiin ajatuksiinsa syventyneenä. Siis oikeasti, tuon miehen kanssa saattaa mennä monta tuntia niin että hän ei katso sinua silmiin, koska on syventynyt tiskaamaan, siivoamaan ja vastailemaan työsähköposteihin puhelimellaan. Tuntuu, että olen aina yksin lapsen kanssa, kun olemme molemmat yhtä aikaa kotona.
Arvostan tosi paljon viestejänne, te joilla on tästä ihan vahvistettua tietoa. Minusta kuulostaa, että te tähän ketjuun kirjoittavat ymmärrätte ongelmanne varsin hyvin, ja olette kiinnostuneita työstämään sitä. Pelottaa vähän, koska sellaista en niinkään näe tuossa omassa puolisossani.
Hän ei kuitenkaan ole minusta narsistinen. Voi kuulostaa siltä, mutta hän kokee kyllä empatiaa, ja minulla on tosi vahvasti sellainen kuva, että hän tekee kaiken tuon sekopäisenkin jollain kierolla tavalla perhettämme varten. Hän ei vaan pysty vastaanottamaan sitä, että ihmiset itse valitsevat, mitä haluavat ja mikä heitä ilahduttaa. Ja että vaikka omasta perspektiivistä toisten elämässä olisi kaikki hyvin, jos he vain älyäisivät tehdä "noin", niin niiden ihmisten omasta perspektiviistä se on viimeinen mitä he haluavat, ja on pelkkää vahinkoa siitä, jos pakottaa muiden ihmisten asioita siihen suuntaan. Eli se empatia ei ulotu siihen, että pystyisi kuuntelemaan mitä toiset itse elämältä haluavat.
Edelleen etsin sitä oikeaa tapaa alkaa tämän vyyhdin purkaminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voiko olla merkki vaativasta persoonallisuudesta, jos ihan suomenkielinen, suomalainen mies ei suostu puhumaan lapselle suomea ollenkaan, pelkästään englantia? Lapsi alle kouluikäinen, eikä isä ole koskaan puhunut hänelle suomea. Eikä mies edes puhu englantia natiivin tasoisesti. En ihan edes tiedä että mikä tuossa on ideana, käsittääkseni tarkoitus helpottaa tulevaa työelämää (eli korkealle tähdätään, ei taida isä duunariammattia hyväksyä) ja kenties mahdollistaa sitten se, että koulussa voi lukea jotain muuta kieltä englannin tilalla...
Miten on joulu mennyt vaativan persoonallisuuden kanssa? Täällä jälleen huonosti, kuten yleensä.
Oli jo etukäteen sovittu, että minä hoidan jouluvalmistelut aatonaattona, mies on sillä välin rauhassa lapsen kanssa pois tieltä. Hän kun stressaa tästäkin. Kahdeksan maissa illalla aatonaattona hän sitten sai taas raivokohtauksen kun ”kaikki” on sekaisin ja levällään ja mikään ei ole valmista (ja siis ihan normaali siivous ja ruuanlaitto oli käynnissä ja sain kyllä kaiken valmiiksi iltaan mennessä). Taas huutoa ja sättimistä ja kaikki viime raivokohtauksen jälkeen patoutuneet tunteet suoraan päin näköä. Sanoin hänelle suoraan, että tämä on nyt viimeinen kerta kun pieni lapsemme joutuu katsomaan tällaista. Joko mennään terapiaan tai erotaan.
Jouluaattona, ennen ainoan jouluvieraamme tuloa, mies meni taas kierroksille ja alkoi jälleen luennoida kaikesta, mitä minä siivoan väärin ja miten paljon hän on sitä ja tätä kotona tehnyt ja minä en välitä mistään. Itselläni oli kyllä ihan hirveä olo jo.
Jouluaamuna pyysi anteeksi, hänellä vaan on kuulemma niin paljon stressiä. Varmaan onkin, mutta johtuu kyllä nyt ihan tuosta sairaudesta. Vähän helpottaa kun sen ymmärtää, mutta samalla kuristaa kurkkua kun tuntuu niin epätodennäköiseltä, että tiikeri pääsisi raidoistaan edes ammattiavun kanssa. Mutta sentään nyt on tehty päätös siitä terapiaan menosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kokemusta suhteista vaativan, estyneen ja narsistisen persoonallisuushäiriöisten kanssa.
Ja sanoisin, että nämä suhteet eivät vain toimi. Kaikista ei vain ole parisuhteeseen.
Yhdessäolon kuuluisi olla iloa, seikkailua ja onnen löytämistä yhdessä. Ei pelkkää selvitymistä päivästä toseen ja munankuorilla astelua.
Se ei vain onnistu, jos toinen elää ankaran minänsä kahleissa tarjoten vain onnen rippeitä toiselle.
Naiset potevat kiltin tytön syndroomaa ja luulevat voivansa rakkaudella muuttaa toisen. Jos kumpikin ei tuo omaa 50% osuuttaan suhteen onnistumiseen, vähemmän saava alkaa kantaa toisen taakkaa ja lopulta murtuu taakkansa alle.
Meillä on koko suhteen ajan puolison vaativuus määrittänyt sen, koska saa istua alas, katsoa tv:tä tai mennä nukkumaan.
Kun juoksevat hommat on hoidettu ja kello on 22 ja istun sohvalle, valmiina avaamaan kirjan, hän huutaa keittiöstä: minne nämä laitetaan? Meneekö loppu pasta pakastusrasiaan? On pakko vääntäytyä ylös ja ruveta siirtämään sitä ylijäämäruokaa pakastusrasiaan tai yhdistämään kahta kaurahiutalepurkkia samaan.
Ja kun kello 23.30 olisi itse ihan valmis nukkumaan, hän huutaa: odota, nyt katsotaan läpi tämä vakuutustarjous. Kohta kohdalta, tarkasti. Pakko se on joskus katsoa. Mikä prosentti tuo on? Mikä prosentti meidän nykyisessä sopimuksessa on? Jne
Yleensä tulee vielä joku yllätystehtävä ennen kuin pääsee sänkyyn, sinne ei todellakaan voi mennä ennen kuin kaikki on valmista.
Alan tajuta miksi minulla ei ole enää aikaa kuntoilla eikä nähdä ystäviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja mikä onkaan syysi, että et ole sanonut armon kumppanillesi, että minä luen nyt kirjaa, tunge ne pastat vaikka ahteriisi, jos et itse keksi. Rajat, ne omat rajat, on tosi tärkeitä ja se, ettei lähde toimimaan pershäiriöisen pillin mukaan - vaatimukset vaan kovenee.
Vierailija kirjoitti:
Ja mikä onkaan syysi, että et ole sanonut armon kumppanillesi, että minä luen nyt kirjaa, tunge ne pastat vaikka ahteriisi, jos et itse keksi. Rajat, ne omat rajat, on tosi tärkeitä ja se, ettei lähde toimimaan pershäiriöisen pillin mukaan - vaatimukset vaan kovenee.
Tavallaan hyvä kysymys, mutta tuo on juuri myös tätä ongelman ydintä. Totta kai olen sanonut, etenkin suhteen alussa. Niinhän normaalit ihmiset tekevät, ja normaali ihminen myös siitä kerran sanomisesta ymmärtää, että okei, hän haluaa nyt olla rauhassa ja siirtyy johonkin muuhun.
Mutta vaativa persoona ei, ainakaan meidän tapauksessa. Hän tosiaankin alkaa sitten vihaisesti huokaillen niitä pastoja lajittelemaan, siivoamaan, järjestelemään ja inventoimaan koko keittiötä. Siinä ohessa hän kävelee kiireistä kantapääkävelyä sen sohvan ohi 12 kertaa seuraavan 30 minuutin aikana, ja joka kerran ohi mennessä kysyy: "mihin laitan tämän laturin?" "jääkaapissa on joulun jäljiltä avaamaton sillipurkki, se pitää syödä", "onko meidän viime vuoden joulukuun sähkölasku sinun verkkopankissa? paljonko oli kulutus?" "katso nyt, minä tarvitsen sen tiedon" "no kyllä sinä nyt voit katsoa kun et tee mitään, sinulla on kännykkä siinä" "etkö sinä sen vertaa voi tehdä" ...
Helpoimmalla pääsee, kun vain nousee ylös ja tekee, ja ehkä pääsee sitten vielä nukkumaankin jossain vaiheessa. Muuten seuraa se aamuyön tunteihin jatkuva riita, josta ei todellakaan pääse nukkumaan ennen kuin vaativa on jälleen kerran saanut lueteltua kaikki puolisonsa laiskuuden aiheuttamat ongelmat ja virheet.
Tai siis näin on ollut. Nyt alan ymmärtää, miksi näin on, ja yritän olla provosoitumatta, enkä todellakaan halua ruokkia ongelmaa menemättä mukaan siihen.
Tämä sama ihminen ei voi lohduttaa kaatunutta lasta, ennen kuin on saanut valmiiksi keskeneräisen olevan työn ja vienyt tarvikkeet paikalleen. Hän on koko päivän kuin tulisilla hiilillä, jos roska-auto ei tullut vaikka aikataulun mukaan kuuluisi (en niin yhtään käsitä, että mikä tässä voi niin harmittaa). Ja tosiaan se joulusta yli jäänyt sillipurkki on mainittu joulun jälkeen jo ainakin 20 kertaa - että se pitää syödä, että ei mene hukkaan.
Kuulostaa sen verran omituiselta näin auki kirjoitettuna, että varmaan ulkopuolista hämmästyttää että miten tästä ei ole osannut tehdä johtopäätöksiä ajoissa. Kirjoittelen nyt tänne kuitenkin, kun ei oikein ole mitään parempaakaan paikka avata ajatuksia.
Tietääkö kukaan, miten voisi löytää juuri tämäntyyppisiin ongelmiin perehtyneen terapeutin? Tuntuu, että jos päädytään pariterapiaan ja siellä ruvetaan hieromaan kompromissia meidän välille, niin se voi olla viimeinen niitti tämän suhteen arkkuun. Siis jos aletaan pohtia siihen tyyliin, että älä Matti komentele Maijaa niin paljon, ja Maija vastaavasti voit välillä kytätä roska-autoa Matin puolesta, niin Matti pääsee helpommalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äääääk. Voiko tuosta ikinä parantua? Tää kaikki kuvaa täydellisesti mun miestä.
Pahimmillaan se yrittää kontrolloida mussa, itsessään, elämässä, ympäristössä KAIKKEA. Kaikki voisi aina olla paremmin.
Eilen mua on neuvottu miten leikataan sipulia, miten ja millä kädellä kaadetaan pannulle kerma, ja huoh en jaksa edes listata näitä mutta mulle se on arkea.
Juuri sanoin eilen että on älytöntä että mä vaikka kokkaan kaks tuntia ja saan ainoastaan "rakentavaa palautetta" ja jonkun 30min monologin siitä mitä kaikkea kannattaisi tehdä toisin.
Ja me ollaan oltu yhdessä 11 vuotta, että kyllähän tää onnistuu ja kaikkeen tottuu.. mutta ei mitään lapsia voisi kuvitella tänne mukaan, että niitä pieniä sitte kritisoitais kaikesta, ei missään nimessä.
Meillä oli aiemmin koira, joka kuoli syöpään pari vuotta sitten. Siltä koiralta mies vaati joskus vihaisesti huutaen ties mitä, asioita joita ei ole koskaan mitenkään kouluttanut. Aivan järjetöntä älämölöä koiralle, joka ei voi ymmärtää mitä se ukko nyt vauhkoaa. Näistä sanoin aina takas lujasti. Ehkei mulle voi raivota ihan vapaasti mutta välillä purki koiraan? En tiiä, surullista.
Kaikkein ankarin on tietysti itselleen. Mikään ei riitä, hän on ihan surkimus ja saamaton, lomaa ei osaa viettää tuntiakaan ilman ahdistusta. Mies tienaa TODELLA hyvin ja on jatkokouluttautunut alansa huipulle. Silti ruoskii itseään kohtuuttomasti.
Vierailija kirjoitti:
Äääääk. Voiko tuosta ikinä parantua? Tää kaikki kuvaa täydellisesti mun miestä.
Pahimmillaan se yrittää kontrolloida mussa, itsessään, elämässä, ympäristössä KAIKKEA. Kaikki voisi aina olla paremmin.
Eilen mua on neuvottu miten leikataan sipulia, miten ja millä kädellä kaadetaan pannulle kerma, ja huoh en jaksa edes listata näitä mutta mulle se on arkea.
Juuri sanoin eilen että on älytöntä että mä vaikka kokkaan kaks tuntia ja saan ainoastaan "rakentavaa palautetta" ja jonkun 30min monologin siitä mitä kaikkea kannattaisi tehdä toisin.
Ja me ollaan oltu yhdessä 11 vuotta, että kyllähän tää onnistuu ja kaikkeen tottuu.. mutta ei mitään lapsia voisi kuvitella tänne mukaan, että niitä pieniä sitte kritisoitais kaikesta, ei missään nimessä.
Meillä oli aiemmin koira, joka kuoli syöpään pari vuotta sitten. Siltä koiralta mies vaati joskus vihaisesti huutaen ties mitä, asioita joita ei ole koskaan mitenkään kouluttanut. Aivan järjetöntä älämölöä koiralle, joka ei voi ymmärtää mitä se ukko nyt vauhkoaa. Näistä sanoin aina takas lujasti. Ehkei mulle voi raivota ihan vapaasti mutta välillä purki koiraan? En tiiä, surullista.
Kaikkein ankarin on tietysti itselleen. Mikään ei riitä, hän on ihan surkimus ja saamaton, lomaa ei osaa viettää tuntiakaan ilman ahdistusta. Mies tienaa TODELLA hyvin ja on jatkokouluttautunut alansa huipulle. Silti ruoskii itseään kohtuuttomasti.
Kuulostaa tutulta. Kyllä tuo ylikriittisyys ja ankaruus on jonkinlaista sairasta varautumista ”pahimpaan”. Kun pieni lapsi ei heti ymmärrä mitä halutaan, se on ennusmerkki siitä että hänestä tulee koulupudokas ja joutuu sillan alle. Siksi kierrokset vaan nousee kunnes lapsi onnistuu.
Fiksua olla tekemättä lapsia, jos tuohon epäilykseen on herännyt. Sitten kun heitä on, heitä ei voi enää suojella täysin sen paremmin eroamalla kuin suhteessa pysymälläkään.
Muistan koko ajan lisää näitä asioita, jotka liittyvät selkeästi miehen ongelmaan.
Kun lapsemme oli pikkuvauva, käytettiin osittain jauheesta sekoitettua äidinmaidonkorviketta. Se määrä, mitä vauva joi oli ihan olemattoman pieni, jotain 20-30 ml kerralla. Miehellä oli pakkomielle mitata tuttipulloon juuri se määrä, jonka vauva saa juotua, että mitään ei_mene_hukkaan. Tästä taisteltiin joka päivä monta kertaa. Itse istuin imettämässä, ja tuttipullo piti saada vaihdettua vauvan suuhun kun oma maito loppui. Vauvaa oli vaikea saada imemään, joten oli tärkeää, että syömiseen tullut taukoa. Tästä syystä oli huono juttu, jos maito loppui pullosta kun vauva oli vielä nälkäinen. Silloin hän alkoi itkeä, ei suostunut enää imemään mitään ja nukahti nälkäisenä. Pyysin, että mies laittaisi pulloon vaikka 35 ml, että varmasti riittää. Ei käynyt päihinsä. Hän laittoi tasan 20 ml ("sen verran meni viimeksikin") ja meni sitten tekemään 5 ml lisää vauvan huutaessa.
Kun vauva ei enää suostunut juomaan, miehellä oli pakkomielle säilyttää se 5 ml jääkaapissa seuraavaa syöttöä varten. Koska se ei_saa_mennä_hukkaan. Kaikissa ohjeissa ja korvikkeen käyttöohjeissa sanotaan, että kerran tarjottua korviketta ei pidä säilyttää eikä lämmittää, koska pienet vauvat ovat herkkiä mikrobikasvustolle ja koostumuskin muuttuu. Mutta mies ei siitä huolimatta voinut kestää sitä ajatusta, että 5 ml sekoitettua korviketta menisi HUKKAAN. Rahallinen arvo tuollaisella erällä on varmaan jotain 1 sentin luokkaa. Sain koko vauva-ajan olla heittämässä näitä säilytettyjä jämiä pois, ettei mies tarjoaisi niitä vauvalle. Hän huomatteli tästä päivittäin, ja peräsi: "pullo on kadonnut jääkaapista, kai juotit sen vauvalle?"
Tässä kuitenkin ihan vähän aikaa sitten maalattiin esim. koko talo uudestaan, koska se oli miehestä likaisen näköinen. Hinta oli melkein 10 000. Silti vauvan maidosta pihistellään senttejä.
Eilisiltana mies paiskoi ja siivosi taas keittiössä puoli 12 yöllä, ja päätin yrittää taas keskustella asiasta ja ehdottaa, että siivousta jatkettaisiin myöhemmin. Minulla oli tänään aikainen aamu töissä, ja olisin halunnut nukkumaan, joka on sekä henkisesti että fyysisesti mahdotonta kun joku riehuu seinän takana. Mies tuli taas silmille. HÄN ei halua asua sikolätissä, HÄN haluaa saavuttaa elämässä muutakin kuin istua kaikki illat neulomassa samoja villasukkia 10 vuotta ja sinäkin voisit siivota sen sijaan että istut vain sohvalla (tämä osuva piikki kohdistui siihen, että olin illalla käyttänyt 20 minuuttia neulomiseen), ja tusina muuta henkilökohtaista loukkausta.
Minulla tuli mitta niin täyteen, että pudotin ajatukseni hänen vaativista persoonallisuuspiirteistään. Reaktio oli ihan niin tyhjä kuin olin pelännytkin. "Ai minäkö tässä muka hullu olen, seuraavaksi varmaan väität että minun pitäisi muuttua ja jättää KAIKKI kesken niin kuin sinä?" Yritin kertoa siitä, että minä en tässä pisteessä vaadi mitään muuta kuin että mennään sinne terapiaan ja keskustellaan auki, että mistä nämä meidän ristiriidat tulevat. Hän kielsi nyt sen tarpeen - riittää, että laitetaan paperille aikataulu, että kuka siivoaa ja mitä, ja hankitaan robotti-imuri, kyllähän me osataan se itsekin tehdä. Sitten kaikki olisi kunnossa, kunhan molemmat vain toimivat 100-prosenttisesti sen listan aikataulun mukaan. Se terapeuttihan sitäpaitsi maksaa.
On niin voimaton olo.
Vierailija kirjoitti:
Muistan koko ajan lisää näitä asioita, jotka liittyvät selkeästi miehen ongelmaan.
Kun lapsemme oli pikkuvauva, käytettiin osittain jauheesta sekoitettua äidinmaidonkorviketta. Se määrä, mitä vauva joi oli ihan olemattoman pieni, jotain 20-30 ml kerralla. Miehellä oli pakkomielle mitata tuttipulloon juuri se määrä, jonka vauva saa juotua, että mitään ei_mene_hukkaan. Tästä taisteltiin joka päivä monta kertaa. Itse istuin imettämässä, ja tuttipullo piti saada vaihdettua vauvan suuhun kun oma maito loppui. Vauvaa oli vaikea saada imemään, joten oli tärkeää, että syömiseen tullut taukoa. Tästä syystä oli huono juttu, jos maito loppui pullosta kun vauva oli vielä nälkäinen. Silloin hän alkoi itkeä, ei suostunut enää imemään mitään ja nukahti nälkäisenä. Pyysin, että mies laittaisi pulloon vaikka 35 ml, että varmasti riittää. Ei käynyt päihinsä. Hän laittoi tasan 20 ml ("sen verran meni viimeksikin") ja meni sitten tekemään 5 ml lisää vauvan huutaessa.
Kun vauva ei enää suostunut juomaan, miehellä oli pakkomielle säilyttää se 5 ml jääkaapissa seuraavaa syöttöä varten. Koska se ei_saa_mennä_hukkaan. Kaikissa ohjeissa ja korvikkeen käyttöohjeissa sanotaan, että kerran tarjottua korviketta ei pidä säilyttää eikä lämmittää, koska pienet vauvat ovat herkkiä mikrobikasvustolle ja koostumuskin muuttuu. Mutta mies ei siitä huolimatta voinut kestää sitä ajatusta, että 5 ml sekoitettua korviketta menisi HUKKAAN. Rahallinen arvo tuollaisella erällä on varmaan jotain 1 sentin luokkaa. Sain koko vauva-ajan olla heittämässä näitä säilytettyjä jämiä pois, ettei mies tarjoaisi niitä vauvalle. Hän huomatteli tästä päivittäin, ja peräsi: "pullo on kadonnut jääkaapista, kai juotit sen vauvalle?"
Tässä kuitenkin ihan vähän aikaa sitten maalattiin esim. koko talo uudestaan, koska se oli miehestä likaisen näköinen. Hinta oli melkein 10 000. Silti vauvan maidosta pihistellään senttejä.
Eilisiltana mies paiskoi ja siivosi taas keittiössä puoli 12 yöllä, ja päätin yrittää taas keskustella asiasta ja ehdottaa, että siivousta jatkettaisiin myöhemmin. Minulla oli tänään aikainen aamu töissä, ja olisin halunnut nukkumaan, joka on sekä henkisesti että fyysisesti mahdotonta kun joku riehuu seinän takana. Mies tuli taas silmille. HÄN ei halua asua sikolätissä, HÄN haluaa saavuttaa elämässä muutakin kuin istua kaikki illat neulomassa samoja villasukkia 10 vuotta ja sinäkin voisit siivota sen sijaan että istut vain sohvalla (tämä osuva piikki kohdistui siihen, että olin illalla käyttänyt 20 minuuttia neulomiseen), ja tusina muuta henkilökohtaista loukkausta.
Minulla tuli mitta niin täyteen, että pudotin ajatukseni hänen vaativista persoonallisuuspiirteistään. Reaktio oli ihan niin tyhjä kuin olin pelännytkin. "Ai minäkö tässä muka hullu olen, seuraavaksi varmaan väität että minun pitäisi muuttua ja jättää KAIKKI kesken niin kuin sinä?" Yritin kertoa siitä, että minä en tässä pisteessä vaadi mitään muuta kuin että mennään sinne terapiaan ja keskustellaan auki, että mistä nämä meidän ristiriidat tulevat. Hän kielsi nyt sen tarpeen - riittää, että laitetaan paperille aikataulu, että kuka siivoaa ja mitä, ja hankitaan robotti-imuri, kyllähän me osataan se itsekin tehdä. Sitten kaikki olisi kunnossa, kunhan molemmat vain toimivat 100-prosenttisesti sen listan aikataulun mukaan. Se terapeuttihan sitäpaitsi maksaa.
On niin voimaton olo.
Voi herranen aika! Tämä kolahti jotenkin jonnekin ammoisern lapsuusmuistoon! Isä vaati ja edellytti ”ihan normaalia käytöstä”, eli kaikki piti tehdä juuri niinkuin hän näki ja tahtoi että pitää tehdä. Kaikki!
Jaa että mitäkö se teii meistä lapsista? Ni minä olen älystäni huolimatta alisuoriutuja, yliopiston drop-out. Pikkuveljeni on jatkuva suorittaja,stressaaja ja aina jo etukäteen pelkäämässä epäinnistumisia. Hän ajaa itsensä täysin loppuun. Hönen elämänsä on surullista, ja viimeksi lapsrna olen nähnyt hänessä iloa ja hyvän huumorintajun jonka tiedön että hänessä on. Ei vaan näy enää.
Todrllakin suosittelen terapiaa, vaikka ihan yksinkin! Jotain pitää tehdä. Rlmä on vain tämä yksi. Mulla se menee hukkaan, ja mun veljellä. Äiti on täysin lamaantunut, huokailee vaan.
Mikäli parisuhteen toinen osapuoli alkaa osoittaa vaatvan persoonan ja kaikenlaisen häiriön oireita, pitää lähteä samoin tein muualle. Muuttaa pois ja lopettaa koko homma. Missään nimessä ei lasta sen kanssa. Jälkeensä ei jää kuin savuavia raunioita.
onneksi? miehet ja naiset etääntyvät toisistaan, ainaki nuoret. eipähän tarvii pariutua? eikä riidellä joka toinen päivä? säästyykö yhteiskuntakin?
Kuulostaa ikävälle mutta jos onko hänellä oikeasti vaativuuden diagnoosi, kyse voi olla muustakin. Niin kuin sanottu keskustelussa, vaativuus kohdistuu usein eniten itseen. Mies on toki liian vaativa sinua kohtaan mutta se on eri asia kuin vaativuuden persoonallisuushäiriö.
Älkää sekoittako vaativuutta psykopatiaan. En sitten tiedä esiintyykö vaativuus miehillä tuohon tiskikoneentäyttötyyliin, mutta itselläni vaativuus kohdistuu itseeni. Etenkin tuo täydellisyyden tavoittelu minkä vuoksi alisuoriudun työelämässä. Teen myös kaikkeni ja enemmänkin muiden ihmisten hyväksi eli vien kaikenlaisen varovaisuuden ja huolehtimisen äärimmilleen. Minun on myös vaikea ymmärtää miksi ihmiset eivät viitsi tehdä pieniäkään asioita muiden ihmisten hyväksi, esim. turvallinen ajaminen, turvavöiden käyttö, kynttilöiden käyttö vain valvotusti, koronahygienia jne. kun itse ajattelen kaikessa muiden turvallisuutta.
Olen myös pitkään työskennellyt opettajana ja olin äärimmäisen kannustava ja empaattinen opettaja ja siksi pidetty. Halusin siinäkin työssä antaa parastani jotta oppilaiden olisi hyvä olla ja jotta työni tukisi heidän kehitystään kaikilla tasoilla. Siksipä uuvuin työssäni.
https://www.terveyskirjasto.fi/terveysportti/icd10.nimike?p_koodi=F60.5…
jatkuva huoli ja epäily
(2) ajattelua hallitsevat asioiden yksityiskohdat, säännöt, listat, järjestys, organisaatio tai aikataulu
(3) täydellisyyden tavoittelu, joka haittaa tehtävien loppuunviemistä
(4) ylenmääräinen tunnontarkkuus
(5) mielihyvän ja ihmissuhteiden laiminlyöminen työn ja aikaansaamisen kustannuksella
(6) pikkutarkkuus ja sovinnaisuus
(7) joustamattomuus ja itsepäisyys
(8) pyrkimys kohtuuttomassa määrin saada muut toimimaan täsmälleen haluamallaan tavalla tai kohtuuton vastenmielisyys sallia muiden toimia omalla tavallaan
Eksä kyllä sanoi että olen vaikea ihminen, mutta käsittääkseni se johtui siitä kun en olisi halunnut että hän ryyppää kaljaa suurimman ja on humalassa suurimman osan ajasta, tulihan siitä nalkutettua.
Minulla ei ole lapsia mutta kannattaisi varmaan ottaa asia puheeksi neuvolassa. Lapselle ei tee hyvää elää raivokohtauksia peläten.